koulukiusaamista isommassa mittakaavassa

Romania tuntuu olevan kuin koulupoika, jonka kanssa muut eivät halua leikkiä, kun sillä ei ole muotivaatteita ja luokkakaverit kuiskivat sen olevan jotenkin outo. Harmi vain yhtään auktoriteettia ei ole puhaltamassa tätä peliä poikki ja torumassa epäasiallisesta käytöksestä.

Synkällä romanialaisella on näet pikkuveli. Iloinen ja huoleton opiskelija, joka on onnistunut saamaan himoitun osa-aikatyön pankista. Pikkuveli halusi palkkapäivän kunniaksi tilata nettikaupasta kivoja vaatteita, joita ei muuten Romaniassa myydä. Mutta kas, firma vastasi tylysti ykskantaan, että he eivät toimita mitään Romaniaan. Sama politiikka on usealla muullakin verkkokaupalla. Johdonmukaisesti mutta sitä mitenkään järkevästi perustelematta ne diskriminoivat kokonaista maata sekä paria muutakin yhtä epäilyttävää naapurimaata. Ei siis muotivaatteita synkän romanialaisen pikkuveljelle, joka on kohta itsekin synkkä.

Aleksanterinkadulla

Ensimmäinen viikko Helsingissä on ollut yhtä sinkoutumista paikasta toiseen. Kuvittelin viettäväni löhölomaa kirjoja ahmien, mutta sen sijaan olenkin täyttänyt sosiaalista vajettani ja tavannut ystäviä lähes minuuttiaikataululla. Valtakunnassa näyttää olevan kaikki hyvin ja ennallaan. Ainakin Il Sicilianon pizzat.

On ihana tunne, kun ymmärtää, mitä ihmiset ympärillä puhuvat eikä kaupassa asioidessa tarvitse olla yhtenä kysymysmerkkinä. Kanssaihmisten juttuja tulee salakuunneltua ihan vain siksi, että satunnaisista keskustelunpätkistä saa tolkkua. Tämän anekdootin nappasin eräässä kahvilassa: "Maija kysyi lapseltaan, että mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle. Lapsi mietti pitkään ja vastasi sitten: en mitään." Mahtavaa elämänfilosofiaa!

Helsingissä on pimeämpää ja ruuhkaisempaa kuin muistin. Québecissäkin pimeä tulee jo neljän jälkeen, mutta päivällä auringonvalo on kirkasta toisin kuin täällä napapiiriä lähempänä, jossa keskipäiväkin on hämärää, kun aurinko ei oikein meinaa jaksaa kunnolla nousta. Lumettomuus tietenkin korostaa pimeyttä. Québecissä ei ole samanlaista ostos- ja liikekeskustaa kuin Helsingissä, niinpä ihmisvirrat siellä suuntautuvat marketteihin ja kauppakeskuksiin, joihin mennään autolla ja vanha kaupunki on vilinästä vapaa nyt kun turistikausikin on hiljennyt.

Lapsuuteni Helsinki koostui Tyyne-tädin pikkuisesta alppilalaisyksiöstä, ikkunan alla kolistelevasta kolmosen raitiovaunusta, Linnanmäestä ihan nurkan takana, Alppipuistosta, jossa käytiin syöttämässä sorsille pullaa ja Stockmannista, josta haettiin kahvia sillä kolmosen ratikalla ja takaisin tullessa piti muista lähteä oikeaan suuntaan tai muuten kotimatka oli pitkä. Varmaan näistä muistikuvista johtuu, että rakastan raitiovaunuja yli kaiken. Ne tekevät Helsingistä Helsingin. Ehkäpä sovinkin tulevat tapaamiset ratikkaan lomani aikana. Hypätkää kolmosen kyytiin jos haluatte nähdä minua. Tänään itse asiassa törmäsin perheenjäseneeni juurikin raitiovaunussa: kato veli, terve! Eipä ollakaan nähty neljään ja puoleen kuukauteen. Tunsin piston sydämessäni ja loppuviikon omistaudun ystävieni sijaan perheelleni. Tosin juuri nyt voisin omistautua edes ystävälleni sen sijaan että istumme vieri vieressä hänen olohuoneessaan kumpikin näpyttelemässä omia tietokoneitamme. On tämäkin aikakausi, kuten Tiina kommentoi.

tien päällä taas istun ja mietin

Lukukausi on vihdoin osaltani ohi. Tosin retoriikka-kurssin loppuessee on vielä vaiheessa ja lupasin palauttaa sen joululoman jälkeen. En olekaan muistanut kuvailla tähän mennessä muita professoreita kuin Herr Funkia, joka on kylläkin ehdottomasti kummajainen numero yksi. Funkin lisäksi projektissamme on kolme muuta professoria. Paul-Hubert Poirier on pyöreäpäinen ystävällinen setä, joka osaa noin kymmentä kuollutta kieltä ja joka tuo etäisesti mieleen Jaska Jokusen. En ole paljon tekemisissä hänen kanssaan, sillä hän on periaatteessa tämän lukuvuoden sapattivapaalla ja matkustelee paljon. Sitten on projektin johtaja ja nimellisesti ohjaajani täällä, Louis Painchaud, tuo elegantti ja hienostunut bourgeois-hengen ruumiillistuma, jolle ranskan kieli on pyhä asia. Sitten on vielä Anne Pasquier, herttainen ja hösö, ilmeikäs puhuessaan, ja jonka mielestä kaikki on tavattoman intressanttia. Hän halusi viedä minut eilen retoriikka-kurssin jälkeen illalliselle. Meillä oli oikein rattoisa ilta ja sen päätteeksi hän toivoi minun antavan hänelle keväällä englannin tunteja. Sovimme, että se tapahtuu epämuodollisesti, viinilasin äärellä, joko Eugnostoksesta (yhteinen tutkimuskohteemme) keskustellen tai muuten vaan juoruillen :-D

Suomi täytti viime viikolla 90 vuotta ja toki myös minä juhlin sitä suomalaisittain. Järjestin itsenäisyyspäivän bileet, jonne olimme Tuomaksen kanssa leiponeet karjalanpiirakoita. Lisäksi pöydässä oli Tuomaksen savustamaa lohta, pipareita ja korvapuusteja. Kaikki glögiä lukuun ottamatta teki kauppansa ja vieraat jaksoivat kohteliaasti kuunnella myös neljän suomalaisen tunteikkaasti kajauttaman Maamme-laulunkin. Linnan juhliakin saattoi seurata livenä netistä, joskin koptin kurssi keskeytti ikävästi pukukatselmukseni.

Talvi tuntuu tulleen Québeciin pysyvästi. Pakkasta on ollut viime päivinä viitisentoista astetta ja lunta on parhaimmillaan metrin verran. Nyt vasta tajua, miten lumettomia talvet Helsingissä ovatkaan. Tunsin itseni ihan etelämaalaiseksi turistiksi, kun kuljin erään omakotitaloalueen läpi ja ihmettelin korkeita kinoksia, joiden välissä teinipojat ansaitsivat taskurahoja luomalla kulkuväylää kotiovelle. Joissakin taloissa oli suosiolla luovuttu käyttämästä pääovea ja siirrytty kulkemaan autotallin kautta. Kaikki kysyvät minulta, miltä lumi tuntuu. Ihan kuin näkisin sitä ensimmäisen kerran elämässäni. Varmaan tosin utelisin samaa Suomessa asuvalta ulkomaalaiselta.

Mutta nyt olen matkalla lumettomaan Helsinkiin! Odottelen parhaillaan lentoa Montrealiin, jossa vaihdan Frankfurtin koneeseen. Helsingissä minun pitäisi olla huomenna iltakuudelta. Viimekertaisesta viisastuneena olen varannut reilusti vaihtoaikaa kentillä. Air Canadalla on pakko matkustaa edelleen, kun vaihtoehtoja ei juuri ole. Sain sentään sata dollaria hyvitystä, kun vaivauduin kirjoittamaan valituksen edellisestä reissustani. Läheltä piti, ettei se sata dollaria äsken palanut matkalaukkuni ylikiloihin, mutta neuvokkaana tyttönä järjestelin tavarani uudelleen ja sain sujautettua ylimääräiset 14 paunaa toiseen laukkuuni, joka piti tosin sitten laittaa ruumaan. Sen siitä saa, kun yrittää roudata liian ylenpalttisesti vaahterasiirappituliaisia.

siperia

Olen tehnyt päivän ensimmäisen urotyön: selvinnyt hengissä yliopistolle asti. Kanadassa riehuu parhaillaan kolme lumimyrskyä. Yksi niistä on näemmä Québecissä. Avasin aamulla ulko-oven ja humpsahdin polviani myöten lumeen. Sen jälkeen rämmin sokkona eteenpäin kun viima peitti kaiken näkyvyyden ja salpasi hengityksen. Pari ylimääräistä mutkaa tuli tehtyä ihan siksi, etten nähnyt risteyksiä, joista olisi pitänyt kääntyä. Olenko sittenkin joutunut Siperiaan? Kohta iskee epätoivo.

*********

Jaahas. Yliopisto on kuulema tänään virallisesti suljettu lumimyrskyn takia. Ihmettelinkin vähän, että miten täällä on niin hiljaista (ei niin, että laitoksemme käytävillä normaalistikaan olisi erityisen paljon elämää). Saanpahan kaikessa rauhassa tehdä maailman tylsintä hommaa eli indeksöintiä, jouluradion tahdittamana tietenkin. Jos minusta ei enää kuulu mitään, niin olen hautautunut kinoksiin matkalla kotiin. Toivottavasti muuten bussit kulkevat *huolestuu*

tule joulu kultainen

Onnea äidille ja isälle, jotka viettävät tänään 45-vuotishääpäiväänsä! Kadehdittava luku. Nauttikaa Roomasta!

Joka vuosi joulukuussa päässäni tapahtuu sama naksahdus ja alan fiilistellä lähestyvästä joulusta. Tänä vuonna joulukuume iski viiko sitten kuulaana pakkasiltana, mutta toden teolla pääsen lietsomaan sitä tästä päivästä lähtien, kun Toivontuottajien Jouluradio aloittaa taas lähetyksensä. Joululauluja 24 tuntia vuorokaudessa, voiko jouluihminen parempaa toivoa? Muistan, että viime vuonna avasin sen netistä heti ensi töikseni töihin tultuani. Haittapuolena tosin on, että tietyistä joululauluista saa yliannostuksen jo reilusti ennen aattoa. Joulukalentereitakin löytyy netistä: kuka muistaa vielä Histamiinin? Klip klop klip klop hevonen on pop. Ylen elävässä arkistossa on tarjolla tämäkin nostalgiapläjäys.

Québecissä riittää jo nyt lunta ja pakkasta vaikka muille jakaa. Kävin eilen pitkästä aikaa juoksulenkillä. Lenkkipolkuni oli paikoin auraamaton ja askelta hieman hidasti puoleensääreen ulottuvassa hangessa kahlaaminen. Juoksemiseni olikin lähinnä vaivalloista loikkimista. Kotona päätin nauttia rentouttavasta kylvystä, mutta kylpynautinto oli kaukana kun vesi yhtäkkiä muuttui jääkylmäksi. Sen koommin hanastani ei olekaan tullut lämmintä vettä. Tyhmä kun olen en osannut muuta kuin pyöriä ympyrää ja harmitella tilannetta, joka korjaantui vasta äsken kun vuokranantajani tuli tänne ja napsautti päälle lämminvesiboilerin palaneen sulakkeen. Miten minä nyt kummallisiin sähkökaappeihin tajuaisin katsoa..?

Mutta nyt joululahjani synkän romanialaisen fan clubilaisille, jotka ovat jo kauan kinunneet kuvaa idolistaan: tässä hän itse omassa persoonassaan. Hän on hieman hämmentynyt saamastaan suosiosta, mutta ihmettelee ennen kaikkea sitä, miksi ihmiset pitävät häntä synkkänä...

kulinarismia, osa 3

Viimeviikkoiset ravintolakokemukseni ovat pääasiassa Kairosta ja San Diegosta, sillä kotiin palattua on ollut kiva taas kokata itse. Niinpä minulta on jäänyt väliin sellaisetkin perinteiset kausiherkut kuin kurpitsapiiras. Ruokakauppojen valikoimaa sen sijaan tutkin ahkerasti. Vaikka paljon on kehumisen aihetta, joitain juttuja ei meinaa saada millään. Muun muassa rucolasalaattia en ole löytänyt mistään ja feta- ja mozzarellajuustot ovat luokattoman huonoja. Samaten tuoreyrttivalikoima on rajallinen, kallis ja laatu on huonoa. Mutta sen lisäksi että tavallista ruokakaupoista löytyy vaikka mitä jännää, on täällä myös erityisiä herkkukauppoja. Erityisesti pidän J. A. Moisanin mennyttä aikaa henkivästä puodista, josta saa melkein mitä vaan. Myös Pandan lakritsaa. Se sijaitsee suosikkikadullani rue St-Jeanilla, jonka varrella on vanhoja taloja ja kivoja putiikkeja ja kahviloita. Nyt se on erityisen tunnelmallinen lumivaippaan ja jouluvaloihin kääriytyneenä. Jos ei välitä naamaan läiskivistä nyrkin kokoisista räntähiutaleista.

