Inhoan sairaaloita. Inhoan inhoan inhoan. Erityisesti ulkomailla. Tällä kertaa minulla ei edes ole turvanani taikakalua, joka avaa kaikki ovet, eli paikallista sairausvakuutuskorttia. Toki kaukaa viisaana olen järjestänyt itselleni matkavakuutuksen (huvittavaa kyllä, minulla on voimassaoleva vakuutus samaan yhtiöön kolmen eri tahon kautta), mutta se ei ole ollenkaan sama asia. Kun alkoi näyttää siltä, että lääkäri olisi tarpeen, niin sen löytäminen ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Konkkasin kipeällä jalallani pitkin kaupunkia ja aina minut käännytettiin ovelta tuon amuletin puuttumisen takia. Vasta neljäs paikka olisi huolinut ulkomaalaisen, mutta pidin tarpeettomana maksaa 150 dollaria terveyskeskuksessa siitä, että lääkäri olisi todennut minun tarvitsevan tutkimuksia, joita heillä ei ole tarjolla ja passittanut sairaalaan. Loppujen lopuksi päätin siis mennä suoraan sairaalaan, joka sijaitsee ihan naapurissamme.
On suunnattoman uuvuttavaa ja raivostuttavaa yrittää selittää sairausvakuutuskortin puuttumisesta, vakuutuksista, maksusopimuksista saati omista vaivoistaan ranskaksi, niin että olin lähes itkeä ilosta kun tässä paikassa oli sentään suurimmalta osin englannintaitoista henkilökuntaa. Vaan se odottaminen... Kuudesta tunnista vietin lääkärien ja hoitajien seurassa varmaan korkeintaan puoli tuntia. Parhaimmillaan istuin toimenpidehuoneessa tunnin yksinäni ja mietin, oliko minut unohdettu. Sitäkin on joskus tapahtunut. Romanialainen oli aivan järkyttynyt hitaasta toiminnasta ja siitä, että lavereilla makasi kärsivän näköisiä potilaita tuntikausia. Kerrankin jokin asia, jossa Romania tuntuu hakkaavan Suomen, sillä hän ei ole kotimaassaan kokenut vastaavaa, kun taas minä olen hyvinkin viettänyt melkein vuorokauden villissä lännessä eli helsinkiläisen sairaalan päivystyksessä. Mistähän se on kiinni, että Romaniassa tämä asia on järjestyksessä? Tai no, siellä toisaalta kuuluu voidella hoitohenkilökuntaa käteisellä.
Olin henkisesti valmistautunut maksamaan satoja dollareita tästä sairaalakeikastani, mutta yllätyksekseni viimeisenä tapaamani lääkäri laskuttikin minua alta listahinnan, sillä hän ei mielestään ollut omistautunut minulle 150 dollarin edestä. Ylitsevuotavasta ystävällisyydestä ja maksutapahtuman hämillisyydestä päättelin, että raha kuului suoraan lääkärille itselleen. Ero Romaniaan taitaa olla siinä, että tästä hoitorahasta sai kuitin.
Ja mikä minua sitten vaivasi? Vanha tuttu vaiva, veritulppa, joka iski varsin lyhyellä lennolla Bostonista Québeciin. Kehotan kaikkia polttamaan roviolla lentosukat, joiden pitäisi ehkäistä tätä vaivaa, mutta jotka minun kohdallani tuntuvat vain edistävän verisuonten tukkeutumista. Jos olisin amerikkalainen, haastaisin sukkia tuottavan firman oikeuteen. Mutta koska olen suomalainen, tyydyn kiristelemään hampaitani ja kotiintultuani marssimaan Instruun pyytämään kainosti rahojani takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti