New York

Tiedoksenne, että Greyhound-bussimatkassa välillä Québec-New York ei ole mitään romanttista ellei oteta lukuun hetkeä, jolloin tuntikausien matkanteon jälkeen erään mutkan takaa piirtyy esiin iltaöisen Manhattanin silhuetti. Koko bussi huokaisi silloin yhteen ääneen ihastuksesta. Mutta muutoin en suosittele tätä matkustustapaa kärsimättömille ja mukavuudenhaluisille. Linja-autoasemalle täytyy ilmaantua jonottamaan vähintään tuntia ennen bussin lähtöä. Ja se ei ole mitään liioittelua. Aika moni muukin haluaa samaan bussiin ja paikkoja ei voi varata etukäteen, joten kyytiin pääsee vain kiltisti jonottamalla. Suosittelen katsomaan tarkasti, kenen viereen istut bussissa. Menomatkalla vieressäni istui karibialainen häiskä, joka kuunteli reggaeta mp3-soittimestaan ja ilahdutti kanssamatkustajia laulamalla tai tarkalleen ottaen ulvomalla äänekkäästi mukana, niin että olin vähällä ryhtyä kirkumaan jo ennen kuin bussi oli lähtenyt liikkeelle. Musiikkituokio oli onneksi pian ohi, mutta silloin tyyppi heittäytyi sosiaaliseksi. Ei siinä mitään, mutta sen aksentti oli niin käsittämätöntä, että se olisi yhtä hyvin voinut puhua mandariinikiinaa. Alkumatkasta minun repliikkini olivat lähinnä "anteeksi kuinka / mitä / sanotko uudestaan / en ymmärrä", loppumatkasta taas "ei, en anna sinulle puhelinnumeroani" ja "ei, minulla ei ole mitään mustia miehiä vastaan" (miten ihmeessä siitä voi vääntää rotukysymyksen, jos en vain jaksa kiinnostua kyseisestä yksilöstä?). Matkaa pidensi entisestään se, että jouduimme odottamaan tullissa kolme tuntia, josta suurimman osan vain istuimme bussissa eikä mitään tapahtunut (eikä tullissa siis ollut jonoa). Vieruskaverini hoki että "relax, sit back and enjoy your ride", mikä todella herätti sisäisen kiroilevan siilini. Jos joku ei tiedä, mikä on kiroileva siili, niin riennä heti kirjakauppaan ostamaan tuo maanmainio sarjakuva-albumi!

Tullista selvittyämme matkan huipensi kuskin ajaminen harhaan. Yhtäkkiä hän kuulutti, että oli kääntynyt väärästä liittymästä ja täytyy palata takaisinpäin. Jonkin ajan kuluttua olimme jälleen samassa väärässä paikassa ja tilanne alkoi kovasti muistuttaa Päiväni murmelina -elokuvaa. Löysimme lopulta perille - vain kaksi tuntia myöhässä - ja kuski ylisti meitä vuolaasti parhaaksi ryhmäkseen ikinä. Aplodeerasimme itsellemme.

Takaisinpäin tulin yöbussilla ja matka sujui huomattavasti jouhevammin torkkuessani suurimman osan ajasta. Kanadaan päin mennessä tullikin oli nopeampi ja tehokkaampi ja vähemmän vainoharhainen. Kaiken kaikkiaan bussimatka oli raskas, mutta kokeilemisen arvoinen juttu sekä lentämistä huomattavasti huokeampi vaihtoehto. Meno-paluulippu maksoi 200 dollaria eli noin 140 euroa.

Entäpä sitten itse New York? Paljon korkeita taloja, limusiineja, pretzel-kojuja ja kivoja kauppoja. Onnistuin kuskaamaan huonon sään mukanani Québecistä, niin että koko viikon satoi ja lämpötila keikkui noin 15 asteen tienoilla. Nyt puhumme siis elokuisesta New Yorkista, joten tämä oli todella poikkeuksellista. Suurimman osan ajasta kaupungissa näytti siltä, kuin ensimmäisessä kuvassa. Onneksi metroverkosto on erinomainen ja kohtuullisen helposti hahmotettavissa. Sadesäällä oli mukava istuskella kahvilassa lukemassa kirjaa. Ja tietenkin shoppailla. Johanna olikin jälkimmäiseen puuhaan mitä parhain opas, joka vei minua merkkivaateoutletistä toiseen, niin että ei tarvinnut kuin ojentaa Visaa. Shoppailusessioiden välillä tutustutin itseäni leivoskulttuuriin, joka on Ameriikanmaalla aivan toista luokkaa kuin Suomessa. Jos menette New Yorkiin, niin etsikää muuten käsiinne Cold Stone -jäätelöbaari. Ei ole sen voittanutta. Pääsin vakoilemaan newyorkilaista asuntojakin, kun kuokin parina iltana Juhan työkavereiden bileissä. Yökuva on otettu toisissa bileissä kattoterassilta.