pieniä eroja

Usein kuulee ihmisten olettavan, että Kanada ja Suomi ovat kovin samanlaisia maita. Toki niissä on paljon samaa, niin kuin yleisesti ottaen länsimaiden välillä on, mutta en silti vetäisi yhtäläisyysmerkkejä. Otetaan esimerkiksi ilmasto. Täällä on neljä vuodenaikaa ehkä selvemmin kuin Suomessa, jossa kevät, kesä, syksy ja talvi ovat samaa harmaata ja sateista mössöä, ainakin Helsingissä viime vuosina. Ja vaikka täällä on talvella lunta ja pakkasta, niin ilmasto on silti suomalaiselle kovin omituinen. Säätila saattaa vaihdella radikaalisti päivästä toiseen. Yhtenä päivänä lämpötila on kolmessakymmenessä pakkasasteessa ja seuraavana päivänä kymmenen astetta plussan puolella. Sen jälkeen on liukasta, voin vakuuttaa. Tänään taivaalta tulee jääsadetta. Sellaiseen en ole Suomessa törmännyt. Ja silloin kun lunta sataa, sitä sataa kerralla useampi kymmen senttiä. Kuulin ikävän onnettomuuden parin vuoden takaa. Oli yksi niistä talviaamuista, kun lunta tuiskutti urakalla. Eräs mies oli lähtenyt tavanomaiselle aamuiselle juoksulenkilleen, josta häntä ei kuulunut kotiin. Etsinnät aloitettiin pian, mutta hänet löydettiin vasta neljän päivän jälkeen, sillä hän oli hautautunut lumeen hetkessä jouduttuaan mitä ilmeisimmin lumiauran töytäisemäksi. Täytyykin suhtautua jatkossa suurella varovaisuudella lumiauroihin.

Talven keskeltä myös quebeciläiset kaipaavat auringon lämpöön. Air Canadalla on tarjouslentoja etelään, mutta kohteiden nimet ovat suomalaisen korvaan eksoottisia: Bahama, Cancun, Havana, Jamaika. Bahama on itse asiassa pohjoisamerikkalaisille vähän sama kuin Kanariansaaret suomalaisille.

Pieni ero on myös yleisessä tapakulttuurissa. Paikalliset ovat yleisesti ottaen niin kilttejä, kohteliaita ja ystävällisiä, että he vaikuttavat melkein lammasmaisilta. Välillä sekin tuntuu ärsyttävältä. Jos jalankulkijana lähestyn risteystä ja lasken mielessäni, että auto ehtii hyvin ajaa risteyksen yli ennen kuin olen itse kohdalla, niin eikö vaan auto tietenkin pysähdy minut nähdessään. Olisit nyt mennyt siitä, pahvi, kun olisit hyvin ehtinyt! Liikennevalotkin on synkronoitu sillä tavalla epätaloudellisesti, että kun jalankulkijoille palaa vihreä, niin kaikille autoille näytetään punaista. Road rage taitaa olla kokonaan tuntematon käsite. Eräs Quebeciin asettunut romanialainen oli taannoin lähes kolaroinut toisen auton kanssa ja oli itäeurooppalaisella temperamentilla antanut toisen kuskin kuulla kunniansa. Toinen kuski oli ollut niin hämmentyneen näköinen, että todennäköisesti kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun joku korotti ääntään julkisella paikalla.

enempi parempi

Joulun tunnelmaa pohjoisamerikkalaisittain.

valkea joulu

On taas tullut leivottua. Tein kaksi piparkakkutaloa ja nehän on aina työläämpiä kuin mitä edelliseltä vuodelta muisti. Tarkoitukseni oli tehdä ihan pikkuisia taloja, mutta paperilla pieniltä näyttäneet kaavat muuttuivatkin leivottuna normaalikokoisiksi. Toisen taloista vien joulutervehdykseksi romanialaisille ystävillemme. Heidän jälkikasvunsa rakastui piparkakkuihin ja keksi niille uudissanankin: pap. Papa-verbi tarkoittaa syömistä ja pipari on nyt sitten pap. Aina kun hän näkee vilauksenkaan rasiasta, jossa pipareita toin, alkaa pap-atus. Minun nimeni puolestaan on Pa.

Lunta on tullut koko viikon ja tienpenkkojen lumivallit alkavat olla jo näyttävän näköisiä. Auraus tulee välillä vähän jälkijunassa. Autotiet on siis aina aurattu hetimiten myräkän jälkeen, mutta jalkakäytävillä ei ole niin väliä. Ei ole nimittäin mukavaa tarpoa neljää kilometriä yliopistolle lähes umpihangessa. Jonkin sääraportin mukaan tänä talvena tulee vieläkin enemmän lunta kuin edellisenä vuonna, joka siis oli ennätysluminen. Toisaalta vaikea kuvitella viimevuotiseen viiteen metriin vielä paria metriä lisää, mutta toisaalta ei, jos lumentulo jatkuu samaan tahtiin kuin tällä hetkellä. Kun vielä pakkastakin on parisenkymmentä astetta, niin talvivaatteille on todella käyttöä. Onneksi en omista autoa. Sääliksi käy niitä, jotka aloittavat aamunsa kaivamalla autonsa esiin lumen alta ja sen jälkeen jumiutuvat risteysten sohjokasoihin. Lauantaisella iltapäiväkävelyllä näin monta tällaista tapausta ja ohikulkijat sitten ystävällisesti työnsivät sohjoon juuttuneita autoja liikkeelle. En kehdannut ottaa kuvaa toisten ahdingosta, mutta tilanne kävi huvittamaan, kun niitä tuli kilometrin matkalla vastaan useampia.

filmihulluutta romanialaisittain

Taas on tullut vastaan asioita, joita Romaniassa ei tunneta: joulukalenteri, Nalle Puh, sushi (ehkä Bukarest poislukien). Silti kaikkein hupaisimmat viimeaikaiset tarinat diktatuurin ajalta liittyvät televisioon ja elokuviin.

Ceausescun aikaan Romanian televisio lähetti ohjelmaa vain parisen tuntia päivässä. Siitäkin ainakin puolet kului propangandaan, näytettiin johtajaa matkoillaan ympäri maata sekä hehkutettiin uudistus- ja rakennusprojekteja. Vasta tämän jälkeen päästiin itse asiaan ja koko kansa kokoontui ruudun ääreen seuraamaan valtiovallan sopimaksi katsomia elokuvia. Mutta koska lähetysaika oli niin lyhyt, näytettiin elokuvasta kerralla vain osa. Jatkoa seurasi sitten viikon päästä. Tällä tavalla yhteen elokuvaan saatiin hyvinkin kulutettua kolme-neljä viikkoa. Lisäksi samoja elokuvia saatettiin näyttää yhä uudelleen eri nimisinä, sillä uusien elokuvien levitysoikeudet tietenkin maksoivat.

Rajaseutujen asukkaat olivat onnellisemmassa asemassa, sillä he saattoivat katsella lähetyksiä naapurimaiden televisioista Unkarista, Bulgariasta tai Neuvostoliitosta. Mutta konstit olivat muutenkin monet. Viihdettä janoava kansa keksi monia keinoja päästä käsiksi elokuvanautintoihin. Eräskin kekseliäs heppu perusti oman - tietenkin laittoman -tv-aseman ja muutaman naapuritalon asukkaat saivat seurata elokuvia, joita mies pyöritti omassa kotonaan videonauhurissa. Juonnot hoiti vaimo kotisohvalta käsin.

Kovin suosittuja ja yleisiä olivat mustan pörssin videokasetit. Länsimaisilla elokuvilla oli yllättävän laaja levikki laittomien kopioiden muodossa. Kuvanlaatu tietenkin oli mitä oli, kun käsissä oleva vhs saattoi olla kopio ehkä noin sadannesta alkuperäisen kasetin kopiosta. Kielimuuriongelma ratkaistiin sillä, että näille alkuperäisille kaseteille oli jälkiäänitetty romaniankielinen käännös siten, että alkuperäinen dialogi kuului vähän vaimeammin ja sen perään tuli romaniankielinen tulkkaus. Tulkkauksen hoiti aina yksi ja sama nainen, Irina Nistor, jonka äänen tunsivat lopulta kaikki romanialaiset. Vähän sama ilmiö siis kuin meillä VR:n kuulutukset, jotka myös ovat saman henkilön lukemia kaikkialla Suomessa.

Muutama päivä sen jälkeen, kun olin kuullut nämä tarinat, menimme elokuvateatteriin, jossa alkoi viikon kestävä romanialaisten elokuvien festivaali. Festivaali on ehkä vähän juhlava nimike, sillä käytännössä joka päivä näytetään yksi uusi elokuva melko pienessä salissa ja on täytynyt nähdä jonkin verran vaivaa ylipäänsä kuullakseen festivaalin olemassaolosta. Romanialainen bongasi heti elokuvateatterin aulassa Romanian Pirkka-Pekka Peteliuksen, joka oli Kanadassa promotoimassa uusinta elokuvaansa. Kummallisin yhteensattuma oli silti luvassa vasta saliin saavuttuamme. Illan elokuvan esitteli meille itse omassa persoonassaan Irina Nistor ja näin minäkin pääsin osalliseksi romanialaisten kollektiivisesta äänimuistista.

eilen, tänään, huomenna

Parilla kaverilla on ollut tämä meemi blogissaan, joten huvituinpa minäkin miettimään menneitä.

10 vuotta sitten, 1998...

1) asuin Vallilassa kämäisessä osakuntayksiössä, jota rakastin niin kuin ensimmäistä asuntoaan vain voi, ja joka sijaitsi niin "kaukana", etteivät ystäväni vaivautuneet kyläilemään siellä

2) opiskelin teologiaa toista vuotta - tiesin siis kaikesta kaiken - ja olin juuri aloittamassa osa-aikatöitä TYT:n toimistonhoitajana

3) ystäväpiirini alkoi vakiintua teologityttöjen, erityisesti Körttiksellä asuvien ympärille

Viisi vuotta sitten, 2003...

1) olin tympääntynyt opintoneuvojan työhöni

2) en tiennyt, mitä haluan isona, joten hain monenlaisia eri töitä, en päässyt yhteenkään haastatteluun ja pelkäsin joutuvani viettämään loppuelämäni opintotoimistossa

3) edellisestä johtuen päätin saada gradun valmiiksi seuraavana keväänä (niin kuin sainkin), joten työpaikalla tuli vietettyä myös iltoja ja viikonloppuja, mutta yllättävää kyllä aikaa jäi myös muulle elämälle

Kolme vuotta sitten, 2005...

1) olin saanut ensimmäisen apurahani ja aloittanut väitöskirjan tekemisen intoa, tarmoa ja onnea täynnä

2) monivuotiselle lauluharrastukselle musiikkiopistossa olin sanonut hyvästi edellisenä keväänä, ja harrastusten paikan nappasivat elämäntaparemontin myötä juoksu ja kuntosali (uinti taisi tulla kuvioihin mukaan vasta seuraavana vuonna - niin syvässä oli uimahallineuroosi koululiikunta-ajoilta)

3) monen vuoden tauon jälkeen aloin taas matkustella: kesällä Roomassa, syksyllä Budapestissa ja ihka ensimmäisellä työmatkalla seminaarissa Tanskassa

Vuosi sitten, 2007...

1) vaihdoin siviilisäätyä ja asuinmaata

2) olin juuri palannut Kairosta ja San Diegosta ja saanut ensimmäisen veritulppani

3) valmistelin itsenäisyyspäivän bileitä tuttavilleni Québecissä ja tutustuin romanialaiseen yhä paremmin

Eilen...

1) en jaksanut lähteä yliopistolle, vaan pidin etätyöpäivän kotona

2) kävin pitkällä kävelyllä minulle tuntemattomalla asuinalueella ja päätin etten enää vastaisuudessa syö hot dogeja

3) harmittelin uudelleen hajonnutta jääkaappia, joka oli täynnä ruokaa ja hetken päästä tyhjensinkin sitä jo jotta tilalle saatiin tuotua uusi sekä opettelin käyttämään liian monimutkaiselta vaikuttaa uutta uunia

Tänään...

1) kävin aamulla sairaalassa toteamassa, että veritulppa on jo liuennut pois

2) teen kotoa käsin sanahakuja kreikkalaisten ja latinalaisten tekstien tietokannoissa ja yritän saada Jouluradiota kuulumaan

3) aion leipoa pipareita, mikä jäi eilisillan hässäkän vuoksi tekemättä

Huomenna...

1) shoppailen karjalanpiirakkatarvikkeita sekä joululahjoja kummilapsille

2) menen vaihteen vuoksi yliopistolle

3) illalla menen katsomaan romanialaisten elokuvien festivaalien avajaiselokuvaa "La reste est silence"

Ensi vuonna, 2009...

1) minut vihitään papiksi

2) tiedän toivottavasti tarkemmin, mihin maahan tulemme seuraavaksi asettumaan

3) käyn vihdoin tervehtimässä ystäviä Lontoossa ja Wienissä ja ihailemassa puukirkkoja itäisessä Romaniassa

sairaskertomus

Inhoan sairaaloita. Inhoan inhoan inhoan. Erityisesti ulkomailla. Tällä kertaa minulla ei edes ole turvanani taikakalua, joka avaa kaikki ovet, eli paikallista sairausvakuutuskorttia. Toki kaukaa viisaana olen järjestänyt itselleni matkavakuutuksen (huvittavaa kyllä, minulla on voimassaoleva vakuutus samaan yhtiöön kolmen eri tahon kautta), mutta se ei ole ollenkaan sama asia. Kun alkoi näyttää siltä, että lääkäri olisi tarpeen, niin sen löytäminen ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Konkkasin kipeällä jalallani pitkin kaupunkia ja aina minut käännytettiin ovelta tuon amuletin puuttumisen takia. Vasta neljäs paikka olisi huolinut ulkomaalaisen, mutta pidin tarpeettomana maksaa 150 dollaria terveyskeskuksessa siitä, että lääkäri olisi todennut minun tarvitsevan tutkimuksia, joita heillä ei ole tarjolla ja passittanut sairaalaan. Loppujen lopuksi päätin siis mennä suoraan sairaalaan, joka sijaitsee ihan naapurissamme.

