je me souviens, je me souviendrai

Vuosi Kanadassa on takana ja on aika tehdä jonkinlainen tilinpäätös. Monet ovat arvelleet, että on varmaan haikeata lähteä täältä. Itse asiassa ei ole. Osittain varmaan siksi, että en koe erityisemmin juurtuneeni tänne ja osittain siksi, että tiedän viettäväni täällä aikaa myös ensi vuonna. Siksi ei ole ollut pakottavaa tarvetta juosta vielä hiki hatussa läpi lempipaikkoja viimeistä kertaa. Orleansin saarelle voin mennä viettämään kaunista kesäpäivää ensi vuonnakin ja lempiravintolanikin ovat kaikki paikallaan vielä seuraavalla kerralla. Joitain pieniä juttuja jään toki kaipaamaan, kuten lähileipomoa, josta harva se aamu on kipaistu hakemassa tuoreet leivät tai croissantit.

Päällimmäisenä tunteena on tyytyväisyys siitä, että päätin lähteä vuodeksi lähes toiselle puolelle maailmaa ja kaiken lisäksi ypöyksin. Ei se ollut ihan helppoa varsinkaan alkuun, mutta kokemus on tuonut varmuutta ja iloa siitä, että pärjään monenlaisissa olosuhteissa vieraassa maassa. Ranskaa en oppinut niin paljon kuin olin odottanut, mutta sentään pärjään sillä arkitilanteissa.

Myös töiden suhteen vuosi on ollut hyödyllinen, ennen kaikkea siksi, että olen päässyt tutustumaan toisenlaiseen tapaan tehdä tutkimusta - paljon teksti- ja kielilähtöisempään kuin Helsingissä, jonka tutkimuskulttuuri on hyvin amerikkalaisvaikutteista. En laita niitä arvojärjestykseen, mutta itse koen kiinnostavammaksi sen tyylin, minkä olen jo aiemmin omaksunut. Lavalin kirjastoon tutustuttuani silmäni ovat avautuneet myös sen suhteen, miten puutteellisin eväin olen aiemmin työtäni tehnyt. Helsingin kirjaston valikoima ei riitä alkuunkaan väitöskirjaa varten. Täältä on löytynyt melkein kaikki, mitä olen etsinyt ja ne loputkin olen saanut kätevästi hankittua kaukolainoina muista kirjastoista. Se on ilmainen palvelu toisin kuin Helsingissä, jossa ulkomailta lainaan tilatusta kirjasta pitää pulittaa 25 euroa/kappale!

Tulin tänne yksin, mutta lähden pois kaksin. En osannut odottaa, että rakastuisin oikein toden teolla, mutta niin vain kävi ja olen siitä onnellinen. Jotkut tarkkaavaiset blogini lukijat osasivat aavistaa draaman kaaren jo ennen minua.

Juuri nyt olen väsynyt koko päivän jatkuneesta pakkaamisesta ja siivoamisesta, mutta onnellinen huomenna odottavasta paluulennosta Suomeen. Kiva päästä taas kotiin, jossa odottavat tutut ja ennen kaikkea omat tavarat, puhumattakaan keittiöstä, jossa ei tarvitse käyttää jatkuvasti luovuutta korvatakseen puuttuvat välineet. Erityisen mukavaa on nähdä ystäviä uusine lapsineen, vauvamahoineen tai kaljuineen sekä palata ihan oikean ja eläväisen työyhteisön pariin.

Aion kirjoittaa blogia jatkossakin, ehkä vähän harvemmalla tahdilla. Kesällä matkustan kuukaudeksi Romaniaan ja arvelen sieltä riittävän tarinoitavaa. Ja kyllähän arjessa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista missä tahansa.

mietteitä sopeutumisesta

Viime aikoina on vaihteeksi ollut paljon rientoja. Oli kolmekymppissynttärit, hummeri-ilta, päivänpaistattelua professorin kattoterassilla (en muuten koskaan ole ollut yhtä upeassa vanhassa kaupunkilaisasunnossa) sekä ylipäänsä suomalaisvieraiden isännöintiä. Saattelin poijjaat kentälle tiistaina ja noudin sieltä äidin keskiviikkona.

Taisin joskus aiemmin luonnehtia paikallisia ihmisiä hitaasti lämpeneviksi. Tarkoitan, että päällisin puolin he ovat ystävällisiä, mutta hyvää päivää -tuttavuutta syvällisempään vuorovaikutukseen he ryhtyvät vasta pitkään tuumailtuaan. Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta, mutta vasta aivan viime aikoina olen päässyt muutamien työkavereiden kanssa kiusallisten ja jäykkien ensivisiittien yli hapuilemaan alkavaa kaveruutta. Nyt tuntuu siltä, että jos jäisin tänne pitemmäksi aikaa, olisi olemassa aineksia tasa-arvoisen ja vastavuoroisen sosiaalisen verkoston syntymiseen, joka ei perustu yksinäisen ulkomaalaisen säälimiseen tai eksotiikan nälkään.

Yksi viimeaikaisista viihtyisistä illoista oli työkaverini Sergen luona. Hän kutsui minut, romanialaisen sekä kaksi suomalaista vierastani illalliselle ja osoitti häkellyttävää vieraanvaraisuutta. Tarjolla oli hummereita, joita täältä saa inhimilliseen hintaan, toisin kuin Euroopassa. Serge kertoikin, että Ranskassa asuessaan he raaskivat ostaa hummereita vain kahdesti. Silloinkin ne oli tuotettu Kanadasta. Täällä Quebecissä he sen sijaan syövät hummereita sesonkiaikaan viikottain. Saksiniekkojen parissa riitti puuhasteltavaa niin, että melkein tuli uudestaan nälkä yrittäessä availla otuksen eri osia. Hummereiden jälkeen saimme maisteltavaksi paikallista oivallista late harvest -viiniä ja jälkiruoaksi paistettiin isoisää, jota grandpère kirjaimellisesti tarkoittaa. Se on lähinnä munkkitaikinaa muistuttava seos, joka rasvan sijaan paistetaan kiehuvassa vaahterasiirapissa. Lopuksi isäntä antoi vielä pojille kotiinviemiseksi vaahterasiirappia ja -sokeria. Kuvassa romanilainen tutkii hummerinsa sukupuolta.

Ihmisten lisäksi huomaan hiljalleen tottuneeni täällä asumiseen myös muilta osin. Tiedän esimerkiksi, mistä voin ostaa ruisjauhoja, missä elokuvateatterissa näytetään dubbaamattomia ulkomaalaisia elokuvia, millä pysäkillä jäädä pois minnekin mentäessä tai mistä ostaa konserttilippuja. Olo ei ole enää samalla tavalla avuton ja ulkopuolinen kuin aikaisemmin. Lähikaupan kassakin on vasta viime viikkojen aikana alkanut tervehtiä minua samalla tuttavallisella sävyllä kuin muita vakioasiakkaita kysellen kuulumisia ja tiedustellen, että onko minulla oma kassi mukana (tympääntyneenä muovipussisaasteeseen kuljetan yleensä mukana kankaista kauppakassia - kiitos Society of Biblical Literaturen, jonka konferenssikassit ovat juuri sopivan tilavia ja kestäviä siihen tarkoitukseen). Vaahterasiirappipekoni ja poutine maistuvat nykyään erinomaisesti. Kaiken kaikkiaan olen alkanut sopeutua. Se vaati kuitenkin enemmän kuin puoli vuotta. Sopeutumisella en silti tarkoita, että haluaisin jäädä tänne pysyvästi. Nyt kaipaan Helsinkiin, mutta olen utelias kokemaan myös muita kaupunkeja ja maita asuinpaikkanani.

kolmetoista vuotta, ihan suotta

Niin kauan on jo aikaa kulunut Suomen ensimmäisestä ja ainoasta jääkiekon mm-kultamitalista. Uusintaa on toivottu ja odotettu, mutta niin vain odotukset täytyi jälleen kohdistaa seuraavaan vuoteen. Luvalla sanoen Leijonat ovat pelanneet koko turnauksen niin huonoa kiekkoa, että on ihme, että joukkue ylti edes neljän parhaan joukkoon. Tai sitten se kertoo jotain muiden joukkueiden tasosta. Näiden kisojen menestyjiähän ovat olleet perinteiset kiekkomaat Sveitsi, Latvia ja Norja. Muut joukkueet ovat muun muassa tahkonneet niin usein alivoimalla maaleja Bäckströmin taakse, että Suomen ylivoima on ollut enemmän kauhun kuin ilon aihe.

USA-ottelun jälkeen tuumasin, että voisin tarjota itselleni syntymäpäivälahjaksi paikan puolivälieräottelun katsomossa. Lippujakin näytti nettilippukaupassa vielä olevan. Mutta ei ollut enää aamulla. Toiveikkaana lähdimmme kuitenkin kohti hallia, jos vaikka sen kulmilla norkoilisi lippuaan myyviä. Meinasi tulla kiire, sillä emme mahtuneet tupaten täyteen bussiin joten jouduimme ravaamaan puolijuoksua jalkaisin hallille, jonne saavuimme kun peli oli jo alkanut. Ihmetys oli suuri, kun lippuja olikin saatavilla lippuluukulla. Lehterille kivuttuamme emme enää pitäneet sitä ihmeenä, sillä hallissa oli tyhjää vaikka kuinka. Tiedä häntä miksi varausjärjestelmä väitti ottelua loppuunmyydyksi. 57 dollaria ei ole lainkaan paha summa mm-semifinaalista, mutta kyllä siihen hintaan olisi pitänyt nähdä edes yksi Suomen maali. Ei auta, Venäjä oli kertakaikkiaan parempi joukkue ja sen tekemät maalit olivat komeita. Perun aikaisemmat puheeni siitä, että kotisohvalta ottelun näkisi paremmin. Kyllä vaan paikan päältä peliä hahmottaa kokonaisuutena paremmin, vaikka olimmekin lähellä katonrajaa. Suomalaiskannattajia oli yllättävän vähän. Tuntui, että jopa ruotsalaispaitaisia katsojia oli enemmän kuin suomalaisia, venäläismassoista puhumattakaan.
Kuikuilimme uteliaana Mertarannan koppia, mutta se ei osunut silmiimme. Sen sijaan satuimme kävelemään Ylen kisastudion ohi. Itse asiassa bongasin Tapio Suomisen kaljun jo hallin toisesta päästä. Tässä kuva kulisseista, olkaa hyvä.

pomppivaa kiekkoa

Kanadalaisia ei -ainakaan vielä- tunnu mm-kiekko kiinnostavan. Kanada-Slovenia -ottelua seurasi televisiosta vajaa parisataatuhatta katsojaa, kun taas Montreal Canadiensin pudotuspelia tuijotti silmä kovana yli kaksi miljoonaa katsojaa pelkästään ranskankielisellä kanavalla (Québecin provinssin asukasluku on yhteensä 7 miljoonaa). Nyt kaikki kanadalaisjoukkueet ovat jo pudonneet NHL:n play offseista, joten ehkä kiinnostus siirty hiljalleen maajoukkueeseen. Kaupungilla kisat eivät juuri näy. Turisteja on tavallista enemmän, mutta se voi johtua yleensäkin vuodenajasta. Törmäsin tosin lähiapteekissani Venäjän joukkueen pelaajaan, joten ilmeisesti ainakin osa joukkueista on majoittuneessa näillä tienoin.

Tietokonenörttiyteni on kohonnut asteella, kun olen selvittänyt, miten pystyisin katsomaan Suomen otteluita netistä. Televisiosta niitä on turha etsiä, jos täällä näytetään hädin tuskin edes Kanadan matseja. Kävi ilmi, että täällä ja täällä on linkkejä, jotka saa näkyviin lataamalla pari ohjelmaa. Helppoa kuin mikä. Kuvanlaatu ei aina ole kovin kummoinen ja kanavat voivat olla mistä päin maailmaa tahansa. Ensimmäiset kaksi ottelua seurasin tanskalaisella selostuksella. Oli sivumennen sanoen poikkeuksellisen apaattinen kommentaattori. Kolmannen matsin aikana opin uutta jääkiekkoterminologiaa englanniksi. Suomessa ollessahan paras ratkaisu on katsoa suoraa lähetystä YLEn sivuilta. Ehdin hyvän aikaa harmitella sitä, ettei lähetystä voi seurata ulkomailta käsin, kunnes Tuomas vinkkasi, että lataamalla yliopistolta VPN clientin ja loggautumalla sisään, näyttää koneeni verkko-osoite olevan yliopistolta ja siis Suomen sisältä. Tänään ilo oli ylimmillään, kun Suomi voitti Latvian tutun taukoamattoman Mertarannan selostuksen siivittämänä. Olen aivan varma, että kun Mertaranta päättää jättää nämä hommat uusille tulokkaille, seuraa siitä samanlainen maansuru kuin Arvi Lindin eläkkeelle jäämisestä.

kultaa ja tilastotietoja

Opin taas mielenkiintoista nippelitietoa lukemalla paikallisia lehtiä. Québeciin virtaa eniten turisteja Ranskasta, jopa kymmenen kertaa enemmän kuin Yhdysvalloista. Olisin veikannut ihan toisin päin. Ehkä jenkkituristit ovat vain näkyvämpiä. Ja kuuluvampia.