Moisania vastapäätä on toinenkin herkkupuoti, Epicerie Europeenne eli eurooppalainen ruokakauppa. Olen juuri ostanut lentoliput Suomeen, jonne tulen viettämään joulua, joten rahat ovat melko finaalissa. Mutta köyhän ei kannata ostaa halpaa, vai miten se menee? Niinpä kaksi köyhää eurooppalaista, minä ja romanialainen, suuntasimme tänään eurooppalaiseen ruokakauppaan hankkimaan illallista. Pöydässä on nyt prosciuttoa (kokonaisesta kinkusta siivutettua), kypsytettyä goudaa, bruschettaa (à la Päivi) sekä romanialaista munakoiso"salaattia". Jälkimmäinen valmistetaan kypsyttämällä munakoisoja liedellä. Siis suoraan lieden päällä, ilman paistinpannua. Lopputulos muistuttaa enemmän grillattua tavaraa kuin uunissa kypsyttämällä saisi. Kypsät munakoisot pilkotaan hienoksi ja sekaan lisätään itse valmistettu majoneesi sekä raastettua sipulia. Tahna tarjotaan tuoreen leivän päällä. Lopputulos on erinomaista, vaikka valmistamisesta lähtee järkyttävä käry. Minulla ei muuten taida olla palovaroitinta, sillä se olisi huutanut jo kauan aikaa sitten, jos sellainen jossan piileskelisi.

käsikirjoitusten lumoissa

Heti alusta asti olen huomannut, että täällä tehdään vähän erityyppistä tutkimusta kuin Helsingissä. Lavalin yliopiston Nag Hammadi -projekti on toiminut 70-luvulta lähtien ja toimittanut kriittisiä editioita Nag Hammadin koptinkielisistä käsikirjoituksista. Se tarkoittaa, että tyypit tutkailevat valokuvia käsikirjoituksista tai sulkeutuvat arkistoihin aitojen käsikirjoitusten äärelle tutkimaan niitä ultraviolettilampun kanssa, sen jälkeen väittelevät keskenään siitä, minkä kirjaimen osa mikäkin viiva tekstissä on ja lopulta julkaisevat oman näkemyksensä siitä, miten alkuteksti menee sekä käännöksen siitä kommenteineen. Tekstien editointi jatkuu yhä, sillä projekti ei ole vielä julkaissut läheskään kaikista teksteistä editiota. Myös opiskelijoita kannustetaan tekemään nimenomaan tällaista perustyötä lähteiden parissa. Projektin viikottain kokoontuva seminaari keskittyy nimenomaan rekonstruoimaan aukkokohtia ja olemaan erimielisiä käännösvariaatioista. Oma tutkimukseni pyörittelee paljon enemmän teologisia kysymyksiä ja keskustelee tutkimuskirjallisuuden kanssa. Tunnen itseni suorastaan huonoksi ihmiseksi kun käytän niin vähän alkuperäisiä lähteitä sillä intensiteetillä, millä ihmiset ympärilläni täällä.

Tänään oli taas seminaaripäivä. Herr Funkilla, tuolla itäsaksalaisella koptin ylijumalalla, on vahvoja mielipiteitä: "Roskaa! Täysin virheellinen tulkinta! Hän on väärässä! Sanoo milloin yhtä, milloin toista." Vaatii aika paljon pokkaa olla eri mieltä hänen kanssaan. Seminaarin jälkeisessä keskustelussa tosin jouduin esittämään vastalauseen. Herr Funk on selvästi asunut liian kauan Kanadassa, sillä hän väitti, että joulupukki tulee Kanadasta. Pöyristyttävää! Auttakaa minua äkkiä löytämään aukottomia todisteita, jotka saavat hänet vakuuttuneeksi joulupukin yhteydestä Korvatunturiin.

paluu arkeen

Paluu Québeciin oli ankea: taivaalta vihmoi vaakasuorassa räntää ja jalat upposivat nilkkoja myöten loskaan. Toissapäivänä kuitenkin pakkanen kiristyi ja lumi asettui maahan. Se pehmentää kulmia ja häivyttää yksityiskohdat, jotka tekevät Québecin kaupunkikuvasta Helsingistä eroavan. Yhtäkkiä on kuin olisi Suomessa.

Olin eilen seuraamassa väitöstilaisuutta. Synkän romanialaisen maanmies väitteli Athanasiuksen trinitaarisesta Kristus-keskeisyydestä. Tällä kertaa sali oli tupaten täynnä, pääasiassa väittelijän sisaria ja veljiä Kristuksessa. Kyseinen romanialainen on siis munkki, jonka kirkko lähetti tähän yliopistoon tekemään väitöskirjaa. Munkkiparka sai pyyhkeitä väitöskirjan liian hengellisestä otteesta. Oli kuulema omaksunut Athanasiuksen ajattelutavan ja tyylin niin hyvin, että välillä oli vaikea erottaa kumpi puhui. Loppupuheenvuorossa munkki kiitteli niin kauniin sanoin perhettään, että melkein tuli tippa linssiin. Puhe päättyi tietenkin trinitaariseen ylistykseen.

Palataanpa hetkeksi San Diegoon. Ehdin loppujen lopuksi juuri ajoissa pitämään esitelmääni, joka kirvoitti paljon kehuja. Kaupunkiin tutustuminen jäi vähälle, kun päivät täyttyivät esitelmäsessioista. Osa papereista oli tylsää kuunneltavaa, mutta erityisen hienoa oli nähdä raamatuntutkimuksen suuria nimiä livenä. Kas tuossa Pearson, King, Pagels, deKonick - ja tuossa vilahti John Dillon! Kirjanäyttely erityisesti oli eksegeetin taivas. Tuhlasin kirjoihin rahaa 150 dollaria ja vaatteisiin ainoastaan 60 dollaria. Korjasin tämän epätasapainon tosin heti palattuani, kun kävin shoppaamassa talvitakin. Iltaisin harrastimme toimintaa, jolle annoin nimen reception hopping eli kiersimme vastaanotolta toiselle tsekkaamassa, missä on parhaat tarjoamiset ja kiinnostavin seura. Suomalaiset eksegeetit olivat kiitettävän hyvin edustettuina, meitä oli laskujeni mukaan melkein 20.

San Diegossa oli kylmempää kuin odotin. Pyrin sitkeästi kulkemaan ilman takkia, mutta sandaalit jätin suosiolla kaappiin. Aurinko sentään paistoi ja keskipäivällä siitä oli mukava nauttia kahvimuki kädessä meren rannalla. Tuo ensimmäinen kuva on konferenssihotellimme takapihalta. Ihan mukavat puitteet!

Viimeisenä päivänä teimme päiväretken Meksikon puolelle Tijuanaan. Rajalle pääsi paikallisjunalla puolessa tunnissa. Sitten vain käveltiin rajan yli kenenkään kyselemättä mitään. Ensimmäisenä rajan takana silmille hyppäsivät lukemattomat apteekit. Sieltä olisi saanut halvalla troppia mihin tahansa vaivaan. Jos San Diego oli kliininen perusamerikkalainen kaupunki pilvenpiirtäjineen, oli Tijuana sotkuisempi, värikkäämpi ja matalampi. Kaupungin arki iski vastaan kun kävelimme huorakortteleiden läpi. Tytöt olivat masentavan nuoria. Kuulema neljä suurinta syytä Tijuanan väestönkasvuun ovat lääkkeet, huumeet, salakuljetus ja prostituutio. Mitäköhän paikalliset ajattelevat meistä huolettomista turisteista, jotka tulemme ihastelemaan meksikolaista värimaailmaa ja kävelemme sen jälkeen tullin läpi takaisin "paratiisiin", josta niin monet rajan takana vain haaveilevat?

lentokenttäelämää

Viime aikoina matkustaminen on ollut kohdallani aina jotenkin hankalaa. Lähdin tänä aamuna seitsemältä toiveikkaana kohti lentokenttää. Heti ensimmäinen lento pääsi lähtemään myöhässä ja arvasin jo silloin, että tulen myöhästymään jatkosta. Torontoon saavuttuani kentällä oli täysi kaaos. Air Canadan tietokonesysteemit oli kaatuneet aamulla ja kentällä jonotti parituhatta henkeä. Minua sysättiin jonosta toiseen ja lopulta pari tuntia sitkeästi seisottuani tiskin takana, josta henkilökuntakin jossain vaiheessa häipyi iloisesti vilkuttaen (vuoro päättyi, mutta seuraavat eivät saapuneet paikalle), sain lopulta uudet lentoliput, joten minun pitäisi päästä San Diegoon vielä tämän vuorokauden puolella. Hyvä niin, sillä esitelmäni on huomisaamuna yhdeksältä... Mutta mikäpä tässä nyt on ollessa, kahvia siemaillessa ja netissä surffaillessa omalta koneelta (kannatti roudata se mukaan). Erityisesti ilahdutti, että Hesari on laittanut verkkoon Jarlan pojan maanmainion sarjakuvan Fingerpori.

**************************

Matkalla ollaan yhä edelleen, 18 tunnin jälkeen. Saavuimme onnellisesti Los Angelesiin, mutta kun minulle selvisi, ettei Air Canada (tuo nimi, jota vastedes kiroan) ollutkaan vahvistanut jatkolentoani, kävi selväksi, että tulisin missaamaan senkin. Ja niinhän siinä kävi. Se oli sitäpaitsi illan viimeinen lento San Diegoon. Sain lipun aamukoneeseen, joka on San Diegossa 8.18. Jos se ei ole myöhässä ja laukku tulee nopsakasti linjalle, niin hyppään taksiin ja karautan suoraan konferenssipaikalle yhdeksäksi pitämään esitelmääni kirjaimellisesti suoraan lennosta. Nähtäväksi jää, miten siinä käy. Tähänastinen ennuste ei ole kovin hyvä.

Ensi alkuun minulle sanottiin, että hotellit ovat täyteen buukattuja ja joudun hengaamaan yön lentokentällä. Se tästä vielä olisi puuttunutkin, etten olisi saanut nukuttua yhtään saati käytyä suihkussa. Käytyäni roikkumassa tiskillä toistamiseen, hotellihuone järjestyi kuin järjestyikin. Niin että terveisiä vaan nuhjuisesta losangelesilaisesta motellihuoneesta, jonka ikkunan alla huojuu palmu. Luvassa kolmen tunnin yöunet ja sitten taas haistelemaan lentokentän tunnelmaa.

Ceausescun aikaan

Pääsen kuin pääsenkin matkustamaan perjantaina, sillä ystäväni veritulppa ei ole lähtenyt vaeltelemaan saati tunkeutumaan syviin verisuoniin. Hyvä niin, sillä terveydelleni - ainakin mielenterveydelleni - olisi ollut haitallisempaa viettää vielä enemmän aikaa sairaalassa. Tänään minulla oli sovittu aika sairaalan yhteydessä olevalle ulkoiselle klinikalle. Siitä huolimatta istuin odotushuoneessa tunnin, jonka jälkeen toimenpidehuoneessa puoli tuntia odottamassa lääkäriä, joka lopulta saapui ja yllättyneenä totesi, että ai eikö sulta vielä olekaan otettu ultraäänikuvia? Oli kuulema heidän mokansa. Eikun aloitetaan alusta. Seuraavaksi odotin ultran odotushuoneessa, sitten toimenpidehuoneessa, kunnes olin taas tutussa ensiavun odotushuoneessa (jonka telkkarissa pyöri taas Kauniit ja rohkeat) ja vielä sain puolisen tuntia odottaa toimenpidehuoneessa, kunnes lääkäri tuli ja sanoi, että kaikki on kunnossa ja poistui alle minuutin kuluttua.

Mutta tällä kertaa varsinainen aikomukseni on hehkuttaa romanialaisia elokuvia. Lauantaina katsoin rainan nimeltä California dreamin', joka sijoittuu 90-luvun lopulle pieneen romanialaiseen kylään. Joukko amerikkalaisia NATO-sotilaita on saattamassa sotakalustoa junalla Romanian läpi Kosovoon, kun itsepäinen asemavirkailija pysäyttää matkanteon ja sotilaat joutuvat jäämään kylään muutamaksi päiväksi odottamaan tullipapereita. Paikalliset tytöt haaveilevat paremmasta elämästä Amerikassa, poliitikot kalastelevat hyötyä ulkomaisista vieraistaan ja antiamerikkalainen asemapäällikkö kysyy "missä olitte kun tarvitsimme teitä?". Lopussa jenkit lähtevät ja jättävät jälkeensä sekasorron. Teemat ovat toisenlaisia kuin suomalaisissa elokuvissa, mutta tunnelma oli muuten melko samanlainen.

Tänään kävimme katsomassa leffan, joka pyörii näemmä Suomessakin parhaillaan: 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Rankka, intensiivinen, eleetön elokuva, joka kertoo Ceausescun ajan Romaniasta, jolloin abortti oli kiellettyä, joten opiskelijatytöt hankkivat sellaisen pimeästi. Ahdistavaa katsottavaa, mutta samalla ilmeisen tarkkaa kuvausta kommunistisesta ajasta. Synkkä romanialainen yltyi muistelemaan, että juuri tuollaista se oli: jatkuvaa turvattomuutta, kaikkialla pimeää, koko ajan pitää vilkuilla olan yli kuka on takana. Hän kuuluu siihen onnekkaaseen sukupolveen, joka on saanut kokea vapaan Romanian, mutta muistaa vielä sen toisenlaisena ja ymmärtää kontrastin suuruuden eikä voi olla pohtimatta maailman epäoikeudenmukaisuutta. Olen kuullut paljon anekdootteja kommunistiajoista, mutta tarinoin niistä lisää jonakin kylmänä talvi-iltana (Québec-blogini näyttää muuttuvan Romania-blogiksi :-) No, kerrotaan nyt yksi tarina. Synkän romanialaisen erään ystävän isä kuoli 70-luvulla. Tai tarkkaan ottaen murhattiin. Hänet löydettiin tienpientareelta suu täynnä multaa, mikä on merkki siitä, että henkilö ei ole tajunnut pitää suutaan kiinni. Kyseinen henkilö oli baptisti ja hänestä tuli seurakunnassaan lähes pyhimys, mies, joka uhrasi elämänsä, koska ei suostunut vaikenemaan. Muutama vuosi sitten hänen poikansa halusi nähdä isäänsä käsittelevät asiakirjat ja onnistui saamaan ne käsiinsä (arkistoja ei suinkaan ole vielä avattu julkisiksi). Papereista selvisi, että hänen isänsä oli työskennellyt salaisen poliisin vakojana. Entisestä pyhimyksestä tuli yhdessä yössä syntipukki, halveksittu vasikka. Mitä ihmiset eivät muista tai halua nähdä on, että tuohon aikaan melkein joka toinen toimitti eteenpäin tietoja lähiympäristöstään. Harva teki sitä vapaaehtoisesti ja pakottamatta. Vaihtoehtoja ei vain ollut. Tämänkin tarinan päähenkilö tapettiin, koska hän halusi päästä eroon tehtävästään. Ceausescun diktatuuri edellytti täydellistä kontrollia ja mikäpä oli paras tapa pitää yllä valvontayhteiskuntaa ja pelon ilmapiiriä kuin laittaa ihmiset vakoilemaan toinen toisiaan. Kylläpä lapsuuden Suomi tuntuu lintukodolta ja Rusi-jupakat lastenleikiltä näiden tarinoiden rinnalla.

sairaskertomus jatkuu

Joko gnostilaisen mytologian pahansuovat arkontit vainoavat minua tai Kanadan ilmasto ei vain sovi minulle. Olen yleensä perusterve ihminen, mutta nyt puskee kaikennäköistä kremppaa oikein olan takaa. En ole vielä kunnolla parantunut flunssasta, kun onnistuin saamaan seuraavan vaivan lentokoneessa paluumatkalla: uskokaa tai älkää, minulla on veritulppa jalassa. Tarkalleen ottaen kaksi, mutta ne on pinnallisia laskimotukoksia, joten lääkitystä ei ainakaan toistaiseksi ole aloitettu. Onneksi päätin mennä lääkäriin, kun tajusin yhdistää mielessäni oudon pohjekivun ja äskettäisen lentomatkan. Turha huolestua, en ole hengenvaarassa, mutta pahimmassa tapauksessa joudun perumaan San Diegon matkan. Keskiviikkona on seuraava ultraäänikuvaus ja vasta sen jälkeen lääkäri kertoo, päästääkö se minut lentokoneeseen perjantaina. En mistään hinnasta haluaisi jättää elämäni ensimmäistä SBL-konferenssia ja esitelmää välistä!

Terveyskeskuksen lisäksi nyt on sitten tullut nähtyä paikallinen sairaalakin. Lääkärit eivät edelleenkään käytä valkoisia takkeja, mutta odotushuoneen telkkarista tulee tuttu ja turvallinen Kauniit ja rohkeat. Eilen vietin siellä kuusi tuntia, tänään vaivaiset neljä. Odottaminen alkaa käydä hermoille. Onneksi illaksi on luvassa muuta puuhaa. Menen synkän romanialaisen kanssa romanialaisen elokuvan festareille. Äkkiseltään teema kuulostaa oudolta, mutta Québecissä on itse asiassa useamman tuhannen romanialaisen yhteisö. Synkkä romanialainen ei tietenkään ole tekemisissä maanmiestensä kanssa, sillä miksi tavata ihmisiä, joiden kanssa ei ole muuta yhteistä kuin kieli.

Ai niin, viimeksi unohtui mainita, mikä on suurin puheenaihe täällä tällä hetkellä. Palatessani Kairosta otin lentokentältä taksin kotiin ja selailin matkalla päivän sanomalehteä, jossa kerrottiin, että Montreal Canadiensin kapteeni Saku Koivu oli lausunut avajaissanat ennen pelin alkua - mutta ainoastaan englanniksi. Siitäpä vasta älämölö nousi ja sama virhe tuskin tulee enää koskaan toistumaan. Saku ranskan kurssille, mars mars!

special price for you, my friend

Eilisten Jokelan tapahtumien jälkeen tuntuu vähän typerältä kirjoittaa omista suuressa mittakaavassa merkityksettömistä kuulumisista, mutta toisaalta minulta ei löydy viisaita kommentteja tuohon järjettömään tappamiseenkaan. Oma arkeni jatkuu ennallaan, vaikka tämä tapahtuma painuukin muistiin, kuten 9/11-iskut, Beslanin koulukaappaus, Politkovskajan murha ja muut silkkaa vihaa ja ihmisyydestä piittamattomuutta uhkuvat mielettömät väkivallanteot. Miten muuten Suomen tragediat sattuvat osumaan juuri Jokelaan? Junaturmasta taitaa juuri tulla kuluneeksi kymmenen vuotta. Katsotaan, mitä siellä tapahtuu vuonna 2017.

Palaan vielä hetkeksi Kairoon. Basaari on aina elämys. Tungosta, kuumuutta, pimenevää iltaa. Joka askeleella joku on pysäyttämässä ja tyrkyttämässä "huippulaatuista" tuotettaan "erityisen edullisella" hinnalla. Teinitytöt nykivät hihasta ja pommittavat kysymyksillään. Kauppiaat laukovat pakolliset kohteliaisuutensa kauniista silmistä. Jossain vaiheessa basaarin kapeille kujille eksyy väistämättä ja tallustelee kortteleissa, joissa yhtään turistia ei tule vastaan, kunnes päätyy takaisin kultakauppasektorille ja pysähtyy ihastelemaan kaulakorua, joka verottaisi lompakkoa useilla sadoilla euroilla.

Sunnuntaina saimme työskentelyn päätökseen ja lähdimme ekskursiolle Wadi Natrumin luostareihin, jotka sijaitsevat autiomaassa parin tunnin ajomatkan päässä Kairosta. Ensimmäisessä luostarissa, jossa munkkeja on tällä hetkellä 160, meitä opasti valloittava Nikodemos, joka on aiemmalta ammatiltaan matematiikanopettaja. Egyptissä munkkien kuulema täytyy ensin valmistua yliopistosta (miltä tahansa alalta) ja käydä armeija ennen luostariin tuloa. Nikodemos hauskutti meitä kuivisvitseillään tyyliin "Arvaatteko, miksi tuota vanhaa puista katon rajassa sijaitsevaa saarnatuolia ei enää käytetä?" Veikkailtuamme turvallisuussyitä ynnä muuta, kuului vastaus: "Koska meillä on nykyään äänentoistojärjestelmä". Hän oli todella otettu siitä, että me kaikki osasimme koptia ja niinpä päädyimme resitoimaan koko porukalla koptinkielisiä rukouksia. Pitkän ja perusteellisen kierroksen jälkeen me kaikki olimme valmiita suutelemaan maata Nikodemoksen jalkojen alla ja hän puolestaan toivoi saavansa yhteiskuvamme hotmail-osoitteeseensa. Ja se paikka kun näytti siltä, ettei siellä olla internetistä kuultukaan...

Kotimatka oli pitkä ja uuvuttava. Tuomas ja minä jouduimme yöpymään Frankfurtissa järkyttävän kalliissa lentokenttähotellissa, jota emme onneksi joutuneet itse maksamaan. Hintatasoa kuvaa hyvin se, että 2 desilitran vesipullo maksoi lähes kolme euroa. Fraknfurt-Montreal -välisellä lennolla takapenkiltä raikasi kotoisa "perkele", joka tuli Kanadaan keikkailemaan menossa olevan suomalaisen hevibändin suusta. Heillä olisi ollut tänään keikka Québecissä ja uhosin kovasti tulevani kuuntelemaan heitä, mutta päätin kuitenkin, että 25 dollaria örinähevistä ylittää isänmaallisuuteni rajan. Bändin nimi on Ensiferum, jos se jollekin teistä jotain sanoo.

Kotona taas. Väsymys on kova, mutta työt painavat päälle ja jo ensi viikon perjantaina on edessä lähtö San Diegoon raamatuntutkijoiden kansainväliseen jättikonferenssiin. Olla möllöttäminen siirtyy näin ollen hamaan tulevaisuuteen.

orientaaleja elamyksia

Kairo on yhta kaoottinen kuin muistinkin, paitsi etta liikenne on viela jarjettomampaa. Joka kerta katua ylittaessa tekee mieli tehda ristinmerkki ennen autojen sekaan syoksymista. Taktiikka on nayttaa maaratietoiselta ja valttaa akkinaisia liikkeita. Ei siis saa pysahtya keskella katua tai ryhtya yhtakkia juoksemaan tai autoilijoiden etaisyyslaskelmat menee pieleen. Toistaiseksi olen onnistunut selviamaan hengissa ja mita enemman taalla tulee oltua, sita enemman tekee mieli hypata taksiin kavelemisen sijaan. Taksikyydin huono puoli tosin on se, etta harva kuski puhuu englantia eivatka he todellakaan osaa lukea karttoja. On siis aika sattuman kauppaa, mihin paatyy.

Tanaan meilla on vapaapaiva, joten ehdin piipahtaa netissa ja pyoria kaupungilla. Tama on vasta toinen kerta kun naen Kairoa paivanvalossa, silla seminaarimme on kestanyt joka paiva iltakuuteen. On vahan holmo olo viettaa melkein kaikki aika hotellissa, vaikka ei viiden tahden olosuhteissa mitaan valittamista olekaan. Iltaisin olemme sukeltaneet kaduille ja etsineet ruokapaikkaa. Matkaoppaissa mainitaan suurinpiirtein samat paikat, joten pari kertaa on kaynyt niin, etta olemme lahteneet illallistamaan pienissa porukoissa, mutta olemme kuitenkin toisistamme tietamatta paatyneet kaikki samaan paikkaan... Illallisen jalkeen tapanamme on viela istua myohaan hotellin kattoterassilla, nauttia lampimasta illasta (paikallisten mielesta kylmasta) ja katsella Niilia. Younet tuppaa jaamaan vahan lyhyiksi ja vissiin jet lag painaa myos, niin etta valilla taytyy taistella pysyakseen hereilla seminaarin tylsimpien keskustelujen aikana. Tanne tultuani olin valvonut yli 30 tuntia putkeen, silla itaan pain matkustaessa yksi yo havisi valista kokonaan. Matka meni kuitenkin ihan sujuvasti, toisin kuin ryhmamme norjalaisjasenilla, joiden matkanteko kesti kaksi vuorokautta. Heidan lentonsa Oslosta Frankfurtiin oli aavistuksen verran myohassa, niin etta he saapuivat jatkolennon portille pari minuttia myohassa, eika heita enaa paastetty sisaan, silla heidan lippunsa oli jo myyty eteenpain! Erittain asiakaspalveluhenkista toimintaa Lufthansalta. He viettivat yon Frankfurtissa, mutta eivat mahtuneet aamukoneenkaan kyytiin, vaan saapuivat vasta seuraavana yona ja silloinkin eri reitteja. Lisaksi suurimman osan matkalaukut olivat tietenkin havinneet silla valin. Maanantai-aamuna seurassamme oli siis pahantuulisia norjalaisia.