On suunnattoman uuvuttavaa ja raivostuttavaa yrittää selittää sairausvakuutuskortin puuttumisesta, vakuutuksista, maksusopimuksista saati omista vaivoistaan ranskaksi, niin että olin lähes itkeä ilosta kun tässä paikassa oli sentään suurimmalta osin englannintaitoista henkilökuntaa. Vaan se odottaminen... Kuudesta tunnista vietin lääkärien ja hoitajien seurassa varmaan korkeintaan puoli tuntia. Parhaimmillaan istuin toimenpidehuoneessa tunnin yksinäni ja mietin, oliko minut unohdettu. Sitäkin on joskus tapahtunut. Romanialainen oli aivan järkyttynyt hitaasta toiminnasta ja siitä, että lavereilla makasi kärsivän näköisiä potilaita tuntikausia. Kerrankin jokin asia, jossa Romania tuntuu hakkaavan Suomen, sillä hän ei ole kotimaassaan kokenut vastaavaa, kun taas minä olen hyvinkin viettänyt melkein vuorokauden villissä lännessä eli helsinkiläisen sairaalan päivystyksessä. Mistähän se on kiinni, että Romaniassa tämä asia on järjestyksessä? Tai no, siellä toisaalta kuuluu voidella hoitohenkilökuntaa käteisellä.

Olin henkisesti valmistautunut maksamaan satoja dollareita tästä sairaalakeikastani, mutta yllätyksekseni viimeisenä tapaamani lääkäri laskuttikin minua alta listahinnan, sillä hän ei mielestään ollut omistautunut minulle 150 dollarin edestä. Ylitsevuotavasta ystävällisyydestä ja maksutapahtuman hämillisyydestä päättelin, että raha kuului suoraan lääkärille itselleen. Ero Romaniaan taitaa olla siinä, että tästä hoitorahasta sai kuitin.

Ja mikä minua sitten vaivasi? Vanha tuttu vaiva, veritulppa, joka iski varsin lyhyellä lennolla Bostonista Québeciin. Kehotan kaikkia polttamaan roviolla lentosukat, joiden pitäisi ehkäistä tätä vaivaa, mutta jotka minun kohdallani tuntuvat vain edistävän verisuonten tukkeutumista. Jos olisin amerikkalainen, haastaisin sukkia tuottavan firman oikeuteen. Mutta koska olen suomalainen, tyydyn kiristelemään hampaitani ja kotiintultuani marssimaan Instruun pyytämään kainosti rahojani takaisin.

herkkupäivä

Romanialaisen ehdoton suosikkikahvila Québecissä on Paillard. Kakut ja leivonnaiset siellä ovat hänen mielestään niin hyviä, että niitä pitää tilata kerralla kaksi. Eilen Paillardissa oli "avoimien ovien päivät" eli sieltä sai ilmaisia maistiaisia. Tällaista tilaisuutta ei tietenkään voinut jättää väliin. Matkalla vanhaan kaupunkiin satunnainen ohikulkija pysäytti meidät ja selitti kiihtyneenä, että "menkää Paillardiin, sieltä saa ihania herkkuja ilmaiseksi!" Kiitimme huvittuneena tästä tiedosta, joka meillä jo oli. Québeciläiset eivät tunnu ymmärtävän suomalaisen sananlaskun päälle: "kell' onni on, se onnen kätkeköön". Loppujen lopuksi Paillardin tarjoilu rajoittui vain tuoreisiin leipiin sekä sen seitsemän sortin jouluhalkoon, joka kuuluu täällä erottamattomasti joulupöytään.

Leipomaankin olen päässyt sydämeni kyllyydestä. Edellisen vierailun kiihkeistä väittelyistä huolimatta olimme edelleenkin tervetulleita kyläilemään romanialaispariskunnan luona, mikä siis on jo muodostunut jokaperjantaiseksi tavaksi. Ensimmäisellä kerralla vein mukanani tuoreita korvapuusteja. Emäntä oli kovin ihastunut niihin ja sanoi kokevansa leipomisen ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Niinpä lupasin, että tuon joka perjantai mukanani jotakin leipomustani. Seuraavaksi kerraksi tein mokkapaloja (joista tuli epämokkapalamaisen browniemaisia) ja viimeksi omena-tuorejuustomuffinsseja, jonka reseptiä voin suositella lämpimästi. Kesällä hurahdin leivontablogeihin, joista saa koko ajan uusia ideoita. Tein silloin jopa elämäni ensimmäisen marsipaanikakun koristeväkerryksineen. Henkilökohtainen suosikkini on Kinuskikissan blogi, joka on monipuolisin, yksityiskohtaisin ja esteettisin seuraamistani suomenkielisistä leivontablogeista.

Ensi viikolla aion pyöräyttää talven ensimmäiset piparit. Piparitaloja ajattelin leipoa myös jouluviemisiksi tutuille. Itsenäisyyspäivän kunniaksi voisi taas tehdä karjalanpiirakoita. Ja sitten onkin jo aika pohtia, mitä joulupöytään kantaisi. Tämä on ensimmäinen jouluni ulkomailla ja ajattelin ihan suosiolla skipata perinteiset suomalaiset jouluruoat listalta (paitsi lohta aion graavata) ja tutustua sen sijaan paikallisiin traditioihin.

boston kuvina

Vanhaa ja uutta rinta rinnan.














Päivän lehdet.











Ei ihan vielä talvi.














Designer Shoe Warehouse: Kenkätaivas.

lintuperspektiivistä

Kirjoitin tämän tajunnanvirtatekstin itse asiassa jo viikko sitten Montrealin lentokentän lähtöportilla, mutta en sitten päässytkään ihan hetkeen nettiin.

****************

Olen matkalla Bostoniin, SBL:n vuosittaiseen konferenssiin. Kansleri kaikessa armeliaisuudessaan rahoitti matkaani, mutta toki pidän esitelmän sen vastineeksi. Luvassa on siis viisi päivää työkavereiden kanssa hengailua (Helsingistä on taas tulossa parisenkymmentä henkeä), enemmän tai vähemmän kiinnostavia esitelmiä, raamatuntutkimuksen suurien nimien bongailua ja kirjamessut, eksegeetin taivas.

Quebecin ja Montrealin väli lennetään aina pienenpienillä potkurikoneilla, sellaisilla, jotka vaappuvat ja pitävät kovaa meteliä ja jonne mahtuu vain parikymmentä matkustajaa. Kone lentää melko matalalla, joten aurinkoinen sää tarjoaa tilaisuuden tarkastella näkymiä. St. Lawrence –joki on näemmä alkanut jäätyä, sen reunat ovat valkoiset. Paikoin jää on niin ohutta, että veden väreilyn näkee sen läpi. Yhtä asiaa en vieläkään ymmärrä: miten maassa, jossa suurinta osaa vuodesta ulkona ei tarkene oleilla vähissä vaatteissa, voi olla niin monta uima-allasta? Varsinkin ilmeisen varakkaammilla asuinalueilla jokaisen takapihalla on sellainen, toinen toistaan kookkaampi.

Montrealin lentokentällä on kokonaan oma siipensä USA:n lennoille. Sinne ei ihan noin vaan kävellä. Turvatarkastus muuttuu tuolle alueelle pyrkiessä millintarkaksi, käsilaukusta syynätään varmasti jokainen esine. Turvajärjestelyjen massiivisuus saa minut aina hieman huvittuneeksi. Miten voi olla, että koko muu maailma pärjää vähän rennommallakin asenteella? Amerikkaan pyrkivältä matkustajalta otetaan muuten joka kerta sormenjäljet – molemmista käsistä – ja valokuva sen lisäksi, että matkan syytä tietenkin tivataan. Miettikää, miten massiiviset arkistot jossakin on kaikkien maahan matkaavien tiedoista.

Olen joskus miettinyt, etten ainakaan haluaisi lentäjäksi. Puistattaa ajatuskin, että vastaisin satojen ihmisten hengestä. Täpärässä tilanteessa varmasti panikoisin ja se olisi sitten siinä. Luin lehdestä, että ”lempi”lentoyhtiöni Air Canadan eräs kokenut perämies oli eräänä kauniina päivänä kokenut psyykkisen romahduksen kesken lennon. Hänet oli sitten raahattu ulos ohjaamosta ja sidottu kiinni tuoliin ja hänen tilalleen ohjaamoon asettui lentoemäntä, joka oli ottanut muutaman lentotunnin. Yhdessä kapteenin kanssa he suorittivat onnistuneen pakkolaskun. Kyseisen perämiehen ura taitanee olla ohi, tuossa ammatissa ei varmaan kelpaa selitykseksi, että oli ”huono päivä”. Jätän siis suosiolla lentokapteenin uran jollekulle kykenevämmälle. Lentokapteenista tuli mieleen Edu Kettusen pompöösi kipale Lentäjän poika, jota antaumuksella lauloimme ala-asteaikoina, niin että sanat ovat vieläkin tuoreessa muistissa: ”Minä istuin kiitotien päähän, jäin ihmettä katselemaan…” Nykyisin närkästyn laulun aloituksesta. Miten vastuuttomat vanhemmat oikein päästävät lapsensa istumaan kiitotielle??!

lauantai-iltapäivä

Juoksulenkillä keskuspuistossa, joka on komeasti nimetty Taistelukentän puistoksi. Tihuttaa. Vesi valuu tasaisena norona vastaan puskiessani ylämäkeen. Koko suuressa puistossa ei ole ristinsielua, seuranani on vain kaksi mustaa oravaa. Tiedän kyllä missä kaikki ihmiset ovat, siellä, missä mekin viime viikonloppuna: kauppakeskuksessa. Vanhan kaupungin siluetti häviää harmauteen. Ulkopuolisena täällä, yhä edelleen.

kulttuurieroja

Enimmäkseen tulee vietettyä aikaa samanmielisten ihmisten kanssa. Parhaimmilla ystävilläni on samantyyppiset arvot ja näkemykset tärkeinä pitämiini asiohin. Jopa työkavereiden kanssa olemme monista asioista hyvin samoilla linjoilla, mitä nyt joistain pienistä poliittisista eroista tulee naljailtua kahvipöydässä. Siksi onkin virkistävää ja haastavaa keskustella välillä toisella tavalla ajattelevien kanssa. Omat argumentit terävöityvät ja samalla ravistautuu irti siitä harhasta, että kaikkihan näin ajatettelevat.

Edellisessä postauksessa mainitsin romanialaispariskunnan, jotka ovat vastikään muuttaneet Quebeciin. Eilen istuimme heidän luonaan iltaa, joka venähti pitkäksi kun ajauduimme väittelemään siten, että yksi teema johti toiseen. Isäntämme ovat koulutettuja, kriittisiä ja ajattelevia, mutta monista heidän asenteistaan näkyi se, miten ympäröivästä yhteiskunnasta omaksutut näkemykset on helppo nielaista sellaisenaan, kyseenalaistamatta. Sama näkyy varmasti myös minusta, suomalaisuuteni, eurooppalaisuuteni, luterilaisuuteni ynnä muut taustallani vaikuttavat ryhmät varmasti selittävät, miksi pidän joitakin asioita itsestäänselvyytenä.

Otetaan esimerkiksi vaikka romanikysymys. Kaikki tapaamani romanialaiset ovat puhuneet romaneista sävyyn, joka minun korvaani kuulostaa rasistiselta. Romaniassa on romaneja parisen miljoonaa ja he ovat köyhintä ja yhteiskuntaan integroitumattominta kansanosaa. Romanit ovat siis romanialaisille ongelma, joka pitää jotenkin ratkaista. Ulkoministeri ehdottikin taannoin ratkaisuksi kaikkien romanien lähettämistä Egyptin autiomaahan. Tämä kertonee keskustelun tasosta jopa korkeimpien poliittisten päättäjien keskuudessa. Isäntiemme mielestä romanit ovat laiskoja, työntekoa karttavia ja varasteluun taipuvaisia. Tarkensivat sentään, että eivät pidä näitä geneettisinä taipumuksina, vaan romanikulttuurin tuotteina. Vielä jäi ilmaan kysymys siitä, mikä on syy ja mikä seuraus. Voisiko romanien vuosisatainen syrjiminen olla johtanut siihen, että romanikulttuurissa ihaillaan enemmän valtayhteiskunnasta eristäytyvää elämäntapaa, johon koulutus ja työnhaku ei kuulu?

Toinen kuuma peruna oli seksuaalivähemmistöt ja sen määrittely, mikä on normaalia. Romaniassa homoseksuaalisuus oli vielä viisi vuotta sitten kriminalisoitu lailla, joten asenneilmasto ja keskustelun taso on siellä jotakuinkin sama kuin kolme vuosikymmentä sitten Suomessa. Ja tietenkin kirkonmiehet vaativat voimakkaimmin rikospykälän säilyttämistä.

Kolmas väittelyn aiheemme oli minulle yllätys, sillä kaikki kolme romanialaista pöydän ympärillä olivat sitä mieltä, että ihmisestä johtuvaa ilmastonmuutosta ei ole olemassa. Puhuivat ilmaston luontaisesta pitkän aikavälin lämpötilanvaihteluista, asiantuntijoista, jotka esittävät vastakkaisia näkemyksiä, yhden asian ja yhden totuuden ilmapiiristä, jossa ilmastonmuutosskenaariot ovat vallanneet apokalyptisen uskonnon aseman. Väittivät, että he eivät voi uskoa tutkimuksiin, joita eivät voi itse todentaa, koska eivät ole ilmastontutkimuksen spesialisteja. Minä pidin tätä tarpeettomana kyynisyytenä. Miten valtioiden tasolla koskaan voitaisiin tehdä päätöksiä yhtään mistään, jos poliitikot eivät voisi luottaa asiantuntijalausuntoihin, joiden perusteella päätöksiä valmistellaan? Yksi piti hybriksenä sitä, että ihminen kuvittelee kykenevänsä hallitsemaan ilmastoakin. Tässä olikin suurin eromme: ne, jotka eivät usko ihmisen vaikuttaneen ilmastonmuutokseen, pitävät naurettavana pyrkimyksiä säädellä luontaista muutosta. Minä puolestani näen asian niin, että valistuksen ja teollistumisen aikakaudesta alkanut kehitysusko on vihdoin saavuttanut lakipisteensä ja on havahduttu huomaamaan sen seuraukset. Pyrkimykset hillitä ilmastonmuutosta eivät näen ollen ole ylpeyttä, vaan häpeää, huonoa omaatuntoa ja tarvetta saada korjatuksi edes osa itse aiheutetuista tuhoista.

Jossain vaiheessa kävi ilmi, että Romaniassa koko kysymys ilmastonmuutoksesta ei ole juurikaan esillä, joten kukaan heistä ei ollut lukenut tai keskustellut asiasta erityisen paljoa. Suomessahan aiheelta ei ole voinut välttyä viimeisten vuosien aikana. Totta on, että kriittisille kommenteille ei ole mediassa ollenkaan sijaa, kukapa meillä enää uskaltaisi kritisoida ilmastonmuutoksen olemassaoloa. Juuri siksi olinkin niin hämmentynyt huomatessani, että peruslähtökohdastakin voidaan olla eri mieltä.

eespäin, ylöspäin, kotiin päin

Sain käyttööni pyörän. Se ei ole ihan aikuisten kokoa ja vaihteet runksuvat, mutta kyllä sillä eteenpäin pääsee ja jarrutkin pelittävät riittävästi. Pyörän avulla kaupungista tulee helpommin saavutettava. Viikon verran ehdin kulkea jalkaisin yliopistolle ja takaisin, 45 minuuttia suuntaansa, ja muuta ei sitten enää jaksanutkaan. Pyörällä saman matkan sujauttaa paljon nopeammin. Onnekseni matka on tasamaata, mitä työmatka Helsingissä ei todellakaan ole. Sen sijaan kauppareissu vaatii laskeutumista vuorenrinnettä alas ja vastaavasti paluu on joko maitohapoille vetävän pitkän ylämäen kautta tai 95 askelmaa portaita ylös, mikä sekin vie mehut ihan kiitettävästi. Hyötyliikuntaa on toisin sanoen tarjolla runsain mitoin. Nyt toivon, että talven tulo lykkääntyy mahdollisimman pitkälle, jotta voin jatkaa pyöräilyä. Lumen tultua en enää uskalla liikenteen sekaan. Pyöräteitä ei juurikaan ole, mutta onneksi tie yliopistolle ei ole liian vilkkaasti liikennöity ja autoilijat ottavat muut kulkijat huomioon.

Bussilla kulkemista pyrin minimoimaan siitä syystä, että en ole enää oikeutettu opiskelijahintaiseen kuukausilippuun. Normaali hinta on 75 dollaria, mikä tuntuu turhan suolaiselta. Kertalippu maksaa vähän vähemmän kuin Helsingissä, mutta niistäkin kertyy äkkiä sievoinen summa. Eikä bussi muutenkaan ole mahdottoman mukava. Olin jo unohtanut, miten tupaten täynnä ne ovat, varsinkin iltaisin yliopistolta tullessa. Busseissa ei muuten saa kuljettaa lastenvaunuja, sillä niissä ei ole varattu tilaa vaunuille niin kuin suomalaisissa busseissa. Tutustuimme vastikään naapurustoon muuttaneeseen romanialaisperheeseen. Mies käy töissä yliopistolla, mutta nainen on käytännössä sidottu kotiin, sillä autottomana hän ei pääse lapsensa kanssa minnekään kävelyetäisyyttä pitemmälle. Ei ihmekään, että Kanada ei näyttäydy heille mitenkään hohdokkaana maana.

maisemanvaihdos

Olen taas vaihtanut mannerta seuraavaksi pariksi kuukaudeksi Pohjois-Amerikkaan. Viimeisen vuoden aikana on tullut reissattua käsittämättömän paljon: lasken käyneeni yhdeksässä maassa. Sen lisäksi, että olen kuormittanut ympäristöä luvattoman paljon, lentokenttäelämä on koulinut minua kärsivällisemmäksi. Pinnani ei enää kiristy jatkuvasta odottelemisesta ja olen oppinut suorastaan nauttimaan seinän tuijottamisesta. Tälläkin kertaa matka ovelta ovelle vei 18 tuntia. Sitten viime näkemän Québecin lentokentästä on remontoitu ihan oikeasti uskottavan kansainvälisen lentokentän oloinen näköalakahviloineen päivineen. Edellinen versio muistuttikin lähinnä Tikkakosken lentokenttää 80-luvulla.

Olen aina välillä leikitellyt ajatuksella, että omistaisin kakkoskoteja maailmalla. No, nyt minulla tavallaan on toinen asunto Québecissä, mutta se ei ihan muistuta mielikuvien loftia Manhattanilla tai merenranta-asuntoa Kreikassa. Jos viimevuotinen kämppäni oli hyytävän kylmä, niin tämä romanialaisen nykyinen asunto muistuttaa lähinnä saunaa. Lämmitystä ei pääse itse säätelemään, joten ylimääräinen kuumuus pitää karkottaa pitämällä ikkunoita auki. Miten ihanan energiatehokasta! Jääkaappikin sanoi itsensä irti tänne saavuttuani. Jostain syystä se jäähdyttää vain puoliteholla, niin että siellä ei oikein uskalla säilyttää pilaantuvia ruokia. Jäätelökin sulaa pakastimessa. Sama pakastinongelma minulla oli muuten viime vuonnakin, mutta tälläkään kertaa vuokrantajaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Keittokomero on pienimmästä päästä mitä olen nähnyt ja kanadalainen tapa sijoittaa leittiöön vain yksi lavuaari tekee tiskaamisesta haastavaa. Ilmeisesti sen oletetaan tapahtuvan juoksevan veden alla. Tai sitten brittityyliin jättää astiat huuhtelematta.

Muilta osin asunto on kyllä kiva. On lautalattiat ja komeroita vaikka muille jakaa (eikä taaskaan tavaraa, mitä säilyttää komeroissa). Sijainti on noin puolivälissä keskustan ja yliopiston välillä, mikä käytännössä tarkoittaa, että kaikkialle on pitkä matka. Helsingissä kuljin työmatkat pyörällä, mutta täällä pyrin kävelemään mahdollisimman paljon, vaikka kävely ei olekaan mikään lempilajini. Siinä etenee niin tuskastuttavan hitaasti... Toissapäivänä kävin jalkaisin yliopistolla ja illalla syömässä vanhan kaupungin tuntumassa, joten kilometrejä kertyi kolmetoista. Nyt on hyvä reippailla, kun talvi ei ole vielä saapunut. Ensimmäiset pari päivää tuloni jälkeen oli outo lämmin jakso, jolloin kuljin t-paidassa ja ehdin jo harmitella, etten ollut ottanut mukaani kuin talvitakkeja. Mutta jo eilisiltana talvipalttoo ei ollut yhtään liikaa, kun pohjoisen puhuri näytti mistä tuulee ja toi mieleen ikävimpiä muistoja viime talvesta. Sanottakoon vielä kerran, että vihaan Kanadan ilmastoa. Joka väittää, että tuuli tekee Helsingin talven kylmäksi, ei ole kokenut vielä mitään. Helsingin talvi voittaa Québecin vastaavan 6-0. Tai ehkä 5-1, sillä keskitalven päivien valoisuus piristää hieman. Olen joka tapauksessa optimoinut oleskeluni ajankohdan siten, että olen poissa Suomesta pimeimmän loppusyksyn ajan ja pakenen Kanadasta takaisin sitten, kun talvi toden teolla alkaa täällä.

Ensimmäiset päivät ovat hurahtaneet pienten askareiden parissa. On hankittu kirjastokortti ja työhuoneen avain ja tarjottu työkavereille vastaleivottuja korvapuusteja. Ja tietenkin sisustettu asuntoa. Romanialainen ei ole kaivannut suihkuverhoa tai eteisen mattoa (tai astiankuivaustelinettä!), mutta omasta mielestäni tällaiset pienet asiat tekevät asunnosta viihtyisämmän, käytännöllisemmän ja kodinomaisemman. Hankimme jopa lankapuhelimen, sillä nettiyhteyttä ei saanut ilman lankapuhelinsopimusta ja jos sellaisesta palvelusta kerran maksaa kuukausimaksua, niin saman tien puhelinta voisi käyttääkin. Paikallispuhelut ovat täällä ilmaisia, myös paikalliset kännykkäliittymät mukaanlukien - tai siis eivät ilmaisia, mutta kuuluvat kuukausipakettiin. Ja netti on siis aina sidoksissa joko puhelimeen tai kaapelitelevisioon. Ilman jompaakumpaa ei verkkoon ole asiaa. Nettisopimukset näyttävät myös aina olevan vuoden mittaisia määräaikaisia, joista eroon pääseminen aikaisemmin tulee kalliiksi. Eräs työkaverini oli joutunut huolehtimaan kuolleen setänsä jäämistöstä ja oli saanut 250 dollarin laskun irtisanottuaan nettisopimuksen. Vasta kymmenien puhelujen jälkeen firma suostui olemaan laskuttamatta kuollutta henkilöä.

lost in translation

Viime aikoina on tullut käytyä Turussa tutkijakoulun symposiumissa, äänestettyä ja puisteltua päätä Perussuomalaisten menestykselle. Mutta ei siitä sen enempää. Tällä kertaa mielen päällä on kieli. Käytän nykyisin enklantia päivittäin, mutten tiedä, onko se siitä erityisemmin parantunut. Romanialaisen kanssa tulee laiskaksi, se kun puhuu niin hassulla aksentilla ettei itsekään jaksa skarpata. Ja yleensä meillä on aukkoja sanastossa samojen ilmauksien kohdalla, jolloin joitakin sanoja ei tule koskaan tarkistettua kun toisen epämääräisistä selitysyrityksistä jo tajuaa, mistä asiasta on kyse. Sama pätee molemmin puolin. Sitten toisaalta suomen kielessä on paljon ilmaisuja, jotka eivät taivu muille kielille. Niitä voi kyllä selittää laveasti kiertoilmaisuin (on muuten ihan fakta, että käännösteksti on aina pitempi kuin alkukielinen, käänsipä sitten kummalle kielelle tahansa), mutta yleensä suomenkieliseen sanaan liittyy kuitenkin jokin lataus, joka katoaa käännettäessä. Suomen kielessä on ihastuttavan paljon kuvailevia sanoja ja kaiken kukkuraksi mahdollisuus johtaa yhdestä sanasta uusia lähes loputtomiin (vrt. Käpylä -> käpyläläinen -> käpyläläisyys -> käpyläläistyä). Huvikseni kokosin listaa mieleeni juolahtaneista ilmaisuista, joiden kääntäminen on haasteellista:

änkyrä
tönkkösuolattu
pystyynkuollut
pohjanmaa
kaamos
pelimanni
humputella
lotrata
kaihoisa
pönöttää
imelletty perunalaatikko
talkkuna
patsastella
kaveri (erotuksena ystävälle)
myrtynyt
saunatonttu
puskaraiskaaja
luimistella
lymyillä
ankkalammikko (suomenruotsalaismerkityksessä)

Tuleeko teille mieleen muita ilmaisuja, joiden pitäisi olla tällä listalla? Tai löytyykö jollekin noista ylläolevista iskevä englanninnos?

On myös joitain niin kulttuurisidonnaisia sanontoja, että muunmaalaiset eivät niitä käsitä. Yritin joskus kysyä joltakin jenkiltä, että miten teillä sanotaan "väki vähenee, pidot paranee"? Sain osakseni oudoksuvan katseen ja vastauksen, ettei sellaista ole. Amerikkalaisille on olemassa vain "the more the merrier!"

jeesus x 4

Erään Keuruulla vietetyn uuden vuoden ratoksi keksimme laatia listan otsikolla "sama jätkä - Jeesuksen 100 nimeä". Rakkaalla lapsellahan on monta nimeä ja Jessellä vielä enemmän. Kokosimme siis ylös kaikki mieleemme tulleet nimitykset Vapahtaja-vainaasta ja saimme kuin saimmekin kasaan tavoitteen mukaiset 100 kutsumanimeä. Hommassa auttoi muun muassa eri herätysliikkeiden lauluperinteiden hyvä tuntemus. Lestadiolaisen laulukirjan ehdoton helmi on muuten "veriylkä". On ihan aiheellinen kysymys, että eikö meillä todellakaan ollut parempaa tekemistä vuoden vaihtuessa... Hauskaa kuitenkin oli ja toivottavasti jollakulla on vielä tuo lista tallessa.

Jeesusta tuli pohdittua eri vinkkeleistä myös äskettäin, kun sain pyynnön kirjoittaa lyhyet jutut neljän eri Uuden testamentin ulkopuolisen evankeliumin (Filippus, Juudas, Maria ja Tuomas) Jeesus-kuvasta uskotoivorakkaus.fi -sivustolle. Seurakuntayhtymän kampanjasta voi toki olla montaa mieltä, mutta nettisivuilla on yllättävän monipuolisesti materiaalia. Nyt sinne on tullut myös pari ensimmäistä noista kirjoituksistani ja tämän ja ensi viikon aikana loputkin. Käykää kurkkaamassa, jos apokryfievankeliumit kiinnostavat.

Da Vinci -koodi sai monet kiinnostumaan gnostilaisista evankeliumeista, mikä itsessään on hyvä asia, mutta niistä väitettiin kyllä aika villejä ja virheellisiä asioita. Erityisesti jäi huvittamaan väite, jonka mukaan gnostilaiset evankeliumit näyttävät Jeesuksen inhimillisen puolen, minkä (katolinen) kirkko pyrki pimittämään suosimalla Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta. Itse asiassa gnostilaisten evankeliumien Jeesus on kaikkea muuta paitsi inhimillinen. Esimerkiksi Juudaksen evankeliumissa maanpäällinen Jeesus tekee välillä katoamistemppuja ja yhtä lailla ilmestyy taas kuin tyhjästä opetuslastensa seuraan. Välillä hän saattaa muuttaa ulkomuotoaan ja näyttäytyä milloin lapsena, milloin vanhuksena. Todella inhimillistä, vai mitä?

Gnostilaisissa evankeliumeissa halutaan usein antaa se vaikutelma, että niiden eriskummalliset opetukset tulevat Jeesukselta itseltään. Niinpä ylösnoussut Kristus jutustelee niissä huomattavasti enemmän kuin Uuden testamentin evankeliumeissa, ikään kuin hänelle olisi vasta kuolleista noustuaan tullut mieleen, että tämäkin asia jäi aiemmin sanomatta. Saimme viime viikolla koptin lukupiirissä luettua loppuun Nag Hammadin kirjastoon kuuluvan Pietarin kirjeen Filippukselle. Siinä asia on esitetty sillä tavalla hauskasti, että opetuslapset kyselevät kaikenlaista ylösnousseelta Jeesukselta, joka aloittaa vastauksensa huomauttamalla, että on jo aiemmin kertonut heille tämän saman. Ihan voi mielessään kuvitella taivaista tulevan äänen, joka huokaisee syvään ja sanoo kyllästyneellä äänensävyllä: "mä oon hei yrittänyt sanoa tätä ainakin miljoona kertaa, mutta kun ei mene kaaliin sitten millään, niin kerrataas taas..." Ei ole helppoa olla Jeesus.

ekoilua

Ensi alkuun pahoittelen tämänkertaista angstista ja paatoksellista kirjoitustani.

Viime aikoina ympäristöasiat ovat olleet kovasti mieleni päällä. Eko-omatunnon kolkutus ei taatusti ole sattumaa, sillä ilmastonmuutos, energiansäästö ja päästöjen vähentäminen ovat koko ajan tapetilla. Lehdissä neuvotaan tavallisia tallaajia ekotekoihin. Ekoilu on suorastaan trendikästä ja niinpä markkinavoimat ovat valjastaneet sen uusimmaksi voimakseen. Naistenlehdissä neuvotaan, miten kulutus voidaan suunnata ympäristöystävällisiin tuotteisiin - ja minä kun luulin, että nimenomaan kulutuksen vähentäminen on ekologista. Siitä-ja-siitä vesipullosta menee niin-ja-niin monta senttiä Itämeren suojeluun - mutta pulloveden ostaminen itsessään vesirikkaassa maassa on käsittämättömän typerää. Jopa kertakäyttövaippoja valmistetaan osittain biohajoavasta materiaalista - hyvä suuntaus sinänsä, mutta sekajätteen seassa nämäkään "ekovaipat" eivät pääse maatumaan vaan mädäntyvät tuottaen metaania.

Hesarin artikkelissa kartoitettiin, miten yksittäinen kansalainen voi omilla valinnoillaan eniten vaikuttaa. Merkittävimmäksi yksittäiseksi asiaksi nousi asuntojen lämmitys. Ekosähkö tarkoittaa uusiutuvilla energianlähteillä tuotettua sähköä, joka käytännössä on tuuli-tai vesivoimalla tuotettua. Ympäristöystävällinen sähköntuotanto on Suomessa vielä lapsenkengissä. Mitä useampi ihminen vaihtaa palveluntarjoajaa ekosähköä tuottavaan yritykseen, sitä enemmän ekosähkön tuottamiselle ja kehittämiselle on tarvetta. Toistaiseksi ekosähkö on himpun verran tavallista sähköä kalliimpaa, mutta oman yhden hengen kerrostalotalouttani muutaman euron vuosittainen lisäys ei hetkauta. Niinpä vaihdoin siihen palattuani takaisin Suomeen. Lisää tietoa aiheesta löytyy täältä ja täältä. Noin! Mainospala on tarjottu.

Energialähteen valinnan lisäksi voi tietenkin koettaa vähentää sähkön käyttöään. Hehkulamput energiansäästölamppuihin, turhat valot pois päältä ja kodin elektroniikka käytön jälkeen sammutettuna valmiustilan sijaan. Hesarin jutussa ei kai tarkoituksellisesti mainittu, että kotitalouksien sähkönsäästöpyrkimykset ovat vain hyttysen hyrinää koko kuviota tarkastellessa. Energiansäästöstä puhuttaessa katseet tulisi ensinnä kohdistaa teollisuuteen ja liike-elämään ja siihen voidaan vaikuttaa lähinnä poliittisilla päätöksillä. Jälleen yksi hyvä syy äänestää. Toisinaan kuulee kommentteja, joissa kyseenalaistetaan ekoilu, yhden ihmiset valinnoilla kun on häviävän pienet mahdollisuudet vaikuttaa mihinkään, kun vieressä paperitehtaan koneet raksuttavat täysillä. Onhan se toisinaan masentavaa, mutta enhän tingi muistakaan eettisistä periaatteistani sen varjolla, että joku muu ei niitä noudata.

Energialähteen valinnan jälkeen seuraavaksi kriittisin kohta on liikenne. Tässä kohdin koen piston sydämessäni. Tai paremminkin sarjatulta. Olen elänyt siinä harhaluulossa, että elämäntapani on kohtuullisen ekologista, siinä määrin kuin se voi olla 2000-luvun kaupunkilaisella, joka ei ole valmis tinkimään tietyistä mukavuuksista. Pienituloiselle ekologisuus sopii ihan itsekkäistäkin syistä: sähköä säästämällä säästää myös rahaa. Kierrätän jätteet huolellisesti, kodinkoneiden määrä on minimissä, en omista autoa ja julkisia kulkuvälineitäkin käytän vain silloin, kun en pyöräile. En yleensä ostele turhaa tavaraa (ei siihen olisi varaakaan), ja einesten sijaan teen aina ruoan itse (en tosin osta luomua, vaikka siihen olisi syytä olla varaa). Niinpä tehdessäni tänään Ekotallaaja-testiä, jossa voi laskea oman ekologisen jalanjälkensä, odotin maltillista tulosta. Vaan ei, ekologinen jalanjälkeni on 6,8, mikä vastaa keskivertosuomalaisen tulosta. Tulosta kasvatti melkein puolella yksi ainoa asia: lentomatkustaminen, jota minä reteästi harjoitan yli 50 tuntia vuodessa. Olen toki tiennyt lentämisen olevan saastuttavin liikkumisen muoto, mutta en tajunnut sen olevan näin ratkaisevaa. Luopumalla lentämisestä parantaisin elämäntapani ekologista kestävyyttä 40 prosenttia. Tässä on jotakin, mitä aion tutkiskella sydämessäni jatkossa: onko minun pakko reissata ihan minne tahansa ihan millä tahansa keinoin? Seuraavan vuoden aikana aion vielä olla röyhkeä ja piittaamaton yksilö, jota saa vapaasti syyttää ilmastonmuutoksen etenemisestä, mutta Kanadaan ei vaan pääse junalla. Lentämisen välttäminen on kuitenkin yksi hyvä syy lisää olla muuttamatta pysyvästi toiselle puolelle maapalloa. Yksi ystäväni innostui kutsusta tulla ensi kesänä kyläilemään Romaniaan, mutta ilmoitti kieltäytyvänsä kategorisesti lentämisestä. Kai se sitten tosiaan on mahdollista, matkustaminen muilla keinoin.

sattumuksia

Koneelleni luikerteli troijalainen virus. Valpas viruksentorjuntaohjelmani havaitsi sen, mutta pyöritteli sitten peukaloitaan kykenemättä poistamaan matoa. Johan siinä meinasi paniikki iskeä. Kokeilin sitä, kokeilin tätä. Skannasin koneen kovalevyä suurin piirtein kymmenellä eri ohjelmalla, mutta kaikki niistä kehtasivat väittää kirkkain silmin, että puhdasta on. Ja silti kone ilmoittaa useita kertoja päivässä uudesta pöpötiedostosta. Taistelin koneeni kanssa viikon verran. Apu löytyi lopulta verkkoyhteisöstä. Sanalla on ollut hieman huono kaiku Kauhajoen tapahtumien jälkeen, mutta tämä oli hyvä esimerkki verkon toimivuudesta. Pyysin apua kahdeltakin verkkokeskustelupalstalta (Afterdawn.fi ja Virustorjunta.net), jossa ystävälliset ja ennen kaikkea minua asiantuntevammat ihmiset osasivat analysoida lähettämiäni lokitiedostoja ja paikallistaa vian. Sen jälkeen vaiva olikin poistettu parilla klikkauksella. Taidan vastedeskin turvautua näihin palstoihin tietokoneongelmissa. Ja samalla olen salaa ylpeä, että osasin hoitaa ongelman itsenäisesti ja saada koneen toimimaan omin kätösin. Juhlin tätä askeleena kohti syvempää tietokonenörttiyttä.

Juhlia on viime aikoina muutenkin riittänyt. Ystäväpariskuntani on kohta lähdössä vaatimattomalle viisi kuukautta kestävälle häämatkalle maailman ympäri ja järjestivät sen johdosta lähtöjuhlat. Toinen ystäväni (se, jonka kotiin tuppaudun kahdesti viikossa Idols-kisakatsomon merkeissä - olenhan itse televisioton) järjesti tupaantuliaiset. Lupasin leipoa niitä varten ja niinpä pistäydyin Pasilan Lidlissä ostamassa leivontatarpeita. Takanani jonossa seisoi kaksi laitapuolen kulkijaa, joista toinen katsoi asiakseen kommentoida ostoksiani: "kato mitä mässyä tolla on: maapähkinävoita, suklaata ja keksejä". Herroilla itsellään oli ostoskorissaan ravinaineympyrän suositusten mukaisesti pelkkää kaljaa. Äkäännyin kommentista (tulistun melko nopeasti suotuisissa olosuhteissa), mutta kykenin tällä kertaa pidättäytymään aukomasta päätäni takaisin.

Romanialaisen edesottamukset eivät ole olleet ihan näin pieniä. Saattelin hänet Helsinki-Vantaan lentokentälle kolmisen viikkoa sitten. Paluumatka Kanadaan tyssäsi kuitenkin jo Frankfurtin lentokentälle, jossa virkailijat huomasivat viisumin vanhentuneen. Kyllä, romanialaisen olisi pitänyt hoksata päivämäärä jo aikaisemmin, mutta passissa oli myös opiskelulupa-asiakirja, joka on voimassa kevään 2009 loppuun asti ja huomio oli tullut kiinnitettyä lähinnä siihen. Eihän sitä viisumia sitten tietenkään saanut mitenkään helposti, vaan romanialaisen piti tehdä parin viikon koukkaus kotimaahansa. Siis lento kotikaupunkiin ja sieltä 15 tunnin junamatka Bukarestiin, jossa jonottamista vesisateessa lähetystöllä aamuvarhaisesta iltaan. Lopulta kourassa oli uusi viisumi, mutta sepä onkin byrokraatin fiksulla päätöksellä kertaviisumi, joka oikeuttaa vain yhteen maahantuloon. Jos romanialainen siis haluaa poistua Kanadan rajojen ulkopuolelle, niin takaisin ei ole tulemista muuten kuin Bukarestin kautta. Toinen lähtöyritys Kanadaan oli suotuisampi ja viikko sitten hän saapui Quebeciin. Byrokratia oli tietenkin vastassa sielläkin. Opiskelulupakin oli vanhentunut, sillä se ei voi olla voimassa pitempään kuin viisumi. Jokin tullivirkailija aikaisemmin oli siis tehnyt virheen kirjatessaan sen päättymispäiväksi toukokuun 2009. Uutta anomusta siis kehiin. Yliopistolle ilmoittautuminen ei tietenkään onnistu niin kauan kuin kyseistä paperia ei ole eikä siten apurahakaan saavu tilille.

Myös asunnon löytäminen on ollut mutkikkaampaa kuin odotimme. Syyskuun loppu ei ole aivan optimaalisinta aikaa löytää edullista pientä asuntoa sen jälkeen, kun opiskelijat ovat jo ratsanneet kaupungin asuntotarjonnan. Olen toiminut asunnonvälittäjänä etänä etsiskellen netistä sopivan kuuloisia ilmoituksia ja romanialainen on sitten käynyt paikan päällä asuntoesittelyssä. Muuten hän on ollut tilapäisesti majoittuneena niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Opus Dein asuntolaan. Olin jo lyönyt käsiäni yhteen ihastuksesta yhteisön asunnotonta ulkomaalaista opiskelijaparkaa kohtaan osoittaman kristillisen lähimmäisenrakkauden johdosta kunnes kuulin, että he veloittavat tästä hyväntekeväisyydestä 30 dollaria vuorokaudelta. Se teki asunnon etsimisestä entistäkin akuutimpaa. Suhteilla sellainen sitten lopulta löytyi, hieman kalliimpi kuin olimme ajatelleet, mutta kivalla paikalla ja sopivan kokoinen. Viimevuotinen vuokraemäntämme lupasi lainata huonekaluja, joiden haaliminen tyhjään asuntoon olisi muuten ollutkin työlästä. Loppu hyvin, kaikki hyvin; muutto on huomenna ja kunhan opiskelulupa-asia saadaan kuntoon, pääsee romanialainen vihdoin väitöskirjansa pariin. Minä lennän tarkastamaan uutta asuntoa viiden viikon päästä.

tuesday bloody tuesday

Syksy on kauneimmillaan. Puut hehkuvat eri väreissä, ilma on vielä lämmin ja aurinkokin on näyttäytynyt loputtomalta tuntuneen harmauden jälkeen. Ja sitten juuri tällaisena päivänä joku ottaa ja menee posauttamaan hengiltä kymmenen kanssaeläjää ja itsensä kaupanpäällisiksi. Sen jälkeen sanoja ei ole. Ainoastaan paha olo, ahdistus ja mielettömyyden kokemus leviävät kulovalkean lailla.

