avaja porttis, ovesi

Michael Mooren dokumentissa Bowling for Columbine käydään välillä Kanadan puolella ihmettelemässä, miten eri tavalla asiat siellä ovat verrattuna rajantakaiseen onnelaan, Ameriikan Yhdysvaltoihin. Jenkkilässä ihmiset piiloutuvat säikkyinä turva-aitojen ja hälytysjärjestelmien taakse, mutta aivan rajan takana miljoonkaupunki Torontossa ihmiset eivät edes vaivaudu lukitsemaan asuntojensa ovia. Tämän todistaakseen Moore käveli satunnaisen asunnon ovesta sisään. Tuo tilanne oli mitä todennäköisemmin lavastettu, kyllä kanukitkin sentään osaavat haastaa oikeuteen kotirauhan häirinnästä, jos lihava setä johtaa ryhmän kameramiehiä täysin varoittamatta olohuoneeseen. Joka tapauksessa kysyin Célineltä, että pitääkö tuo avoimet ovet -periaate todella paikkaansa. Hän huomautti, että dokumentista on jo melkein kymmenen vuotta aikaa ja asiat ovat ehtineet muuttua, varsinkin suurkaupungeissa, mutta myönsi, että kyllä se yleisesti ottaen on totta. Célinen kavereilla oli kuulema tapana naureskella hänelle siitä, että hän lukitsi ovensa. Jos joku haluaa sisään asuntoosi, niin kyllä se sinne pääsee lukosta huolimatta, oli perustelu huvittuneisuudelle. Tämä on kai sitä kanadalaista logiikkaa. Miksi tehdä sisäänpääsy ei-toivotulle vieraalle helpommaksi jättämällä ovi auki? Kysynpä vain.

Kampuksellakaan ei uskota ovien lukitsemiseen. KAIKKI ulko-ovet ovat auki KOKO AJAN. Homma tuntuu toimivan. Eipähän ainakaan tarvitse värjötellä pakkasessa, jos on sattunut unohtamaan avaimet. Kirjastoon voi muuten saada magneettiavaimen, jos kokee tarvetta työskennellä kellon ympäri ja normaaliaukioloaika (iltayhteentoista asti) ei tunnu riittävältä.

kulinarismia, osa 2

Nyt on sekin nähty, nimittäin sinfoniaorkesteri keikalla ostoskeskuksessa. Shoppailtuani näin ylevissä tunnelmissa päätin pistäytyä illalliselle kulmakuppilaani, jossa olin käynyt vasta kerran aikaisemmin. Ilta oli niin lämmin, että istuin terassilla. Maitopossu siiderikastikkeessa ja lasillinen Zinfandelia saivat minut hyrisemään tyytyväisyydestä ja julistamaan paikan kaupungin parhaaksi ravintolaksi. Jos joskus tulette Québeciin, niin älkää missatko Le Postinoa.

Täällä ollaan erityisen hyviä jälkiruoka- ja leivonnaisosastolla. Crème brûlée, suklaakakku, brownie, suklaaletut ja sokeritorttu ovat lajinsa aatelia. Jälkimmäisen (tarte au sucre) pääraaka-aine on nimensä mukaisesti fariinisokeri. Lähikaupassanikin on hylly täynnä ihanan näköisiä tuoreita leivonnaisia, joita en ole uskaltanut kokeilla, etten paisuisi tunnistamattomaksi. Karkkivalikoima täällä ei muuten ole kovin kummoinen, joten pääsin onneksi kerralla eroon irtokarkkiriippuvuudestani. Sen sijaan olen hurahtanut maapähkinävoisuklaaseen...

Täällä on Alkoa vastaava alkoholimonopolisysteemi, mutta varsinaisten alkoholimyymälöiden lisäksi viiniä saa myös ruokakaupasta, joskin jälkimmäisissä myydään lähinnä halpisviinejä, jotka eivät ole kovin kummoisia. Ehkä viiniä enemmän olut on täällä se juttu. Québecissä on runsaasti pienpanimoita, jotka tekevät varsin oivallista olutta jopa minun makuuni, vaikken olekaan maailman suurin oluiden ystävä.

