Burgundinpataa ja amatööriviiniturismia

Alsacen jälkeen matkasimme kolmisensataa kilometriä etelään, Burgundyn alueelle. Ensi-ihastuksen jälkeen olimme jo alkaneet panna merkille periranskalaisia kliseitä ja omituisuuksia. Jos asuisin tässä maassa, repisin varmasti hiuksiani aukioloaikojen suhteen. Useimmat liikkeet ovat auki aamulla puoleenpäivään asti ja sitten taas kahdesta eteenpäin noin kuuteen tai seitsemään. Iltapäivällä on siis parin tunnin tauko ja silloin mikään ei liiku. Suurin osa liikkeistä on myös kiinni koko maanantaina. Toisaalta myös sunnuntaina lappu oli luukulla monessa paikassa. Ja ainakin Ammerschwirissä kaikkialla oli kuollutta torstai-iltapäivänä, sillä silloin oli kirkonmenot. Lopputulokseksi tuntuu jäävän se, että ranskalaiset työskentelevät noin puoli päivää viikossa. Muulloin sitten syödään, mutta nälkä saa tulla vain tiettyinä kellonaikoina, tarkalleen ottaen klo 12-14 ja 19-22. Muina aikoina on aivan turha kuvitella saavansa ruokaa, ainakaan pienemmissä paikoissa, joissa ei ole roskaruokaravintoloita tai koko päivän auki olevia kulmajuottoloita. Saman ilmiöön törmäsimme viime kesänä myös Italiassa. Ei kuulkaa ole mukavaa saapua nälkäisenä vieraalle paikkakunnalle ja todeta, että syötävää ei yksinkertaisesti ole tarjolla missään. Mitäs menit missaamaan virallisen ruoka-ajan.

Ranskassa ihmiset ihan oikeasti kävelevät kadulla kainalossaan patonki, josta napsaistaan välillä pala suuhun. Leivät ja leivokset ovat maailman parhaita, totta kai. Jos tulee tarve käydä ostamassa patonki, auton voi näppärästi pysäköidä esimerkiksi keskelle katua, kääntyvien kaistalle. Hätävilkut vaan päälle ja ostoksille.

Muistan yliopiston ranskan kielen keskustelukurssilta opettajan turhautumisen, kun hän yritti saada mykän suomalaisjoukon keskustelemaan eloisasti. Hän yritti saada meidät tajuamaan, että Ranskassa on epäkohteliasta olla hiljaa. Jo lapsesta asti ihmisiä kannustetaan muodostamaan omia mielipiteitä ja tuomaan niitä koko ajan esille. Toisten päälle puhuminen ei ole epäkohteliasta, vaan totuttu käytäntö. Mielipiteitä ihmisillä tosiaan tuntui olevan. Todistimme bistrossa lounasaikaan, kuinka naapuripöydässä keskusteltiin vilkkaasti politiikasta. Viereisessä pöydässä ruokaileva mies oli sen sijaan sitä mieltä, että naapuripöydässä esitettiin vääränlaisia mielipiteitä, joten hän ryhtyi riitelemään kiivaasti näiden itselleen ventovieraiden kanssa. Käsirysyksi tilanne ei sentään mennyt, mutta en voisi kuuna päivänä kuvitella, että näkisin samanlaisen tilanteen Suomessa. Sivumennen sanoen testasimme lounaaksi burgundinpataa, olimmehan sen synnyinseudulla. Riemukseni sain todeta, että viime talvena itse hauduttamani burgundinpata oli maukkaampaa. Osaan siis tehdä jotakin ruokaa paremmin kuin ranskalaiset (tai ainakin ranskalaisen väsähtäneen perusbistron kokki). Samana iltana opimme myös, että kaikki Michelin-oppaassa mainitut ravintolat eivät tarjoa erinomaista ruokaa. Samanlaista kuivaa kanaa ja riisiä saa yliopistoruokalastakin.