Toistaiseksi matkan ehdoton kohokohta on ollut vierailu Koptilaisessa museossa. Kyseisessa paikassa sailytetaan kaikkia Nag Hammadin koptinkielisia kasikirjoituksia, siis teksteja, joita seminaarimme osanottajat tutkivat. Emme olleet etukateen varmoja, saisimmeko nahda enempaa kuin perusnayttelyn, mutta paikan paalla henkilokunnan avuliaisuus loi kaikki allikalla: saimme vapaasti tutkia kaikkia teksteja. Sen kuin vain pyysimme haluamamme koodeksin sivua ja se annettiin kasiimme. Olisittepa nahneet ne haltioituneet ilmeet! Tassa sita nyt ollaan ja tuijotetaan teksteja, jotka joku munkki on kopioinut huolella 1600 vuotta sitten. Olin yllattynyt kasikirjoitusten hyvakuntoisuudesta, teksti oli helposti luettavaa ja siistia. Kasiala vaihteli koodeksista toiseen ja "minun" tekstiani haukuttiin lapsen kirjoittamaksi. Meilta oli keratty kamerat pois ennen sisaan astumista, mutta yksi ryhmamme jasen oli salakuljettanut kameran ja otti kuvia ei niinkaan teksteista itsestaan, vaan meista katsomassa niita. Ilmeet ovat paljonpuhuvia. Vartijat pitivat meita todennakoisesti hulluina kun jaksoimme vouhkata joistakin vanhoista paperinpaloista, mutta luulen, etta tyontekijat olivat mielissaan nahdessaan niin monta nuorta ihmista, jotka olivat niin innoissaan heidan tyostaan ja siksi olivat niin suopeita meita kohtaan. Normaalisti kasikirjoitusten nakeminen edellyttaa kuukausien paperisotaa.

ekskursio terveyskeskukseen

Oman mielenrauhani kannalta katsoin parhaaksi käydä lääkärissä ihan vain varmistamassa, ettei tautini ole mitään pahaa sorttia. Terveydenhoitojärjestelmä on täällä jotakuinkin samanlainen kuin Suomessa ja minulla on jopa paikallinen Kela-kortti, sillä jostain käsittämättömästä syystä Suomen ja Québecin välillä on sopimus sosiaaliturvajärjestelmästä, joten suomalaisena olen automaattisesti sen piirissä (automaattisesti tarkoittaa siis paljon paperityötä ja paikasta toiseen juoksemista sekä ennen että jälkeen tänne tulon). Suuntasin siis lähimpään terveyskeskukseen, jossa jonotin puolisentoista tuntia mitä erikoisimpien kanssaihmisten kanssa. Yhdellä oli naamallaan maski ja jalassa lipokkaat, siis sellaiset rantasandaalit, miksikä niitä suomeksi kutsutaankaan. Eniten kuitenkin olin hämmentynyt siitä, ettei hoitsuilla ja lääkäreillä ollut valkoisia takkeja. Sillä on yllättävän suuri psykologinen merkitys. En voinut olla miettimättä, että kuinka päteviä nuo nyt oikein ovat. Minut vastaanottaneella lääkärillä oli päällään täsmälleen samanlainen mekko kuin minulla (H&M:n äskettäinen voittokulku tässä kaupungissa). Toinen asia, mikä jäi huvittamaan, oli kysymyslista: poltatko? en. käytätkö huumeita? en. marihuanaa? en. Marihuana on ilmeisesti Pohjois-Amerikassa niin yleistä, että sitä ei edes mielletä huumeeksi vaan ihan omaksi kategoriakseen.

Niin ja ihan tavallista flunssaa minulla on H&M-mekkoisen lääkärinkin mielestä.

kuumehoureilua

En juurikaan katso kauhuelokuvia. Örkkileffat eivät voisi vähempää kiinnostaa ja psykologinen kauhu jää alitajuntaan kummittelemaan turhan voimakkaasti. Nähtyäni uhrilampaat en ikimaailmassa voisi kuvitella tarjoutuvani auttamaan tuntematonta ihmistä pimeällä parkkipaikalla pakettiauton lastaamisessa. Psykon suihkukohtaus viivähtää toisinaan ohimenevästi mielessä, kun suihkun kohina peittää kaikki ulkopuoliset äänet. Onhan noita suihkumurhia nähty useissakin elokuvissa, mutta Hitchcockilla on poikkeuksellisen mestarillinen kyky sukeltaa ihmismielen syövereihin. Samaisen herran ansiosta pidän aavistuksen verran epämiellyttävänä, jos ympärilläni on yhtäkkiä paljon lintuja. Jos tällä vuosikymmenellä tehtäisiin kauhuelokuva linnuista, olisi tappometodi nyt lintuinfluenssa eikä perinteinen ilmahyökkäys.

Syy, miksi jaarittelen lintuinfluenssasta, on äkillisesti päälle puskenut raju flunssa, joka on kylläkin sitä perinteistä ihmisversiota. En ole tottunut sairastamaan enkä nytkään osaa enkä ehdi pitää kunnon sairaslomaa, sillä Kairoon lähtö on edessä kolmen päivän kuluttua ja sitä ennen on vielä paljon tehtävää. Niinpä istun kotona ja teen sen minkä jaksan ja koetan komentamalla lähettää kuumeen ja yskän tiehensä. Täytynee olla tuplatarkkana, mitä suuhunsa panee Egyptissä, sillä flunssa ja vatsatauti samalla kertaa olisi vähän liikaa. Onneksi on matkavakuutus.

Ennen sairastumista ehdin pitää kotibileet. Puolet kutsutuista jätti saapumatta paikalla, mutta meillä oli silti varsin rattoisa ilta suomalais-ruotsalais-hondurasilais-romanialais-quebeciläis-kokoonpanolla. Teekkariystäväni jopa paistoi meille lettuja (pienen maanittelun jälkeen).

En valitettavasti pysty tarjoamaan teille enempää kuin tuon yhden ruskakuvan, joka on otettu työhuoneestani käsin. Se onkin lähes ainoa paikka, josta olen ruskaa ihaillut. Työpäivät ovat venyneet pitkiksi ja autottomuuteni sekä aikataulujen ristiinmenemisen johdosta en ole päässyt patikoimaan kansallispuistossa. Syksy täällä on ollut äärimmäisen outo: hetken aikaa oli jo normaalin koleita ja sateisia syyssäitä, mutta eilen aurinko taas paahtoi parinkymmenen asteen voimalla ja ihmiset astelivat hihattomissa paidoissa. Kairossa pitäisi olla luvassa tasaista kolmeakymmentä astetta. Turha silti kadehtia minua: pääsemme tuskin ollenkaan valoisaan aikaan ulos, sillä seminaaria on joka päivä aamuyhdeksästä iltakuuteen. Saimme tänään - siis ruhtinaalliset kolme päivää ennen lähtöä - tietää tarkan ohjelman sekä majoitus- ja kokoontumispaikan. Hotelli on aivan samoilla kulmilla kuin se kämäinen hotellin nimeä kantava luukku, jossa vähävaraisina opiskelijoina majoituimme Fridan kanssa kahdeksan vuotta sitten. Huone maksoi kymmen Suomen markkaa per yö ja laatu oli sen mukaista. Jotain edistystä on sentään tapahtunut kahdeksassa vuodessa, sillä tämänkertainen hotelli näytti vallan pramealta.

haloo haloo

Oletteko koskaan panneet merkille miten eri tavalla eri maissa vastataan puhelimeen? Unkarilainen kälyni sanoo aina "kyllä, olkaa hyvä". Täällä vastataan poikkeuksetta "oui, allô" eli "kyllä, haloo", mikä kuulostaa sekä typerältä että epäinformatiiviselta. Aivan kuin puhelimeen vastaaja haluaisi pitää henkilöllisyytensä salassa niin kauan, että toinen osapuoli arvaa oikein. Takavuosina Suomessa joillakin oli vieläkin ärsyttävämpi tapa vastata latelemalla puhelinnumeronsa. Kyllä minä tiedän, mihin numeroon soitin, kun juuri ne numerot näpyttelin, torvi, mutta en edelleenkään tiedä, kenen kanssa puhun. Minä vastaan edelleen puhelimeen reippaasti suomalaisittain sanomalla nimeni. Useimmiten se aiheuttaa sen verran hämmennystä, että joudun huhuilemaan perään "allô". Hämmennys tosin johtunee suurimmalta osin siitä, että melkein aina kun puhelimeni soi, se on väärä numero. Tai sitten joku tiedustelee Moaa.

Eräs paikallinen tuttavani teki minulle kokoelman québeciläisestä musiikista. Kuunneltuani pari kertaa läpi nuo 50 kappaletta, joudun toteamaan, että joko minulla ja hänellä on erilainen musiikkimaku tai sitten täällä tehdään kertakaikkiaan laimeaa musiikkia. Ranskankielinen rock ei kuulosta erityisen vakuuttavalta. Tein ystävälleni vastaavanlaisen kokoelman suomalaisesta musiikista, kaikkea Pelle Miljoonasta Redramaan ja selostukset kustakin artistista. Ystäväni piti erityisesti Maaritista ja Jipusta ja sanoi, että täällä naislaulajat ovat järjestään celinedionkamaa. Totta on, että radiosta ei tule juurikaan musiikkia minun makuuni. Tapanani oli aamuisin bussissa selata kanavia läpi, mutta kaikkialta tuli samaa höttöä. Niinpä pidättäydyn tätä nykyä omissa levyissä. Radiokanavilla on muuten sääntö, että tietyn prosenttimäärän soitetusta musiikista tulee olla ranskankielistä. En ole tosin kertaakaan onnistunut kuulemaan yhtään englanninkielistä biisiä, että sääntöä vissiin noudatetaan innolla. Kielisäännöistä puheen ollen, täällä noudatetaan myös kylttidirektiiviä. Kun laki yksikielisyydestä hyväksyttiin 30 vuotta sitten, ei englantia saanut enää käyttää ollenkaan kylteissä. Englanninkielisen vähemmistön purnattua tästä aikansa, sovittiin, että kylteissä sai lukea myös englantia. Sitten alkoi napina siitä, kumpi kieli on näkyvämpi kylteissä. Niinpä lain mukaan englanninkielisen tekstin tulee olla pienemmällä kuin ranskankielisen ja tarvittaessa fontteja tullaan mittailemaan mittanauhan avulla. Québecissä tätä ei kylläkään huomaa, sillä täällä kaikki on pelkästään ranskaksi, mutta Montréalissa kiinnitin huomiota asiaan. Älkääkä naurako, nämä on kuulkaa elämän ja kuoleman kysymyksiä.

pikavisiitti Montrealissa

Viime lauantaina synkkä romanialainen ja minä hyppäsimme professorin kyytiin ja matkasimme Montrealiin kyläilemään Moan luona. Moa on projektimme tutkija, johon tutustuin viime vuonna seminaarissa Norjassa ja jolta olen vuokrannut tämän Québecin asuntoni sekä synkän romanialaisen ainoa ystävä. Moa on myös puolitoista kuukautta vanhan Liam-pojan äiti. Siitä johtuen päätimme palata takaisin kotiin jo seuraavana päivänä, sillä isäntäperheellämme tuntui olevan riittävästi stressiä arjen pyörittämisessä ilman vieraitakin. Niinpä ensikosketukseni Montrealiin käsitti vain Moan kodin sekä sunnuntai-iltapäivänä parin tunnin verran kävelyä keskikaupungilla. Montrealin metro on muuten käsittämättömän meluisa laite, jossa on pakko keskustella huutamalla. Ensimmäinen kuva on tyypillistä lähiönäkymää. Ihmiset tuntuvat rakastavan porrasrakennelmiaan. Voin vain kuvitella, miten liukkaita ne ovat talvella.

Kävimme syömässä lounaan Schwartz's-nimisessä paikassa, josta saa paikallisten ja kaikkien matkaoppaiden mukaan kaupungin parasta savulihaa. Aiemmin jopa maan parasta, mutta torontolaiset pannahiset ovat pistäneet paremmaksi. Maineen vuoksi paikkaan piti jonottaa. Jälleen kerran kenties suurten odotusten tai kenties savuliha-asiantuntemattomuuteni vuoksi en ollut aivan vakuuttunut oliko se nyt kaiken hössötyksen arvoista. Mutta lihaa tuli syötyä niin, että kinkkupaketti maannee koskemattomana jääkaapissani vielä muutaman päivän. Moa-parka, kasvissyöjä koko elämänsä ajan, jäysti pelkkää leipää...

Lyhyen kävelylenkin perusteella en sanoisi Montrealia kauniiksi kaupungiksi, mutta jotain ilmapiirissä kuitenkin oli, mikä miellytti minua. Yksi pääkaduista oli revitty auki katutöiden vuoksi ja se oli suorastaan luokattoman huonossa kunnossa. Rakennuksetkin olivat vähän nuhjuisia ja synkkä romanialainen julistikin, ettei edes Romaniasta löydy yhtä ankeaa seutua. Jos aikaa olisi jäänyt shoppailulle, olisin löytänyt vaikka kuinka paljon kivoja putiikkeja. Québecin ja Montrealin välisen eron huomasi muutamassakin asiassa. Ensinnäkin oli ihanaa kuulla englantia ympärillään. Montrealin väestöstä sentään melkein kolmasosa on englanninkielisiä, kun Québecissä heitä on vain muutama prosentti. Toisekseen katukuva oli paljon kirjavampi, vastaan käveli vaikka millä tavalla pukeutuneita ihmisiä. Québecissä minua tuijotetaan kuin kummajaista jos kuljen punaiset korkokengät jalassa. Jostain kumman syystä naiset siellä eivät käytä korkokenkiä, vaikka kaupat ovat niitä pullollaan. Québecin väestö on huomattavan homogeenistä, mutta muutenkin siellä on enemmän pikkukaupungin mentalitettia. Montrealissa taas asuu suurin osa provinssin maahanmuuttajista. Moa valitti, että Montrealissa, kuten missä tahansa suurkaupungissa, erilaisuuden sietämisen ja välinpitämättömyyden välinen raja on olematon. Kukaan ei välitä eikä kukaan ole kiinnostunut sinusta. Olen joskus aikaisemmin ihmetellyt québeciläisten yletöntä kohteliaisuutta. Nyt sen puuttumisen huomasi konkreettisesti: kukaan ei metrossa vaivautunut antamaan istuintaan Moalle, joka kantoi sylissään pikkuvauvaa.