Lähikaupassani on viinien ja leivonnaisten lisäksi hämmentävän paljon muitakin herkkuja, muun muassa pitkä tiski paikallisia juustoja, makkaroita ja leikkeleitä. Yhdessä nurkkauksessa myydään erilaisia luomutuotteita. Se on siis lähempänä Stockan herkkua kuin keskiverto-Alepaa.

megabileet

Hesarissa kerrottiin, että poliisi oli keskeyttänyt 150 teinin megakotibileet Espoossa. Osataan sitä täälläkin. 14-vuotias tyttö oli suuttunut vanhemmilleen. Nämä lähtivät viikonlopuksi reissuun ja tyttö pistettiin siksi aikaa tätinsä huostaan. Tämä teinipä oli kotoa lähtiessään jättänyt ulko-oven auki ja viestittänyt tekstareilla kavereilleen, missä osoitteessa sinä iltana on bileet. Paikalla oli noin sata nuorta juhlijaa siinä vaiheessa, kun poliisi saapui paikalle, ainoastaan talon asukkaat puuttuivat. Neuvokkaita teinejä täällä.

kielipuoli

"Joko ranska sujuu?" on vakiokysymys, joka Suomesta heitetään. Vastaan nyt kaikille samalla kertaa, että ei ihan vielä. Ranskaksi olen vähäpuheinen ja lauseeni muutaman sanan mittaisia, joten sillä ei ihan pidetä keskustelua yllä. Osaan muotoilla kysymyksiä, mutta vastausta kuunnellessa ilmeeni usein paljastaa, että sanoma ei ihan mene perille. Toisinaan juoksen mieluummin karkuun kuin heittäydyn kepeään small talkiin vieraan ihmisen kanssa, kun en kuitenkaan ymmärrä mitä se sanoo ja on äärettömän turhauttavaa, kun ei osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi. Muutun ihan toiseksi ihmiseksi, vilkkaammaksi ja vapautuneemmaksi heti, kun saan puhua englantia. Englanniksi keskustelemista en olekaan arastellut enää aikoihin, vaikken aina olekaan erityisen sujuva. On vaikeaa olla nokkela ja hauska vieraalla kielellä. Englanniksi kykenen sentään sutkauttelemaan ja keksimään jopa sanaleikkejä, mutta ranskaksi olen umpitampio.

Työkavereiden kanssa puhun enimmäkseen englantia. Kauppareissuista selviän - yleensä - ranskaksi. Luennot tulee tietenkin kuunneltua ja enimmäkseen ymmärrettyäkin ranskaksi, joskin tuntuu hieman koomiselta, että suomalainen ja synkkä romanialainen takeltelevat koptin käännöksiä ranskaksi itäsaksalaiselle professorille, joka itsekin joutuu välillä turvautumaan kurssin ainoan natiivin apuun ranskan suhteen.

Eilen tuli käytyä ensimmäistä kertaa elokuvissa. Kun québeciläisiä elokuvia näytetään Ranskassa, niissä on yleensä tekstitykset, jotta ranskalaiset ymmärtäisivät kaukaisten serkkujensa mokellusta. Nyt tätä ylellisyyttä ei tietenkään ollut tarjolla. Täytyy sanoa, että en tajunnut dialogista juuri mitään, mutta pelkästään kuvallista kerrontaa seuraamalla pysyi juuri ja juuri kärryillä. Onneksi kyseessä ei ollut mikään elämää suurempi taide-elokuva.

omnia mea mecum porto

Tämä on yksi harvoista lauseista, joka on jäänyt mieleen latinan alkeiskurssilta. Kaiken kannan mukanani. Tänne tullessani minulla oli mukana kaksi matkalaukkua. Olen sittemmin haalinut ympärilleni lisää tavaraa, mutta tilapäisessä asunnossa asuminen osoittaa joka tapauksessa, miten vähillä tavaroilla oikeastaan tulee toimeen. Asunnossani on vain perushuonekalut ja keittiössä muutamia astioita. Ei mikroaaltouunia, kahvinkeitintä, leivänpaahdinta tai televisiota. Kännykkääkin käytän nykyisin vain kellona. Jos Skype-puheluita ei oteta lukuun, niin en edes muista koska olisin viimeksi soittanut puhelimella. Harvat sosiaaliset rientoni saan sovittua kasvotusten tai sähköpostitse. Aiemmin en olisi voinut kuvitellakaan porskuttavani tyytyväisenä eteenpäin ilman televisiota tai kännykkää. MUTTA: riippuvuus yleensä korvautuu toisella. En tiedä, mitä tekisin ilman kannettavaa tietokonetta ja nettiyhteyttä. Tietokone on kodin viihdekeskukseni. Sen näytöltä katselen leffoja ja tv-sarjoja, luen lehtiä, kirjoitan sähköpostia ja tätä blogia ja kuuntelen musiikkia. Jos kone oikuttelee tai netti ei toimi, iskee heti kovin turvaton olo ja koen olevani täysin eristyksissä muusta maailmasta.

Jos olisin tullut jäädäkseni, varmaan rakentaisin pesää innolla. Mutta kun tietää muutaman kuukauden kuluttua lähtevänsä niin, ettei mukaan mahdu taaskaan enempää kuin kaksi matkalaukkua, tulee jokaisen esineen kohdalla kaupassa mietittyä, että tarvitsenko tätä todella. Ainoa hintavampi hankintani tähän mennessä on tietokoneen kaiuttimet, jotta musiikin kuuntelu olisi mielekästä. Paikallisesta Tarjoustalon vastineesta olen roudannut läjäpäin halpoja keittiötarvikkeita. Prioriteeteistani kertoo hyvin se, ettei minulla ole seinillä tauluja, mutta keittiöstä löytyy jo kaksi irtopohjakakkuvuokaa. Kas jos on tarve leipoa kaksi kakkua kerralla.

hei hei, Sopranos!

Katsoin eilen illalla Sopranoksen vihoviimeisen jakson, numeron 86. Viimeiset kahdeksan vuotta olen ollut sitä mieltä, että kyseessä on kaikkien aikojen paras tv-sarja. Laskin, että tämä on kuudes koti, jossa olen istunut ruudun ääressä seuraamassa tämän mafiaperheen edesottamuksia.

Sarja päättyi erikoisella tavalla. En aio spoilata sitä teiltä, jotka vasta ryhdytte seuraamaan viimeisiä kahdeksaa jaksoa, mutta sanon vain sen, että loppuratkaisusta on taitettu peistä netissä vaikka kuinka. Society of Biblical Literature -seuran foorumilla on muuten osuva artikkeli, jossa vertaillaan Sopranoksen ja Apostolien tekojen lopetusta. En kuitenkaan pitänyt kuudetta tuotantokautta lainkaan sarjan parhaana, mutta loppu teki mielestäni oikeutta sarjalle.

Mikä oikein teki sarjasta niin loistavan? Ensinnäkin rosoisuus ja päähenkilöiden monitasoisuus. Toisin kuin Kummisetä-trilogiassa, mafiamaailmasta ei tehty ylevää, vaan se näyttäytyi raadollisena, vastenmielisenä, väkivaltaisena - ja päähenkilöiden elämässä luontevana ja ainoana vaihtoehtona. Jo heti ensimmäisessä jaksossa päägangsta Tony Soprano saa paniikkikohtauksia ja joutuu aloittamaan terapiaistunnot. Ne ovatkin yksi sarjan kiinnostavimmista kohtauksista. Tony on epämiellyttävä henkilö, joka ajoittain kuitenkin näytetään niin hauraana ja paljaana, että sitä ei voi olla sympatiseeraamatta. Ja sitten seuraavassa kohtauksessa Tony piekseekin taas jonkun hengiltä.

Mafiosoilla on oma tiukka moraalikoodistonsa. Pakkohan on olla, jotta maailmassa olisi jotain järkeä. Perhe on kaikki kaikessa. Perhe on samalla kertaa olemassaolon edellytys ja sen suurin uhka. Sillä nuoralla sarjan kaikki henkilöt tasapainoilevat. Suosikkihahmojani ovat velvollisuuksia alituiseen korostava rouva Carmela Soprano, joka naamalta ei koskaan hellitä elämäänsä kyllästyneen ihmisen ilme, maailman traumatisoivin ja kohtuuttomin matriarkka Livia Soprano, jonka marttyyriksi heittäytymisessä oli jotain kovin tuttua sekä järkkymättömän tyyni consigliere Silvio Dante.

Erään kerran Tony nappailee sieniä, hallusinoi ja kuvailee jälkeenpäin trippiään terapeutilleen harvinaisen oivaltavasti ollakseen Tony: "Our mothers were driving buses. They are the bus. They're the vehicle that gets you here. They drop you off, then they go their own way, continue on their own journey. The problem is, we keep tryin' to get back on the bus when we should just be lettin' it go."