Matkakohteidemme perusteella olemme niin sanottuja viinituristeja. Itse kutsuisin meitä amatööriviinituristeiksi, sillä emme tiedä viineistä yhtään mitään joitakin satunnaisia lehtijutuista mieleen jääneitä knoppeja lukuun ottamatta. Olemme myös aika eri ikäryhmää kuin muut viinituristit. Joka ikisellä viinitilalla olemme olleet ne nuorimmat vieraat. Muut ovat enimmäkseen eläkeläisiä, joko pariskunnittain tai iloisesti bussilla matkustavina ryhminä. Amatööriyteni paljastuu siinäkin, että tökkäsin sormella karttaan ja sanoin ”Burgundy, siellä tehdään punaviiniä, mennään sinne”. En vaivautunut ottamaan selvää, että Burgundyssä viljellään vain ja ainoastaan pinot noir –rypälelajiketta. Minä inhoan pinot noiria ja paljastan siten rahvaanomaisen makuni. Muistelen, että Sideways-elokuvassa pinot noiria ylistettiin rypäleistä jaloimmaksi, joka on erityisen herkkä ja menestyy siksi vain tietyillä alueilla ja oikeassa hoidossa. Ehkä on niin, mutta minun makuuni halvimmat pinot noirit ovat vetisen mehumaisia ja Burgundyn kalliit versiot kiristävät suuta ja syövyttävät vatsalaukun. Sitkeästi yritin maistella niitä eri paikoissa, kunnes lausuin tuomioni ja olin tyytyväinen, että piipahdimme alueella vain kaksi päivää. Sen lisäksi, että en pidä alueen punaviinien mausta, ne ovat järkyttävän kalliita. Ensimmäisestä maistelussa jossakin prameassa linnassa Aloxe-Cortonissa hipsimme vähin äänin pois, kun näimme hinnat, jotka pyörivät keskimäärin viidenkympin tienoilla. Seuraavasta paikasta ostimme yhden parinkympin punkun mukaamme vain siksi, että tilan omistaja, yli kahdeksankymppinen setä, oli niin hellyyttävä ja vaimokin vielä pyörätuolissa. Kolmas paikka osoittautui englantilaisen viiniammattilaisen pyörittämäksi ja sieltä ostimme herkullista Chateauneuf-du-Papea, jota tuotetaan siis useita satoja kilometrejä Burgyndysta etelämpänä. Seuraavalla kerralla täytynee tehdä toivioretki sinne. Maisteluiden huipennus – ja kovin koettelemus vatsahapoille – oli kuitenkin Beaunen kaupungissa entisen kirkon tiloissa toimiva viinikellari, jossa sai kymmenen euron pääsymaksua vastaan maistaa viittätoista eri Burgundyn punaviiniä. Se oli ihan riittävästi.

Alsassilaista idylliä

Romanian sietämättömät helteet jäivät taakse Itävaltaan matkatessa ja ilmasto alkoi muistuttaa erehdyttävästi tyypillistä suomalaista kesäsäätä. Sama sateinen ja kolea sää jatkui myös Ranskan puolella, mutta se tuntui nyt täysin sivuseikalta. Tämä on minun maani, oi kyllä!

Ensimmäinen konkreettinen ero Saksaan ja Itävaltaan nähden rajan ylitettyämme oli liikenneympyröiden moninkertaistuminen. Rajalta majapaikkaamme oli nelisenkymmentä kilometriä ja matkan varrella vähintään yhtä monta liikenneympyrää. Pian alkoivat myös viinitarhat, olimmehan saavuttaneet Alsacen kuuluisan viinialueen. Majapaikan olin valinnut melko arpomalla löydettyäni googlesta ranskalaisen nettisivuston, jossa oli listattu B&B-paikkoja ympäri maata. Rajasin vain alueen ja sen jälkeen selailin paikkoja, jotka sopivat budjettiin ja jotka näyttivät lupaavilta. Päädyimme pieneen maalaiskylään nimeltä Ammerschwir ja sen parempaa valintaa emme olisi voineet tehdä aluetta tuntienkaan. On kuin olisimme pudonneet ajassa parisataa vuotta taaksepäin. Kylä on täynnä värikkäitä keskiaikaisia taloja ja päällimmäisenä vallitsee rikkumaton rauha – turistit kansoittavat muutaman kilometrin päässä sijaitsevat matkaoppaiden mainostamat kohteet Ribeauvillen ja Riquewihrin. Täällä vieraita on niin vähän, että jokainen kyläläinen tervehtii meitä vastaan tullessaan. Viereisen kaupunginportin katon päällä asuu haikara. Kieli soljuu mukavasti eikä samanlaista kynnystä ranskan puhumiseen jostain syystä ole kuin Québecissä. Lieneekö syynä ymmärrettävämpi murre.




