Minulla on tapana innostua jostakin asiasta täysillä, keuhkota siitä aikani ja unohtaa vähitellen koko juttu. Siksi olen oppinut monien asioiden suhteen, että antaa ajan kulua ja katsotaan myöhemmin, vieläkö innostusta riittää. Ellen sitten ehdi toimia pikaisesti. Näin kävi viime kesänä, kun sain yhtäkkiä päähänpinttymän auton hankinnasta. Kahden viikon kuluttua siitä, kun ajatus oli ensimmäisen kerran hiipinyt päähäni, olin jo autonomistaja. Pienen, punaisen viisivuotiaan Pösön, joka näytti ja tuntui kuin uudelta. Ostopäätös on kaduttanut vain muutaman kerran taloudelliselta kannalta (sekä toisinaan viime talven lumitalkoissa), mutta enimmäkseen on ollut vain luksusta mennä sinne minne haluaa ja milloin haluaa. Etenkin kilometrin päässä sijaitsevaan ruokakauppaan.
Jo autoa ostaessa olin sitä mieltä, että sitä pitää sitten myös käyttää koko rahan edestä, joten päätimme, että häämatkamme tulee olemaan road trip Eurooppaan. Ensin Via Balticaa pitkin Romaniaan, jossa häät pidetään ja sitten Ranskan kautta kotiin. Haaveissa siinsivät Toscana ja Provence, mutta totesin niiden vaativan liikaa ylimääräisiä satoja ajokilometrejä, onhan meillä vain rajallinen aika, budjetti ja ennen kaikkea vain yksi ajokortillinen matkustaja käytössämme. Siis mahdollisimman suoraa reittiä länteen ja sitten kohti pohjoista.
Reissun ensimmäinen osuus, matka Suomesta Romaniaan, ei ollut lomamatka, vaan tiukkaa ajoa sillä periaatteella, että perillä ollaan mahdollisimman pian. Takapenkille saimme matkaseuraksi kaksi hauskaa ystävää ja takakonttiin hervottoman kokoisen pinkin matkalaukun, ja niin matka saattoi alkaa. Lähdimme Helsingistä luvattoman aikaisella lautalla kohti Tallinnaa, josta pääsimme aloittamaan ajamisen jo kymmeneltä. Ensimmäiset kolme maata sujahtivat ohi varsin vaivattomasti. Baltian maissa Via Baltica on suoraa, tasaista tietä, jonka yhdeksänkympin nopeusrajoitus on juuri sopiva Pösösellemme. Hesburgereitakin osui matkan varrelle, jos paikallinen muona epäilytti. Saavuimme Puolaan Bialystokiin kymmenen maissa illalla, joten ehdimme saada kunnon yöunet ennen seuraavan päivän rupeamaa. Unen päästä oli tosin vaikea saada kiinni, kun silmät suljettua edessä vilisi vain kuvia liikennetilanteista ja kroppa jatkoi vielä ajamista.
Maailman parhaan aamiaisbuffetin jälkeen (suosittelen lämpimästi Best Western Cristal –hotellia Bialystokissa!) aloitimme toisen matkapäivän optimistisissa merkeissä. Puola näytti kuitenkin pian kyntensä: loputtomalta tuntuvaa mutkaista tietä, joka kulkee kylien läpi ja joka on rekkojen suosiossa. Ohituskaistoja tuossa maassa ei tunnettu, mutta niillä pätkillä, jolloin tienpiennar oli normaalia leveämpi, sai rinnakkain ajaa niin monta autoa kuin mahtui, siis kahdesta neljään. Opettelin itsekin maan tavoille ja tein muutamia tyylikkään tiukkoja ohituksia. Nopeusrajoitusten noudattamisesta pidin silti tiukasti huolta, osittain siitä syystä, että rekkojen takia keskinopeus oli muutenkin alhainen ja suurimmaksi osaksi siksi, että kameroita ja poliisiratsioita oli tiuhassa, etenkin silloin, jos nopeusrajoitus oli juuri äkillisesti muuttunut alemmaksi. Jo iltapäivällä selvisi, ettemme ajaisi saman päivän aikana Romaniaan asti, sillä perillä oli pieniä majoitusongelmia. Muistin, että ystävämme oli juuri saapunut Unkarin Egeriin, joten otin yhteyttä häneen ja hän hommasi seurueellemme viereisen huoneiston omasta majapaikastaan. Arvelimme ehtivämme istua iltaa pitkään Egerissä, vaikka ensimmäinen yllätys matkan kulussa tapahtuikin jo Puolan puolella. Slovakian rajalle oli matkaa vain parikymmentä kilometriä, kun tie oli yhtäkkiä poikki. Olin siinä vaiheessa jo niin turhautunut Puolaan, että sieltä poispääsemisen vaikeutuminen otti päähän. Löysimme kuitenkin kiertotien (päällystämätöntä maalaistietä, lehmiä ja kauniita vuoristomaisemia) ja pääsimme suhteellisen vaivattomasti joskin pienen viivytyksen jälkeen Slovakian puolelle. Slovakia on niin pieni maa, että sen läpi ajoi verrattain nopeasti. Pysähdyimme vain ostamaan tuulilasitarran ja hyvä olikin, sillä vain muutama kilometri sen jälkeen, kun olimme sen hankkineet, poliisi pysäytti meidät vain tarkistaakseen tarran voimassaolon. Tämän verran oli ehdottomasti syytä hankkia tietoa ennen matkalle lähtöä, sillä tietullin maksamatta jättäminen saattaisi johtaa järkyttävän suuriin sakkoihin.
