käsikirjoitusten lumoissa

Heti alusta asti olen huomannut, että täällä tehdään vähän erityyppistä tutkimusta kuin Helsingissä. Lavalin yliopiston Nag Hammadi -projekti on toiminut 70-luvulta lähtien ja toimittanut kriittisiä editioita Nag Hammadin koptinkielisistä käsikirjoituksista. Se tarkoittaa, että tyypit tutkailevat valokuvia käsikirjoituksista tai sulkeutuvat arkistoihin aitojen käsikirjoitusten äärelle tutkimaan niitä ultraviolettilampun kanssa, sen jälkeen väittelevät keskenään siitä, minkä kirjaimen osa mikäkin viiva tekstissä on ja lopulta julkaisevat oman näkemyksensä siitä, miten alkuteksti menee sekä käännöksen siitä kommenteineen. Tekstien editointi jatkuu yhä, sillä projekti ei ole vielä julkaissut läheskään kaikista teksteistä editiota. Myös opiskelijoita kannustetaan tekemään nimenomaan tällaista perustyötä lähteiden parissa. Projektin viikottain kokoontuva seminaari keskittyy nimenomaan rekonstruoimaan aukkokohtia ja olemaan erimielisiä käännösvariaatioista. Oma tutkimukseni pyörittelee paljon enemmän teologisia kysymyksiä ja keskustelee tutkimuskirjallisuuden kanssa. Tunnen itseni suorastaan huonoksi ihmiseksi kun käytän niin vähän alkuperäisiä lähteitä sillä intensiteetillä, millä ihmiset ympärilläni täällä.

Tänään oli taas seminaaripäivä. Herr Funkilla, tuolla itäsaksalaisella koptin ylijumalalla, on vahvoja mielipiteitä: "Roskaa! Täysin virheellinen tulkinta! Hän on väärässä! Sanoo milloin yhtä, milloin toista." Vaatii aika paljon pokkaa olla eri mieltä hänen kanssaan. Seminaarin jälkeisessä keskustelussa tosin jouduin esittämään vastalauseen. Herr Funk on selvästi asunut liian kauan Kanadassa, sillä hän väitti, että joulupukki tulee Kanadasta. Pöyristyttävää! Auttakaa minua äkkiä löytämään aukottomia todisteita, jotka saavat hänet vakuuttuneeksi joulupukin yhteydestä Korvatunturiin.

paluu arkeen

Paluu Québeciin oli ankea: taivaalta vihmoi vaakasuorassa räntää ja jalat upposivat nilkkoja myöten loskaan. Toissapäivänä kuitenkin pakkanen kiristyi ja lumi asettui maahan. Se pehmentää kulmia ja häivyttää yksityiskohdat, jotka tekevät Québecin kaupunkikuvasta Helsingistä eroavan. Yhtäkkiä on kuin olisi Suomessa.

Olin eilen seuraamassa väitöstilaisuutta. Synkän romanialaisen maanmies väitteli Athanasiuksen trinitaarisesta Kristus-keskeisyydestä. Tällä kertaa sali oli tupaten täynnä, pääasiassa väittelijän sisaria ja veljiä Kristuksessa. Kyseinen romanialainen on siis munkki, jonka kirkko lähetti tähän yliopistoon tekemään väitöskirjaa. Munkkiparka sai pyyhkeitä väitöskirjan liian hengellisestä otteesta. Oli kuulema omaksunut Athanasiuksen ajattelutavan ja tyylin niin hyvin, että välillä oli vaikea erottaa kumpi puhui. Loppupuheenvuorossa munkki kiitteli niin kauniin sanoin perhettään, että melkein tuli tippa linssiin. Puhe päättyi tietenkin trinitaariseen ylistykseen.

Palataanpa hetkeksi San Diegoon. Ehdin loppujen lopuksi juuri ajoissa pitämään esitelmääni, joka kirvoitti paljon kehuja. Kaupunkiin tutustuminen jäi vähälle, kun päivät täyttyivät esitelmäsessioista. Osa papereista oli tylsää kuunneltavaa, mutta erityisen hienoa oli nähdä raamatuntutkimuksen suuria nimiä livenä. Kas tuossa Pearson, King, Pagels, deKonick - ja tuossa vilahti John Dillon! Kirjanäyttely erityisesti oli eksegeetin taivas. Tuhlasin kirjoihin rahaa 150 dollaria ja vaatteisiin ainoastaan 60 dollaria. Korjasin tämän epätasapainon tosin heti palattuani, kun kävin shoppaamassa talvitakin. Iltaisin harrastimme toimintaa, jolle annoin nimen reception hopping eli kiersimme vastaanotolta toiselle tsekkaamassa, missä on parhaat tarjoamiset ja kiinnostavin seura. Suomalaiset eksegeetit olivat kiitettävän hyvin edustettuina, meitä oli laskujeni mukaan melkein 20.

San Diegossa oli kylmempää kuin odotin. Pyrin sitkeästi kulkemaan ilman takkia, mutta sandaalit jätin suosiolla kaappiin. Aurinko sentään paistoi ja keskipäivällä siitä oli mukava nauttia kahvimuki kädessä meren rannalla. Tuo ensimmäinen kuva on konferenssihotellimme takapihalta. Ihan mukavat puitteet!

Viimeisenä päivänä teimme päiväretken Meksikon puolelle Tijuanaan. Rajalle pääsi paikallisjunalla puolessa tunnissa. Sitten vain käveltiin rajan yli kenenkään kyselemättä mitään. Ensimmäisenä rajan takana silmille hyppäsivät lukemattomat apteekit. Sieltä olisi saanut halvalla troppia mihin tahansa vaivaan. Jos San Diego oli kliininen perusamerikkalainen kaupunki pilvenpiirtäjineen, oli Tijuana sotkuisempi, värikkäämpi ja matalampi. Kaupungin arki iski vastaan kun kävelimme huorakortteleiden läpi. Tytöt olivat masentavan nuoria. Kuulema neljä suurinta syytä Tijuanan väestönkasvuun ovat lääkkeet, huumeet, salakuljetus ja prostituutio. Mitäköhän paikalliset ajattelevat meistä huolettomista turisteista, jotka tulemme ihastelemaan meksikolaista värimaailmaa ja kävelemme sen jälkeen tullin läpi takaisin "paratiisiin", josta niin monet rajan takana vain haaveilevat?

lentokenttäelämää

Viime aikoina matkustaminen on ollut kohdallani aina jotenkin hankalaa. Lähdin tänä aamuna seitsemältä toiveikkaana kohti lentokenttää. Heti ensimmäinen lento pääsi lähtemään myöhässä ja arvasin jo silloin, että tulen myöhästymään jatkosta. Torontoon saavuttuani kentällä oli täysi kaaos. Air Canadan tietokonesysteemit oli kaatuneet aamulla ja kentällä jonotti parituhatta henkeä. Minua sysättiin jonosta toiseen ja lopulta pari tuntia sitkeästi seisottuani tiskin takana, josta henkilökuntakin jossain vaiheessa häipyi iloisesti vilkuttaen (vuoro päättyi, mutta seuraavat eivät saapuneet paikalle), sain lopulta uudet lentoliput, joten minun pitäisi päästä San Diegoon vielä tämän vuorokauden puolella. Hyvä niin, sillä esitelmäni on huomisaamuna yhdeksältä... Mutta mikäpä tässä nyt on ollessa, kahvia siemaillessa ja netissä surffaillessa omalta koneelta (kannatti roudata se mukaan). Erityisesti ilahdutti, että Hesari on laittanut verkkoon Jarlan pojan maanmainion sarjakuvan Fingerpori.

**************************

Matkalla ollaan yhä edelleen, 18 tunnin jälkeen. Saavuimme onnellisesti Los Angelesiin, mutta kun minulle selvisi, ettei Air Canada (tuo nimi, jota vastedes kiroan) ollutkaan vahvistanut jatkolentoani, kävi selväksi, että tulisin missaamaan senkin. Ja niinhän siinä kävi. Se oli sitäpaitsi illan viimeinen lento San Diegoon. Sain lipun aamukoneeseen, joka on San Diegossa 8.18. Jos se ei ole myöhässä ja laukku tulee nopsakasti linjalle, niin hyppään taksiin ja karautan suoraan konferenssipaikalle yhdeksäksi pitämään esitelmääni kirjaimellisesti suoraan lennosta. Nähtäväksi jää, miten siinä käy. Tähänastinen ennuste ei ole kovin hyvä.

Ensi alkuun minulle sanottiin, että hotellit ovat täyteen buukattuja ja joudun hengaamaan yön lentokentällä. Se tästä vielä olisi puuttunutkin, etten olisi saanut nukuttua yhtään saati käytyä suihkussa. Käytyäni roikkumassa tiskillä toistamiseen, hotellihuone järjestyi kuin järjestyikin. Niin että terveisiä vaan nuhjuisesta losangelesilaisesta motellihuoneesta, jonka ikkunan alla huojuu palmu. Luvassa kolmen tunnin yöunet ja sitten taas haistelemaan lentokentän tunnelmaa.

Ceausescun aikaan

Pääsen kuin pääsenkin matkustamaan perjantaina, sillä ystäväni veritulppa ei ole lähtenyt vaeltelemaan saati tunkeutumaan syviin verisuoniin. Hyvä niin, sillä terveydelleni - ainakin mielenterveydelleni - olisi ollut haitallisempaa viettää vielä enemmän aikaa sairaalassa. Tänään minulla oli sovittu aika sairaalan yhteydessä olevalle ulkoiselle klinikalle. Siitä huolimatta istuin odotushuoneessa tunnin, jonka jälkeen toimenpidehuoneessa puoli tuntia odottamassa lääkäriä, joka lopulta saapui ja yllättyneenä totesi, että ai eikö sulta vielä olekaan otettu ultraäänikuvia? Oli kuulema heidän mokansa. Eikun aloitetaan alusta. Seuraavaksi odotin ultran odotushuoneessa, sitten toimenpidehuoneessa, kunnes olin taas tutussa ensiavun odotushuoneessa (jonka telkkarissa pyöri taas Kauniit ja rohkeat) ja vielä sain puolisen tuntia odottaa toimenpidehuoneessa, kunnes lääkäri tuli ja sanoi, että kaikki on kunnossa ja poistui alle minuutin kuluttua.

Mutta tällä kertaa varsinainen aikomukseni on hehkuttaa romanialaisia elokuvia. Lauantaina katsoin rainan nimeltä California dreamin', joka sijoittuu 90-luvun lopulle pieneen romanialaiseen kylään. Joukko amerikkalaisia NATO-sotilaita on saattamassa sotakalustoa junalla Romanian läpi Kosovoon, kun itsepäinen asemavirkailija pysäyttää matkanteon ja sotilaat joutuvat jäämään kylään muutamaksi päiväksi odottamaan tullipapereita. Paikalliset tytöt haaveilevat paremmasta elämästä Amerikassa, poliitikot kalastelevat hyötyä ulkomaisista vieraistaan ja antiamerikkalainen asemapäällikkö kysyy "missä olitte kun tarvitsimme teitä?". Lopussa jenkit lähtevät ja jättävät jälkeensä sekasorron. Teemat ovat toisenlaisia kuin suomalaisissa elokuvissa, mutta tunnelma oli muuten melko samanlainen.

Tänään kävimme katsomassa leffan, joka pyörii näemmä Suomessakin parhaillaan: 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Rankka, intensiivinen, eleetön elokuva, joka kertoo Ceausescun ajan Romaniasta, jolloin abortti oli kiellettyä, joten opiskelijatytöt hankkivat sellaisen pimeästi. Ahdistavaa katsottavaa, mutta samalla ilmeisen tarkkaa kuvausta kommunistisesta ajasta. Synkkä romanialainen yltyi muistelemaan, että juuri tuollaista se oli: jatkuvaa turvattomuutta, kaikkialla pimeää, koko ajan pitää vilkuilla olan yli kuka on takana. Hän kuuluu siihen onnekkaaseen sukupolveen, joka on saanut kokea vapaan Romanian, mutta muistaa vielä sen toisenlaisena ja ymmärtää kontrastin suuruuden eikä voi olla pohtimatta maailman epäoikeudenmukaisuutta. Olen kuullut paljon anekdootteja kommunistiajoista, mutta tarinoin niistä lisää jonakin kylmänä talvi-iltana (Québec-blogini näyttää muuttuvan Romania-blogiksi :-) No, kerrotaan nyt yksi tarina. Synkän romanialaisen erään ystävän isä kuoli 70-luvulla. Tai tarkkaan ottaen murhattiin. Hänet löydettiin tienpientareelta suu täynnä multaa, mikä on merkki siitä, että henkilö ei ole tajunnut pitää suutaan kiinni. Kyseinen henkilö oli baptisti ja hänestä tuli seurakunnassaan lähes pyhimys, mies, joka uhrasi elämänsä, koska ei suostunut vaikenemaan. Muutama vuosi sitten hänen poikansa halusi nähdä isäänsä käsittelevät asiakirjat ja onnistui saamaan ne käsiinsä (arkistoja ei suinkaan ole vielä avattu julkisiksi). Papereista selvisi, että hänen isänsä oli työskennellyt salaisen poliisin vakojana. Entisestä pyhimyksestä tuli yhdessä yössä syntipukki, halveksittu vasikka. Mitä ihmiset eivät muista tai halua nähdä on, että tuohon aikaan melkein joka toinen toimitti eteenpäin tietoja lähiympäristöstään. Harva teki sitä vapaaehtoisesti ja pakottamatta. Vaihtoehtoja ei vain ollut. Tämänkin tarinan päähenkilö tapettiin, koska hän halusi päästä eroon tehtävästään. Ceausescun diktatuuri edellytti täydellistä kontrollia ja mikäpä oli paras tapa pitää yllä valvontayhteiskuntaa ja pelon ilmapiiriä kuin laittaa ihmiset vakoilemaan toinen toisiaan. Kylläpä lapsuuden Suomi tuntuu lintukodolta ja Rusi-jupakat lastenleikiltä näiden tarinoiden rinnalla.