Helsingissä on vain kourallinen Michelin-tähden saaneita ravintoloita, eikä meillä ole ikinä varaa niihin. Tiesin toki, että Michelin-ravintolat ovat keskittyneet Ranskaan, mutta hämmästykseni oli suuri, kun tästä tuhannen asukkaan kyläpahasesta löytyi jopa kaksi ravintolaa, jotka on mainittu Michelin-oppaassa. Illastimme kaksi kertaa peräkkäin niistä toisessa enkä ole kuuna päivänä syönyt yhtä hyvin! Etanoita, jänistä, piparjuuritahnaa, ankanrintaa… Järjettömän maukas ruoka tekee onnelliseksi, mutta samalla masentaa: en koskaan pysty loihtimaan itse mitään yhtä hyvää. Tai katsotaan, päätimme aloittaa harjoittelun ranskalaisen keittiön parissa kotiin palattuamme.

Ruoan lisäksi täällä on tietenkin ilahduttanut viini. Jokaisessa kadunkulmassa on paikallisen viiniyrittäjän maistelu- ja ostopiste. Maistaminen on ilmaista, mutta olemme silti ottaneet periaatteeksi ostaa aina maistelun päätteeksi yhden pullon mukaamme. Kahden päivän jäljiltä automme takakontissa on kahdeksan pulloa alsassilaista valkoviiniä, pääasiassa rieslingiä. Olen kehittynyt niin hyväksi rypäleiden tunnistamisessa, että osasin jopa sanoa ravintolan jälkiruokasorbetista, mitä rypälelajiketta siinä oli käytetty… Toisin sanoen olen maistellut paikallisia viinejä kiitettävän ahkerasti.

Onneksi otimme mukaan varsin pienet matkalaukut, jotta tavaratilaa riittää viinin hamstraamiselle. Vielä on nimittäin jäljellä Burgundy sekä Champagne.

Tasamaa-Pösö Alpeilla

Häistä on luvassa raporttia myöhemmin, mutta se on ihan oma lukunsa, joten jatketaan sen sijaan matkakertomusta.

Romaniasta lähdettäessä takapenkkiseuramme oli vaihtunut ja pinkki matkalaukku poistunut kyydistä. Ensimmäinen etappi oli Itävallassa serkkuni miehen äidin asunnossa Wiener Neustadtissa. Mutta sinne päästäkseen oli matkattava Unkarin halki. Vannoin tällä kertaa välttäväni vuoret (ja niin teinkin), mutta muutoin luonnonolosuhteet olivat jälleen meitä vastaan. Ajelimme moottoritietä pitkin ja ihailimme etäällä näkyviä salamoita tietämättä, että hetken päästä olisimme itse myrskyn silmässä. Sade alkoi ropista viattoman oloisesti, mutta jo muutaman minuutin päästä se vaihtui hakkaavaksi raekuuroksi ja niin rajuksi myrskyksi, että oli pakko pysähtyä moottoritien laitaan näkyvyyden ollessa vain muutamia senttejä. Hetken aikaa olin ihan vakuuttunut siitä, että vesi ja tuuli vievät automme mennessään. Vettä oli niin paljon, että en enää tiennyt oliko se pelkkää sadetta vai oliko tulviva joki yllättänyt meidät moottoritiellä. Onneksi kyseessä oli edellinen, mutta moottoritien laitamien pellot näyttivät silti olevan kokonaan veden varassa. Kuka olisi uskonut, että kohtaamme ääriolosuhteita juuri Unkarissa, tuossa rauhaisien pustien hallitsemassa maankolkassa?

Moottoriteitä pitkin matkaaminen on tylsää, mutta sen verran huoletonta ja nopeaa, että valitsimme suosiolla sen koko matkalle, etenkin kun äkillinen myrskykokemuksemme opetti, että mitä tahansa voi tapahtua missä tahansa. Wiener Neustadt jäi meille vain yöpymispaikaksi ja jatkoimme heti seuraavana aamuna kohti samaisen serkun äidin toista asuntoa syvällä Alppien katveessa. Aikomuksemme oli ajaa saman päivän aikana Grossglockner Road, joka on maksullinen maisemareitti Alpeilla, mutta jouduimme sattuneista syystä vaihtamaan realistisempaan vaihtoehtoon.