Iltakymmeneltä ylitimme Unkarin rajan ja ehdin jo soittaa iloisen puhelun ystävällemme ja kertoa olevamme Egerissa parin tunnin kuluttua. Mistäpä olisimme voineet tietää, että luonnonolosuhteet olivat meitä vastaan. Egeriin oli matkaa enää vain 70 kilometriä, kun tie oli yhtäkkiä suljettu. Lähdimme etsimään kiertotietä, mutta käännyimme ilmeisesti väärään suuntaan, sillä olimme yhtäkkiä keskellä jotain kylää, jossa oli menossa jonkin sortin iltamat. Tie oli täynnänsä univormupukuisia miehiä soihdut käsissään ja tuiskeessa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nämä on nyt niitä kansalliskaartilaisia, jotka häiriköivät mustalaisia. Onneksi autossamme oli suomalaiset kilvet, joten saimme ylitsevuotavan ystävällisen kohtelun, etenkin kun romanialainen osaa puhua unkaria (ja kun vastapuoli ei tiennyt hänen olevan romanialainen). Peruutimme siis pois tapahtumapaikalta ja etsimme uuden tien. Joka oli taas poikki. Käännyimme tuloksetta vielä pariin suuntaan, kunnes vihdoin löysimme reitin lähimpään isoon kaupunkiin, mutta sieltä Egeriin vievä moottoritie oli tietenkin suljettu. Tässä vaiheessa meille selvisi syykin: tulvat. Harhailimme vieraassa kaupungissa ympäriinsä navigaattorin kertoessa meille ystävällisesti, mutta tiukasti, että ”turn around when possible”. Turha sille oli kertoa, että moottoritie ei ole käytössä. Lopulta näimme kyltin, jossa mainittiin Eger ja syöksähdimme sen perään. Navigaattori jaksoi muutaman kilometrin verran naputtaa meitä kääntymään takaisin, mutta ryhtyi vihdoin laskemaan uutta reittiä. Tie muuttui pienemmäksi ja vielä pienemmäksi ja kohta huomasimme kipuavamme ylöspäin vuorenrinnettä tietä pitkin, joka oli vain yhden auton levyinen. En ollut tietoinen, että matkamme varrella edes oli olemassa vuori, ja nyt yhtäkkiä olimme matkalla sen laelle. Ympärillä oli vain sankkaa metsää eikä valoja näkynyt missään. Toisaalta pimeys teki matkan kulusta vieläkin pelottavampaa, toisaalta oli hyvä, ettemme nähneet miten korkealla olimme. Tilanne oli kuin suoraan kauhuelokuvasta ja tunnelmaa vahvisti radioasema, joka soitti todella outoa modernia klassista musiikkia. Navigaattori väitti kuitenkin, että olimme metri metriltä lähempänä Egeriä, joten emme voineet muuta kuin luottaa sen arviointikykyyn. Tuolla vuoristotiellä etenimme mateluvauhtia, sillä tie oli mutkainen ja aika ajoin edestä piti hätistellä pieniä peuroja, jotka tuijottivat autoa lasittunein katsein kunnes säikähtivät äänitorvea.
Kaikki loppuu aikanaan ja lopulta vuorikin oli valloitettu ja sieltä laskeuduttu alas. Viimeinen koettelemus oli edessä jo Egeriin saavuttuamme, sielläkin oli nimittäin poikki juuri se ratkaiseva katu, jota pitkin navigaattori olisi halunnut meidän viedä hotellille. Onneksi vastaan sattui yksinäinen myöhäisyön koiranulkoiluttaja, joka käväisi hakemassa autonsa ja näytti meille tien perille. Käsittämätöntä ystävällisyyttä! Majapaikassa meitä odotti empaattinen ystäväpariskunta sekä pullo punaviiniä, joka ei koskaan ole maistunut sen paremmalta.
Seuraavana päivänä loput parisataa kilometriä perille Romaniaan moottoritietä pitkin tuntuikin vain huviajelulta ja matkamusiikin kappalevalinnat jaksoivat jo huvittaa: Ain’t no mountain high enough sekä Ultra Bran Vesireittejä (”jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon”).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti