jäähyväistunnelmissa

Siitä on jo melkein kaksi vuotta, kun tulin Québeciin ensimmäisen kerran. En voi sanoa juurtuneeni erityisemmin tähän kaupunkiin, mutta haikeutta on silti ilmassa, kun on aika sanoa hyvästit. Olen lähtenyt täältä jo kahdesti, mutta tällä kertaa paluuta ei ole tiedossa. Ei tähän maailmankolkkaan ihan vahingossa eksy eikä tiedossa ole hyvää syytä uudelle visiitille.

Olen iloinen, että pääsen tästä kämpänrotjakkeesta eroon. Viimeisin ärsyyntymisen aihe oli vuotava lämminvesivaraaja. Vuokranantaja ei pitänyt erityisemmin kiirettä korjaajan hankkimisessa, niinpä viikon ajan jouduimme aina avaamaan boilerin hanan kun tarvitsimme kuumaa vettä ja muistamaan sulkea sen jälkikäteen. Vettä pääsi siltikin valumaan parketille (kuka oikein asentaa parketin lämminvesivaraajan alle??), joten huolimaton vuokraisäntä voi joutua uusimaan lattian.

Pakkaaminen ja muuttaminen on ikävää puuhaa. Stressitasoja nosti erityisesti rahdin hankkiminen romanialaisen kirjoille. Merirahtia järjestäviltä firmoilta olisi pitänyt pyytää tarjous hyvissä ajoin. Nyt aika loppui kesken kun pääsiäinenkin puski päälle. Kovin montaa firmaa emme edes onnistuneet löytämään ja hintahaitari oli melkoisen kirjava. Kallein pyysi yhden kuutiometrin kuljetuksesta melkein tuhat dollaria. Päädyimme lopulta lentorahtiin, sillä Air Canada kuljettaa laatikot viidessä päivässä ja jopa halvemmalla kuin monissa firmoissa meriteitse. Sadan kilon hinnaksi tulee reilu 500 dollaria, joten ei tämä mitenkään ilmaista lystiä ole. Romanialainen on kuitenkin nähnyt niin paljon aikaa, vaivaa ja rahaa kirjakokoelmansa hankkimiseen, ettei sitä mitenkään voinut jättää tänne.

Viimeinen viikko on kulunut hyvästien merkeissä (ja minun osaltani esitelmää kirjoittaessa, minkä johdosta pääsiäisloma jäi välistä). Eilen teimme viimeisen sunnuntaikävelyn vanhaan kaupunkiin, nautimme viimeiset leivoskahvit Paillardissa ja räpsin viimeisiä kuvia kuin paraskin japanilaisturisti. Olen käynyt syömässä viimeiset sushit ystävän kera, jonka kanssa olemme kolunneet läpi kaupungin sushiravintoloita (testikohteita on takan kuusi sekä sushitaksi). Olemme myös kestinneet työkavereitamme ja meitä on kestitty. Erityisesti parin ystävän hyvästeleminen oli vaikeampaa kuin odotin. Ehkä jonkinlaista juurtumista tänne on päässyt tapahtumaan puolivahingossa, ihmisten kautta. Toivon, että lähitulevaisuudessa saan vuorostani emännöidä heitä. Lupauksia vierailusta on tehty ja niistä tullaan muistuttamaan.

Hei sitten, Québec!

lukkarinrakkautta

Suomen kielessä on paljon hienoja sanoja, joita tulee käytettyä valitettavan harvoin ja hiljalleen niiden olemassaolon unohtaa kokonaan. Esimerkiksi salskea-sanan bongasin jostakin kirjoituksesta, jossa paheksuttiin, miten anglismit syrjäyttävät käyttökelpoiset suomalaisperäiset sanat, tässä tapauksessa tuo syrjäyttäjä oli "hyvännäköinen". Lukkarinrakkaus on termi, jonka merkitys on monelta hukassa. Google tarjoaa sille tasan yhden selityksen, jota sitten on lainailtu monessa muussa linkissä: "Lukkarinrakkaus tarkoittaa erityistä, jopa hyvinkin puolueellista kiintymystä johonkin asiaan, paikkakuntaan tms."

Minun lukkarinrakkauteni kohdistuu kotiseudun jääkiekkojoukkueeseen. Nuoruus oli erityisen omistautumisen aikaa erilaisille asioille. Jyp (silloinen Jyp HT) sijoittui jotakuinkin hevosille ja seurakuntanuorille omistautumisen väliin. Aktiivinen fanikauteni oli lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi. Kohtalon ivaa oli se, että Jypin alamäki alkoi siitä, kun kiinnostuin jääkiekosta. Edellisenä keväänä Jyp nimittäin pelasi finaalissa Jokereita vastaan, mutta ensimmäisellä fanivuodellani hankittiin pronssia ja siitä lähtien mitalipeleistä ei ole ollut toivoakaan.

Minulla oli tietysti pelipaita ja lippu ja tiesin kaikki mahdolliset faktat oman joukkueen pelaajista. Kaikki kotiottelut piti päästä katsomaan paikan päälle ja välillä käytiin vierasmatseissakin. Faniseura järjesti välillä bussikyytejä Kuopioon ja kerran vuodessa Jyväskylästä Turkuun matkusti kokonainen juna Jypin faneja. Se oli aika absurdi kokemus jo silloin. Eräässä Hämeenlinnassa käydyssä ottelussa tutustuin espoolaiseen ja pietarsaarelaiseen tyttöön, jotka luoja ties mistä syystä olivat päättäneet ryhtyä kannattamaan juuri Jyppiä. Siihen aikaan se oli tietenkin mielestäni aivan luonnollista. Mieleenpainuvin kaikista vieraspeleistä oli välieräottelu HPK-Jyp, jonka voittajalle oli luvassa finaalipaikka. Neljä tyttöä ja yksi isä matkustivat pikkubussilla Hämeenlinnaan. Voi sitä hyytävän pettymyksen määrää, kun kiekko valui jatkoajalla Jypin maalivahdin suojuksista sisään. Kotimatkalla kaikki istuivat hiljaa ja masennusta jatkui vielä muutama päivä. Ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät halua katsoa Suomen MM-pelejä siitä syystä, että pettymys tappion johdosta on niin voimakas. Koska Suomen joukkueen kanssa pettymys on väistämätöntä...

Muut kiinnostuksen kohteet syrjäyttivät sitten vähitellen jääkiekkoharrastuksen ja Hipposhallissa tuli käytyä yhä harvemmin. Muutama vuosi sitten lahjoitin pelipaitani Keuruulle muuttaneelle opiskelukaverille, joka otti tavakseen käydä Jyväskylässä lätkämatseissa ja joka ilahtuneena ryhtyi myös käyttämään paitaa, vaikka olikin todellisuudessa Tappara-fani. Eräällä joululomalla kotiseudulla vieraillessani menin katsomaan hänen kanssaan matsia. Halli oli entisellään, vaikkakin tuntui pienemmältä kuin aikoinaan. Uutta olivat lähinnä cheerleader-tytöt, mikä tuntui vähän nololta ilmiöltä tuossa kotikutoisessa hallissa. Voin vaikka vannoa, että päätykatsomon huutosakissa olivat edelleen samat naamat. Edessämme hyppelehti nainen, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan. Tulin maininneeksi, että itse olin ollut katsomassa Jypin kotimatsia viimeksi reilu kymmenen vuotta sitten, johon hän vastasi seuranneensa joka ikisen kotipelin vuodesta 1976 lähtien. Silloin ei vielä edes ollut jäähallia, vaan katsojat hytisivät ulkoilmassa kaukalon laidalla. Nyt opin, mitä todellinen fanius on. Hetken päästä nainen kääntyi minuun päin ja kysyi, miksen ollut käynyt peleissä niin pitkään aikaan. Tulin siihen tulokseen, että oikea vastaus ei tässä tilanteessa ole, että "kiinnostus lopahti". Mumisin siis jotain muualla asumisesta.

Näiden jääkiekkomuistojen siivittämänä totean, että 16 vuoden alamäki on ohi ja Jyp on vihdoin finaalissa. Uutinen ilahdutti minua siinä määrin, että aion katsoa netti-tv:stä finaaliottelut. Yksi pelaajista (tai ainakin yksi, en ole ihan kuusella näistä asioista) on muuten vielä sama kuin faniaikoinani: Sinuhe Wallinheimo oli silloin Jypin kolmosmaalivahti sekä kaupungin tavotelluin poikamies, jonka nappasi lukion liikunnanopettajamme.

Murphyn laki

Murphyn laiksi kutsutaan periaatetta "jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen". Tänään on ollut juuri sellainen päivä.

Tietokoneeni virtalähde on oikutellut jo useamman kuukauden. Yhtäkkiä huomaan koneen käyttävän akkua, vaikka virtajohto onkin siinä kiinni. Viime aikoina näin on tapahtunut joka kerta kun olen liikuttanut konetta vähänkään. Niinpä olen joutunut kääntelemään ja vääntelemään virtajohtoa, kunnes kone taas ottaa siitä virtaa. Tänä aamuna kääntelin sitä viimeisen kerran: johto tuntui yhdestä kohdasta kuumalta, sitten se rupesi savuamaan ja samassa leimahti liekkeihin. Ei muuta kuin äkkiä johto irti koneesta ja seinästä. Liekehtivät sähkölaitteet ovat ympäröineet meitä viime aikoina, sillä olen onnistunut saamaan tulen aikaiseksi mikrossa ja romanialainen leivänpaahtimessa.

Päivän ensimmäinen tehtävä oli siis uuden virtalähteen hankkiminen. Löysin sellaisen eräästä elektroniikkaliikkeestä ja maksoin itseni kipeäksi. Veroineen se maksoi 160 dollaria eli euroissa satasen. Pari sataa päälle ja olisin saanut jo uuden tietokoneen... Myyjän mielestä vanha johto näytti siltä, että joku olisi nakertanut sitä, mutta kiistin syyllistyneeni moiseen.

Päivän toinen vastoinkäyminen liittyi pyöräilyyn. Viime viikolla hyppäsin pyörän selkään ensimmäistä kertaa talven jälkeen ja havaitsin takakumin melkein tyhjäksi. Pyysin kollegalta lainaan pumppua, mutta se osoittautui väärän kokoiseksi. Tänään löysin kaupasta pumpun, jonka suutin tuntui olevan sopivan kokoinen pyöräni venttiiliin. Mutta jokin kuitenkin mättää, sillä puolen tunnin taistelun jälkeenkään en saanut rengasta täyttymään hitusenkaan vertaa. Pyöräilen siis edelleen tyhjällä kumilla. Lisäksi kanadalaisissa pyörissä ei tunnuta harrastavan lokasuojia, mikä tekee sateella pyöräilystä erityisen epämiellyttävää. Tänään tietenkin satoi kotimatkalla.

Mielialaa kohentaa nyt hieman se, että tämä pahuksen kallis virtajohto toimii. En nimittäin pärjäisi mitenkään loppuaikaa täällä ilman tietokonetta. Ja keittiöstä (siis tuosta keittiöksi nimetystä olohuoneen nurkkauksesta) leijailee parhaillaan sienirisoton tuoksu. Ja Jyp on enää yhden voiton päässä finaalipaikasta.