sairaskertomus jatkuu

Joko gnostilaisen mytologian pahansuovat arkontit vainoavat minua tai Kanadan ilmasto ei vain sovi minulle. Olen yleensä perusterve ihminen, mutta nyt puskee kaikennäköistä kremppaa oikein olan takaa. En ole vielä kunnolla parantunut flunssasta, kun onnistuin saamaan seuraavan vaivan lentokoneessa paluumatkalla: uskokaa tai älkää, minulla on veritulppa jalassa. Tarkalleen ottaen kaksi, mutta ne on pinnallisia laskimotukoksia, joten lääkitystä ei ainakaan toistaiseksi ole aloitettu. Onneksi päätin mennä lääkäriin, kun tajusin yhdistää mielessäni oudon pohjekivun ja äskettäisen lentomatkan. Turha huolestua, en ole hengenvaarassa, mutta pahimmassa tapauksessa joudun perumaan San Diegon matkan. Keskiviikkona on seuraava ultraäänikuvaus ja vasta sen jälkeen lääkäri kertoo, päästääkö se minut lentokoneeseen perjantaina. En mistään hinnasta haluaisi jättää elämäni ensimmäistä SBL-konferenssia ja esitelmää välistä!

Terveyskeskuksen lisäksi nyt on sitten tullut nähtyä paikallinen sairaalakin. Lääkärit eivät edelleenkään käytä valkoisia takkeja, mutta odotushuoneen telkkarista tulee tuttu ja turvallinen Kauniit ja rohkeat. Eilen vietin siellä kuusi tuntia, tänään vaivaiset neljä. Odottaminen alkaa käydä hermoille. Onneksi illaksi on luvassa muuta puuhaa. Menen synkän romanialaisen kanssa romanialaisen elokuvan festareille. Äkkiseltään teema kuulostaa oudolta, mutta Québecissä on itse asiassa useamman tuhannen romanialaisen yhteisö. Synkkä romanialainen ei tietenkään ole tekemisissä maanmiestensä kanssa, sillä miksi tavata ihmisiä, joiden kanssa ei ole muuta yhteistä kuin kieli.

Ai niin, viimeksi unohtui mainita, mikä on suurin puheenaihe täällä tällä hetkellä. Palatessani Kairosta otin lentokentältä taksin kotiin ja selailin matkalla päivän sanomalehteä, jossa kerrottiin, että Montreal Canadiensin kapteeni Saku Koivu oli lausunut avajaissanat ennen pelin alkua - mutta ainoastaan englanniksi. Siitäpä vasta älämölö nousi ja sama virhe tuskin tulee enää koskaan toistumaan. Saku ranskan kurssille, mars mars!

special price for you, my friend

Eilisten Jokelan tapahtumien jälkeen tuntuu vähän typerältä kirjoittaa omista suuressa mittakaavassa merkityksettömistä kuulumisista, mutta toisaalta minulta ei löydy viisaita kommentteja tuohon järjettömään tappamiseenkaan. Oma arkeni jatkuu ennallaan, vaikka tämä tapahtuma painuukin muistiin, kuten 9/11-iskut, Beslanin koulukaappaus, Politkovskajan murha ja muut silkkaa vihaa ja ihmisyydestä piittamattomuutta uhkuvat mielettömät väkivallanteot. Miten muuten Suomen tragediat sattuvat osumaan juuri Jokelaan? Junaturmasta taitaa juuri tulla kuluneeksi kymmenen vuotta. Katsotaan, mitä siellä tapahtuu vuonna 2017.

