kuusi asiaa, joista pidän tänään

Löysin tämän idean kollegani blogista. Tässä siis listani kuudesta asiasta, jotka ovat ihastuttaneet juuri tänään.

1) Lounas- ja kahvihetket työkavereiden kanssa

Tätä osaan arvostaa etenkin Quebecin vuoden jälkeen, sillä siellä vietin usein työpäiväni ypöyksin. Projektillamme ei edes ollut mitään taukotilaa, johon olisi voinut kokoontua saati sitten mitään keittiöntapaista, joten lounaat söin useimmiten tietokoneen ääressä kertakäyttöaterimilla. Täällä Helsingissä nautin kyllä oman työhuoneeni tarjoamasta rauhasta, mutta halutessani voin pitää taukoa ja vaihtaa kuulumisia työkavereideni kanssa. Erityisen ilahduttavaa on, että työhuoneeni seinän takaa löytyy kollega, joka tekee tutkimustaan vähän samasta aihepiiristä, joten voimme puolin ja toisin heittää kysymyksiä ja vinkkejä tutkimuksiimme liittyen tai höpöttää työpäivän lomassa ihan muuten vaan.

2) Naistenlehdet

Torstai on se päivä viikosta, kun postiluukusta kolahtaa Anna-lehti. Olen koukuttunut viikottaiseen naistenlehtiannokseeni. Mikään ei ole rentouttavampaa kuin heittäytyä sohvalle lukemaan hömppää, kunhan se ei ole liian hömppää. Cosmopolitan herättää lähinnä ärtymystä ja huvittuneisuutta enkä myöskään pidä lehdistä, jotka koostuvat valtaosin kiiltävistä mainossivuista vailla mitään luettavaa. Lukeudun lähinnä Annan, Trendin ja Olivian kohderyhmään. Erityisesti pidän ruokaresepteistä ja kotiini tuleekin kannettuna Glorian Ruoka&Viini.

3) Anna-Leena Härkönen

Koko kesänä olen lukenut vaivaisen yhden romaanin. Toista oli vuosi 2000, joka oli minulle klassikkokesä. Olin silloin kesäteologina Tampereella, josta en tuntenut yhtään ainoaa ihmistä. Niinpä käytin kaiken vapaa-ajan lukemiseen. Kesän aikana tuli kahlattua läpi mm. Rikos ja rangaistus, Tuntematon sotilas ja Täällä pohjantähden alla. Ja Okalinnut. Sekä paljon muuta. Opiskeluaikana en juuri lukenut romaaneja lukuvuosien aikaan, sillä koin huonoa omaatuntoa, jos luin kaunokirjallisuutta, kun päivätöistä liikenevä aika piti käyttää tentti- ja gradukirjallisuuden lukemiseen. Sitäkin innokkaammin lueskelin romaaneja lomilla. Tämä kesä on siis siinä suhteessa ollut poikkeus, ehkä vähän vahingossa myös, sillä Oradeasta ei juuri saanut käsiinsä englanninkielistä kirjallisuutta ja sinne mukaan ottamani yksi kirja oli pian luettu. Mutta nyt noudin juuri kirjastosta Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin Ei kiitos. Olen aina pitänyt hänen itseironisesta ja oivaltavasta kirjoitustyylistään, jossa ei ole tekotaiteellisuutta tai -syvällisyyttä pätkän vertaa. Pakinoitsijana ja kolumnistina Härkönen on ehkä parhaimmillaan. Samantyyppisenä kirjoittajana pidän muuten Regina Raskia.

4) Pesto

Ei ole juuri mitään ihanampaa, kuin itsetehty pesto. Tuoreen basilikan, pinjansiementen, parmesanin, valkosipulin ja aurinkokuivatun tomaatin yhdistelmästä syntyy tajuntaa räjäyttävä makuyhdistelmä, johon kaupan valmispestot eivät koskaan voi yltää. Pesto on mielestäni melkeinpä parempaa kylmänä vaikka leivän päällä, sillä kuuma pasta tukahduttaa mausta osan.

5) Last.fm

Suuri kiitos sille ystävälleni, joka tutustutti minut tähän ohjelmaan. Se on ikään kuin nettiradio, joka soittaa käyttäjiensä tietokoneilla olevaa musiikkia. Jos laitan hakusanaksi jonkun lempiartistini nimen, ohjelma soittaa satunnaisen kappaleen kyseiseltä artistilta ja sen perään muiden samantyyppisten artistien tuotantoa. Hakusanaksi voi laittaa myös vaikka 'reggae' tai '70's'. Tällä tavalla voi tehdä varsinaisia löytöjä. Olisinko ilman tätä törmännyt laulajaan nimeltä Mor Karbasi? Häneen päädyin, kun laitoin hakuun Yasmin Levyn, joka on ladinoksi (espanjan ja lähinnä heprean sekoitusta) laulava sefardijuutalainen. Pisteenä i:n päälle juutalaismusiikkia kuunnellessani taivaalle muodostui raamatullisesti sateenkaari.

6) Mies, joka oli tiskannut ja pessyt pyykkiä kotiin tullessani

Ja koko mies muutenkin.

sataa sataa ropisee

Olen ollut laiska ja saamaton blogin päivittämisen suhteen sitten kotiinpaluuni. Mitä enemmän aikaa edellisestä päivityksestä kuluu, sen enemmän kasaantuu asioita, joista voisi kirjoittaa ja niinpä seuraavasta kirjoituksesta tulee sillisalaattia. Yritän olla ottamatta paineita päivityksestä, tämähän on harrastus, jonka pitäisi olla hupia. Musiikkiopistonkin lopetin siinä vaiheessa, kun myönsin sen vievän enemmän voimia kuin tuovan. Mikä harrastus se sellainen on, jossa pitää käyttää aikaansa tylsiin kotitehtäviin (musiikinteoria...), tuntea syyllisyyttä vähästä harjoittelusta, stressata puolivuosittaisia matineoita ja etenkin jatkuvasti edessä olevia uusia tutkintoja. Kyllä helpotti, kun ilmoitin, että tämä oli sitten viimeinen vuosi.

Kesä on mennyt sinkoillessa sinne tänne. Romaniasta palattuani kirjoitin vimmalla esitelmää pohjoismaisen gnostilaisuustutkimusverkoston seminaariin, joka pidettiin tänä vuonna Helsingissä. Sekin oli ja meni jo. Kokouspaikkamme oli hotelli Vuoranta, joka on kuin mikä tahansa ankea 70-luvun suomalainen lomakeskus synkkine rakennuksineen, joihin sisälle pääsee valoa mahdollisimman vähän ja hoitamattomine pihapiireineen. Iltamenot jäivät tänä vuonna vähemmälle hankalien kulkuyhteyksien johdosta. Siitä huolimatta oli ilahduttavaa tavata taas samoja mukavia ihmisiä, joiden kanssa on vietetty seminaareja jo muutama vuosi peräjälkeen. Leirimäisissä olosuhteissa ihmisiin tutustuu aika hyvinkin, niin että joistakuista seminaarituttavuuksista on syntynyt ystävyyksiä. Kanadassa kovasti kadehdittiin tämäntapaista verkostoitumismahdollisuutta. Siellä saman alan opiskelijat ja tutkijat eri yliopistoista eivät ole juuri missään tekemisissä keskenään saati sitten muunmaalaisten kanssa. Tämä verkosto on sen sijaan suonut mahdollisuuden tutustua käytännössä kaikkiin pohjoismaisiin ja vähän muihinkin gnostilaisuuden kanssa tekemisissä oleviin tutkijoihin. Kun kontaktit on kerran luotu, niin yhteistyö eri yliopistojen välillä tullee jatkossakin olemaan luontevaa.

Seminaarin urakoituamme kävimme sukulaisvierailuilla. Ensin suuntasimme Muurameen vanhempieni luokse. Romanialainen ihastui saunaan niin, että halusi sinne joka ilta. Muurame-cityn päänähtävyydet ja tarkalleen ottaen koko kylä tuli esiteltyä parin tunnin kävelylenkin aikana. Muun ajan otimme rennosti. Opin, että polvisuojat ovat välttämättömät, jos aikoo leikkiä hevosta lapsi selässä. Muuramesta matka jatkui Tampereelle serkun ja kummipojan hoteisiin, joista jälkimmäisen loputon energia oli suuri ihmetyksen aihe. Kummipoika on kummitätiinsä tullut siinä, että pitää sokerista, pizzasta ja valkosipulista. Quebecistä Suomeen kotiutunut teekkariystäväni vei meidät Tampere-kierrokselle, joka sisälsi Pyynikin näköalatornin, tuomiokirkon, Pyynikin puutaloalueen ja Hervannan. Tampere on Helsingin jälkeen ehdoton suosikkini Suomen kaupungeista, mutta romanialaiseen se(kään) ei tehnyt vaikutusta. Hän oli sitä mieltä, että Suomessa ei taida olla oikein mitään nähtävää Helsingin lisäksi. Lisäsi tosin diplomaattisesti, että luonto on varmasti kaunista. Sitä ei vain ole tullut nähtyä.