Viime vuonna Québecin kaupungissa ei tapahtunut yhtään henkirikosta. Siis ei yhtään ainoaa, nolla. Kuinka moni muu tämänkokoinen tai edes pienempikään kaupunki voi kehuskella moisella? Olen aikaisemminkin todennut, että myöhään illalla kaupungilla kävellessä ei koskaan ole turvaton olo. Tilastot näyttävät vain vahvistavan tämän tuntuman todeksi.

Kanadan-vuottani on jäljellä enää kolme viikkoa. Aktivoiduin eilen käymään ensimmäistä kertaa Museum of Civilizationissa suomalaisvieraideni kanssa. Kyllä kannatti. Pelkkä perusnäyttely oli (suurimmalta osin) kiinnostava. Oli intiaanien ja inuitien sekä Uuden Ranskan synnyn historiaa. Näimme muun muassa videon iglun teosta ja ihmettelimme rauhanpiippua ja intiaanipäähineitä. Kaikkein kiinnostavin oli kuitenkin erikoisnäyttely Or des Ameriques (Amerikkojen kulta). Siellä käytiin läpi kullan vaikutushistoriaa Amerikoissa varhaisimmista sivilisaatioista nykyaikaan. Näytteillä oli Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen kultaisia koruja ja naamioita sekä valloittajien kulta-aarteita, joukossa mm. 1700-luvulla uponneesta laivasta nostettuja aarteita. Kalifornian ja Klondyken kultaryntäykselle oli varattu iso osasto aikakautta henkivin esinein ja lehtileikkein. Nykyajan osastolla kulta oli esillä tieteen, taiteen ja urheilun näkökulmasta: avaruuskypärä, moderneja koruja, Celine Dionin kultalevy sekä erilaiset kultamitalit demonstroivat kullan yhä jatkuvaa symboliarvoa mutta myös käytännöllisyyttä. Kaiken keskiössä oli maailman suurin kultakolikko, joka painaa 100 kiloa ja jonka arvo on miljoona dollaria. Sillä olisi tyylikästä maksaa kahvikupillinen. En ole yleensä museoihmisiä, mutta tämä on ehdoton nähtävyys, jos Québeciin päin tulee asiaa.

vappu on vain kerran vuodessa

...ja siksi sitä täytyy viettää asiaankuuluvasti sormet kohmeessa piknikillä värjötellen, ei-suomalaisten päivitellessä, että mikä ihmeen päivä tämäkin on mennä piknikille, kun on vielä melkein talvi. Lieneekö tarpeen edes mainita, että olimme puiston ainoa piknikseurue.

Mutta meillä oli kaikkea mitä pitikin: simaa, munkkeja, karjalanpiirakoita, kaikki tietenkin itse valmistettua. Päivän kruunasi saunareissu. Tutuntuttu asuu kerrostalossa, jonka alakerrassa on pieni uima-allas sekä sauna. Löylyn heittäminen on kylttien mukaan ankarasti kiellettyä, mutta eihän se meitä estä, kun tiedämme pohjoisamerikkalaisia paremmin miten päin saunassa kuuluu olla. Hyvät löylyt siitä saikin irti. Romanialaista ensimmäinen saunakokemus ei aivan vakuuttanut, mutta diplomaattisesti hän lisäsi, että se voi varmasti olla oikein miellyttävää. Jollekulle muulle? Toisessa elämässä? Kummallista muuten miten vaikeaksi saunominen on tehty sitä tuntemattomissa kulttuureissa. Saunoissa on usein yksityiskohtaiset ohjeet, joissa kerrotaan mitä pitää tehdä ja mitä ei missään nimessä pidä tehdä. Kuten viipyä löylyssä 15 minuuttia pitempään kerrallaan. Sehän on hyvänen aika hengenvaarallista.