Kuopio. Mitä siitä voisi sanoa? Edelliset muistoni kaupungista ovat kymmenen vuoden takaa. Oli kesä ja ulkona vihreää, torilla lörtsyjä ja minä majoituin patjalla seurakuntakodilla. Nyt talvi on parhaimmillaan. Pikkupakkanen ja lunta juuri niin sopiva kerros, että se näyttää tasapainoiselta ja hallitulta toisin kuin Quebecin sinne tänne auralla räiskityt lumimassat. Suomen kaikki pikkukaupungit on rakennettu yhtä väljästi ja matalasti, että niistä puuttuu kaupungin tuntu. Kuopion asemakaavassa on se erikoisuus, että joka toinen katu on kapeampi ja tarkoitettu vain jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Kesti hetken ennen kuin havaitsin sen, mutta idea on mitä mainioin. Saavuin Kuopioon sunnuntai-iltana ja kaikkialla oli hiljaista. Ei liikennettä, ei ihmisiä. Suurin melu tuli liikennevalojen piipityksestä. Hetken aikaa olin huolissani, että löydänkö mistään avoinna olevaa ruokapaikkaa, kunnes huomasin aution torin laidalla tutun ja turvallisen Rosso-kyltin. Savossa tunnen muuten aina itseni jotenkin hätäiseksi ja hösääväksi, vaikka ihan tietoisesti pyrin hidastamaan tempoani. Paikallisten tapa olla on kiireetöntä. Erään ystäväni mukaan Kuopio olisi muuten kiva kaupunki asua, jos siellä ei olisi niitä kuopiolaisia. Viikon ajan nautin kyllä kovasti pikkukaupungin idyllistä. Tuossa puutalossa on ateljee ja ikkunasta voin kurkata ihan elävää käsityöläistä työnsä äärellä. Tuossa on ytimekkäästi nimetty ravitsemusliike: Pieni ravintola. Ja tuossa on - vaaleanpunainen limusiini. En ole nähnyt sellaisia koskaan missään enkä todellakaan odottanut törmääväni sellaiseen tammikuisena sunnuntai-iltana aution Kuopion kadulla.Tuomiokapituli tuli tutuksi, kun sen väki perehdytti meitä toimitusten ja seurakuntatyön saloihin. Minä olin kuuden hengen joukkomme teini, ikäeroa seuraavaksi nuorimpaan ordinoitavaan kertyi viitisentoista vuotta. Jotkut kouluttajat sortuivat hymistelyyn kokemuksesta ja kypsyydestä, mikä sai minut ärtyneeksi, sillä minuthan luokitellaan silloin "epäkypsäksi" ja "kokemattomaksi". Kumma ajatusmaailma tuo, että korkea ikä tekisi ihmisestä pätevämmän ja valmiimman tehtävään, joka on hänelle täysin uusi. Olin muutenkin kummajainen, ainoa ryhmästämme, joka ei jatka tämän viikon jälkeen seurakuntatyöhön. Vaikka kyllä sekin alkoi taas kutkuttaa. Koulutus huipentui eilen muodolliseen pönötystilanteeseen, jossa meitä kuulusteltiin suullisesti tuomiokapitulin istunnon yhteydessä. Minä vastailin suuna päänä kuin mikäkin "opettaja opettaja minä tiedän" -mallioppilas. Piti muistaa nousta seisomaan ja herra piispoitella. Lopulta herra piispa päästi meidät pahasta ja toivotti itse kunkin meistä tervetulleeksi ensi sunnuntaina pappisvihkimykseen.
Yksi seurakuntaelämän kliseistä osoittautui totiseksi todeksi tuomiokapitulissa: en ole koskaan juonut niin paljon kahvia kuin tämän viikon aikana. Oli aamukahvi, aamupäiväkahvi, lounaan jälkeinen kahvi, iltapäiväkahvi ja mahdollisesti vielä kahvi iltamenojen yhteydessä. Niin ja tietenkin pullaa tai kääretorttua kahvin kanssa. Ja aina väki oli menossa silmät kiiluen kahville, sillä "kahvihammasta kolotti" taas. Oma saldoni oli keskimäärin kolme kupillista päivässä ja se oli minun todellinen tulikasteeni eikä mikään julkinen tutkinto.