Nyt menen katsomaan Dexterin uusimman jakson ja maistamaan kurpitsaolutta. Luitte oikein, kurpitsaolutta. Jos Suomessa siidereissä kokeillaan kaikkia mahdollisia makuyhdistelmiä, täällä sitä harrastetaan oluissa. Tämän pitäisi kuulema olla hyvää.

eläviä ja kuolleita kieliä

Hermo menee syyrian kanssa! Takana on kaksi oppituntia ja nyt pitäisi kääntää muutamia lyhyitä lauseita, mutta koko kieli näyttää edelleen kärpäsenkakalta. Heprea on paljon loogisemman näköistä, sillä siinä kirjaimet sentään kirjoitetaan erikseen. Syyriassa ne taas sidotaan toisiinsa ja kun jotkut kirjaimet ovat lähinnä pisteitä tai aaltoviivoja ja muutamat kirjaimet tuntuvat eroavan toisistaan lähinnä kokonsa puolesta, vaatii pelkkä kirjainten tunnistaminen tulkintaa. En onnistu löytämään etsimiäni sanoja sanastosta, jonka opettaja minulle kopioi. On muutenkin turhauttavaa kääntää syyriaa ranskaksi ja turhautumisen määrää kasvattaa entisestään sanasto, joka ei suinkaan ole syyria-englanti tai syyria-ranska, vaan syyria-latina. Wtf?! Jostakin passiivisen muistin syövereistä pulpahtelee aika ajoin esiin ammoin oppimiani heprean sanoja, jotka ovat syyrian kielessä suurin piirtein samoja. Se sentään vähän piristää, kuten lupaus siitä, että kielioppi on simppeliä. Olen muuten ainoa opiskelija tällä kurssilla, joten on pakko tehdä kotitehtävät huolella tai seuraavasta oppitunnista ei tule mitään.

Koptin kurssilla on leppoisampaa, kun kielen perusteet on jo ennestään hallussa. On hauskaa lukea vaihteen vuoksi muitakin kuin hämyjä gnostilaisia tekstejä. Viime kerralla lukaisimme kirjeen, jonka joku Joona oli raapustanut jollekin Iisakille. Joona kertoi olevansa estynyt tulemaan etelään ja lähetti siksi rahaa kirjeen mukana. Rahalla hän neuvoi ostamaan jauhoja ja käyttämään loput johonkin uskonnolliseen vaatekappaleeseen. Hatren välityksellä hän kertoi lähettäneensä "ne kolme", ei aavistustakaan mitä. Sitten Hatre itse tarttuu kynään ja suoltaa omat terveisensä Iisakille. Ajatelkaa, jos 1500 vuoden päästä joku istuu oppitunnilla lukemassa satunnaista postikorttia tai sähköpostiviestiä 2000-luvun Suomesta ja keskustelee sen tarkoituksesta? Tänään jätämme Iisakin, Joonan ja Hatren omaan rauhaansa ja siirrymme lukemaan legendaa Joosefin kuolemasta. Sen jälkeen menen syömään libanonilaiseen ravintolaan, sillä jostain kumman syystä iski äkillinen himo Lähi-idän ruokaan.

vampyyrijuttuja

Viimeisen viikon aikana olen pahasti koukuttunut Facebookiin. Todennäköisesti vuoden päästä homma on jo ihan passé ja unohtunut, mutta nyt on kiva bongailla tuttuja ja leikkiä erilaisilla sovelluksilla, kuten kerryttää vampyyripisteitä hyökkäämällä muiden vampyyrien kimppuun. Äsken kahvitauolla synkkä romanialainen kertoili tosielämän vampyyrijuttuja. Hän on kotoisin Transsilvaniasta, joten kuittailen tietenkin Draculasta, jolle hän tuhahtelee alentuvasti. Dracula on tuontitavaraa, muiden keksimä myytti, joka liitettiin muutama vuosisata sitten eläneeseen kreivi-parkaan (tai parka ja parka, hän oli tunnettu julmuudestaan). Vampyyrit itsessään kuuluvat kuitenkin oleellisesti romanialaiseen kansanperinteeseen ja vanhat uskomukset voivat hyvin nykyäänkin. Seitsemän vuotta sitten eräässä pikkukylässä eräs perhe oli vakuuttunut siitä, että heidän hiljattain kuollut omaisensa oli vampyyri, joka ei suostunut jättämään perhettään rauhaan vaan häiriköi heitä haudasta käsin. Perhe päätti tehdä asialle jotakin ja organisoi paikallisen papin johdolla perinteisen rituaalin: ruumis kaivettiin ylös ja sen sydän irrotettiin ja poltettiin, minkä jälkeen perheenjäsenet sekoittivat tuhkan nesteeseen ja joivat sen. Tarina ei kerro, että lopettiko vampyyri tämän jälkeen häiriköintinsä, mutta osa perheenjäsenistä päätyi vankilaan ruumiin häpäisyn johdosta...

Synkällä romanialaisella on muuten itselläänkin vampyyriverta: hänen isoisänsä enon väitettiin olleen vampyyri. Täytynee kaiken varalta teroittaa puinen seiväs työpöydän laatikkoon...

eläviä mereneläviä

Ottaen huomioon, että suhtaudun varauksella niinkin arkipäiväiseen ruokalajiin kuin katkarapuihin, olen osoittanut tällä viikolla huomattavaa urheutta sen suhteen, mitä suuhuni pistän. Keskiviikkona illallistimme suositussa sushiravintolassa. Suurin osa listan kaloista ei sanonut minulle mitään, eikä muuten edes seurueemme natiiville. Maistoin haita, raakana tietysti. Se ei itse asiassa ollut mitenkään erityisen maukasta, mutta suhtauduin siihen yleisenä kostona kaikkia maailman tappajahaita kohtaan: purkaa vaan meitä, me puremme takaisin. Sen sijaan ankerias on uusi suosikkini sushin päällisenä.


Varsinainen koitos oli kuitenkin edessä eilen, kun vietimme osteripäivällisiä professorini luona. Kertailin osterisananlaskuja, kuten "se, joka ensimmäisen kerran maistoi osteria, oli äärimmäisen rohkea yksilö" ja "jos ostereilla olisi silmät, emme söisi niitä". Ei mitään kovin esteettistä muonaa, kuten kuvasta näkyy ja ne todella syödään elävänä. Yllättävän sutjakkaasti sain niitä kuitenkin kurkusta alas. Kuva on todiste elämäni ensimmäisestä osterista, huomatkaa neuvova sormi. Jälkiruoaksi olin tehnyt Ellen Svinhufvud -kakun, joka osoittautui menestykseksi.

Ensimmäistä kertaa tuli istuttua iltaa lähimpien työkavereiden kesken ja tunnelma oli oikein rento. Jopa synkkä romanialainen viihtyi :-)

intiaanikesä

Kesä ei meinaa loppua millään. Ruska alkaa olla parhaimmillaan ja lehdet putoilevat puista, mutta lämpötila kipuaa päivä toisensa jälkeen sitkeästi hellelukemiin. Puistossa voi potkistella kuivia lehtiä tieltä pois sandaaleissa ja toissailtana terassilla tarkeni istua t-paitasillaan vielä iltamyöhälläkin. Maailmanlopun meininkiä. Intiaanikesä on termi, joka tulee Pohjois-Amerikasta ja tarkoittaa yllättävän lämpimiä säitä syksyllä, jälkikesää, joka on suotuisaa metsästykselle. Pitäisi varmaan lähteä ampumaan majavia. Vaan teenkö yhtään mitään majavannahkahatulla, jos ilmasto vain lämpenee jatkuvasti? Brasilialainen työkaverini (joka muuten asuu Opus Dein asuntolassa) ei usko ilmastonmuutokseen. Tottahan on, että keskilämpötilat muuttuvat ajan saatossa luonnostaankin. Jääkaudella oli aika paljon kylmempää ja sitä ennen taas oli kausi, jolloin keskilämpötila oli 7 astetta korkeampi. Se on paljon se. Mutta uskon silti hiilidioksidipäästöjen seurauksiin. Tänä vuonna Kanadan jäätiköillä mitattiin muutamana päivänä yli 20 asteen lämpötiloja. Sellaisissa olosuhteissa jäät sulaa niin nopeasti, että sen voi kuulla. Lyhytnäköisesti ajatellen olisihan se mukavaa, jos Suomessa olisi pari astetta lämpimämpää, mutta siinä voi helposti käydä niin, että napajäätiköiden sulamisvedet sekoittaa Golf-virran pasmat ja Suomesta tuleekin Siperia.

Kasvihuoneilmiö, ilmaston lämpeneminen ja Kioton sopimus ovat termejä, jotka esiintyvät usein paikallisissa sanomalehdissä. Juuri nyt kulmiani kuitenkin kuohuttaa enemmän Tremblayn tupakkakaupan sulkeminen. Naapurustossani on vieri vieressä kioskeja (dépanneur), joiden valikoimissa on peruselintarvikkeita, lehtiä ja tietenkin viiniä ja olutta. Tabageriessa keskeisin elementti sen sijaan on tupakka. Tremblayn pulju on ollut pystyssä vuosikymmeniä ja ainakin pari sukupolvea. Nyt se ei enää pärjännyt tupakkaveron korotusten ja pimeän kaupan ristipaineessa. Kukapa viitsii suorittaa ostoksensa Tremblayssa, jos sen ulkopuolella päivystää mustan pörssin kauppias. Oikein sydämistyin Tremblayn perheen puolesta. St-Rochin asukkaille tällä on paljon enemmän uutisarvoa ja merkitystä arjessa kuin vaikkapa Putinin pääministeriyshaaveilla.

Ai niin, jälleen yksi anekdootti québeciläisten uskonnollisen sivistyksen tasosta: eräs paikallinen nuori nainen oli kysynyt työkaveriltani, että "kuka perusti kristinuskon?".

suuri kurpitsa

Lapsiperhesunnuntai-ohjelmassa oli tällä kertaa kurpitsanpoimintaa. Suuntasimme naapurikylään maatilalle, jonka pellolta aukeni suomalaisittain erikoinen näkymä: silmänkantamattomiin tuollaisia isoja oransseja mollukoita. Sieltä sitten etsiskelimme täydellisen pyöreää kurpitsaa, vaan eihän aistimaaimasta ikinä löydy aivan täysin kurpitsan ideaa vastinetta. Melko lähelle sellaista pääsimme kuitenkin ja jossain vaiheessa siitä kaiverretaan täydellinen Halloween-kurpitsa. Toisaalta hieman harmi, etten ole täällä h-hetkellä todistamassa Halloween-huumaa, johon ainakin kauppojen tarjonnan perusteella valmistaudutaan vähintään yhtä suurella hartaudella kuin jouluun konsanaan. Toisaalta Kairossa riittää muutakin ajateltavaa ja ihmeteltävää. Lähden sinne noin kolmen viikon kuluttua. Poimittuamme kurpitsan ja työnnettyämme sen lastenvaunuissa (mikä toi etäisesti mieleen Tuhkimo-sadun) autolle maistoimme vielä kurpitsakeittoa sekä friteerattuja omenarenkaita. Oivallinen makuyhdistelmä! Tietenkin vierailimme jälleen yhdellä siideritilalla. Lupaan näiden idyllisten kuvien vastapainoksi joskus esitellä valokuvia naapurustostani ja ylipäänsä arkimaisemistani, mikä on rähjäisempää ja proosallisempaa mutta yhtä lailla viehättävää.

Äkillisen isänmaallisuuden puuskassa kävin yliopiston ulkkaritoimistossa utelemassa, löytyisikö yliopistolta muita suomalaisia. Löytyihän niitä, minun lisäkseni yksi. Tässä kaupungissa on siis todistettavasti jopa kolme suomalaista. Tämä tuorein tuttavuuteni on 22-vuotias tamperelainen teekkari. Muissa olosuhteissa olisimme tuskin koskaan tutustuneet, mutta täällä on kuin sydänystävän kohtaisi kun vastaan tulee joku, joka ylipäänsä on jotakuinkin samalta suunnalta maapalloa. Ensitapaamisen perusteella tulemme ihan hyvin juttuun, vaikka hänen mielestään olenkin vanha täti...

avaja porttis, ovesi

Michael Mooren dokumentissa Bowling for Columbine käydään välillä Kanadan puolella ihmettelemässä, miten eri tavalla asiat siellä ovat verrattuna rajantakaiseen onnelaan, Ameriikan Yhdysvaltoihin. Jenkkilässä ihmiset piiloutuvat säikkyinä turva-aitojen ja hälytysjärjestelmien taakse, mutta aivan rajan takana miljoonkaupunki Torontossa ihmiset eivät edes vaivaudu lukitsemaan asuntojensa ovia. Tämän todistaakseen Moore käveli satunnaisen asunnon ovesta sisään. Tuo tilanne oli mitä todennäköisemmin lavastettu, kyllä kanukitkin sentään osaavat haastaa oikeuteen kotirauhan häirinnästä, jos lihava setä johtaa ryhmän kameramiehiä täysin varoittamatta olohuoneeseen. Joka tapauksessa kysyin Célineltä, että pitääkö tuo avoimet ovet -periaate todella paikkaansa. Hän huomautti, että dokumentista on jo melkein kymmenen vuotta aikaa ja asiat ovat ehtineet muuttua, varsinkin suurkaupungeissa, mutta myönsi, että kyllä se yleisesti ottaen on totta. Célinen kavereilla oli kuulema tapana naureskella hänelle siitä, että hän lukitsi ovensa. Jos joku haluaa sisään asuntoosi, niin kyllä se sinne pääsee lukosta huolimatta, oli perustelu huvittuneisuudelle. Tämä on kai sitä kanadalaista logiikkaa. Miksi tehdä sisäänpääsy ei-toivotulle vieraalle helpommaksi jättämällä ovi auki? Kysynpä vain.

Kampuksellakaan ei uskota ovien lukitsemiseen. KAIKKI ulko-ovet ovat auki KOKO AJAN. Homma tuntuu toimivan. Eipähän ainakaan tarvitse värjötellä pakkasessa, jos on sattunut unohtamaan avaimet. Kirjastoon voi muuten saada magneettiavaimen, jos kokee tarvetta työskennellä kellon ympäri ja normaaliaukioloaika (iltayhteentoista asti) ei tunnu riittävältä.

kulinarismia, osa 2

Nyt on sekin nähty, nimittäin sinfoniaorkesteri keikalla ostoskeskuksessa. Shoppailtuani näin ylevissä tunnelmissa päätin pistäytyä illalliselle kulmakuppilaani, jossa olin käynyt vasta kerran aikaisemmin. Ilta oli niin lämmin, että istuin terassilla. Maitopossu siiderikastikkeessa ja lasillinen Zinfandelia saivat minut hyrisemään tyytyväisyydestä ja julistamaan paikan kaupungin parhaaksi ravintolaksi. Jos joskus tulette Québeciin, niin älkää missatko Le Postinoa.

Täällä ollaan erityisen hyviä jälkiruoka- ja leivonnaisosastolla. Crème brûlée, suklaakakku, brownie, suklaaletut ja sokeritorttu ovat lajinsa aatelia. Jälkimmäisen (tarte au sucre) pääraaka-aine on nimensä mukaisesti fariinisokeri. Lähikaupassanikin on hylly täynnä ihanan näköisiä tuoreita leivonnaisia, joita en ole uskaltanut kokeilla, etten paisuisi tunnistamattomaksi. Karkkivalikoima täällä ei muuten ole kovin kummoinen, joten pääsin onneksi kerralla eroon irtokarkkiriippuvuudestani. Sen sijaan olen hurahtanut maapähkinävoisuklaaseen...

Täällä on Alkoa vastaava alkoholimonopolisysteemi, mutta varsinaisten alkoholimyymälöiden lisäksi viiniä saa myös ruokakaupasta, joskin jälkimmäisissä myydään lähinnä halpisviinejä, jotka eivät ole kovin kummoisia. Ehkä viiniä enemmän olut on täällä se juttu. Québecissä on runsaasti pienpanimoita, jotka tekevät varsin oivallista olutta jopa minun makuuni, vaikken olekaan maailman suurin oluiden ystävä.

Lähikaupassani on viinien ja leivonnaisten lisäksi hämmentävän paljon muitakin herkkuja, muun muassa pitkä tiski paikallisia juustoja, makkaroita ja leikkeleitä. Yhdessä nurkkauksessa myydään erilaisia luomutuotteita. Se on siis lähempänä Stockan herkkua kuin keskiverto-Alepaa.

megabileet

Hesarissa kerrottiin, että poliisi oli keskeyttänyt 150 teinin megakotibileet Espoossa. Osataan sitä täälläkin. 14-vuotias tyttö oli suuttunut vanhemmilleen. Nämä lähtivät viikonlopuksi reissuun ja tyttö pistettiin siksi aikaa tätinsä huostaan. Tämä teinipä oli kotoa lähtiessään jättänyt ulko-oven auki ja viestittänyt tekstareilla kavereilleen, missä osoitteessa sinä iltana on bileet. Paikalla oli noin sata nuorta juhlijaa siinä vaiheessa, kun poliisi saapui paikalle, ainoastaan talon asukkaat puuttuivat. Neuvokkaita teinejä täällä.

kielipuoli

"Joko ranska sujuu?" on vakiokysymys, joka Suomesta heitetään. Vastaan nyt kaikille samalla kertaa, että ei ihan vielä. Ranskaksi olen vähäpuheinen ja lauseeni muutaman sanan mittaisia, joten sillä ei ihan pidetä keskustelua yllä. Osaan muotoilla kysymyksiä, mutta vastausta kuunnellessa ilmeeni usein paljastaa, että sanoma ei ihan mene perille. Toisinaan juoksen mieluummin karkuun kuin heittäydyn kepeään small talkiin vieraan ihmisen kanssa, kun en kuitenkaan ymmärrä mitä se sanoo ja on äärettömän turhauttavaa, kun ei osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi. Muutun ihan toiseksi ihmiseksi, vilkkaammaksi ja vapautuneemmaksi heti, kun saan puhua englantia. Englanniksi keskustelemista en olekaan arastellut enää aikoihin, vaikken aina olekaan erityisen sujuva. On vaikeaa olla nokkela ja hauska vieraalla kielellä. Englanniksi kykenen sentään sutkauttelemaan ja keksimään jopa sanaleikkejä, mutta ranskaksi olen umpitampio.

Työkavereiden kanssa puhun enimmäkseen englantia. Kauppareissuista selviän - yleensä - ranskaksi. Luennot tulee tietenkin kuunneltua ja enimmäkseen ymmärrettyäkin ranskaksi, joskin tuntuu hieman koomiselta, että suomalainen ja synkkä romanialainen takeltelevat koptin käännöksiä ranskaksi itäsaksalaiselle professorille, joka itsekin joutuu välillä turvautumaan kurssin ainoan natiivin apuun ranskan suhteen.

Eilen tuli käytyä ensimmäistä kertaa elokuvissa. Kun québeciläisiä elokuvia näytetään Ranskassa, niissä on yleensä tekstitykset, jotta ranskalaiset ymmärtäisivät kaukaisten serkkujensa mokellusta. Nyt tätä ylellisyyttä ei tietenkään ollut tarjolla. Täytyy sanoa, että en tajunnut dialogista juuri mitään, mutta pelkästään kuvallista kerrontaa seuraamalla pysyi juuri ja juuri kärryillä. Onneksi kyseessä ei ollut mikään elämää suurempi taide-elokuva.

omnia mea mecum porto

Tämä on yksi harvoista lauseista, joka on jäänyt mieleen latinan alkeiskurssilta. Kaiken kannan mukanani. Tänne tullessani minulla oli mukana kaksi matkalaukkua. Olen sittemmin haalinut ympärilleni lisää tavaraa, mutta tilapäisessä asunnossa asuminen osoittaa joka tapauksessa, miten vähillä tavaroilla oikeastaan tulee toimeen. Asunnossani on vain perushuonekalut ja keittiössä muutamia astioita. Ei mikroaaltouunia, kahvinkeitintä, leivänpaahdinta tai televisiota. Kännykkääkin käytän nykyisin vain kellona. Jos Skype-puheluita ei oteta lukuun, niin en edes muista koska olisin viimeksi soittanut puhelimella. Harvat sosiaaliset rientoni saan sovittua kasvotusten tai sähköpostitse. Aiemmin en olisi voinut kuvitellakaan porskuttavani tyytyväisenä eteenpäin ilman televisiota tai kännykkää. MUTTA: riippuvuus yleensä korvautuu toisella. En tiedä, mitä tekisin ilman kannettavaa tietokonetta ja nettiyhteyttä. Tietokone on kodin viihdekeskukseni. Sen näytöltä katselen leffoja ja tv-sarjoja, luen lehtiä, kirjoitan sähköpostia ja tätä blogia ja kuuntelen musiikkia. Jos kone oikuttelee tai netti ei toimi, iskee heti kovin turvaton olo ja koen olevani täysin eristyksissä muusta maailmasta.

Jos olisin tullut jäädäkseni, varmaan rakentaisin pesää innolla. Mutta kun tietää muutaman kuukauden kuluttua lähtevänsä niin, ettei mukaan mahdu taaskaan enempää kuin kaksi matkalaukkua, tulee jokaisen esineen kohdalla kaupassa mietittyä, että tarvitsenko tätä todella. Ainoa hintavampi hankintani tähän mennessä on tietokoneen kaiuttimet, jotta musiikin kuuntelu olisi mielekästä. Paikallisesta Tarjoustalon vastineesta olen roudannut läjäpäin halpoja keittiötarvikkeita. Prioriteeteistani kertoo hyvin se, ettei minulla ole seinillä tauluja, mutta keittiöstä löytyy jo kaksi irtopohjakakkuvuokaa. Kas jos on tarve leipoa kaksi kakkua kerralla.

hei hei, Sopranos!

Katsoin eilen illalla Sopranoksen vihoviimeisen jakson, numeron 86. Viimeiset kahdeksan vuotta olen ollut sitä mieltä, että kyseessä on kaikkien aikojen paras tv-sarja. Laskin, että tämä on kuudes koti, jossa olen istunut ruudun ääressä seuraamassa tämän mafiaperheen edesottamuksia.

Sarja päättyi erikoisella tavalla. En aio spoilata sitä teiltä, jotka vasta ryhdytte seuraamaan viimeisiä kahdeksaa jaksoa, mutta sanon vain sen, että loppuratkaisusta on taitettu peistä netissä vaikka kuinka. Society of Biblical Literature -seuran foorumilla on muuten osuva artikkeli, jossa vertaillaan Sopranoksen ja Apostolien tekojen lopetusta. En kuitenkaan pitänyt kuudetta tuotantokautta lainkaan sarjan parhaana, mutta loppu teki mielestäni oikeutta sarjalle.

Mikä oikein teki sarjasta niin loistavan? Ensinnäkin rosoisuus ja päähenkilöiden monitasoisuus. Toisin kuin Kummisetä-trilogiassa, mafiamaailmasta ei tehty ylevää, vaan se näyttäytyi raadollisena, vastenmielisenä, väkivaltaisena - ja päähenkilöiden elämässä luontevana ja ainoana vaihtoehtona. Jo heti ensimmäisessä jaksossa päägangsta Tony Soprano saa paniikkikohtauksia ja joutuu aloittamaan terapiaistunnot. Ne ovatkin yksi sarjan kiinnostavimmista kohtauksista. Tony on epämiellyttävä henkilö, joka ajoittain kuitenkin näytetään niin hauraana ja paljaana, että sitä ei voi olla sympatiseeraamatta. Ja sitten seuraavassa kohtauksessa Tony piekseekin taas jonkun hengiltä.

Mafiosoilla on oma tiukka moraalikoodistonsa. Pakkohan on olla, jotta maailmassa olisi jotain järkeä. Perhe on kaikki kaikessa. Perhe on samalla kertaa olemassaolon edellytys ja sen suurin uhka. Sillä nuoralla sarjan kaikki henkilöt tasapainoilevat. Suosikkihahmojani ovat velvollisuuksia alituiseen korostava rouva Carmela Soprano, joka naamalta ei koskaan hellitä elämäänsä kyllästyneen ihmisen ilme, maailman traumatisoivin ja kohtuuttomin matriarkka Livia Soprano, jonka marttyyriksi heittäytymisessä oli jotain kovin tuttua sekä järkkymättömän tyyni consigliere Silvio Dante.

Erään kerran Tony nappailee sieniä, hallusinoi ja kuvailee jälkeenpäin trippiään terapeutilleen harvinaisen oivaltavasti ollakseen Tony: "Our mothers were driving buses. They are the bus. They're the vehicle that gets you here. They drop you off, then they go their own way, continue on their own journey. The problem is, we keep tryin' to get back on the bus when we should just be lettin' it go."

Sarja on päättynyt, mutta tulen varmasti hankkimaan sen dvd:nä ja katsomaan uudestaan alusta lähtien.

omenapäivä

Orleansin saari on Québecin agraariaitta. Siellä viljellään kaikennäköisiä vihanneksia, hedelmiä ja marjoja. Kesällä ihmiset rynnivät poimimaan mansikoita ja vadelmia, mutta nyt on meneillään omenasesonki. Niinpä minäkin suuntasin Tuomaksen, Célinen ja Luukaksen kanssa omenanhakuretkelle.

Saarelle on kaupungista matkaa 15 kilometriä, mutta automatka kesti yllättävän kauan, sillä noin puolet kaupungin asukkaista oli päättänyt myös lähteä poimimaan omenoita ja autoletka mateli hitaasti. Perillä oli sievää ja idyllistä kuin konsanaan Monet'n maalauksessa. 13 dollarin hintaan saimme poimia jättimäisen säkin täyteen. Nyt sitten ihmettelen, että mitä oikein keksin tehdä kaikilla omenoillani.

Omenoiden poimimisen jälkeen suuntasimme yhdelle saaren siideritiloista, jossa maistelimme tilan sinappeja, pikkelssejä, hilloja ja tietenkin siidereitä. Ne ei ole ihan mitään saunajuomaosastoa, sillä vahvimmassa siiderissä oli prosentteja 18. Mutta maku oli ah niin aito.
Luukas pitäytyi siiderin sijaan itse raaka-aineessa. Aitojen omenoiden lisäksi me kaupunkilaiset saimme ihmetellä vuohia ja kalkkunoita. Kyllä maalla sitten on mukavaa.

oma maa mansikka?