Sarja on päättynyt, mutta tulen varmasti hankkimaan sen dvd:nä ja katsomaan uudestaan alusta lähtien.

omenapäivä

Orleansin saari on Québecin agraariaitta. Siellä viljellään kaikennäköisiä vihanneksia, hedelmiä ja marjoja. Kesällä ihmiset rynnivät poimimaan mansikoita ja vadelmia, mutta nyt on meneillään omenasesonki. Niinpä minäkin suuntasin Tuomaksen, Célinen ja Luukaksen kanssa omenanhakuretkelle.

Saarelle on kaupungista matkaa 15 kilometriä, mutta automatka kesti yllättävän kauan, sillä noin puolet kaupungin asukkaista oli päättänyt myös lähteä poimimaan omenoita ja autoletka mateli hitaasti. Perillä oli sievää ja idyllistä kuin konsanaan Monet'n maalauksessa. 13 dollarin hintaan saimme poimia jättimäisen säkin täyteen. Nyt sitten ihmettelen, että mitä oikein keksin tehdä kaikilla omenoillani.

Omenoiden poimimisen jälkeen suuntasimme yhdelle saaren siideritiloista, jossa maistelimme tilan sinappeja, pikkelssejä, hilloja ja tietenkin siidereitä. Ne ei ole ihan mitään saunajuomaosastoa, sillä vahvimmassa siiderissä oli prosentteja 18. Mutta maku oli ah niin aito.
Luukas pitäytyi siiderin sijaan itse raaka-aineessa. Aitojen omenoiden lisäksi me kaupunkilaiset saimme ihmetellä vuohia ja kalkkunoita. Kyllä maalla sitten on mukavaa.

oma maa mansikka?

Tilastot ovat paljastavia. Economist-lehden vuosittaisen tutkimuksen mukaan elämänlaatu Kanadassa on maailman kuudenneksi korkein. Ruotsi ja Norja ovat edellä, mutta Suomi perässä. Kanadan sisällä québeciläiset kokevat olevansa onnellisimpia. Samanaikaisesti itsemurhaluvut tässä provinssissa ovat melkoiset, itse asiassa korkeammat kuin missään muussa länsimaassa. Itsemurhien määrässä Québec voittaa siis jopa tuhansien murheellisten laulujen maan. Montréalissa on eräs silta, joka on erityisen suosittu itsemurhanäyttämö. Sillalta veteen hyppääminen on ehkä näyttävin ja romantisoiduin tapa päättää päivänsä, mutta moni on joutunut vaihtamaan metodia sen jälkeen, kun kaupunki rakensi turva-aidan estääkseen kansalaisia syöksymästä sopulien lailla veteen .

Suisidaalisuuden ohella toinen québeciläisiä yhdistävä piirre on yletön kohteliaisuus. Siinä missä suomalainen porskuttaa menemään suu viivana eikä pyytele anteeksi vaikka sattuisi tönäisemään jonkun kumoon, québeciläinen on herkkä ottamaan muut huomioon. Autoilijatkin antavat aina tilaa jalankulkijalle, vaikka tämä kävelisi päin punaisia. En saa vihaista katsetta edes vaikka mokailen maksun kanssa. Tippaamiseen tottuminen on yllättävän hankalaa. Pitääkö jättää tippiä pikaruokalassa? Pankkikortilla maksettaessa tippi merkitään kuittiin, mutta miten tipataan, jos maksetaan käteisellä kassalla ruokailun jälkeen? Entä miten puhutella tuntemattomia? Etukäteen minua infottiin, että teitittely ei ole täällä lainkaan niin yleistä kuin Ranskassa, joten olen huolettomasti sinutellut professoriani alusta asti. Sitten huomasin, että muut opiskelijat teitittelevät opettajiaan. Niinpä olen siinä hassussa tilanteessa, että teitittelen toista professoriani ja sinuttelen toista.

Vielä yksi näkyvä piirre täällä on ekotietoisuus. Biojätteitä varten minulla on takapihalla komposti, mutta muiden jätteiden kierrätys on tehty ihmisille ylettömän helpoksi. Jokaisessa asunnossa on sininen kierrätyslaatikko, jonne heitetään lasi-, metalli-, paperi-, kartonki- ja pakkausmuovijäte. Niitä ei siis tarvitse erotella erikseen. Kerran viikossa laatikko viedään kadulle oven eteen ja kierrätysauto tulee tyhjentämään sen. Joka keskiviikko lähiseutuni kadut ovat siis täynnä näitä sinisiä laatikoita. Pitääkin joskus ottaa kuva siitä. Ainoa särö kierrätysintoiluun tulee kauppareissuilla: voi sitä muovikassien määrää...