Minusta ei ole analysoimaan tekijän perimmäisiä motiiveja tai yhteiskunnallisia syy-seuraussuhteita saati sitten keksimään lääkettä kollektiivisen pahoinvoinnin vaivaan. Ymmärrän hyvin inhimillisen tarpeen etsiä karmivan tragedian syyllisiä: poliisi, joka ei takavarikoinut Saaren asetta kuulustelun päätteeksi, käsiaseiden helppo saatavuus, internetyhteisöjen vaikutusvalta, nuorten mielenterveyspalveluiden heikko tola... Vaan ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että kaikki ongelmat poistuvat jos yksi näistä otetaan syyniin. Helppoja ratkaisuja ei ole.

En voi sietää asekiihkoilua, varsinkaan amerikkalaisessa muodossaan, jossa vedotaan perustuslailliseen oikeuteen kantaa asetta. En ymmärrä käsiaseiden funktiota tai ampumaharrastusta. En silti usko, että käsiaseiden kieltäminen ehkäisisi vastaavanlaiset koulusurmat. Asetta hinkuava saa kyllä sellaisen käsiinsä laittomastikin. Tai sitten keksitään uusia keinoja; pomminrakennusohjeitahan löytyy netistä vaivattomasti. Nähtiinhän se jo Myyrmannissa. Yhtä ontuvaa logiikkaa oli mielestäni Lontoon terrori-iskujen jälkeen tehty päätös, joka kielsi nesteiden tuomisen lentokoneiden matkustamoon mukaanlukien huulipunat ja hammastahnat. Nesterajoitus on hankaloittanut miljoonien matkustajien arkea ja sen valvonnassa on epäjohdonmukaisuuksia. Terroristit ovat idearikkaita eivätkä kauaa pysyttele samojen keinojen parissa (paitsi itsemurhapommittajat). Ylipäänsä koko 9/11 oli julmetun kekseliästä. Tuskin käsiaseiden kielto tai nesterajoitus lentokoneissa estää mielenvikaisten ihmisten järjettömien suunnitelmien toteuttamista. Jos kiellot ja rajoitukset eivät tehoa, niin olisi syytä miettiä muita ennaltaehkäiseviä keinoja.

Syntipukin hakeminen on toisinaan myös vastuun pakoilua. Paha ulkoistetaan ja vastuu siirretään jonnekin muualle. Mikkelin piispaksi mielivä Miikka Ruokanen oli eilisessä teologien fuksiaisjumalanpalveluksessa julistanut Saatanan tehneen surmat Matti Saaren kautta. Persoonalliseen pahaan vetoaminen on ikiaikainen keino paeta vastuuta: en se minä ollut vaan Saatana, joka tuli minuun. Tällaista teologiaa ei odottaisi 2000-luvun dogmatiikan professorilta. Eikä todellakaan Mikkelin piispalta.

iloinen veronmaksaja

Tuossa taannoin keväällä sain veroehdotuksen, joka innoitti minut pohtimaan verovähennysmahdollisuuksia. Olin edellisenä keväänä ostanut kannettavan tietokoneen, jota käytin myös työntekoon enkä vain pelkkänä viihdekeskuksena, kuten sitä joskus täällä mainostin. Lisäksi olin höyrähtänyt tutkimuskirjallisuuden haalimiseen. Kaivettuani kaikki kuitit esille totesin niiden yhdessä olevan pitkä penni, josta olisi toivottavaa saada jotain takaisinkin tulonhankkimisvähennyksinä. Postitin korjatun veroehdotuksen ja jäin odottamaan päätöstä, joka saapui eilen. Ensireaktioni oli pettymys, sillä veronpalautuksen määrä oli sama tässä verotuspäätöksessä kuin aiemmassa veroehdotuksessani. Niinpä soitin verotoimistoon udellakseni varovasti, miksi vähennyksiäni ei oltu hyväksytty. Tympääntyneen oloinen virkailija valisti, että oli ne kyllä hyväksytty, ihan jokaista pennosta myöten, mutta viimevuotiset ansiotuloni olivat niin olemattomat, ettei niistä irronnut enempää rahaa palautettavaksi. Apuraha kun on verotonta tuloa, niin veroja kertyi vain satunnaisista sivutuloistani. Kaiken maailman vähennysten jälkeen henkilökohtainen panokseni valtion julkisten palveluiden rahoittamiseen oli koko vuodelta noin kymmenen euron luokkaa. Tästä tiedosta tuli epämääräisen syyllinen olo.

Elokuusta lähtien olen taas ryhtynyt iloiseksi veronmaksajaksi. Apurahalta palkansaajaksi siirtymisen eduista osasin aiemmin luetella eläkkeen kertymisen ja työterveyshuollon, mutta nyt myös verovähennysmahdollisuuden. Tyhjästä kun on paha nyhjäistä.

huntuja ja naiskohtaloita

Musliminaisten hunnuttautuminen on ollut viime vuosina paljon tapetilla. Nobel-palkitun Orhan Pamukin kuvaamassa Turkissa oikeus käyttää huntua on monitahoinen filosofinen dilemma, joka liittyy ennen kaikkea yksilön oikeuteen ilmaista itseään vapaasti. Turkki onkin siitä poikkeuksellinen muslimivaltio, että siellä hunnun käyttö esim. oppilaitoksissa on ollut kiellettyä (ja siten Turkki on edustanut tulkintaa islamista, johon hunnuttautuminen ei kuulu). En tiedä, onko tämä laki kumottu nykyisen hallituksen myötä. Turkissa siis hunnuttautuva nainen saattaa olla poikkeuksellisen rohkea yksilö, joka asettuu valtakulttuuria vastaan. Toisin on arabimaailmassa. Naisten verhoamisen logiikka on aina mielestäni ontunut pahasti. Naisen tulee peittää sulonsa, jotta hän ei saattaisi miestä kiusaukseen. Miehen himo on näin ollen täysin hallitsematonta, eikä hän ole vastuussa siitä, jos naisen paljastettu kauneus houkuttaa esiin nämä himot. Halut pysyvät kurissa ja kaikki Herran nuhteessa vain silloin, jos nainen on piiloutuneena hunnun taakse. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Samalla logiikalla arabimiehet antavat itselleen luvan ahdistella länsimaalaisia naisia, jotka hunnuttamattomina heidän mielestään kerjäävät käsiksi käymistä. Tätä taustaa vasten luin mielenkiinnolla tutkimuksen, jonka mukaan yli 80 prosenttia egyptiläisnaisista kertoi kokeneensa seksuaalista häirintää. Ja nyt puhumme siis niistä muslimisisarista, joiden huivien pitäisi pitää lähentymisyritykset loitolla. Tämä tutkimus vahvisti empiiriset havaintoni kahdesta arabimaasta: on aivan sama, mihin kaapuihin verhoudun, aina joku paikallinen mies tilaisuuden tullen (lue: riittävästi väkeä, niin ettei jää kiinni) käy käpälöimään. Jos ei edes siveä pukeutuminen suojaa naista seksuaaliselta ahdistukselta, niin olisiko vihdoin aika kääntää katseet miesten asenteisiin ja arabikulttuurin naiskuvaan.

Vaan on sitä osattu kristillisissä piireissäkin. Luin tänään Nag Hammadin kirjastoon kuuluuvaa tekstiä nimeltä Pietarin teko, joka on todennäköisesti kuulunut osana laajempaa apostoli Pietarin tekoja kuvaavaa kertomusta. Pietarilla on tytär, joka kymmenen vuoden iässä alkoi herättää häiritsevissä määrin huomiota miesten keskuudessa. Eräs varakas vanhempi mies yritti lopulta raiskata tytön, mutta raiskauyritys keskeytyi siihen, että tyttö halvaantui kesken kaiken. Mies joutui pois tolaltaan ja koki lopulta uskonnollisen kääntymyksen. Tyttö sen sijaan jäi halvaantuneeksi. Tekstin alussa ihmiset kummastelevat Pietarille, että miten hän voi parantaa sairaita, mutta oma tytär on edelleen halvaantunut. Jumalan suuruutta ja rukouksen voimaa demonstroidakseen Pietari parantaa näytösluontoisesti tyttärensä, mutta lähettää hänet saman tien takaisin nurkkaan ja palauttaa hänen takaisin halvaantuneeseen tilaan, sillä "se on parasta kaikille osapuolille". Nauroin epäuskoisesti tekstiä lukiessani. Oletetaanko naislukijan todella ottavan vastaan julistuksen Jumalan mieheltä, joka pitää omaa tytärtään vain pelinappulana ja rankaisee epäinhimillisellä tavalla pelkästään siksi, että tytär sattuu olemaan hyvännäköinen? Varhaiskristillistä teksteistä syntyy toisinaan vaikutelma, että naisen kauneus on suorastaan perkeleestä. Eräässä syyrialaisessa marttyyrikertomuksessa päähenkilönä on hätkähdyttävän kaunis prostituoitu, joka kristityksi käännyttyään viettää loppuelämänsä mieheksi naamioituneena erakkomunkkina. Kas siinä meille naisille kristillistä ihannetta. Joskus tuntuu siltä, että 600-luvulla syntynyt islaminusko omaksui kristinuskosta juuri niitä negatiivisia vaikutteita: seksuaalikielteisyyttä ja naisvihamielisyyttä. Vielä eivät sentään ole arabimiehet keksineet Pietarin esimerkkiä seuraten, että kaapuun pukeutumista tehokkaampi ehkäisykeino on tehdä naisista raajarikkoja. Silloin kaikki osapuolet säilyttävät taatusti siveytensä.

kuusi asiaa, joista pidän tänään

Löysin tämän idean kollegani blogista. Tässä siis listani kuudesta asiasta, jotka ovat ihastuttaneet juuri tänään.

1) Lounas- ja kahvihetket työkavereiden kanssa

Tätä osaan arvostaa etenkin Quebecin vuoden jälkeen, sillä siellä vietin usein työpäiväni ypöyksin. Projektillamme ei edes ollut mitään taukotilaa, johon olisi voinut kokoontua saati sitten mitään keittiöntapaista, joten lounaat söin useimmiten tietokoneen ääressä kertakäyttöaterimilla. Täällä Helsingissä nautin kyllä oman työhuoneeni tarjoamasta rauhasta, mutta halutessani voin pitää taukoa ja vaihtaa kuulumisia työkavereideni kanssa. Erityisen ilahduttavaa on, että työhuoneeni seinän takaa löytyy kollega, joka tekee tutkimustaan vähän samasta aihepiiristä, joten voimme puolin ja toisin heittää kysymyksiä ja vinkkejä tutkimuksiimme liittyen tai höpöttää työpäivän lomassa ihan muuten vaan.

2) Naistenlehdet

Torstai on se päivä viikosta, kun postiluukusta kolahtaa Anna-lehti. Olen koukuttunut viikottaiseen naistenlehtiannokseeni. Mikään ei ole rentouttavampaa kuin heittäytyä sohvalle lukemaan hömppää, kunhan se ei ole liian hömppää. Cosmopolitan herättää lähinnä ärtymystä ja huvittuneisuutta enkä myöskään pidä lehdistä, jotka koostuvat valtaosin kiiltävistä mainossivuista vailla mitään luettavaa. Lukeudun lähinnä Annan, Trendin ja Olivian kohderyhmään. Erityisesti pidän ruokaresepteistä ja kotiini tuleekin kannettuna Glorian Ruoka&Viini.

3) Anna-Leena Härkönen

Koko kesänä olen lukenut vaivaisen yhden romaanin. Toista oli vuosi 2000, joka oli minulle klassikkokesä. Olin silloin kesäteologina Tampereella, josta en tuntenut yhtään ainoaa ihmistä. Niinpä käytin kaiken vapaa-ajan lukemiseen. Kesän aikana tuli kahlattua läpi mm. Rikos ja rangaistus, Tuntematon sotilas ja Täällä pohjantähden alla. Ja Okalinnut. Sekä paljon muuta. Opiskeluaikana en juuri lukenut romaaneja lukuvuosien aikaan, sillä koin huonoa omaatuntoa, jos luin kaunokirjallisuutta, kun päivätöistä liikenevä aika piti käyttää tentti- ja gradukirjallisuuden lukemiseen. Sitäkin innokkaammin lueskelin romaaneja lomilla. Tämä kesä on siis siinä suhteessa ollut poikkeus, ehkä vähän vahingossa myös, sillä Oradeasta ei juuri saanut käsiinsä englanninkielistä kirjallisuutta ja sinne mukaan ottamani yksi kirja oli pian luettu. Mutta nyt noudin juuri kirjastosta Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin Ei kiitos. Olen aina pitänyt hänen itseironisesta ja oivaltavasta kirjoitustyylistään, jossa ei ole tekotaiteellisuutta tai -syvällisyyttä pätkän vertaa. Pakinoitsijana ja kolumnistina Härkönen on ehkä parhaimmillaan. Samantyyppisenä kirjoittajana pidän muuten Regina Raskia.