Tilastot ovat paljastavia. Economist-lehden vuosittaisen tutkimuksen mukaan elämänlaatu Kanadassa on maailman kuudenneksi korkein. Ruotsi ja Norja ovat edellä, mutta Suomi perässä. Kanadan sisällä québeciläiset kokevat olevansa onnellisimpia. Samanaikaisesti itsemurhaluvut tässä provinssissa ovat melkoiset, itse asiassa korkeammat kuin missään muussa länsimaassa. Itsemurhien määrässä Québec voittaa siis jopa tuhansien murheellisten laulujen maan. Montréalissa on eräs silta, joka on erityisen suosittu itsemurhanäyttämö. Sillalta veteen hyppääminen on ehkä näyttävin ja romantisoiduin tapa päättää päivänsä, mutta moni on joutunut vaihtamaan metodia sen jälkeen, kun kaupunki rakensi turva-aidan estääkseen kansalaisia syöksymästä sopulien lailla veteen .

Suisidaalisuuden ohella toinen québeciläisiä yhdistävä piirre on yletön kohteliaisuus. Siinä missä suomalainen porskuttaa menemään suu viivana eikä pyytele anteeksi vaikka sattuisi tönäisemään jonkun kumoon, québeciläinen on herkkä ottamaan muut huomioon. Autoilijatkin antavat aina tilaa jalankulkijalle, vaikka tämä kävelisi päin punaisia. En saa vihaista katsetta edes vaikka mokailen maksun kanssa. Tippaamiseen tottuminen on yllättävän hankalaa. Pitääkö jättää tippiä pikaruokalassa? Pankkikortilla maksettaessa tippi merkitään kuittiin, mutta miten tipataan, jos maksetaan käteisellä kassalla ruokailun jälkeen? Entä miten puhutella tuntemattomia? Etukäteen minua infottiin, että teitittely ei ole täällä lainkaan niin yleistä kuin Ranskassa, joten olen huolettomasti sinutellut professoriani alusta asti. Sitten huomasin, että muut opiskelijat teitittelevät opettajiaan. Niinpä olen siinä hassussa tilanteessa, että teitittelen toista professoriani ja sinuttelen toista.

Vielä yksi näkyvä piirre täällä on ekotietoisuus. Biojätteitä varten minulla on takapihalla komposti, mutta muiden jätteiden kierrätys on tehty ihmisille ylettömän helpoksi. Jokaisessa asunnossa on sininen kierrätyslaatikko, jonne heitetään lasi-, metalli-, paperi-, kartonki- ja pakkausmuovijäte. Niitä ei siis tarvitse erotella erikseen. Kerran viikossa laatikko viedään kadulle oven eteen ja kierrätysauto tulee tyhjentämään sen. Joka keskiviikko lähiseutuni kadut ovat siis täynnä näitä sinisiä laatikoita. Pitääkin joskus ottaa kuva siitä. Ainoa särö kierrätysintoiluun tulee kauppareissuilla: voi sitä muovikassien määrää...

Sanotaan, että ensimmäiset kolme kuukautta uudessa maassa ovat kuherruskuukautta ja sitten iskee kulttuurishokki. Saa nähdä. Joitakin omituisuuksia olen havainnut jo heti tänne tultuani, mutta muuten elämänmeno ei poikkea niin merkittävästi Suomesta, että tuskin saan kehitettyä erityisen suurta angstia täällä asumisesta. Mutta sen voin jo nyt sanoa, että näin kaunista kaupunkia ei löydy Suomesta mistään.

torstai on toivoa täynnä

Tästä lähtien voisinkin otsikoida jokaisen kirjoituksen jollakin typerällä sananlaskulla. Ylläolevasta on hyvä aloittaa. Piti ihan googlettaa, että mistä se on peräisin ja kas, se osoittautui John Steinbeckin kirjan nimeksi. "Veijaritarina pienen kaupungin elämänmenosta". Vähän kuin tämä blogini.

Olen tehnyt ahkerasti töitä. Ihan oikeasti. Kairon-esitelmä alkaa hiljalleen valmistua. Tänään aamupäivällä työrupeamani keskeytyi korviavihlovaan palohälyttimen ulinaan. Koko rakennus tyhjennettiin ja värjöttelimme pihalla puolisen tuntia, kunnes saimme taas palata sisään. Kyseessä oli suurieleisesti toteutettu perinteinen paloharjoitus. Toivottavasti eivät tee sitä liian usein.

Koptin luennon jälkeen haastoin synkän romanialaisen kanssani oluelle, joten voin taas jakaa muutamia elämänviisauksia.
#1 Ihmiset täällä ovat liian ystävällisiä. Se on epäilyttävää.
#2 Kysyessäni ikää, vastasi hän olevansa 30. Minä puolestani 29. Hetken päästä selvisi, että olemme syntyneet samana vuonna, mutta hänen mielestään 29. syntymäpäivästä lähtien on 30-vuotias. Ja se on ahdistavaa. Löimme kuitenkin kättä päälle, että ensi toukokuussa pidämme yhteiset synttärit, jolloin otamme virallisesti vastaan kaikki 30 ikävuotta.
#3 Tuli puheeksi ensi viikolla pidettävä projektimme cocktail-tilaisuus. Synkän romanialaisen mielestä sinne ei kannata mennä, koska siellä on tylsää. Elämä on tylsää, mutta parempi, että on tylsää yksin kuin muiden ihmisten seurassa.

Päivän sanomalehti innoitti minut taas pohtimaan lempiaihettani eli kirkon roolia yhteiskunnassa. 60-luvulla alkanutta sekulaaristumisprosessia kutsutaan nimellä rauhallinen vallankumous. Nyt siinä on otettu jälleen yksi askel, kun koulujen tunnustuksellinen uskonnonopetus on korvautunut etiikan ja uskonnollisen kulttuurin opetuksella. Vastedes oppilaita ei enää jaeta uskontokuntien mukaan opetusryhmiin, vaan kaikki opiskelevat samassa ryhmässä kaikkia maailmanuskontoja. Ensimmäisestä luokasta lähtien hypitään iloisesti hanukasta pääsiäiseen ja lapsukaiset kasvavat suvaitsevaisiksi ja kypsiksi moniarvoisen yhteiskunnan jäseniksi. Jos kiinnostaa lukea aiheesta lisää, niin täältä löytyy ranskankielinen artikkeli. Toistaiseksi pidän Suomen mallia eli oman uskonnon (ei-tunnustuksellista) opetusta järkevämpänä. Kuinka voi harjoittaa dialogia muiden uskontojen kanssa, jos oman uskonnollisen kulttuuriperinnön tuntemus on retuperällä? Ei se nykyiselläänkään ole kehuttavalla tolalla, vaikka te kaikki rakkaat uskonnonopettajaystäväni teettekin parhaanne korjataksenne asiain tilan. Uskonto on muutenkin juuri nyt tapetilla, kun provinssia kiertää järkevää sopeuttamista eli siis siirtolaispolitiikkaa käsittelevä komissio, joka järjestää useilla paikkakunnilla kuulemistilaisuuksia. Kansalaiset pääsevät sanomaan itse, miten asiat pitäisi hoitaa. Tällä hetkellä keskustelunaiheena on eri uskontojen asema julkisissa tiloissa ja äänenpainot ovat tiukkoja. Fundamentalistit kuriin. Uskonnolliset symbolit piiloon. Uskonnonharjoittaminen julkisilta paikoilta koteihin. Uskonnonvapaus on ensisijaisesti vapautta uskonnosta, ei vapautta uskontoon. Muuttamalla Québeciin sitoudut muuttumaan québeciläiseksi. Vaikuttaa siltä, että maahanmuuttajat pyritään sulauttamaan yhteiskuntaan niin, että oman kulttuurin erottuvat tunnuspiirteet vähitellen häviävät.

Toisessa aihetta sivuavassa päivän uutisessa kerrottiin, että Québec on avoliittojen maailmanmestari. Avoliittojen osuus parisuhteista on nykyisellään 35% kun se on muualla Kanadassa vain 13%. Suomen lukua en tiedä, mutta Ruotsissa se on kuulema noin 25%. Ja mikäs muukaan korkeaan lukuun on syynä kuin se, että ihmiset eivät halua kirkkohäitä, eikä täällä ole juurikaan siviilivihkimisen perinteitä. Katolisuus on edelleen valtauskonto Québecissä, mutta katolinen kirkko on kaikkea muuta kuin suuri ja mahtava täällä.

hupinsa kullakin

Kampuksen vieressä on peräti kolme ostoskeskusta. Niistä käydään hakemassa se, mitä tarvitaan ja sitten poistutaan. Tänään sen sijaan kävin tyypillisessä pohjoisamerikkalaisessa ostoskeskuksessa, jonne tullaan viettämään aikaa koko perheen kanssa. Sisältä löytyi muun muassa kaukalo, jossa oli parhaillaan käynnissä lätkämatsi, sekä kokonainen huvipuisto. Telmimme aikamme Luukaksen kanssa vauvojen leikkiparkissa, jossa oli pehmustettu lattia, pehmustetut seinät ja pehmustetut kiipeilytelineet. Se sopii siis yhtä hyvin vauvoille kuin suljetun osaston potilaille. Kävin myös Luukaksen 9-vuotiaan serkkutytön kanssa testaamassa laitetta, jossa on sama efekti kuin putoavassa hississä. Lintsillä on samanlainen, joskin neljä kertaa korkeampi. Tämä mahtui sentään kauppakeskuksen sisään. Kyseisessä kauppakeskuksessa on muuten tällä viikolla avattu Québecin ensimmäinen H&M ja pakkohan minunkin oli sinne ryysiä. Oli kuin olisi kotiin saapunut, kun näki nuo ruotsalaishenkiset pienin kätösin valmistetut trendivaatteet!

Illemmalla herkuttelimme Tuomaksen savustamalla lohella (Tuomaksen vanhemmat olivat lähettäneet Suomesta savustuspusseja Lordi-aiheisessa pakkauksessa - arvatkaa vaan oliko tulli avannut savulta haisevan pakkauksen, jonka päällä on hirviöitä) ja samalla mietimme, mikä oikein on korvannut katolisen kirkon, joka kuten aiemmin sanoin, on menettänyt täysin otteensa québeciläisistä viimeisten vuosikymmenten aikana. Jollakinhan ihmiset sen jättämän tyhjiön täyttävät. Kuulema Québecissä on tätä nykyä kymmenittäin erilaisia hörhökultteja, joista moni on erityisen innostunut avaruusolennoista. Joukkoitsemurhatkaan eivät ole vieraita. Lukekaapa vaikka tästä Solar temple -nimisestä kultista. Siriuksessa tavataan!

Toiset taas kanavoivat intonsa kansallisaatteeseen. En usko, että kirkon vaikutusvallan romahtamisen ja nationalismin äkillisen kukkaanpuhkeamisen samanaikaisuus on sattumaa. Itsenäisyyden puolestapuhujat järjestivät aiheesta kaksi kansanäänestystäkin, joista jälkimmäinen vuonna 1995 oli melkein johtaa uuden valtion perustamiseen: ei-puoli voitti äärimmäisen niukasti prosenttiosuudella 50,58. Tuulen suunta on sittemmin vaihtunut. Tähän asti tapaamani québeciläiset ovat pitäneet suvereniteetin kannattajia nurkkakuntaisina patriootteina. Toki aatteen miehiä löytyy edelleen runsaasti, mutta yleisemmästä asennoitumisesta kertonee viimekeväisten vaalien tulos. Demaripuolue Parti québécois, jonka pääteemana oli uuden kansanäänestyksen järjestäminen mahdollisimman pian, koki suurimman tappionsa vuosikymmeniin.

Illan päätteeksi vielä katkelma keskustelusta synkän romanialaisen kanssa.
minä: Aiotko palata takaisin Romaniaan väitöskirjan valmistumisen jälkeen?
SR: En. Vihaan Romaniaa.
minä: Haluatko sitten jäädä tänne?
SR: En. Vihaan Québeciä.

Hmm. Eikö ole aika sama missä asuu, jos kaikkialla on yhtä epämiellyttävää?

putin ja hullunkurinen professori

Tiedättehän hajamielisen professorin prototyypin? Sen hieman eriskummallisen ja antisosiaalisen neron, jonka tukka hapsottaa ja katse harittaa ja joka on katoavaa luonnonvaraa nykypäivän yliopistossa, jossa edellytetään pedagogisia taitoja, hallinnollisia kykyjä ja sujuvaa small talkia? Täällä on yksi lajinsa edustaja. Sen nimi on Wolf-Peter Funk, se on kotoisin itä-Saksasta, josta aikanaan loikkasi tänne ja se on guru koptologian saralla. Aloitin tänään Herr Funkin kurssin Philologie et dialectologie de copte I. Kurssilla on lisäkseni kokonaiset kaksi opiskelijaa ja nekin tietysti oman projektimme tutkijoita. Ennen luennon alkua he laittoivat pöytiä uuteen järjestykseen, sillä Herr Funk kuulema hermostuu jos kaikki ei ole paikallaan. Edellisenä lukukautena nämä kaksi opiskelijaa olivat kerran vaihtaneet paikkoja, minkä johdosta Herr Funk ei tiennyt miten päin olla. Tällä kertaa uuden opiskelijan läsnäolo sai häneltä pasmat hetkeksi sekaisin. Seuraava hämmennyksen aihe oli liiallinen tuolien määrä pöydän päässä. Sitten ihmeteltiin hetken miten kummallisella tavalla uusi opiskelija eli minä vasenkätisenä taivuttaa kättään kirjoittaessaan. Seuraavat kolme tuntia perehdyimme keskeytyksettä bohairin murteen saloihin pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Illalla tutustuin paikalliseen erikoisuuteen, joka on suosiossa erityisesti pikkutunneilla. Ruokalajin nimi on poutine (lausutaan samalla tavalla kuin itänaapurimme presidentin nimi) ja se koostuu ranskalaisista perunoista, juustosta ja ruskeasta kastikkeesta. Synkkä romanialainen kirosi sen alimpaan helvettiin, mutta itse en tuomitsisi sitä yhtä voimakkaasti. Makuelämys oli, no, mielenkiintoinen.