Moni asia on jäänyt välistä tänä kesänä huonojen säiden takia. Olisi ollut kivaa käydä puistossa piknikillä, toisenkin kerran Suomenlinnassa, retkellä jossakin lähistön kivassa kesäkaupungissa tai vaikka ulkoilmaelokuvissa, mutta mikään ei innosta sateisella ja kolealla ilmalla. Toisaalta nautin kovasti siitä, että saan olla ihan vain kotona kaiken hässäkän ja reissaamisen jälkeen. En silti pistäisi pahaksi, jos aurinko välillä suvaitsisi näyttäytyä.

kotikaupunki

Säät eivät ole varsinaisesti suosineet suomalaisia tänä kesänä, mutta juuri Romaniasta palattuani oli sentään parin viikon jakso, jolloin aurinkoa näki ja lämpötilakin pysytteli kesäisissä lukemissa. Yhtenä tällaisena päivänä polkaisin Taivaskalliolle päivää paistattelemaan. Auringon tuoksu iholla on jotakin, jota pitkinä talvi-iltoina syvästi kaipaan. Jotain perisuomalaista oli myös kahinassa, jonka tuuli saa aikaan koivun lehdistössä. Tuolloin mietin, että mahtaako Euroopassa olla toista pääkaupunkia, jossa voi parissa minuutissa polkea kotoa luonnon keskelle rikkumattomaan rauhaan vaille muiden ihmisten seuraa.

Pitkään poissa oltuaan kotikaupunkinsa näkee alkuun hieman eri tavalla. Laskeuduin Helsinki-Vantaalle kesäkuun ensimmäinen päivä ja jo ilmassa ihmettelin allani avautuvaa metsäistä maisemaa, jonka rikkoi vain vesistö siellä täällä. Kaiken sen luonnon keskelle oli sitten ripoteltu muutamia hassuja kerrostaloja. Matkalla lentokentältä Käpylään ympäröivä vehreys ja vihreys oli häkellyttävää. Quebecissä on toki sieviä puistoalueita, mutta kaupungin yleisilme ei ole mitenkään vihreä. Omakotitalolähiöissä pihat ovat pienehköjä ja niitä hallitsee hyvin hoidettu nurmikko. Muita istutuksia saati sitten puita ei juurikaan ole. Helsingissä taas kerrostalojen pihoilla on lähes poikkeuksetta puita ja varsinainen metsä alkaa usein jo kivenheiton päässä.

Olen ylpeydellä esitellyt romanialaiselle kliseisintä Helsinkiä: Senaatintoria, meren rantoja, Suomenlinnaa ja vastaanotto on ollut ihastunutta. Reiluuden nimissä päätin kuitenkin viedä hänet myös kierrokselle rumimpaan Helsinkiin, jotta kuva kotikaupungistani olisi vähän tasapainoisempi. Kiersimme niin ollen itä-Helsinkiä ja Jakomäkeä, mutta yllätyksekseni itsellenikin nämä huonomaineiset asuinalueet eivät olleetkaan niin ankeita kuin mielikuvissani. Edes Merihaka ja Itä-Pasila eivät tehneet vaikutusta romanialaiseen, joka suhtautui huvittuneesti epätoivoiseen pyrkimykseeni osoittaa Helsingistä jotain rumaa. Tässä suhteessa mikään ei vedä vertoja Romanialle. Monien yksityiskohtien merkitystä jouduin tosin selostamaan. Mikä funktio on niillä harjaksilla, jotka nököttävät jokaisen kerrostalon ovensuussa? Kas, en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että jonkun mielestä on omituista että talon ulko-oven vieressä on säännönmukaisesti väline, jolla puhdistaa jalkineensa. Rapakelin kansan keksintö. Keittiön kuivauskaapin esitteleminen ei heti herättänyt odottamaani ihastunutta reaktiota sen neroudesta, mutta hiljalleen se on myönnetty käytännölliseksi. Savukalat ja korvapuustit (joita leivoin menestyksekkäästi myös Romaniassa) saivat osakseen suitsutusta ja ylipäänsä romanialainen kehui suomalaisten raaka-aineiden maukkautta. Kahvi sen sijaan on pahaa, kuulema.