ilmiöitä

Syksyn must ja hot muodin maailmassa on sähkönsininen. Se kävi selväksi, kun noin joka toisella nuorella naisella bussissa oli senvärinen paita. Puolimatkassa kyytiin astui tyttö, jonka paidassa luki manifestinomaisesti vaaleanpunaisin kirjaimin: viva pink! Aika kapinallista.

Jos olet töitä vailla, niin riennä jo ostamaan lentolippua Québeciin. Lähes kaikkien kauppojen ikkunassa on lappu, jossa etsitään lisätyövoimaa. Henkilökuntavaje taitaa käytännössä tarkoittaa sitä, että myyjiä on vain kaksi asiakasta kohti eikä viittä. Isommissa kaupoissa on myös sellainen ammattikunta kuin kassinpakkaajat. Mutta vaikka erillistä pakkaajaa ei olisikaan, on turha ryhtyä itse pakkaamaan ostoksiaan, sillä silloin astut kassan reviirille ja saat paheksuvia katseita. Kassa siis vetää ostokset lukijan läpi, rahastaa ja pakkaa kassit, ja seuraavat odottavat kiltisti jonossa. Kuinka käytönnöllistä. Ja voi sitä muovikassien määrää...

Rakastan ruokakaupoissa vaeltelua ja erilaisten tuotteiden ihmettelyä. Ihastus muuttuu turhautumiseksi siinä vaiheessa, kun pitäisi löytää jokin erityinen tavara. Turha unelmoida suomalaisten perinneherkkujen pyöräyttämisestä (ikään kuin harrastaisin sitä normaalistikaan), kun kaupassa on tasan yhtä jauholajiketta. Perjantaina olen kutsunut illalliselle toistaiseksi ainoat täällä tuntemani ihmiset, jotka ovat suomalainen kollegani Tuomas, hänen vaimonsa Celine ja Luukas 1 v. Kakkua varten olen etsinyt liivatetta ja kuljeskellut neuvottomana jo useammassa ruokakaupassa. Lopulta luovutin. Maassa maan tavalla. Googletin jonkin amerikkalaisen reseptisivuston ja seuraavaksi aion leipoa brownie fudge chocolate cheece caken. Omat reseptini tuntuvat kovin yksinkertaisilta täkäläisiin leivonnaisiin verrattuna.

kuvia Québecistä

Kesä on tullut takaisin ja sen kunniaksi kävin ottamassa turistikuvia vanhassa kaupungissa. Kaupan päälle saatte katsauksen historiaan *ottaa luennoivan sävyn*. Kuvia klikkaamalla niistä saa isompia.

Québec on kaupunki veden äärellä. Oikeastaan sama pätee mihin tahansa, vai tuleeko mieleen yhtään kaupunkia, jossa ei olisi minkäänlaista vesistöä? Täällä se on St. Lawrence - niminen leveä joki. Norjan vuonomaisemat ovat aika lähellä näitä näkymiä. Joen molemmin puolin kohoavat jyrkät vuorenrinteet ja kaupunki on rakennettu vuoren päälle. Minun asuntoni taas on alakaupungissa vuorenrinteen toisella puolella. Niin tai näin, täällä saa aina kiivetä mäkeä ylös.