Aiemmin illalla söin elämäni parasta sushia. Synkkä romanialainen ei tietenkään pidä sushista, kuten ei juuri mistään muustakaan, mutta kertoi kuitenkin anekdootin elämänsä ensimmäisestä sushikokeilusta: hän oli ostanut sitä ruokakaupasta ja paistoi sen paistinpannulla, kun se näytti raa'alta. Synkkä romanialainen on negatiivisuudessaan niin ylitsevuotava, että se menee jo koomisuuden puolelle.

Vuorokausi on juuri vaihtunut, mutta ilma on kuin linnunmaitoa ja lämpötila keikkuu parinkymmenen asteen tienoilla. Kerron tämän vain siksi, koska tiedän, että Suomessa on kylmä. Palelkaa, toverit! (hymy hyytynee minulta talven mittaan)

avajaishumua

Uusi lukukausi on virallisesti alkanut. Sitä ei voi olla huomaamatta, kun bussi kaartaa kampukselle. Joka puolella pyörii naamiaisasuisia opiskelijoita, jotka suorittavat erinäisiä "initiaatioriittejä". Tämän viikon jälkeen tuskin hämmästyn mistään vastaan tulevasta. Tunnelma on huomattavasti karnevaalihenkisempi kuin Helsingin vastaavassa avajais"karnevaalissa".

Eilen olin teologisen tiedekunnan lukukauden avajaisissa (josta kuva), jonne karnevaalihumu ei ihan yletä. Ensimmäinen hämmennyksen aihe oli paikalle valuvien opiskelijoiden katseleminen. Missä ovat alle 30-vuotiaat..? Nuoret opiskelijat olivat selvästi vähemmistönä. No, olihan paikalla sentään kaksi nuorta nunnaa. Ohjelma koostui leikkimielisestä PowerPointilla tuetusta henkilökunnan esittelystä, luennosta sekä opiskelijajärjestöjen virallisesta kokouksesta. Sen jälkeen - onneksi - puutarhassa oli cocktail-tilaisuus. Ennen kuin jutut kääntyi viinin myötä tyypilliselle bilevaihteelle, ehdin tentata paria opettajaa vakammistakin aiheista, kuten sekularisaatiosta ja teologisen tiedekunnan asemasta.

Lavalin yliopisto on tunnustuskuntiin sitoutumaton, mutta teologinen tiedekunta on katolilainen, minkä voitte kuvitella aiheuttavan paljon ongelmia. Tiedekunta on yrittänyt hankkia itselleen lisää tieteellistä uskottavuutta vaihtamalla muutama vuosi sitten nimensä muotoon Faculté de théologie et sciences religieuses. Täällä siis yhdistyy vähän Helsingin tapaan teologia ja uskontotiede. Oma projektini edustaa jälkimmäistä ja meitä pidetään tosi epäilyttävinä ja hereettisinä. Kenties juuri siksi meidät on fyysisestikin eristetty muusta tiedekunnasta, ettemme tartuttaisi muita arveluttavilla ajatuksilla. Avajaisluennossa oli pyritty ottamaan huomioon tiedekunnan kahtalainen luonne, joten se oli dialogimuotoinen. Aiheena oli Juudaksen monet kasvot ja puhujina oma ohjaajani, jonka ala on varhaiskristillisyys sekä teologian puolelta eksegetiikan professori. Nämä kaksi edustivat totaalisen eri maailmoja. Siinä missä edellinen lähestyi aihetta antiikin ja nykykirjallisuuden tekstien kautta tieteellisellä otteella, jälkimmäinen piti hengellisen puheenvuoron ja kuulijat hymistelivät tyytyväisinä. Sitä oli kiehtovaa seurata!

60-luvulle asti Québec kuulema tunnettiin piispajohtoisena provinssina. Sitten poliittinen valta siirtyi konservatiiveilta liberaaleille, yhteiskunta muuttui radikaalisti ja kirkon asemaa ajettiin systemaattisesti alas. Sama sekularisaatioprosessi, mikä Euroopassa alkoi pari-kolmesataa vuotta sitten, tapahtui täällä 40 vuodessa ja huomattavan rajuna. Kirkkoja suljetaan tai muutetaan muuhun käyttöön jatkuvasti, koska seurakunnilla ei ole jäseniä. Tänä vuonna teologisen pappislinjalla aloitti vain kaksi uutta opiskelijaa, eikä muillakaan linjoilla opiskelijoita ole tungokseen asti.

Opiskelijapulan takia professorini matkustelee pitkin maita ja mantuja metsästämässä projektiinsa opiskelijoita. Meitä on täällä tällä hetkellä yksi romanialainen, yksi brasilialainen, kaksi suomalaista ja kaksi québeciläistä. Minultakin on jo tentattu, että aionko jäädä tänne tekemään tutkintoa. Vastaukseksi levittelen käsiäni. Projektimme romanialainen on muuten äärimmäisen melankolinen ja pessimistinen tyyppi. Kävin iloisesti tervehtimässä sitä ja kun se kuuli, että olen täällä yksin, se puisteli päätään ja sanoi, että Québecissä on ihan kamalaa asua, jos on yksin. Sopersin, että toivon kyllä saavani ystäviä, johon tämä ilopilleri kannustavasti totesi, että "kaksi vuotta, enkä ole tutustunut keneenkään paitsi Moaan (minun vuokraemäntäni) ja sekin muutti pois"... Minua lohduteltiin myöhemmin, että tämän romanialaisen sosiaalisen verkoston puute on ihan sen omaa syytä.

Mutta takaisin tiedekunnan avajaisiin. Viini virtasi ja illan mittaan joukosta seuloutuivat esiin hauskimmat (ja sitkeimmät) bilettäjät, jotka kutsuivat minut osallistumaan myös jokaperjantaisiin sushisessioihin. Tänään menen sen sijaan parin työkaverin kanssa testaamaan vesipiippubaaria, sillä Tuomas pitää saada perehdytettyä siihen ennen Kairon matkaamme. Otamme mukaan myös synkän romanialaisen iltaa piristääksemme.

ilmiöitä

Syksyn must ja hot muodin maailmassa on sähkönsininen. Se kävi selväksi, kun noin joka toisella nuorella naisella bussissa oli senvärinen paita. Puolimatkassa kyytiin astui tyttö, jonka paidassa luki manifestinomaisesti vaaleanpunaisin kirjaimin: viva pink! Aika kapinallista.

Jos olet töitä vailla, niin riennä jo ostamaan lentolippua Québeciin. Lähes kaikkien kauppojen ikkunassa on lappu, jossa etsitään lisätyövoimaa. Henkilökuntavaje taitaa käytännössä tarkoittaa sitä, että myyjiä on vain kaksi asiakasta kohti eikä viittä. Isommissa kaupoissa on myös sellainen ammattikunta kuin kassinpakkaajat. Mutta vaikka erillistä pakkaajaa ei olisikaan, on turha ryhtyä itse pakkaamaan ostoksiaan, sillä silloin astut kassan reviirille ja saat paheksuvia katseita. Kassa siis vetää ostokset lukijan läpi, rahastaa ja pakkaa kassit, ja seuraavat odottavat kiltisti jonossa. Kuinka käytönnöllistä. Ja voi sitä muovikassien määrää...

Rakastan ruokakaupoissa vaeltelua ja erilaisten tuotteiden ihmettelyä. Ihastus muuttuu turhautumiseksi siinä vaiheessa, kun pitäisi löytää jokin erityinen tavara. Turha unelmoida suomalaisten perinneherkkujen pyöräyttämisestä (ikään kuin harrastaisin sitä normaalistikaan), kun kaupassa on tasan yhtä jauholajiketta. Perjantaina olen kutsunut illalliselle toistaiseksi ainoat täällä tuntemani ihmiset, jotka ovat suomalainen kollegani Tuomas, hänen vaimonsa Celine ja Luukas 1 v. Kakkua varten olen etsinyt liivatetta ja kuljeskellut neuvottomana jo useammassa ruokakaupassa. Lopulta luovutin. Maassa maan tavalla. Googletin jonkin amerikkalaisen reseptisivuston ja seuraavaksi aion leipoa brownie fudge chocolate cheece caken. Omat reseptini tuntuvat kovin yksinkertaisilta täkäläisiin leivonnaisiin verrattuna.

kuvia Québecistä

Kesä on tullut takaisin ja sen kunniaksi kävin ottamassa turistikuvia vanhassa kaupungissa. Kaupan päälle saatte katsauksen historiaan *ottaa luennoivan sävyn*. Kuvia klikkaamalla niistä saa isompia.

Québec on kaupunki veden äärellä. Oikeastaan sama pätee mihin tahansa, vai tuleeko mieleen yhtään kaupunkia, jossa ei olisi minkäänlaista vesistöä? Täällä se on St. Lawrence - niminen leveä joki. Norjan vuonomaisemat ovat aika lähellä näitä näkymiä. Joen molemmin puolin kohoavat jyrkät vuorenrinteet ja kaupunki on rakennettu vuoren päälle. Minun asuntoni taas on alakaupungissa vuorenrinteen toisella puolella. Niin tai näin, täällä saa aina kiivetä mäkeä ylös.

Québec on perustettu vuonna 1608 eli ensi vuonna on 400-vuotisjuhlat. Historia aloitetaan siis siitä, kun ensimmäinen ranskalainen astui maihin. Sitä ennenhän viikingit kävivät kääntymässä täällä ja tietenkin maa oli ennestään intiaanien asuttama. Ranskalaiset siis raivasivat itselleen elintilaa intiaaneilta ja pystyttivät oikein nätin vanhan kaupungin, josta kertovat Pohjois-Amerikan vanhimmat talot. Puolitoista vuosisataa quebeciläiset torjuivat sekä irokeesien että englantilaisten hyökkäyksiä, kunnes tilanne kulminoitui mahtipontiseen taisteluun, jossa sekä britti- että ranskalaiskenraali päättivät päivänsä. Britit voittivat ja ottivat koko mantereen haltuunsa, kunnes amerikkalaiset nousivat kapinaan ja siinä sivussa quebeciläisetkin pääsivät valloittajista eroon. Québecin virallinen motto, joka on mm. pultattu jokaikiseen rekisterikilpeen, on "Je me souviens" eli "Minä muistan". Ilmeisesti kaikki kansalaiset vauvasta vaariin muistelevat tuota kauheaa hirmuvaltaa, jonka aikana piti puhua englantia. Ihmisten puheiden ja lehtijuttujen perusteella ranskan kieli on täällä jatkuvasti uhanalaisena, mutta ulkopuolisen silmin sen asema näyttää yhtä uhatulta kuin Paavo Ruotsalaisen herännäisyydessä.

Kaupungin maamerkki, joka näkyy joka suunnasta ja joka on kuvattu jokaikiseen postikorttiin, on château Frontenac, tuo pompöösi rakennelma tuossa vieressä. Se on hotelli, jossa minulla ei ole varaa yöpyä.

Hotellin alapuolella on tämä Terasse Dufferin, jossa voi helposti kuvitella neitosten vannehameissaan käyskentelevän sunnuntai-iltapäivisin. Muhvi kädessä, tietenkin. Terassilta jatkuu kerrassaan viehättävä kävelyreitti puistoon, jossa käytiin se kuuluisa verinen taistelu. Kyseisessä puistossa olisi kiva istuskella kirjaa lukemassa tai piknikillä, mutta sinne on minun luotani liikaa ylämäkeä. Tilanne muuttuu kun saan bussikortin.

Kurkistin eräälle pihalle vanhassa kaupungissa ja näin tämän: tyyppi 1700-luvun asussa pällistelee kentälle, jossa kilttiin pukeutunut poika soittaa säkkipilliä ja kentän laidalla on hirtetty nukke. Ilmeisesti siinä elettiin todeksi jotain menneisyyden traagista hetkeä, joka jäi minulle hämärän peittoon.




Mutta tämä se vasta mielenkiintoinen onkin. Kuva on taidemuseon päätyreliefistä. Vasemmalla puolella inkkari metsästää hirveä ja ylemmän tason intiaani neuvottelee ranskalaisen sotapäällikön kanssa, jonka olan yli kuikkii kirkonmies ja perässä tulee vähäväkistä kansaa paremman elämän perässä.

Tässäpä näitä tällä kertaa. Ruska on kuulema täällä upea, joten laitan sitten lisää kuvia.