Sanotaan, että ensimmäiset kolme kuukautta uudessa maassa ovat kuherruskuukautta ja sitten iskee kulttuurishokki. Saa nähdä. Joitakin omituisuuksia olen havainnut jo heti tänne tultuani, mutta muuten elämänmeno ei poikkea niin merkittävästi Suomesta, että tuskin saan kehitettyä erityisen suurta angstia täällä asumisesta. Mutta sen voin jo nyt sanoa, että näin kaunista kaupunkia ei löydy Suomesta mistään.

torstai on toivoa täynnä

Tästä lähtien voisinkin otsikoida jokaisen kirjoituksen jollakin typerällä sananlaskulla. Ylläolevasta on hyvä aloittaa. Piti ihan googlettaa, että mistä se on peräisin ja kas, se osoittautui John Steinbeckin kirjan nimeksi. "Veijaritarina pienen kaupungin elämänmenosta". Vähän kuin tämä blogini.

Olen tehnyt ahkerasti töitä. Ihan oikeasti. Kairon-esitelmä alkaa hiljalleen valmistua. Tänään aamupäivällä työrupeamani keskeytyi korviavihlovaan palohälyttimen ulinaan. Koko rakennus tyhjennettiin ja värjöttelimme pihalla puolisen tuntia, kunnes saimme taas palata sisään. Kyseessä oli suurieleisesti toteutettu perinteinen paloharjoitus. Toivottavasti eivät tee sitä liian usein.

Koptin luennon jälkeen haastoin synkän romanialaisen kanssani oluelle, joten voin taas jakaa muutamia elämänviisauksia.
#1 Ihmiset täällä ovat liian ystävällisiä. Se on epäilyttävää.
#2 Kysyessäni ikää, vastasi hän olevansa 30. Minä puolestani 29. Hetken päästä selvisi, että olemme syntyneet samana vuonna, mutta hänen mielestään 29. syntymäpäivästä lähtien on 30-vuotias. Ja se on ahdistavaa. Löimme kuitenkin kättä päälle, että ensi toukokuussa pidämme yhteiset synttärit, jolloin otamme virallisesti vastaan kaikki 30 ikävuotta.
#3 Tuli puheeksi ensi viikolla pidettävä projektimme cocktail-tilaisuus. Synkän romanialaisen mielestä sinne ei kannata mennä, koska siellä on tylsää. Elämä on tylsää, mutta parempi, että on tylsää yksin kuin muiden ihmisten seurassa.

Päivän sanomalehti innoitti minut taas pohtimaan lempiaihettani eli kirkon roolia yhteiskunnassa. 60-luvulla alkanutta sekulaaristumisprosessia kutsutaan nimellä rauhallinen vallankumous. Nyt siinä on otettu jälleen yksi askel, kun koulujen tunnustuksellinen uskonnonopetus on korvautunut etiikan ja uskonnollisen kulttuurin opetuksella. Vastedes oppilaita ei enää jaeta uskontokuntien mukaan opetusryhmiin, vaan kaikki opiskelevat samassa ryhmässä kaikkia maailmanuskontoja. Ensimmäisestä luokasta lähtien hypitään iloisesti hanukasta pääsiäiseen ja lapsukaiset kasvavat suvaitsevaisiksi ja kypsiksi moniarvoisen yhteiskunnan jäseniksi. Jos kiinnostaa lukea aiheesta lisää, niin täältä löytyy ranskankielinen artikkeli. Toistaiseksi pidän Suomen mallia eli oman uskonnon (ei-tunnustuksellista) opetusta järkevämpänä. Kuinka voi harjoittaa dialogia muiden uskontojen kanssa, jos oman uskonnollisen kulttuuriperinnön tuntemus on retuperällä? Ei se nykyiselläänkään ole kehuttavalla tolalla, vaikka te kaikki rakkaat uskonnonopettajaystäväni teettekin parhaanne korjataksenne asiain tilan. Uskonto on muutenkin juuri nyt tapetilla, kun provinssia kiertää järkevää sopeuttamista eli siis siirtolaispolitiikkaa käsittelevä komissio, joka järjestää useilla paikkakunnilla kuulemistilaisuuksia. Kansalaiset pääsevät sanomaan itse, miten asiat pitäisi hoitaa. Tällä hetkellä keskustelunaiheena on eri uskontojen asema julkisissa tiloissa ja äänenpainot ovat tiukkoja. Fundamentalistit kuriin. Uskonnolliset symbolit piiloon. Uskonnonharjoittaminen julkisilta paikoilta koteihin. Uskonnonvapaus on ensisijaisesti vapautta uskonnosta, ei vapautta uskontoon. Muuttamalla Québeciin sitoudut muuttumaan québeciläiseksi. Vaikuttaa siltä, että maahanmuuttajat pyritään sulauttamaan yhteiskuntaan niin, että oman kulttuurin erottuvat tunnuspiirteet vähitellen häviävät.