4) Pesto

Ei ole juuri mitään ihanampaa, kuin itsetehty pesto. Tuoreen basilikan, pinjansiementen, parmesanin, valkosipulin ja aurinkokuivatun tomaatin yhdistelmästä syntyy tajuntaa räjäyttävä makuyhdistelmä, johon kaupan valmispestot eivät koskaan voi yltää. Pesto on mielestäni melkeinpä parempaa kylmänä vaikka leivän päällä, sillä kuuma pasta tukahduttaa mausta osan.

5) Last.fm

Suuri kiitos sille ystävälleni, joka tutustutti minut tähän ohjelmaan. Se on ikään kuin nettiradio, joka soittaa käyttäjiensä tietokoneilla olevaa musiikkia. Jos laitan hakusanaksi jonkun lempiartistini nimen, ohjelma soittaa satunnaisen kappaleen kyseiseltä artistilta ja sen perään muiden samantyyppisten artistien tuotantoa. Hakusanaksi voi laittaa myös vaikka 'reggae' tai '70's'. Tällä tavalla voi tehdä varsinaisia löytöjä. Olisinko ilman tätä törmännyt laulajaan nimeltä Mor Karbasi? Häneen päädyin, kun laitoin hakuun Yasmin Levyn, joka on ladinoksi (espanjan ja lähinnä heprean sekoitusta) laulava sefardijuutalainen. Pisteenä i:n päälle juutalaismusiikkia kuunnellessani taivaalle muodostui raamatullisesti sateenkaari.

6) Mies, joka oli tiskannut ja pessyt pyykkiä kotiin tullessani

Ja koko mies muutenkin.

sataa sataa ropisee

Olen ollut laiska ja saamaton blogin päivittämisen suhteen sitten kotiinpaluuni. Mitä enemmän aikaa edellisestä päivityksestä kuluu, sen enemmän kasaantuu asioita, joista voisi kirjoittaa ja niinpä seuraavasta kirjoituksesta tulee sillisalaattia. Yritän olla ottamatta paineita päivityksestä, tämähän on harrastus, jonka pitäisi olla hupia. Musiikkiopistonkin lopetin siinä vaiheessa, kun myönsin sen vievän enemmän voimia kuin tuovan. Mikä harrastus se sellainen on, jossa pitää käyttää aikaansa tylsiin kotitehtäviin (musiikinteoria...), tuntea syyllisyyttä vähästä harjoittelusta, stressata puolivuosittaisia matineoita ja etenkin jatkuvasti edessä olevia uusia tutkintoja. Kyllä helpotti, kun ilmoitin, että tämä oli sitten viimeinen vuosi.

Kesä on mennyt sinkoillessa sinne tänne. Romaniasta palattuani kirjoitin vimmalla esitelmää pohjoismaisen gnostilaisuustutkimusverkoston seminaariin, joka pidettiin tänä vuonna Helsingissä. Sekin oli ja meni jo. Kokouspaikkamme oli hotelli Vuoranta, joka on kuin mikä tahansa ankea 70-luvun suomalainen lomakeskus synkkine rakennuksineen, joihin sisälle pääsee valoa mahdollisimman vähän ja hoitamattomine pihapiireineen. Iltamenot jäivät tänä vuonna vähemmälle hankalien kulkuyhteyksien johdosta. Siitä huolimatta oli ilahduttavaa tavata taas samoja mukavia ihmisiä, joiden kanssa on vietetty seminaareja jo muutama vuosi peräjälkeen. Leirimäisissä olosuhteissa ihmisiin tutustuu aika hyvinkin, niin että joistakuista seminaarituttavuuksista on syntynyt ystävyyksiä. Kanadassa kovasti kadehdittiin tämäntapaista verkostoitumismahdollisuutta. Siellä saman alan opiskelijat ja tutkijat eri yliopistoista eivät ole juuri missään tekemisissä keskenään saati sitten muunmaalaisten kanssa. Tämä verkosto on sen sijaan suonut mahdollisuuden tutustua käytännössä kaikkiin pohjoismaisiin ja vähän muihinkin gnostilaisuuden kanssa tekemisissä oleviin tutkijoihin. Kun kontaktit on kerran luotu, niin yhteistyö eri yliopistojen välillä tullee jatkossakin olemaan luontevaa.

Seminaarin urakoituamme kävimme sukulaisvierailuilla. Ensin suuntasimme Muurameen vanhempieni luokse. Romanialainen ihastui saunaan niin, että halusi sinne joka ilta. Muurame-cityn päänähtävyydet ja tarkalleen ottaen koko kylä tuli esiteltyä parin tunnin kävelylenkin aikana. Muun ajan otimme rennosti. Opin, että polvisuojat ovat välttämättömät, jos aikoo leikkiä hevosta lapsi selässä. Muuramesta matka jatkui Tampereelle serkun ja kummipojan hoteisiin, joista jälkimmäisen loputon energia oli suuri ihmetyksen aihe. Kummipoika on kummitätiinsä tullut siinä, että pitää sokerista, pizzasta ja valkosipulista. Quebecistä Suomeen kotiutunut teekkariystäväni vei meidät Tampere-kierrokselle, joka sisälsi Pyynikin näköalatornin, tuomiokirkon, Pyynikin puutaloalueen ja Hervannan. Tampere on Helsingin jälkeen ehdoton suosikkini Suomen kaupungeista, mutta romanialaiseen se(kään) ei tehnyt vaikutusta. Hän oli sitä mieltä, että Suomessa ei taida olla oikein mitään nähtävää Helsingin lisäksi. Lisäsi tosin diplomaattisesti, että luonto on varmasti kaunista. Sitä ei vain ole tullut nähtyä.

Moni asia on jäänyt välistä tänä kesänä huonojen säiden takia. Olisi ollut kivaa käydä puistossa piknikillä, toisenkin kerran Suomenlinnassa, retkellä jossakin lähistön kivassa kesäkaupungissa tai vaikka ulkoilmaelokuvissa, mutta mikään ei innosta sateisella ja kolealla ilmalla. Toisaalta nautin kovasti siitä, että saan olla ihan vain kotona kaiken hässäkän ja reissaamisen jälkeen. En silti pistäisi pahaksi, jos aurinko välillä suvaitsisi näyttäytyä.

kotikaupunki

Säät eivät ole varsinaisesti suosineet suomalaisia tänä kesänä, mutta juuri Romaniasta palattuani oli sentään parin viikon jakso, jolloin aurinkoa näki ja lämpötilakin pysytteli kesäisissä lukemissa. Yhtenä tällaisena päivänä polkaisin Taivaskalliolle päivää paistattelemaan. Auringon tuoksu iholla on jotakin, jota pitkinä talvi-iltoina syvästi kaipaan. Jotain perisuomalaista oli myös kahinassa, jonka tuuli saa aikaan koivun lehdistössä. Tuolloin mietin, että mahtaako Euroopassa olla toista pääkaupunkia, jossa voi parissa minuutissa polkea kotoa luonnon keskelle rikkumattomaan rauhaan vaille muiden ihmisten seuraa.

Pitkään poissa oltuaan kotikaupunkinsa näkee alkuun hieman eri tavalla. Laskeuduin Helsinki-Vantaalle kesäkuun ensimmäinen päivä ja jo ilmassa ihmettelin allani avautuvaa metsäistä maisemaa, jonka rikkoi vain vesistö siellä täällä. Kaiken sen luonnon keskelle oli sitten ripoteltu muutamia hassuja kerrostaloja. Matkalla lentokentältä Käpylään ympäröivä vehreys ja vihreys oli häkellyttävää. Quebecissä on toki sieviä puistoalueita, mutta kaupungin yleisilme ei ole mitenkään vihreä. Omakotitalolähiöissä pihat ovat pienehköjä ja niitä hallitsee hyvin hoidettu nurmikko. Muita istutuksia saati sitten puita ei juurikaan ole. Helsingissä taas kerrostalojen pihoilla on lähes poikkeuksetta puita ja varsinainen metsä alkaa usein jo kivenheiton päässä.

Olen ylpeydellä esitellyt romanialaiselle kliseisintä Helsinkiä: Senaatintoria, meren rantoja, Suomenlinnaa ja vastaanotto on ollut ihastunutta. Reiluuden nimissä päätin kuitenkin viedä hänet myös kierrokselle rumimpaan Helsinkiin, jotta kuva kotikaupungistani olisi vähän tasapainoisempi. Kiersimme niin ollen itä-Helsinkiä ja Jakomäkeä, mutta yllätyksekseni itsellenikin nämä huonomaineiset asuinalueet eivät olleetkaan niin ankeita kuin mielikuvissani. Edes Merihaka ja Itä-Pasila eivät tehneet vaikutusta romanialaiseen, joka suhtautui huvittuneesti epätoivoiseen pyrkimykseeni osoittaa Helsingistä jotain rumaa. Tässä suhteessa mikään ei vedä vertoja Romanialle. Monien yksityiskohtien merkitystä jouduin tosin selostamaan. Mikä funktio on niillä harjaksilla, jotka nököttävät jokaisen kerrostalon ovensuussa? Kas, en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että jonkun mielestä on omituista että talon ulko-oven vieressä on säännönmukaisesti väline, jolla puhdistaa jalkineensa. Rapakelin kansan keksintö. Keittiön kuivauskaapin esitteleminen ei heti herättänyt odottamaani ihastunutta reaktiota sen neroudesta, mutta hiljalleen se on myönnetty käytännölliseksi. Savukalat ja korvapuustit (joita leivoin menestyksekkäästi myös Romaniassa) saivat osakseen suitsutusta ja ylipäänsä romanialainen kehui suomalaisten raaka-aineiden maukkautta. Kahvi sen sijaan on pahaa, kuulema.

Sighisoara

Transylvanian matkaraportista jäi uupumaan viimeinen pysähdyspaikkamme, Sighisoara. Matkasimme sinne Brasovista jälleen hämmästyttävän kauan pikkubussilla, jonka ilmastoinnin laita oli vähän sinne päin. Saavuimme kaupunkiin illansuussa ja totesimme Pensiune Citadelan erittäin viihtyisäksi. Niinpä suuntasimme portista sisään vanhaan kaupunkiin. Sievähän se oli kuin pieni karkki, joskin karkki joka on kulunut imeskelyssä. Rakennukset eivät olleet läheskään niin hyvässä kunnossa kuin Sibiussa. Keskiaikaista tunnelmaa lisäsi se, että vanhan kaupungin kadut olivat lähes kokonaan päällystämättömiä ja mukulakivetkin olivat paikallaan vain paikoittain. Kiipesimme torniin, josta näimme kaupungin kaikessa pienuudessaan ja tämän jälkeen mittailimme jalkaisin kujia. Kirkot, tornit ja ylipäätään koko kaupunki oli nähty muutamassa tunnissa. Yhtenä päänähtävyyksistä voi pitää alla olevaa Vlad Draculan kotitaloa, joka toimii tätä nykyä ylihintaisena ravintolana. Yritin seuraavana päivänä löytää jäätelöä useammastakin paikasta, mutta se tuntui olevan kiven alla (eräässä ravintolassa sanottiin, että jäätelöä saa vain keskustasta - miksi ihmeessä?). Lopulta näin jäätelökyltin ja hyökkäsin innoissani sisään huomaten olevani itse Draculan talossa. Ja se jäätelöannos maksoi neljä kertaa enemmän kuin muualla.

Ei voi kuin ihmetellä, että romanialaiset eivät ole viitsineet rahastaa Draculalla, joka suurimpana syynä vetää maahan amerikkalaisturisteja. On tietenkin Branin linna, joka meiltä siis jäi väliin, mutta edes matkamuistomyymälöissä ei ole erityisemmin tarjolla Dracula-krääsää. Ja Sighisoaralla olisi enemmän syytä kuin millään muulla paikkakunnalla omia Dracula itselleen, onhan kreivi syntynyt juuri täällä. Jos minä olisin matkailuyrittäjä, niin muuttaisin heti tuon talon Dracula-museoksi ja kenties rakentaisin teemapuistoakin lähettyville. Mutta ehkä näiden puuttuminen kertoo siitä, miten vähän romanialaiset itse arvostavat kyseistä myyttiä. Maaseudulla vampyyrien ja ihmissusien läsnäolon kokemus elää yhä vahvana, mutta Draculaa pidetään länsimaisena hapatuksena.

Yksi ilta Sighisoarassa oli oikein viihtyisä, mutta seuraava päivä meni lähinnä peukaloita pyöritellessä ja varjopaikkoja etsiskellessä (sekä sitä jäätelöä), kun odottelimme iltakuudelta lähtevää junaa. Kaikki jalkaisin tavoitettavissa olevat nähtävyydet oli jo nähty ja kaupunki tuntui tylsältä. Iltamyöhällä paikka oli kuin aavekaupunki, missään ei näkynyt ristinsielua, sillä monet turistitkin tulevat tänne vain päiväreissulle. Kaupunki on ääriään myöten täynnä ainoastaan kerran vuodessa, heinäkuun lopulla vietettävillä keskiaikamarkkinoilla.

Juna tuli lopulta, vaikkei ihan ajallaan ja vei meidät illan kuluessa Oradeaan. Tällä kertaa matkanteko oli oikein miellyttävää tasokkaassa ja ilmastoidussa InterCity-vaunussa. Ravintolavaunun työntekijä kertoi työskentelevänsä aina neljä päivää putkeen. Junan tullessa pääteasemalle hän käy nukkumaan käytävän lattialle ja seuraavana päivänä jatketaan taas toiseen suuntaan. Työolosuhteistaan huolimatta mies piti työpaikkaansa hyvänä ja oli erityisen tyytyväinen 850 lein palkkaansa (n. 240 euroa). Näin Romaniassa.