Palaan vielä hetkeksi Kairoon. Basaari on aina elämys. Tungosta, kuumuutta, pimenevää iltaa. Joka askeleella joku on pysäyttämässä ja tyrkyttämässä "huippulaatuista" tuotettaan "erityisen edullisella" hinnalla. Teinitytöt nykivät hihasta ja pommittavat kysymyksillään. Kauppiaat laukovat pakolliset kohteliaisuutensa kauniista silmistä. Jossain vaiheessa basaarin kapeille kujille eksyy väistämättä ja tallustelee kortteleissa, joissa yhtään turistia ei tule vastaan, kunnes päätyy takaisin kultakauppasektorille ja pysähtyy ihastelemaan kaulakorua, joka verottaisi lompakkoa useilla sadoilla euroilla.

Sunnuntaina saimme työskentelyn päätökseen ja lähdimme ekskursiolle Wadi Natrumin luostareihin, jotka sijaitsevat autiomaassa parin tunnin ajomatkan päässä Kairosta. Ensimmäisessä luostarissa, jossa munkkeja on tällä hetkellä 160, meitä opasti valloittava Nikodemos, joka on aiemmalta ammatiltaan matematiikanopettaja. Egyptissä munkkien kuulema täytyy ensin valmistua yliopistosta (miltä tahansa alalta) ja käydä armeija ennen luostariin tuloa. Nikodemos hauskutti meitä kuivisvitseillään tyyliin "Arvaatteko, miksi tuota vanhaa puista katon rajassa sijaitsevaa saarnatuolia ei enää käytetä?" Veikkailtuamme turvallisuussyitä ynnä muuta, kuului vastaus: "Koska meillä on nykyään äänentoistojärjestelmä". Hän oli todella otettu siitä, että me kaikki osasimme koptia ja niinpä päädyimme resitoimaan koko porukalla koptinkielisiä rukouksia. Pitkän ja perusteellisen kierroksen jälkeen me kaikki olimme valmiita suutelemaan maata Nikodemoksen jalkojen alla ja hän puolestaan toivoi saavansa yhteiskuvamme hotmail-osoitteeseensa. Ja se paikka kun näytti siltä, ettei siellä olla internetistä kuultukaan...

Kotimatka oli pitkä ja uuvuttava. Tuomas ja minä jouduimme yöpymään Frankfurtissa järkyttävän kalliissa lentokenttähotellissa, jota emme onneksi joutuneet itse maksamaan. Hintatasoa kuvaa hyvin se, että 2 desilitran vesipullo maksoi lähes kolme euroa. Fraknfurt-Montreal -välisellä lennolla takapenkiltä raikasi kotoisa "perkele", joka tuli Kanadaan keikkailemaan menossa olevan suomalaisen hevibändin suusta. Heillä olisi ollut tänään keikka Québecissä ja uhosin kovasti tulevani kuuntelemaan heitä, mutta päätin kuitenkin, että 25 dollaria örinähevistä ylittää isänmaallisuuteni rajan. Bändin nimi on Ensiferum, jos se jollekin teistä jotain sanoo.

Kotona taas. Väsymys on kova, mutta työt painavat päälle ja jo ensi viikon perjantaina on edessä lähtö San Diegoon raamatuntutkijoiden kansainväliseen jättikonferenssiin. Olla möllöttäminen siirtyy näin ollen hamaan tulevaisuuteen.

orientaaleja elamyksia

Kairo on yhta kaoottinen kuin muistinkin, paitsi etta liikenne on viela jarjettomampaa. Joka kerta katua ylittaessa tekee mieli tehda ristinmerkki ennen autojen sekaan syoksymista. Taktiikka on nayttaa maaratietoiselta ja valttaa akkinaisia liikkeita. Ei siis saa pysahtya keskella katua tai ryhtya yhtakkia juoksemaan tai autoilijoiden etaisyyslaskelmat menee pieleen. Toistaiseksi olen onnistunut selviamaan hengissa ja mita enemman taalla tulee oltua, sita enemman tekee mieli hypata taksiin kavelemisen sijaan. Taksikyydin huono puoli tosin on se, etta harva kuski puhuu englantia eivatka he todellakaan osaa lukea karttoja. On siis aika sattuman kauppaa, mihin paatyy.