Toisessa aihetta sivuavassa päivän uutisessa kerrottiin, että Québec on avoliittojen maailmanmestari. Avoliittojen osuus parisuhteista on nykyisellään 35% kun se on muualla Kanadassa vain 13%. Suomen lukua en tiedä, mutta Ruotsissa se on kuulema noin 25%. Ja mikäs muukaan korkeaan lukuun on syynä kuin se, että ihmiset eivät halua kirkkohäitä, eikä täällä ole juurikaan siviilivihkimisen perinteitä. Katolisuus on edelleen valtauskonto Québecissä, mutta katolinen kirkko on kaikkea muuta kuin suuri ja mahtava täällä.

hupinsa kullakin

Kampuksen vieressä on peräti kolme ostoskeskusta. Niistä käydään hakemassa se, mitä tarvitaan ja sitten poistutaan. Tänään sen sijaan kävin tyypillisessä pohjoisamerikkalaisessa ostoskeskuksessa, jonne tullaan viettämään aikaa koko perheen kanssa. Sisältä löytyi muun muassa kaukalo, jossa oli parhaillaan käynnissä lätkämatsi, sekä kokonainen huvipuisto. Telmimme aikamme Luukaksen kanssa vauvojen leikkiparkissa, jossa oli pehmustettu lattia, pehmustetut seinät ja pehmustetut kiipeilytelineet. Se sopii siis yhtä hyvin vauvoille kuin suljetun osaston potilaille. Kävin myös Luukaksen 9-vuotiaan serkkutytön kanssa testaamassa laitetta, jossa on sama efekti kuin putoavassa hississä. Lintsillä on samanlainen, joskin neljä kertaa korkeampi. Tämä mahtui sentään kauppakeskuksen sisään. Kyseisessä kauppakeskuksessa on muuten tällä viikolla avattu Québecin ensimmäinen H&M ja pakkohan minunkin oli sinne ryysiä. Oli kuin olisi kotiin saapunut, kun näki nuo ruotsalaishenkiset pienin kätösin valmistetut trendivaatteet!

Illemmalla herkuttelimme Tuomaksen savustamalla lohella (Tuomaksen vanhemmat olivat lähettäneet Suomesta savustuspusseja Lordi-aiheisessa pakkauksessa - arvatkaa vaan oliko tulli avannut savulta haisevan pakkauksen, jonka päällä on hirviöitä) ja samalla mietimme, mikä oikein on korvannut katolisen kirkon, joka kuten aiemmin sanoin, on menettänyt täysin otteensa québeciläisistä viimeisten vuosikymmenten aikana. Jollakinhan ihmiset sen jättämän tyhjiön täyttävät. Kuulema Québecissä on tätä nykyä kymmenittäin erilaisia hörhökultteja, joista moni on erityisen innostunut avaruusolennoista. Joukkoitsemurhatkaan eivät ole vieraita. Lukekaapa vaikka tästä Solar temple -nimisestä kultista. Siriuksessa tavataan!

Toiset taas kanavoivat intonsa kansallisaatteeseen. En usko, että kirkon vaikutusvallan romahtamisen ja nationalismin äkillisen kukkaanpuhkeamisen samanaikaisuus on sattumaa. Itsenäisyyden puolestapuhujat järjestivät aiheesta kaksi kansanäänestystäkin, joista jälkimmäinen vuonna 1995 oli melkein johtaa uuden valtion perustamiseen: ei-puoli voitti äärimmäisen niukasti prosenttiosuudella 50,58. Tuulen suunta on sittemmin vaihtunut. Tähän asti tapaamani québeciläiset ovat pitäneet suvereniteetin kannattajia nurkkakuntaisina patriootteina. Toki aatteen miehiä löytyy edelleen runsaasti, mutta yleisemmästä asennoitumisesta kertonee viimekeväisten vaalien tulos. Demaripuolue Parti québécois, jonka pääteemana oli uuden kansanäänestyksen järjestäminen mahdollisimman pian, koki suurimman tappionsa vuosikymmeniin.

Illan päätteeksi vielä katkelma keskustelusta synkän romanialaisen kanssa.
minä: Aiotko palata takaisin Romaniaan väitöskirjan valmistumisen jälkeen?
SR: En. Vihaan Romaniaa.
minä: Haluatko sitten jäädä tänne?
SR: En. Vihaan Québeciä.

Hmm. Eikö ole aika sama missä asuu, jos kaikkialla on yhtä epämiellyttävää?

putin ja hullunkurinen professori

Tiedättehän hajamielisen professorin prototyypin? Sen hieman eriskummallisen ja antisosiaalisen neron, jonka tukka hapsottaa ja katse harittaa ja joka on katoavaa luonnonvaraa nykypäivän yliopistossa, jossa edellytetään pedagogisia taitoja, hallinnollisia kykyjä ja sujuvaa small talkia? Täällä on yksi lajinsa edustaja. Sen nimi on Wolf-Peter Funk, se on kotoisin itä-Saksasta, josta aikanaan loikkasi tänne ja se on guru koptologian saralla. Aloitin tänään Herr Funkin kurssin Philologie et dialectologie de copte I. Kurssilla on lisäkseni kokonaiset kaksi opiskelijaa ja nekin tietysti oman projektimme tutkijoita. Ennen luennon alkua he laittoivat pöytiä uuteen järjestykseen, sillä Herr Funk kuulema hermostuu jos kaikki ei ole paikallaan. Edellisenä lukukautena nämä kaksi opiskelijaa olivat kerran vaihtaneet paikkoja, minkä johdosta Herr Funk ei tiennyt miten päin olla. Tällä kertaa uuden opiskelijan läsnäolo sai häneltä pasmat hetkeksi sekaisin. Seuraava hämmennyksen aihe oli liiallinen tuolien määrä pöydän päässä. Sitten ihmeteltiin hetken miten kummallisella tavalla uusi opiskelija eli minä vasenkätisenä taivuttaa kättään kirjoittaessaan. Seuraavat kolme tuntia perehdyimme keskeytyksettä bohairin murteen saloihin pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Illalla tutustuin paikalliseen erikoisuuteen, joka on suosiossa erityisesti pikkutunneilla. Ruokalajin nimi on poutine (lausutaan samalla tavalla kuin itänaapurimme presidentin nimi) ja se koostuu ranskalaisista perunoista, juustosta ja ruskeasta kastikkeesta. Synkkä romanialainen kirosi sen alimpaan helvettiin, mutta itse en tuomitsisi sitä yhtä voimakkaasti. Makuelämys oli, no, mielenkiintoinen.

Aiemmin illalla söin elämäni parasta sushia. Synkkä romanialainen ei tietenkään pidä sushista, kuten ei juuri mistään muustakaan, mutta kertoi kuitenkin anekdootin elämänsä ensimmäisestä sushikokeilusta: hän oli ostanut sitä ruokakaupasta ja paistoi sen paistinpannulla, kun se näytti raa'alta. Synkkä romanialainen on negatiivisuudessaan niin ylitsevuotava, että se menee jo koomisuuden puolelle.

Vuorokausi on juuri vaihtunut, mutta ilma on kuin linnunmaitoa ja lämpötila keikkuu parinkymmenen asteen tienoilla. Kerron tämän vain siksi, koska tiedän, että Suomessa on kylmä. Palelkaa, toverit! (hymy hyytynee minulta talven mittaan)

avajaishumua

Uusi lukukausi on virallisesti alkanut. Sitä ei voi olla huomaamatta, kun bussi kaartaa kampukselle. Joka puolella pyörii naamiaisasuisia opiskelijoita, jotka suorittavat erinäisiä "initiaatioriittejä". Tämän viikon jälkeen tuskin hämmästyn mistään vastaan tulevasta. Tunnelma on huomattavasti karnevaalihenkisempi kuin Helsingin vastaavassa avajais"karnevaalissa".