Maassa maan tavalla

Romanit ovat Romaniassa toisen luokan kansalaisia. Joitakuita täällä ärsyttää kovasti se, että kansainvälisessä lehdistössä kirjoitetaan romanialaisista kerjäläisistä, sillä heidän mielestään Romanian romanit eivät ole sen enempää romanialaisia kuin minkään muun maankaan romanit. Totta on, että he ovat erittäin heikosti integroituneita ympäröivään yhteiskuntaan. Romaneilla on oma kielensä, liikkuvan elämäntapansa vuoksi he eivät ole juurtuneet mihinkään yksittäiseen paikkaan ja kontaktit muuhun väestöön ovat olemattomat. Silti he ovat syntyneet tähän maahan ja sitä myötä Romanian kansalaisiksi, joten kokonaisen kansanosan räikeä syrjiminen saa minut kiukkuiseksi. Romanien pääasiallinen elinkeino on kerjääminen tai varastaminen, sillä kukaan ei halua palkata romania töihin. Työttömyys ja sosiaaliturvan puute ajaa heidät pysymään hengissä kyseenalaisin keinoin, mikä pitää yllä muun väestön epäluuloja heitä kohtaan. Varsinainen noidankehä. Lukunsa erikseen ovat järjestäytyneen rikollisuuden pomot, jotka kuuluvat maan alati kasvavaan miljonäärikastiin. Rikas ja köyhä romaninainen pukeutuvat samantyylisesti kirjaviin hameisiin ja huiveihin, mutta heidät erottaa se, että rikkaalla on rivistö kultakoruja ja vaikkapa kokonaan kullatut hampaat, kuten eräällä rouvalla näin.

Raha on aihe, joka hallitsee täällä keskusteluja. Ihmisten päämääränä on hankkia mahdollisimman paljon rahaa ja jos rahaa on, niin se pitää näyttää ulospäin. Oradea on sen verran pieni kaupunki, että täällä ei pyöri Lamborghineja, mutta Bukarestin kaduilla niitä kuulema vilisee. Köyhäkin pyrkii hankkimaan itselleen ainakin yhden kalliin asun, jolla voi luoda illuusiota menestyksestä. Voisin kuvitella, että täältä löytäisi halvalla antiikkihuonekaluja, sillä vain se on arvossaan, mikä on uutta. Rahan ja materian palvonta tuntuu minusta oudolta, mutta en olekaan itse koskaan elänyt niukkuudessa, jolloin suurin unelmani olisi ollut saavuttaa tietty elintaso.

Käyttäytymistavat eivät täällä ole niin erilaisia kuin Suomessa, että olisin sortunut etikettivirheisiin. Mutta eräänä iltana kiinnitin huomiota siihen, että hyvästellessä miespuoliset kaverit kättelivät kaikki romanialaista, mutta eivät minua. Kun tivasin tähän selitystä, niin kuulin, ettei tapana ole kätellä naisia. Kaikkien mielestä oli outoa, että minä pidin sitä outona.

Toissailtana olimme kaupungin kesäfestareilla, jotka eivät eroa pikaruoankäryineen, makeiskojuineen ja oluttelttoineen suomalaisista festareista mitenkään muuten kuin että illalla on pimeää. Illan pääesiintyjä oli Nightlosers, jonka bluesin ja kansanmusiikin sekoitus upposi minuun hyvin. Festarit päättyivät ylenpalttisen kalliiseen ilotulitukseen. Seuraavana iltana ihailimme taivaalla salamasadetta, joka veti vertoja ilotulitukselle. Ukkosmyrsky itse asiassa katkaisi sähköt elokuvateatterista ja koko kauppakeskuksesta, joten menemme tänään uudestaan toivottavasti paremmalla menestyksellä katsomaan Narniaa, joka ehti pyöriä eilen melkein loppuun asti ennen äkillistä pimeyttä.

Brasov

Sibiun jälkeen seuraava kohteemme oli Brasov eli Kronstadt. Bussiliikenteestä vastaavat lukuisat pienet yksityiset yhtiöt, joten koskaan ei voi olla varma mitä saa. Näiden kaupunkien välillä liikennöi näköjään ainoastaan 16-paikkainen minibussi jolla kyyti oli huomattavan pomppuista. 130 kilometrin matkaan tuhrautui kolme tuntia, osittain tietöiden takia, jotka katkaisivat toisen kaistan muutaman kilometrin välein. Höykytyksen jälkeen saavuimme vihdoin perille ja yllätyin kaupungin suuresta koosta. Vanha kaupunki ei täällä ole niin selkeän yhtenäinen alue, rakennukset ovat suurelta osin nuorempia ja arkkitehtuuri hallitsevammin romanialaista. Monista muista keskiaikaisista kaupungeista poiketen Brasovia ei ole rakennettu kukkulan laelle vaan laaksoon, mikä osaltaan ehkä teki siitä tylsän oloisen. Päänähtävyys on goottilainen Musta kirkko (joka ei minusta ollut väriltään yhtään sen mustempi kuin muutkaan kivikirkot). Toisin kuin muualla Romaniassa, näissä saksalaisburgeissa näyttävimmät katedraalit ovat aina luterilaisia ja jos kirkko on 1500-lukua vanhempi, niin se on kokenut muodonmuutoksen katolilaisesta luterilaiseksi. Maata asuttavat eri kansallisuudet muuten eroavat toisistaan myös uskonnon osalta: unkarilaiset ovat katolilaisia, romanialaiset ortodokseja ja saksalaiset luterilaisia.

Tällä kertaa olimme viisaasti varanneet itse pensionaatin etukäteen. Casa Chriss osoittautui yksityishenkilön kotiinsa rakennuttamaksi siiveksi, jossa oli kaksi huonetta kylpyhuoneineen ja me ainoat asiakkaat. Huone oli siisti, moderni ja valoisa ja hyvinkin hintansa väärti (120 leitä eli 34 euroa). Ainoa erikoisuus oli se, että aina ulos lähtiessämme omistajan piti päästää meidät portista ulos ja vastaavasti takaisin tullessamme soitimme summeria. Seuraavana päivänä omistaja lähti vaimonsa kanssa matkalle ja jätti meidät appivanhempiensa huomaan. Tämä vanha pariskunta oli herttainen, mutta kiusallisen seurankipeä ja lähtemiset ja tulemiset venyivät sen johdosta. Aamulla he pahoittelivat, etteivät voi keittää meille aamukahvia, sillä tytär piilottaa heiltä kahvin, jota pitää vanhusten terveydelle epäedullisena.

Brasov itsessään ei ole erityisen kiinnostava kaupunki, mutta sieltä käsin on helppo tehdä päiväretkiä mitä mielenkiintoisimpiin kohteisiin. Ensimmäinen retkemme oli Sinaia- niminen kylä 45 kilometrin päässä (jonne junamatka Intercityllä kesti tunnin…). Piskuinen kylä sijaitsee vuorenrinteessä ja on nimetty Siinain vuoriston mukaan 1600-luvulla. Näihin maisemiin myös Romanian ensimmäinen kuningas Karol ihastui siinä määrin, että päätti rakennuttaa puolisolleen linnan. Rakennustyöt alkoivat 1870-luvulla ja kestivät seuraavat neljäkymmentä vuotta. Valmistuttuaan Peles oli aikansa modernein linna keskuslämmityksineen, keskuspölynimureineen ja sähköhisseineen. Linna on muuten hiljattain palautettu takaisin kuningassuvulle, kuningas Karolin pojanpojalle, joka karkotettiin maasta kommunistien noustua valtaan ja takavarikoitua rikkaiden omaisuuden. Alkuperäisessä asussaan säilytetty Pelesin linna on seudun tärkein turistinähtävyys. Linnan sisällä ei harmi kyllä saanut ottaa kuvia, joten en voi muuta kuin kehottaa jokaista käymään itse katsomassa, miltä satulinna näyttää. Jokainen huone oli sisustettu eri tyylillä pienintä yksityiskohtaa myöten: oli saksalaista raskasta puukoristelua, ranskalaista barokkia ja rokokoota, ”modernia” romanialaista, mauri- ja arabityyliä. Oli kirjasto salaovineen, musiikkihuone, konserttisali, piirustushuone, jopa omat vierasasunnot pääministerille ja Itävallan keisarille.

Linnaan tutustumisen jälkeen kiertelimme vielä kylässä. Harmiksemme vasta jälkikäteen kuulimme, että läheisen vuoren laella vaijerihissimatkan päässä olisi ollut ainutlaatuinen luonnon muovaama sfinksi. Nyt kokeilimme vaijerihissiä ainoastaan Brasovin kaupungissa. Alas olisi voinut periaatteessa kävelläkin, mutta vuorenrinne vilisee karhuja, joten päätimme olla leikkimättä hengellämme. Karhut laskeutuvat aika ajoin alas kaupungin laitamille etsimään ruokaa. Vuoren juuren kävelytiellä onkin ankarat varoitukset olla jättämättä ruokaa lojumaan tai päästää lapsia näkyvistään.

Toisen päiväretkemme oli tarkoitus suuntautua Branin linnaan, jota myös Draculan linnana mainostetaan siitä huolimatta, että Vlad Tepes ei ole missään vaiheessa asunut siellä. Se jäi kuitenkin välistä, sillä olin kipeä. Bran on aito keskiaikainen linna, mutta kuulopuheiden mukaan melko tylsä ja täyteen ammuttu turisteja, joten sen välistä jääminen ei liene suuri takaisku.

Brasovista on muuten vain parin tunnin matka Bukarestiin, jonne puolestaan pääsee Finnairilla jatkuvasti halvalla. Tämä vinkkinä seuraavaa lomakohdetta miettiville.

Sibiu

Transylvaniassa etäisyydet eivät kartalta katsoen ole pitkiä, mutta kaupunkeja eivät yhdistä saksalaistyyppiset autobaanat, vaan kapeat, huonokuntoiset ja mutkittelevat vuoristotiet. Yleisin nopeusrajoitus on 70 km/h, joten matka-ajat venyvät pitkiksi. Oradeasta Sibiuun päryyttelimme bussilla seitsemän tuntia. Aika meni kuitenkin nopeasti maisemia ihmetellessä. Pikkukyliä toisensa perään, joissa elämänmeno tuntuu jatkuneen samanlaisena satoja vuosia. Heinäkuormia kuljetettiin hevoskärryillä ja eläimet laidunsivat vapaana eivätkä suinkaan aidan takana. Siellä täällä saattoi nähdä mäennyppylällä lammaslauman paimenen kera. Maisema rajautui horisontissa nousevaan vuorijonoon ja välillä mekin nousimme ja laskeuduimme vuorenrinnettä.

Sibiu eli Hermannstadt on yksi seitsemästä saksalaisten keskiajalla Transylvaniaan rakentamasta kaupungista (Siebenburg). Kaupunkien tehtävä oli toimia eräänlaisina etäpuolustuspesäkkeinä turkkilaisia ja tataareja vastaan. Historiasta johtuen kaupungissa on edelleen vahva saksalaisasutus ja usein jopa museoissa kyltit olivat vain romaniaksi ja saksaksi. Arkkitehtuuri oli minun silmääni tutunoloista, rakennustyyli toi mieleen Tallinnan vanhan kaupungin, saksalaisvaikutteinen sekin.

Sibiu oli viime vuonna yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Se oli kaupungille todellinen onnenpotku, sillä tittelin myötä EU:lta virtasi kasoittain rahaa, jolla kaupunkia on ehostettu perinpohjaisesti. Sibiu onkin todennäköisesti Romanian parhaassa kunnossa oleva kaupunki. Lopputulos on miellyttänyt myös asukkaita niin paljon, että kaupungin pormestari valittiin uudelle kaudelle yli 90 prosentin äänivyöryllä. Sibiu oli myös minun tähänastinen ehdoton suosikkini. Vanha kaupunki oli suorastaan häikäisevän upea ja tunnelmallinen. Kulutimme kaksi ja puoli päivää vain kulkien ympäriinsä ja ihaillen näkymiä. Paroni Brukenthaalin palatsimaisessa talossa 1700-luvulta toimii nykyään taidemuseo, jonka kokoelmissa on jopa Tiziania ja Rubensia. Söimme perinteisiä romanialaisia ruokia ja tässä suhteessa Crama Sibiului Vechii –niminen ravintola nousi ylitse muiden. Illat eivät vuoristoseudulla olleet yhtä lämpimiä kuin Oradeassa, mutta tarkenimme silti istuskella terassilla keskusaukion laidalla kahvilassa, jossa lihava unkarilainen pianisti soitti flyygeliä myöhään yöhön.
Kulttuuripääkaupunki-tittelin myötä hintataso Sibiussa on aavistuksen korkeampi kuin muualla Romaniassa. Meidän oli tarkoitus yöpyä puolustusvoimien omistamassa rakennuksessa, mutta eihän minua epäilyttävää ulkomaalaista sinne tietenkään päästetty sisään, vaikka varauksen meille oli järjestänyt melkoisen korkea-arvoinen sotilashenkilö. Päädyimme sitten satunnaiseen pensionaattiin, joka oli räikeästi ylihinnoiteltu: huone maksoi 180 leitä eli noin 50 euroa yöltä. Huone oli kyllä siisti ja tilava, mutta kaikenlaista pikkuharmia esiintyi. Vessa ei toiminut ja sille respa vain kohautteli olkiaan, jääkaappi ja langaton verkko tulisivat toimimaan vasta ”huomenna” ja kaiken kukkuraksi respa laskutti minulta ”vahingossa” tuplahinnan ostamastamme vedestä. Seuraavana päivänä siirryimme kulman taakse puolet halvempaan pensionaattiin. Kiinnitin muuten huomiota, että Romaniassa on tapana lupailla olemattomia. Harvassa paikassa on oikeasti langatonta nettiä, vaikka nettisivuilla tai jopa ovessa olevassa tarrassa niin väitetään.