Québec on perustettu vuonna 1608 eli ensi vuonna on 400-vuotisjuhlat. Historia aloitetaan siis siitä, kun ensimmäinen ranskalainen astui maihin. Sitä ennenhän viikingit kävivät kääntymässä täällä ja tietenkin maa oli ennestään intiaanien asuttama. Ranskalaiset siis raivasivat itselleen elintilaa intiaaneilta ja pystyttivät oikein nätin vanhan kaupungin, josta kertovat Pohjois-Amerikan vanhimmat talot. Puolitoista vuosisataa quebeciläiset torjuivat sekä irokeesien että englantilaisten hyökkäyksiä, kunnes tilanne kulminoitui mahtipontiseen taisteluun, jossa sekä britti- että ranskalaiskenraali päättivät päivänsä. Britit voittivat ja ottivat koko mantereen haltuunsa, kunnes amerikkalaiset nousivat kapinaan ja siinä sivussa quebeciläisetkin pääsivät valloittajista eroon. Québecin virallinen motto, joka on mm. pultattu jokaikiseen rekisterikilpeen, on "Je me souviens" eli "Minä muistan". Ilmeisesti kaikki kansalaiset vauvasta vaariin muistelevat tuota kauheaa hirmuvaltaa, jonka aikana piti puhua englantia. Ihmisten puheiden ja lehtijuttujen perusteella ranskan kieli on täällä jatkuvasti uhanalaisena, mutta ulkopuolisen silmin sen asema näyttää yhtä uhatulta kuin Paavo Ruotsalaisen herännäisyydessä.

Kaupungin maamerkki, joka näkyy joka suunnasta ja joka on kuvattu jokaikiseen postikorttiin, on château Frontenac, tuo pompöösi rakennelma tuossa vieressä. Se on hotelli, jossa minulla ei ole varaa yöpyä.

Hotellin alapuolella on tämä Terasse Dufferin, jossa voi helposti kuvitella neitosten vannehameissaan käyskentelevän sunnuntai-iltapäivisin. Muhvi kädessä, tietenkin. Terassilta jatkuu kerrassaan viehättävä kävelyreitti puistoon, jossa käytiin se kuuluisa verinen taistelu. Kyseisessä puistossa olisi kiva istuskella kirjaa lukemassa tai piknikillä, mutta sinne on minun luotani liikaa ylämäkeä. Tilanne muuttuu kun saan bussikortin.

Kurkistin eräälle pihalle vanhassa kaupungissa ja näin tämän: tyyppi 1700-luvun asussa pällistelee kentälle, jossa kilttiin pukeutunut poika soittaa säkkipilliä ja kentän laidalla on hirtetty nukke. Ilmeisesti siinä elettiin todeksi jotain menneisyyden traagista hetkeä, joka jäi minulle hämärän peittoon.




Mutta tämä se vasta mielenkiintoinen onkin. Kuva on taidemuseon päätyreliefistä. Vasemmalla puolella inkkari metsästää hirveä ja ylemmän tason intiaani neuvottelee ranskalaisen sotapäällikön kanssa, jonka olan yli kuikkii kirkonmies ja perässä tulee vähäväkistä kansaa paremman elämän perässä.

Tässäpä näitä tällä kertaa. Ruska on kuulema täällä upea, joten laitan sitten lisää kuvia.

New York

Tiedoksenne, että Greyhound-bussimatkassa välillä Québec-New York ei ole mitään romanttista ellei oteta lukuun hetkeä, jolloin tuntikausien matkanteon jälkeen erään mutkan takaa piirtyy esiin iltaöisen Manhattanin silhuetti. Koko bussi huokaisi silloin yhteen ääneen ihastuksesta. Mutta muutoin en suosittele tätä matkustustapaa kärsimättömille ja mukavuudenhaluisille. Linja-autoasemalle täytyy ilmaantua jonottamaan vähintään tuntia ennen bussin lähtöä. Ja se ei ole mitään liioittelua. Aika moni muukin haluaa samaan bussiin ja paikkoja ei voi varata etukäteen, joten kyytiin pääsee vain kiltisti jonottamalla. Suosittelen katsomaan tarkasti, kenen viereen istut bussissa. Menomatkalla vieressäni istui karibialainen häiskä, joka kuunteli reggaeta mp3-soittimestaan ja ilahdutti kanssamatkustajia laulamalla tai tarkalleen ottaen ulvomalla äänekkäästi mukana, niin että olin vähällä ryhtyä kirkumaan jo ennen kuin bussi oli lähtenyt liikkeelle. Musiikkituokio oli onneksi pian ohi, mutta silloin tyyppi heittäytyi sosiaaliseksi. Ei siinä mitään, mutta sen aksentti oli niin käsittämätöntä, että se olisi yhtä hyvin voinut puhua mandariinikiinaa. Alkumatkasta minun repliikkini olivat lähinnä "anteeksi kuinka / mitä / sanotko uudestaan / en ymmärrä", loppumatkasta taas "ei, en anna sinulle puhelinnumeroani" ja "ei, minulla ei ole mitään mustia miehiä vastaan" (miten ihmeessä siitä voi vääntää rotukysymyksen, jos en vain jaksa kiinnostua kyseisestä yksilöstä?). Matkaa pidensi entisestään se, että jouduimme odottamaan tullissa kolme tuntia, josta suurimman osan vain istuimme bussissa eikä mitään tapahtunut (eikä tullissa siis ollut jonoa). Vieruskaverini hoki että "relax, sit back and enjoy your ride", mikä todella herätti sisäisen kiroilevan siilini. Jos joku ei tiedä, mikä on kiroileva siili, niin riennä heti kirjakauppaan ostamaan tuo maanmainio sarjakuva-albumi!

Tullista selvittyämme matkan huipensi kuskin ajaminen harhaan. Yhtäkkiä hän kuulutti, että oli kääntynyt väärästä liittymästä ja täytyy palata takaisinpäin. Jonkin ajan kuluttua olimme jälleen samassa väärässä paikassa ja tilanne alkoi kovasti muistuttaa Päiväni murmelina -elokuvaa. Löysimme lopulta perille - vain kaksi tuntia myöhässä - ja kuski ylisti meitä vuolaasti parhaaksi ryhmäkseen ikinä. Aplodeerasimme itsellemme.

Takaisinpäin tulin yöbussilla ja matka sujui huomattavasti jouhevammin torkkuessani suurimman osan ajasta. Kanadaan päin mennessä tullikin oli nopeampi ja tehokkaampi ja vähemmän vainoharhainen. Kaiken kaikkiaan bussimatka oli raskas, mutta kokeilemisen arvoinen juttu sekä lentämistä huomattavasti huokeampi vaihtoehto. Meno-paluulippu maksoi 200 dollaria eli noin 140 euroa.

Entäpä sitten itse New York? Paljon korkeita taloja, limusiineja, pretzel-kojuja ja kivoja kauppoja. Onnistuin kuskaamaan huonon sään mukanani Québecistä, niin että koko viikon satoi ja lämpötila keikkui noin 15 asteen tienoilla. Nyt puhumme siis elokuisesta New Yorkista, joten tämä oli todella poikkeuksellista. Suurimman osan ajasta kaupungissa näytti siltä, kuin ensimmäisessä kuvassa. Onneksi metroverkosto on erinomainen ja kohtuullisen helposti hahmotettavissa. Sadesäällä oli mukava istuskella kahvilassa lukemassa kirjaa. Ja tietenkin shoppailla. Johanna olikin jälkimmäiseen puuhaan mitä parhain opas, joka vei minua merkkivaateoutletistä toiseen, niin että ei tarvinnut kuin ojentaa Visaa. Shoppailusessioiden välillä tutustutin itseäni leivoskulttuuriin, joka on Ameriikanmaalla aivan toista luokkaa kuin Suomessa. Jos menette New Yorkiin, niin etsikää muuten käsiinne Cold Stone -jäätelöbaari. Ei ole sen voittanutta. Pääsin vakoilemaan newyorkilaista asuntojakin, kun kuokin parina iltana Juhan työkavereiden bileissä. Yökuva on otettu toisissa bileissä kattoterassilta.

matkaan lähden...

"Start spreading the news, I'm leaving today, I want to be a part of it: New York, New York..." hoilaa Sinatra päässäni, sillä huomisaamuna hyppään bussiin, jonka kyljessä on harmaa pantteri. Pantteribussi kuljettaa minut rajan yli aina New Yorkiin asti, ei sentään ihan Johannan kotiovelle.

Eksyin tänään teologisen tiedekunnan väitöstilaisuuteen. Se pidettiin englanniksi, sillä väittelijä oli amerikkalainen, tarkkaan ottaen kaliforniankreikkalainen nainen. Tunnelma oli melko leppoisa ja epämuodollinen. Paikalla oli neljän professorin komitea, väittelijän sukulaisia aina Kyprokselta asti sekä minä ja Tuomas. Silti sain minäkin lämpimän tervetulotoivotuksen iltajuhlaan, joka pidetään puoliltaöin ortodoksisessa kirkossa.

Väitöksen jälkeen tutustuin kampuksen baariin. Kanasalaatti ja vehnäolut olivat sen verran maittavia, että taisin löytää uuden hyvän syyn viettää enemmän aikaa yliopistolla.

Tänään on samalla kertaa ukkostanut, satanut vettä ja rakeita ja aurinko paistanut. Nämä efektit yhdistettynä siihen, että ilta alkoi hämärtyä, vaati minut pysähtymään niille sijoilleni matkalla kukkulalta alakaupunkiin: kyllä tämä kaupunki on sentään kaunis! En ollut yksin sitä mieltä, sillä satunnainen jalankulkija pysähtyi odottamaan minua vain todetakseen, että eikö olekin kaunis ilta. Harmi, että kamera ei ollut mukana, niin tekin uskoisitte meitä.

maahanmuuttajista ja muukalaisvihamielisyydestä

Jo ennen tänne tuloa minulla oli tapana lukea päivittäin québeciläistä nettilehteä nimeltä Le Devoir. Alkuvuodesta minua hämmensi gallup-tulos, jonka mukaan 59% québeciläisistä pitää itseään rasisteina, joskin vain noin 15% suuressa määrin ja loput jossakin määrin. Tulosta seliteltiin tietenkin parhain päin: ihmiset ovat niin herkkätunteisia tässä kysymyksessä, että jos he kokevat pientäkään ennakkoluuloa maahanmuuttajia kohtaan, he vastasivat myöntävästi rasismikysymykseen, vaikka eivät "aikuisten oikeesti" olisikaan rasisteja. Oli miten oli, luku on joka tapauksessa korkeampi kuin muualla Kanadassa.

Sittemmin olen pannut merkille, että maahanmuuttajista, kulttuurisesta diversiteetistä ja sopeuttamispolitiikasta kirjoitetaan huomattavan paljon. Yleisönosastokirjoituksissa maahanmuuttajiin suhtaudutaan pelottavan negatiivisesti. Keväisissä vaaleissa suurin yllättäjä oli oikeistopopulistinen puolue, jonka puheenjohtajaa nimitetään ksenofoobikoksi. Montrealissa maahanmuuttajia ilmeisesti onkin todella paljon, mutta Québec City vaikuttaa niin heterogeeniseltä ettei voi kuin ihmetellä mistä moinen poru syntyy. Aiheuttavatko maahanmuuttajat oikeasti niin paljon ongelmia ja konflikteja, että maahanmuuttolakeja olisi syytä tiukentaa? Aion pistää ihmisiä seinää vasten tästä kysymyksestä ajan mittaan. Ties vaikka itsekin olisin vuoden kuluttua sitä mieltä, että Québec ei tarvitse ulkomaalaisia...

Syy, miksi nyt vaahtoan tästä on se, että tänään lehdessä oli artikkeli otsikolla "Vahingoittaako diversiteetti yhteiskuntaa?" Juttu käsitteli sosiaalisen pääoman tutkimuksen gurun, amerikkalaisen Robert Putnamin uusinta empiiristä tutkimusta, jonka tulokset vastaavat myönteisesti otsikon kysymykseen. Diversiteetti johtaa eristäytymiseen ja gettoutumiseen. Putnam pitää itsekin tuloksiaan poliittisesti epäkorrekteina. Aivan pitkän jutun lopussa oli vasta hänen lisäyksensä, että yhteiskunnan monimuotoistuminen on vasta alussa ja ajan mittaan se tulee kantamaan hedelmää, sillä luovuus ja talouskasvu ovat jo nyt korkeimmillaan yhteiskunnissa, joissa on vahva sosiaalinen diversiteetti. Loppukaneetista huolimatta voin vain kuvitella, miten Québec quéebeciläisille -punaniskat saavat jutusta lisää vettä myllyynsä. En voi olla ottamatta aihepiiriä henkilökohtaisesti, olenhan itsekin jonkin sortin maahanmuuttaja, vaikkakin vain tilapäinen.

rahanmenoa

Ilmoittautuminen yliopistolle alkoi tänään ja olin heti innokkaana jonossa. Kävi ilmi, että opiskelijakortin ja sitä myötä bussikortin ja pääsyn yliopistoliikuntaan saa vasta syyskuussa. Minut passitettiin ulkkaritietoiskuun. Suurin osa laumastamme oli ranskalaisia ja he maksavat opinnoistaan saman verran kuin québeciläisetkin. Minua suomalaista kv-tuutori sen sijaan katsoi säälivästi ja totesi, että minä joudun maksamaan PALJON. Tarkalleen ottaen 1000 dollaria per kurssi. Mahtaa olla todella laadukasta opetusta.

Professorini palasi tänään kesälomalta ja hyökkäsin heti hänen kimppuunsa kauhistelemaan maksuja, vääntelemään käsiäni ja näyttämään kaikin puolin neidolta hädässä. Se toimi, sillä vähän myöhemmin Proffa tuli ilmoittamaan, että voin saada stipendin projektilta. Tulen suorittamaan vuoden aikana koptia, syyriaa, antiikin retoriikkaa, Nag Hammadin tekstejä ja Plotinos-seminaarin, kaikkiaan 24 (!) opintoviikkoa ja maksan tai siis maksatutan siitä lystistä 8000 dollaria. Ei ihme, että eräänkin paikallisen silmät pyöristyivät, kun se kuuli yliopisto-opiskelun olevan ilmaista Suomessa. Se taatusti ajatteli että miksi tuo hullu on tullut tänne.

kampukseni on linnani

Kirjoitan tätä uudessa työhuoneessani, jossa istun ensimmäistä päivää. Ikkunasta näkyy metsää ja metsät vilisevät maaoravia ja murmeleita. Kuinka eksoottista. Muuta viehättävää täällä ei olekaan. Vaikka yliopisto onkin 1600-luvulta, niin kampus on rakennettu 50-60-luvuilla, kun keskustan rakennukset kävivät ahtaiksi. Rakennuskanta voisikin olla suoraan DDR:stä. Helsingin yliopistoon tottuneena kampuselämä on ihan uutta. Täällä on kaikkea, mitä voi kuvitella tarvitsevansa: ravintoloita, kauppa, baari, pankki, asuntola, liikuntatilat uimahalleineen ja kaiken kruunaa maanalainen käytäväverkosto, jota pitkin pääsee rakennuksesta toiseen. Kuulema jotkut afrikkalaiset opiskelijat eivät käy talvella lainkaan ulkona, vaan kulkevat tunneleita pitkin kämpän, luentosalin ja ruokalan väliä.

Groupe de recherche sur le christianisme et l'Antiquité tardive (kristinuskon ja myöhäisantiikin tutkimusryhmä) eli projekti jossa työskentelen, sijaitsee suureksi ilokseni samassa rakennuksessa kuin kirjasto. Oikeastaan tässä rakennuksessa ei muuta olekaan kuin kirjasto ja projektimme tutkijat. Kirjastoja ei ole siroteltu ympäri kampusta, vaan kaikki löytyy saman katon alta ja valikoima on huomattavasti laajempi kuin Helsingin teologisen kirjastossa. Kävin heti tuijottamassa ihastuksesta mykkänä antiikin tekstien lukemattomia editiovaihtoehtoja...

Muu osa teologisesta tiedekunnasta sijaitsee kampusalueen ulkopuolella. Yllätyin kuullessani, että teologiseen tulee vain muutamia uusia opiskelijoita vuodessa ja koko tiedekunta lakkautettaneen tulevaisuudessa, sillä ainoastaan meidän projektimme porskuttaa lihavana ja menestyksekkäänä. Opiskelijoiden vähyys johtuu siitä, että tämä on katolinen tiedekunta, joten täällä koulutetaan pappeja. Kirkko ei vain ole järin kovassa huudossa Québecissä eikä pappeus ole nuorten poikien toiveammatti numero 1. Kirjoitan joskus myöhemmin lisää aiheesta.

Päivän paikallinen outous: luin lehdestä uutisen nuoresta vasta-avioituneesta naisesta, joka taistelee oikeudesta ottaa miehensä sukunimi. Se on nimittäin ollut tässä provinssissa laitonta viimeiset 25 vuotta. Uutisen yhteydessä oli haastateltu jotain yliopiston naistutkimuksen opettajaa, joka vaahtosi moisen käytännön keskiaikaisuudesta ja feodaalisuudesta. "Aivan kuin hevonen vaihtaisi tallia tai nainen siirtyisi perheensä omistuksesta aviomiehensä omistukseen." Erikoinen näkökulma jopa tälläiselle pohjoismaalaiselle feministille, joka itsekin piti sukunimensä avioituessaan...

kulinarismia, osa 1

Joka minua vähänkin tuntee, tietää, millainen herkkusuu olen. Niinpä en malta olla heti alkuun kertomatta paikallisesta ruokakulttuurista. Yksi ennustuksistani osui toteen: täällä todellakin tungetaan vaahterasiirappia ihan joka paikkaan. Olipa kyseessä alku-, pää-, jälkiruoka, juoma tai yöpala, kanadalaisten mielestä vaahterasiirappi kruunaa sen. Vanhassa kaupungissa on herkkupuoti, jonka teema on "1001 makua vaahterasiirapista". Miten niin 1001 makua? Vaahterasiirapista saa tasan yhden maun. Viikon jälkeen tuon tuotteen haju tuntuu jo hieman epämiellyttävältä. Pitkä vuosi edessä sen suhteen.

Mutta muuten täällä - kaikeksi onneksi - hallitsee ranskalainen ruokakulttuuri. Pikkuisista kulmakuppiloista saa ankkaa, vasikkaa, fasaania ja etanoita ja ruoka on joka paikassa joko erinomaista tai taivaallista. Ulkoapäin nuhruinen bistro onkin Suomeen verrattuna fine dining -paikka. Asun kaupunginosassa, joka aiemmin oli vähän huonomaineinen, mutta jota on viime vuosina ehostettu ja jonne on avattu tukuittain uusia ravintoloita ja trendikkätä illanviettopaikkoja, joita suositellaan matkaoppaissakin. Lounasaikaan on tyypillistä, että pääruoan hinnalla (eli noin 7-10 eurolla) saa myös alku- ja jälkiruoan. Tällainen menu on nimeltään table d´hôte eli vieraspöytä. Iltamenut ovat hieman hintavampia, mutta kuvaavaa on, että illastaessani nurkan takana sijaitsevassa bistrossa sain 30 eurolla kaksi alkuruokaa + yllätyspalan, pääruoan, jälkiruoan ja viinit. Jos rahat ei riitä kunnon illalliseen, niin aina voi etsiä käsiinsä créperien, josta saa muutamalla dollarilla erilaisia suolaisia ja makeita lettuja. Apuraha ei valitettavasti riitä jatkuvaan ulkona syömiseen, joten nyt kun 'turistiviikkoni' on ohi, täytyy taas ryhtyä laittamaan itse ruokaa.