Tanaan meilla on vapaapaiva, joten ehdin piipahtaa netissa ja pyoria kaupungilla. Tama on vasta toinen kerta kun naen Kairoa paivanvalossa, silla seminaarimme on kestanyt joka paiva iltakuuteen. On vahan holmo olo viettaa melkein kaikki aika hotellissa, vaikka ei viiden tahden olosuhteissa mitaan valittamista olekaan. Iltaisin olemme sukeltaneet kaduille ja etsineet ruokapaikkaa. Matkaoppaissa mainitaan suurinpiirtein samat paikat, joten pari kertaa on kaynyt niin, etta olemme lahteneet illallistamaan pienissa porukoissa, mutta olemme kuitenkin toisistamme tietamatta paatyneet kaikki samaan paikkaan... Illallisen jalkeen tapanamme on viela istua myohaan hotellin kattoterassilla, nauttia lampimasta illasta (paikallisten mielesta kylmasta) ja katsella Niilia. Younet tuppaa jaamaan vahan lyhyiksi ja vissiin jet lag painaa myos, niin etta valilla taytyy taistella pysyakseen hereilla seminaarin tylsimpien keskustelujen aikana. Tanne tultuani olin valvonut yli 30 tuntia putkeen, silla itaan pain matkustaessa yksi yo havisi valista kokonaan. Matka meni kuitenkin ihan sujuvasti, toisin kuin ryhmamme norjalaisjasenilla, joiden matkanteko kesti kaksi vuorokautta. Heidan lentonsa Oslosta Frankfurtiin oli aavistuksen verran myohassa, niin etta he saapuivat jatkolennon portille pari minuttia myohassa, eika heita enaa paastetty sisaan, silla heidan lippunsa oli jo myyty eteenpain! Erittain asiakaspalveluhenkista toimintaa Lufthansalta. He viettivat yon Frankfurtissa, mutta eivat mahtuneet aamukoneenkaan kyytiin, vaan saapuivat vasta seuraavana yona ja silloinkin eri reitteja. Lisaksi suurimman osan matkalaukut olivat tietenkin havinneet silla valin. Maanantai-aamuna seurassamme oli siis pahantuulisia norjalaisia.

Toistaiseksi matkan ehdoton kohokohta on ollut vierailu Koptilaisessa museossa. Kyseisessa paikassa sailytetaan kaikkia Nag Hammadin koptinkielisia kasikirjoituksia, siis teksteja, joita seminaarimme osanottajat tutkivat. Emme olleet etukateen varmoja, saisimmeko nahda enempaa kuin perusnayttelyn, mutta paikan paalla henkilokunnan avuliaisuus loi kaikki allikalla: saimme vapaasti tutkia kaikkia teksteja. Sen kuin vain pyysimme haluamamme koodeksin sivua ja se annettiin kasiimme. Olisittepa nahneet ne haltioituneet ilmeet! Tassa sita nyt ollaan ja tuijotetaan teksteja, jotka joku munkki on kopioinut huolella 1600 vuotta sitten. Olin yllattynyt kasikirjoitusten hyvakuntoisuudesta, teksti oli helposti luettavaa ja siistia. Kasiala vaihteli koodeksista toiseen ja "minun" tekstiani haukuttiin lapsen kirjoittamaksi. Meilta oli keratty kamerat pois ennen sisaan astumista, mutta yksi ryhmamme jasen oli salakuljettanut kameran ja otti kuvia ei niinkaan teksteista itsestaan, vaan meista katsomassa niita. Ilmeet ovat paljonpuhuvia. Vartijat pitivat meita todennakoisesti hulluina kun jaksoimme vouhkata joistakin vanhoista paperinpaloista, mutta luulen, etta tyontekijat olivat mielissaan nahdessaan niin monta nuorta ihmista, jotka olivat niin innoissaan heidan tyostaan ja siksi olivat niin suopeita meita kohtaan. Normaalisti kasikirjoitusten nakeminen edellyttaa kuukausien paperisotaa.