Oradea

Mistä aloittaa? Ehkä päällimmäisin kaupunkia kuvaava adjektiivi on nuhjuinen. Oradeassa on paljon ränsistynyttä kauneutta ja sitten pelkkää ränsistyneisyyttä. Kaupungin kukoistuskausi oli La belle époque, 1900-luvun alku, jolloin myös tämä video on kuvattu. Suurin osa vanhan kaupungin rakennuksista on noussut 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Tyyli on samaa kuin muualla Keski-Euroopassa. En ole toistaiseksi päässyt käymään Wienissä, mutta olen kuullut sanottavan, että Budapest on hyvin samanlainen kuin Wien, joskin ränsistyneempi. Oradeassa on samaa ylevyyttä pienemmässä mittakaavassa (200 000 asukasta), mutta vielä Budapestiäkin huonommassa kunnossa. Rahaa kunnostuksiin ei yksinkertaisesti ole. Yllättävää kyllä, keskustan kauniit vanhat talot eivät ole rikkaiden vaan köyhimmän kansanosan asuttamia ja eihän heillä tietenkään ole varaa restauroida kotejaan. Tässä esimerkkinä muutama kuva vanhasta kaupungista, tosin kuvissa näkyvät rakennukset ovat kaupungin tärkeimpiä maamerkkejä ja siten kunnostettuja.





























Keskustaa lukuun ottamatta koko muu kaupunki – ökyrikkaiden kansoittamaa kukkulan rinnettä lukuun ottamatta – koostuu hämmästyttävän rumista kerrostaloista. Ihmiset asuvat melko ahtaasti ja tavallinen työssäkäyvä ei voi unelmoidakaan omistusasunnosta, josta voi joutua pulittamaan 150 000 euroa. Kaikki romanialaisen ystävät ovat akateemisesti koulutettuja, mutta heidän keskimääräiset kuukausiansionsa ovat vain noin 300 euroa. Erityisesti opettajat ovat todellisessa palkkakuopassa. Palkkoihin nähden hintataso on täällä todella korkea, esimerkiksi maito maksaa sen saman euron litralta kuin Suomessakin ja bensan litrahintakin on yli euron. Suomalaisella tutkimusapurahalla täällä elää silti kuin ruhtinas. Suhaamme paikasta toiseen aina taksilla, sillä kyyti maksaa keskimäärin pari euroa. Eilen illastimme kaupungin ulkopuolella luksusravintolassa. Kolmen hengen illallinen juomineen kustansi yhteensä reilut 40 euroa.

Majapaikkamme täällä on Suciun täysihoitola. Romanialaisen vanhemmat ja veli asuvat kerrostalokolmiossa, joka on hiljattain remontoitu lattiasta kattoon. Vanhemmat ovat yrittäjiä, joiden toimenkuva on maakauppa. Muutama kaupan välittäminen vuodessa riittää pitämään heidät leveässä leivässä. Päiväsaikaan molemmat ovat yleensä kotona. Isä-Suciua en silti ole onnistunut neljän vuorokauden aikana näkemään enempää kuin tervehtimisten verran. Suurin syy piileskelyyn lienee kielitaidottomuus. Äiti-Suciua ei englannin taitamattomuus vaivaa, vaan hän jutustelee iloisesti minulle romaniaksi. Osan ymmärrän, osan en, ja tällöin turvaudumme saksaan (jota en sitäkään ole opiskellut peruskurssia enempää). Tärkeimmistä asioista saan yleensä selvää ja kovasti yritän vastailla kahta sanaa pitemmillä lauseilla romaniaksi. Äiti-Suciu on varsinainen kodinhengetär, joka kokkaa, tiskaa, siivoaa ja pyykkää päivittäin ja huolehtii kaikin tavoin perheen kolmen miehen hyvinvoinnista. Aamulla hän herää aikaisin laittamaan aamiaista veli-Suciulle, ennen kuin tämä porhaltaa työpaikalleen pankkiin. Sitten on meistä huolehtimisen vuoro. Tällaisten olosuhteiden jälkeen Québec on ollut romanialaiselle kotitalouskoulun paikka.

Äiti-Suciu loihtii joka päivä toinen toistaan herkullisempia ruokia. Ateria alkaa aina poikkeuksetta keitolla, joka yksistään on monimutkainen ja aikaa vievä valmistaa. Keitot ovat niin tärkeä osa romanialaista keittiötä, että sanalle on romanian kielessä kolme eri vastinetta. Keittoa seuraa pääruoka, joka on aina jotain lihapitoista. Eilen söimme kanaa, josta en itse ikinä saisi yhtä maukasta ja tänään unkarilaistyyppistä makkaroilla höystettyä vihannesmuhennosta ja sen ohessa munakoisosalaattia, jota romanialainenkin on moneen otteeseen valmistanut.

Kovan helteen vuoksi ulkona ei ole erityisen miellyttävää päiväsaikaan, joten olemme jalkautuneet usein vasta illansuussa, jolloin terasseilla on miellyttävää istuskella. EM-jalkapalloa voi seurata joka ikisessä kuppilassa. Yllätykseksi itsellenikin olen innostunut katsomaan jalkapalloa. Alkusarjan jälkeen on itse asiassa tullut nähtyä jokainen ottelu ja tänäänkin olemme menossa katsomaan matsia eräiden ystävien luokse. Huomenna lähdemme Transylvanian kierrokselle. Matkaamme bussilla Sibiuun, josta Sighisoaraan ja Brasoviin ja Clujin kautta takaisin Oradeaan. Luvassa pitäisi olla vuoristomaisemia, keskiaikaisia saksalaisten rakennuttamia kaupunkeja, satulinnoja ja kreivi Draculan synnyinkoti. Vlad Dracula on tosiaan ollut historiallinen henkilö, mutta vampyyrimyytti ovat liitetty häneen paljon myöhemmin. Draculan kotiseudusta lisää tuonnempana, olettaen että hotelleissamme on internet-yhteys.

Kohti itä-Eurooppaa

Entisiä kommunistimaita yhdistää ynseä asiakaspalvelu. Pohjois-Amerikasta juuri saapuneelle kontrasti on entistäkin jyrkempi. Budapestissa rahanvaihtotädin katse oli murhaava, kun kehtasin tulla hänen rauhaansa häiritsemään. Ylipäänsä asiakkaista halutaan päästä mahdollisimman nopeasti eroon ja jos ei muu auta, niin teeskennellään, ettei nenän edessä rasittavia kysymyksiä esittävää turistia edes ole olemassa. Töykeys ei useimmiten haihtunut minnekään edes silloin, kun jätin tippiä. Mutta jos epäystävällisyys ja tunkkainen unkarilainen ruoka ei häiritse, niin Budapest on kerrassaan ihastuttava kaupunki. Kiersin jälleen lempipaikkani, kävelykatu Vaci utcan, kauppahallin sekä linnavuoren katakombeineen. Juhannuspäivänä kaupungin valtasi Taiteiden yö –tyyppinen tapahtuma. Kaikki museot olivat auki yötä myöten, silloista viehättävin oli muutettu kävelykaduksi markkinakojuineen (ainakin oletan, että kyseinen silta on normaalisti autojen käytössä) ja kaikkialle oli pystytetty esiintymislavoja ilmaiskonsertteja varten.

Sunnuntaina oli vihdoin aika ylittää Romanian raja. Suuntasimme rautatieasemalle mielestämme hyvissä ajoin, mutta 45 minuuttia ei riittänyt alkuunkaan lipun ostamiseen. Päätimme maksaa mieluummin ekstraa ja ostaa lipun junasta, kuin odotella helteessä laukkujen kanssa seuraavaa vuoroa. Matka tulikin junasta ostettuna triplasti kalliimmaksi, sillä en saanut siellä opiskelija-alennusta, lisämaksu oli noin kahdeksan euroa ja loput vaihtorahoista konduktööri sujautti häikäilemättömästi omaan taskuunsa. Eihän siinä ollut kyse suurista summista, mutta moinen röyhkeä varastaminen otti silti pannuun. Romanialainen oli lähinnä hämmästynyt siitä, että se tapahtui Unkarin puolella. Romaniassa junalla matkustaminen on länsimaiselle äärimmäisen halpaa, mutta paikalliset opiskelijat suoriutuvat siitä entistäkin halvemmalla sujauttamalla pari euroa konduktöörin taskuun, niin että tämä katsoo läpi sormien liputtomuutta. Budapestin ja Oradean välillä se ei olisi kuitenkaan onnistunut, sillä virkailijat vaihtuivat useaan otteeseen. Kaupunkien välinen matka on noin 250 kilometriä ja autolla se taittuu kahdessa ja puolessa tunnissa. Hikinen junamatka kesti nelisen tuntia ja rajanylitys oli yllättävän nopeaa. Oradea on ensimmäinen kaupunki Romanian puolella, vain 8 kilometriä rajalta.
Suomessa ukkosta esiintyy kai enemmän kuin eteläisemmässä Euroopassa. Tämä ei perustu mihinkään faktatietoon, vaan ihan omiin mielikuviin. Vähänkin lämpimämpi sää Suomessa purkautuu aina ukkosena. Muualla helteet saattavat jatkua keskeytyksettä viikkotolkulla. Tämänpäiväinen 37 asteen helle tuntui kuitenkin tavallistakin tukalammalta ja ilma seisovalta, paksulta ja raskaalta, joten arvelin sen ihan oikein enteilevän ukonilmaa. Nyt jyrinä kuuluu jo ja ikkunasta puhaltaa ensimmäinen raikas tuulenvire. Katson parhaimmaksi sulkea tietokoneen ja kertoilla ensivaikutelmiani Oradeasta seuraavalla kerralla.

Lentoyhtiöt vertailussa

Vuosien myötä on tullut koettua useammallakin eri lentoyhtiöllä ja niistä on jäänyt erilaisia muistikuvia. Ehdoton pohjanoteeraus on parin vuoden takaa Syrian Arab Airlines, joka tuntui pysyvän ilmassa pikemminkin Allahin suopeudesta kuin ammattitaidosta. Nousun ja laskun aikana raivonnut myrsky saattoi osaltaan vaikuttaa kokemukseeni, mutta tuimilta arabeilta oli muutenkin täysin hakusessa amerikkalainen ylitsevuotava palvelualttius ja turvallisuuskäytännöt. Hädin tuskin uskalsin liikahtaa tuolissani stuertin pistävän pahansuovan katseen alla.

Toisessa päässä kärkisijaa on pitänyt British Airways sekä palvelun että matkustusmukavuuden osalta. Kaukolentojen koneet ovat kuin valtamerilaivoja, tilavan ja avaran tuntuisia, vaikka faktista jalkatilaa tuskin on enempää kuin muuallakaan (täytyykin jatkossa kulkea mittanauhan kanssa). Lisäpisteitä tulee siitä, että kullakin matkustajalla on oma näyttö, josta valita haluamansa elokuva tai musiikkia. Vakavastiotettavia elokuvia on valitettavasti hankala seurata, sillä kertakäyttökuulokkeet ovat halpalaatua ja lentokoneen taustamelu peittää alleen ylevän dialogin. Egyptiin mennessä näin Coenin veljesten kehutun No Country For Old Men –epookin, vaan en kuullut. Täytyykin katsoa kyseinen leffa joskus toiste, josko puhetta ymmärtämällä henkilöiden motiivit toimia aukenisivat paremmin. Siispä on syytä valita jokin täysin turhanpäiväinen viihdyke, kuten äsken näkemäni turhake Wedding Singer. Siinä oli sentään kasarikampauksia, -vaatteita ja Billy Idol. Joka tapauksessa pääasia on, että saa itse valita roskaleffansa eikä tuijottaa apaattisena lentoyhtiön valitsemia ”koko perheen elokuvia”. Kyseinen käsite tarkoittaa leffoja, jotka eivät aiheuta pahennusta herkkähipiäisissä ja jotka ovat niin teflonia, että kukaan perheen jäsenistä ei niistä erityisemmin innostu. Viime syksynä lähes traumatisoiduin, kun jouduin pakosta katsomaan sen kammottavan siirappisen ja teeskennellyn amerikkalaisia perusarvoja uhkuvan tekeleen miehestä, joka ryhtyy rakentamaan arkkia. Evan Almighty taisi olla hukatun kaksituntisen nimi.

Air Canadasta olen nurissut huonojen asiakaspalvelukokemusten vuoksi. Mutta tämänpäiväisen kokemukseni perusteella yhtiö kilpailee ykkössijasta. BA:n tavoin kone oli moderni ja avara, elokuvavalikoima ja jopa ruoka kohtalaisen hyvää, mutta tässä koneessa näin ensimmäistä kertaa asian, jota olen usein kaivannut. Jokaisessa penkissä näytön vieressä oli pistorasia, johon kannettavansa sai kytkettyä ja niin ollen käytettyä sitä pidempään kuin rapiat pari tuntia, mikä on oman akkuni kesto. Nettiin ei sentään päässyt, mutta siitä huolimatta riemullani ei ollut rajoja ja seitsentuntinen lento meni hujauksessa. Yöunet jäivät väliin, mutta eiköhän tässä silti jaksa iltaan asti. ”Yö” kesti muutenkin vain kolmisen tuntia, illallisen roskien korjaamisesta aamupalan tarjoamiseen asti. Erikoista tämä itään päin matkustaminen. Kirjoitan tätä Frankfurtin lentokentällä, joka sivumennen sanoen lentokenttävertailussani ei sijoitu kovin korkealle muuten kuin kauppojen osalta. Saksassa kun ollaan, niin johan jokaisessa pöydässä ympärilläni nautitaan aamiaiseksi olutta. Aamiaislistalla on muutenkin bratwursteja eri variaatioina. Ah, Eurooppa.