Pösömme on monilta osin ihastuttava ja uskollinen toveri. Sen persoonallisiin piirteisiin kuuluu tuplavilkutus vasemmalle käännyttäessä ja kovimmilla pakkasilla se osoitti mieltään sammumalla liikennevaloihin tai risteyksiin lipuessa. Varsinaiseksi talviautoksi se ei muutenkaan ole osoittautunut. Siinä missä nelivetoiset citymaasturit ulvaisevat näyttävästi lumikinosten läpi, meidän Pösösemme jämähtää jo pieneen lumikynnykseen kadun reunan parkista lähtiessä. Tämän reissun aikana selvisi, että Pösömme ei ole myöskään vuoristoauto. Viimeinen taival itävaltalaiselle maalaisasunnolle vei nimittäin yllättäen vuoren halki. Kylteissä varoiteltiin kaltevuuden olevan 15%, mikä ei tottumattomalle kuulostanut lainkaan mahdottomalta. Pösö oli toista mieltä. Jouduimme kipuamaan tietä ylös ykkösvaihteella ulvoen citymaastureiden ohitellessa meitä notkeasti. Alaspäin laskeutuminen se vasta pelottavaa olikin. Jarruja ei voi pitää pohjassa koko aikaa, etteivät ne hajoa, mutta ykkösellä moottori puolestaan on tiukilla. Kun viimein pääsimme alas oli jo itsestään selvää, että tällä autolla ei matka jatku millään vuoristotiellä. Osasyynä ongelmiin saattoi tosin olla se, että autossa oli täysi lasti, neljä henkeä ja matkatavarat, mutta en erityisemmin ollut innostunut kokeilemaan uusia ääriolosuhteita kevyemmällä taakallakaan. Yöpaikkaamme Zell am Seessä köröttelimme siis turvallisesti moottoriteitä ja lukemattomia tunneleita pitkin.

Turisteilla - pääasiassa arabipariskunnilla - kansoitetun Zell am Seen jälkeen yövyimme Innsbruckissa läävässä, jossa oli varsin itäeurooppalaistyylinen (lue: olematon) palveluhenki. Kenties se yhdistettynä kylmään ja sateiseen säähän ja kielipuolisuuteen saksan kanssa vaikutti siihen, ettemme syttyneet Itävallalle. Vuoristomaisemat olivat kyllä komeita, mutta muuten yleisvaikutelma maasta oli tylsä. Meillä oli jo kova kiire päästä varsinaiseen matkakohteeseemme, Ranskaan.

Via Baltica ja vielä vähän lisää

Minulla on tapana innostua jostakin asiasta täysillä, keuhkota siitä aikani ja unohtaa vähitellen koko juttu. Siksi olen oppinut monien asioiden suhteen, että antaa ajan kulua ja katsotaan myöhemmin, vieläkö innostusta riittää. Ellen sitten ehdi toimia pikaisesti. Näin kävi viime kesänä, kun sain yhtäkkiä päähänpinttymän auton hankinnasta. Kahden viikon kuluttua siitä, kun ajatus oli ensimmäisen kerran hiipinyt päähäni, olin jo autonomistaja. Pienen, punaisen viisivuotiaan Pösön, joka näytti ja tuntui kuin uudelta. Ostopäätös on kaduttanut vain muutaman kerran taloudelliselta kannalta (sekä toisinaan viime talven lumitalkoissa), mutta enimmäkseen on ollut vain luksusta mennä sinne minne haluaa ja milloin haluaa. Etenkin kilometrin päässä sijaitsevaan ruokakauppaan.

Jo autoa ostaessa olin sitä mieltä, että sitä pitää sitten myös käyttää koko rahan edestä, joten päätimme, että häämatkamme tulee olemaan road trip Eurooppaan. Ensin Via Balticaa pitkin Romaniaan, jossa häät pidetään ja sitten Ranskan kautta kotiin. Haaveissa siinsivät Toscana ja Provence, mutta totesin niiden vaativan liikaa ylimääräisiä satoja ajokilometrejä, onhan meillä vain rajallinen aika, budjetti ja ennen kaikkea vain yksi ajokortillinen matkustaja käytössämme. Siis mahdollisimman suoraa reittiä länteen ja sitten kohti pohjoista.

Reissun ensimmäinen osuus, matka Suomesta Romaniaan, ei ollut lomamatka, vaan tiukkaa ajoa sillä periaatteella, että perillä ollaan mahdollisimman pian. Takapenkille saimme matkaseuraksi kaksi hauskaa ystävää ja takakonttiin hervottoman kokoisen pinkin matkalaukun, ja niin matka saattoi alkaa. Lähdimme Helsingistä luvattoman aikaisella lautalla kohti Tallinnaa, josta pääsimme aloittamaan ajamisen jo kymmeneltä. Ensimmäiset kolme maata sujahtivat ohi varsin vaivattomasti. Baltian maissa Via Baltica on suoraa, tasaista tietä, jonka yhdeksänkympin nopeusrajoitus on juuri sopiva Pösösellemme. Hesburgereitakin osui matkan varrelle, jos paikallinen muona epäilytti. Saavuimme Puolaan Bialystokiin kymmenen maissa illalla, joten ehdimme saada kunnon yöunet ennen seuraavan päivän rupeamaa. Unen päästä oli tosin vaikea saada kiinni, kun silmät suljettua edessä vilisi vain kuvia liikennetilanteista ja kroppa jatkoi vielä ajamista.

Maailman parhaan aamiaisbuffetin jälkeen (suosittelen lämpimästi Best Western Cristal –hotellia Bialystokissa!) aloitimme toisen matkapäivän optimistisissa merkeissä. Puola näytti kuitenkin pian kyntensä: loputtomalta tuntuvaa mutkaista tietä, joka kulkee kylien läpi ja joka on rekkojen suosiossa. Ohituskaistoja tuossa maassa ei tunnettu, mutta niillä pätkillä, jolloin tienpiennar oli normaalia leveämpi, sai rinnakkain ajaa niin monta autoa kuin mahtui, siis kahdesta neljään. Opettelin itsekin maan tavoille ja tein muutamia tyylikkään tiukkoja ohituksia. Nopeusrajoitusten noudattamisesta pidin silti tiukasti huolta, osittain siitä syystä, että rekkojen takia keskinopeus oli muutenkin alhainen ja suurimmaksi osaksi siksi, että kameroita ja poliisiratsioita oli tiuhassa, etenkin silloin, jos nopeusrajoitus oli juuri äkillisesti muuttunut alemmaksi. Jo iltapäivällä selvisi, ettemme ajaisi saman päivän aikana Romaniaan asti, sillä perillä oli pieniä majoitusongelmia. Muistin, että ystävämme oli juuri saapunut Unkarin Egeriin, joten otin yhteyttä häneen ja hän hommasi seurueellemme viereisen huoneiston omasta majapaikastaan. Arvelimme ehtivämme istua iltaa pitkään Egerissä, vaikka ensimmäinen yllätys matkan kulussa tapahtuikin jo Puolan puolella. Slovakian rajalle oli matkaa vain parikymmentä kilometriä, kun tie oli yhtäkkiä poikki. Olin siinä vaiheessa jo niin turhautunut Puolaan, että sieltä poispääsemisen vaikeutuminen otti päähän. Löysimme kuitenkin kiertotien (päällystämätöntä maalaistietä, lehmiä ja kauniita vuoristomaisemia) ja pääsimme suhteellisen vaivattomasti joskin pienen viivytyksen jälkeen Slovakian puolelle. Slovakia on niin pieni maa, että sen läpi ajoi verrattain nopeasti. Pysähdyimme vain ostamaan tuulilasitarran ja hyvä olikin, sillä vain muutama kilometri sen jälkeen, kun olimme sen hankkineet, poliisi pysäytti meidät vain tarkistaakseen tarran voimassaolon. Tämän verran oli ehdottomasti syytä hankkia tietoa ennen matkalle lähtöä, sillä tietullin maksamatta jättäminen saattaisi johtaa järkyttävän suuriin sakkoihin.