Eilen olin teologisen tiedekunnan lukukauden avajaisissa (josta kuva), jonne karnevaalihumu ei ihan yletä. Ensimmäinen hämmennyksen aihe oli paikalle valuvien opiskelijoiden katseleminen. Missä ovat alle 30-vuotiaat..? Nuoret opiskelijat olivat selvästi vähemmistönä. No, olihan paikalla sentään kaksi nuorta nunnaa. Ohjelma koostui leikkimielisestä PowerPointilla tuetusta henkilökunnan esittelystä, luennosta sekä opiskelijajärjestöjen virallisesta kokouksesta. Sen jälkeen - onneksi - puutarhassa oli cocktail-tilaisuus. Ennen kuin jutut kääntyi viinin myötä tyypilliselle bilevaihteelle, ehdin tentata paria opettajaa vakammistakin aiheista, kuten sekularisaatiosta ja teologisen tiedekunnan asemasta.

Lavalin yliopisto on tunnustuskuntiin sitoutumaton, mutta teologinen tiedekunta on katolilainen, minkä voitte kuvitella aiheuttavan paljon ongelmia. Tiedekunta on yrittänyt hankkia itselleen lisää tieteellistä uskottavuutta vaihtamalla muutama vuosi sitten nimensä muotoon Faculté de théologie et sciences religieuses. Täällä siis yhdistyy vähän Helsingin tapaan teologia ja uskontotiede. Oma projektini edustaa jälkimmäistä ja meitä pidetään tosi epäilyttävinä ja hereettisinä. Kenties juuri siksi meidät on fyysisestikin eristetty muusta tiedekunnasta, ettemme tartuttaisi muita arveluttavilla ajatuksilla. Avajaisluennossa oli pyritty ottamaan huomioon tiedekunnan kahtalainen luonne, joten se oli dialogimuotoinen. Aiheena oli Juudaksen monet kasvot ja puhujina oma ohjaajani, jonka ala on varhaiskristillisyys sekä teologian puolelta eksegetiikan professori. Nämä kaksi edustivat totaalisen eri maailmoja. Siinä missä edellinen lähestyi aihetta antiikin ja nykykirjallisuuden tekstien kautta tieteellisellä otteella, jälkimmäinen piti hengellisen puheenvuoron ja kuulijat hymistelivät tyytyväisinä. Sitä oli kiehtovaa seurata!

60-luvulle asti Québec kuulema tunnettiin piispajohtoisena provinssina. Sitten poliittinen valta siirtyi konservatiiveilta liberaaleille, yhteiskunta muuttui radikaalisti ja kirkon asemaa ajettiin systemaattisesti alas. Sama sekularisaatioprosessi, mikä Euroopassa alkoi pari-kolmesataa vuotta sitten, tapahtui täällä 40 vuodessa ja huomattavan rajuna. Kirkkoja suljetaan tai muutetaan muuhun käyttöön jatkuvasti, koska seurakunnilla ei ole jäseniä. Tänä vuonna teologisen pappislinjalla aloitti vain kaksi uutta opiskelijaa, eikä muillakaan linjoilla opiskelijoita ole tungokseen asti.

Opiskelijapulan takia professorini matkustelee pitkin maita ja mantuja metsästämässä projektiinsa opiskelijoita. Meitä on täällä tällä hetkellä yksi romanialainen, yksi brasilialainen, kaksi suomalaista ja kaksi québeciläistä. Minultakin on jo tentattu, että aionko jäädä tänne tekemään tutkintoa. Vastaukseksi levittelen käsiäni. Projektimme romanialainen on muuten äärimmäisen melankolinen ja pessimistinen tyyppi. Kävin iloisesti tervehtimässä sitä ja kun se kuuli, että olen täällä yksin, se puisteli päätään ja sanoi, että Québecissä on ihan kamalaa asua, jos on yksin. Sopersin, että toivon kyllä saavani ystäviä, johon tämä ilopilleri kannustavasti totesi, että "kaksi vuotta, enkä ole tutustunut keneenkään paitsi Moaan (minun vuokraemäntäni) ja sekin muutti pois"... Minua lohduteltiin myöhemmin, että tämän romanialaisen sosiaalisen verkoston puute on ihan sen omaa syytä.

Mutta takaisin tiedekunnan avajaisiin. Viini virtasi ja illan mittaan joukosta seuloutuivat esiin hauskimmat (ja sitkeimmät) bilettäjät, jotka kutsuivat minut osallistumaan myös jokaperjantaisiin sushisessioihin. Tänään menen sen sijaan parin työkaverin kanssa testaamaan vesipiippubaaria, sillä Tuomas pitää saada perehdytettyä siihen ennen Kairon matkaamme. Otamme mukaan myös synkän romanialaisen iltaa piristääksemme.