Ensiaskeleita

Terveisiä jazzahtavasta Québecistä! Kotikulmillani on nimittäin menossa jazz-festivaali ja kun samaan aikaan on vielä toinenkin kaupunginosatapahtuma, niin lähestulkoon joka kadulla soittaa jonkinlainen kokoonpano. Letkeän menon, helteen, vehreiden terassien ja keskiaikaisten kivitalojen lomassa on vaikea uskoa olevansa Kanadassa. Meno oli toisenlaista jo heti Montréalin lentokentältä lähtien: maahanmuuttovirkailija heitti vitsiä ja turvatarkastuksen muualla niin jäykät ja itsensä vakavasti ottavat työntekijät vilkuttivat silmää. Québecin "kansainvälisellä" lentokentällä olisi varmaan päässyt kävelemään suoraan koneeseen kenenkään kysymättä mitään. Täällä ei asiat selvästikään ole ihan niin justiinsa vaan ennemmin vähän sinne päin.

Viikon täkäläistä elämää tarkasteltuani rohkenen jo tehdä joitakin yleistyksiä ensivaikutelmistani. Vanha kaupunki on kaunis, mutta turistirysä, kuten varmaan kaikki maailman vanhat kaupungit. Kaduilla vilisee etenkin jenkkejä ja jaapponeita, joita nyt on kameroineen joka puolella maailmaa. Suomalaista hämmentää palvelukulttuuri, jota kotimaasta ei löydy: kaikkia on pöytiintarjoilu ja jokaisessa kaupassa lauma myyjiä hyökkää heti kimppuun apuaan tarjoamaan. Myös tippaaminen vaatii totuttelua, kun pitäisi osata salamannopeasti laskea summasta kuin summasta noin 15 prosenttia. Oudointa on se, että ilmoitettuihin hintoihin lisätään kassalla vielä vero, joka on sekin noin 15 prosentin luokkaa. Ravintolahintoihin pitää siis laskea mukaan sekä vero että tippi, jonka jälkeen yritän vielä kääntää summan euroiksi. Argh!

Joissakin suhteissa elämä tuntuu olevan täällä vähemmän elektronisoitua kuin Suomessa. Kännykät ovat yllävän harvinaisia, sillä lähes kaikilla on lankapuhelin (paikallispuhelut lankapuhelimesta ovat muuten ilmaisia). Niin myös minulla. En ole vielä hommannut matkapuhelinliittymää, sillä monet liittymätyypeistä näyttävät olevan luokkaa "puhelut ja viestit kahdeksan ystäväsi numeroon kiinteään hintaan", mutta kun ei minulla ole vielä kahdeksaa ystävää, joiden numerot voisin ilmoittaa liittymää avatessa. Ylipäänsä niin kauan kuin en tunne täältä ketään, ei kännykälle ole oikein käyttöä. Tai toimiihan se kellona... Avasin myös paikallisen pankkitilin ja sain pankkikortin, mutta tilin kuukausimaksuun sisältyy vain rajallinen määrä tilitapahtumia, minkä jälkeen jokainen korttiosto ja käteisnosto on maksullista. Järkevintä on siis nostaa kerralla isompi summa käteistä. Suomessa minulla ei ollut juuri koskaan käteistä, vaan maksoin kaiken kortilla. Täällä täytyy siis totutella rahan kanssa säheltämiseen ("mikä tämäkin kolikko on").

Uutta minulle on myös keskusta-asuminen. On aikamoisen ylellistä, kun kaikki palvelut ovat muutaman askeleen päässä ja bussi yliopistolle menee kulman takaa. Autoilukulttuuri on täällä yhtä voimakasta kuin Amerikassa, mutta tässä kaupungissa tuntuu olevan harvinaisen toimiva julkinen liikenne, joten en todellakaan tarvitse autoa yhtään mihinkään.