Iltakymmeneltä ylitimme Unkarin rajan ja ehdin jo soittaa iloisen puhelun ystävällemme ja kertoa olevamme Egerissa parin tunnin kuluttua. Mistäpä olisimme voineet tietää, että luonnonolosuhteet olivat meitä vastaan. Egeriin oli matkaa enää vain 70 kilometriä, kun tie oli yhtäkkiä suljettu. Lähdimme etsimään kiertotietä, mutta käännyimme ilmeisesti väärään suuntaan, sillä olimme yhtäkkiä keskellä jotain kylää, jossa oli menossa jonkin sortin iltamat. Tie oli täynnänsä univormupukuisia miehiä soihdut käsissään ja tuiskeessa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nämä on nyt niitä kansalliskaartilaisia, jotka häiriköivät mustalaisia. Onneksi autossamme oli suomalaiset kilvet, joten saimme ylitsevuotavan ystävällisen kohtelun, etenkin kun romanialainen osaa puhua unkaria (ja kun vastapuoli ei tiennyt hänen olevan romanialainen). Peruutimme siis pois tapahtumapaikalta ja etsimme uuden tien. Joka oli taas poikki. Käännyimme tuloksetta vielä pariin suuntaan, kunnes vihdoin löysimme reitin lähimpään isoon kaupunkiin, mutta sieltä Egeriin vievä moottoritie oli tietenkin suljettu. Tässä vaiheessa meille selvisi syykin: tulvat. Harhailimme vieraassa kaupungissa ympäriinsä navigaattorin kertoessa meille ystävällisesti, mutta tiukasti, että ”turn around when possible”. Turha sille oli kertoa, että moottoritie ei ole käytössä. Lopulta näimme kyltin, jossa mainittiin Eger ja syöksähdimme sen perään. Navigaattori jaksoi muutaman kilometrin verran naputtaa meitä kääntymään takaisin, mutta ryhtyi vihdoin laskemaan uutta reittiä. Tie muuttui pienemmäksi ja vielä pienemmäksi ja kohta huomasimme kipuavamme ylöspäin vuorenrinnettä tietä pitkin, joka oli vain yhden auton levyinen. En ollut tietoinen, että matkamme varrella edes oli olemassa vuori, ja nyt yhtäkkiä olimme matkalla sen laelle. Ympärillä oli vain sankkaa metsää eikä valoja näkynyt missään. Toisaalta pimeys teki matkan kulusta vieläkin pelottavampaa, toisaalta oli hyvä, ettemme nähneet miten korkealla olimme. Tilanne oli kuin suoraan kauhuelokuvasta ja tunnelmaa vahvisti radioasema, joka soitti todella outoa modernia klassista musiikkia. Navigaattori väitti kuitenkin, että olimme metri metriltä lähempänä Egeriä, joten emme voineet muuta kuin luottaa sen arviointikykyyn. Tuolla vuoristotiellä etenimme mateluvauhtia, sillä tie oli mutkainen ja aika ajoin edestä piti hätistellä pieniä peuroja, jotka tuijottivat autoa lasittunein katsein kunnes säikähtivät äänitorvea.

Kaikki loppuu aikanaan ja lopulta vuorikin oli valloitettu ja sieltä laskeuduttu alas. Viimeinen koettelemus oli edessä jo Egeriin saavuttuamme, sielläkin oli nimittäin poikki juuri se ratkaiseva katu, jota pitkin navigaattori olisi halunnut meidän viedä hotellille. Onneksi vastaan sattui yksinäinen myöhäisyön koiranulkoiluttaja, joka käväisi hakemassa autonsa ja näytti meille tien perille. Käsittämätöntä ystävällisyyttä! Majapaikassa meitä odotti empaattinen ystäväpariskunta sekä pullo punaviiniä, joka ei koskaan ole maistunut sen paremmalta.

Seuraavana päivänä loput parisataa kilometriä perille Romaniaan moottoritietä pitkin tuntuikin vain huviajelulta ja matkamusiikin kappalevalinnat jaksoivat jo huvittaa: Ain’t no mountain high enough sekä Ultra Bran Vesireittejä (”jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon”).