Oodi navigaattorille

Ennen vanhaan Euroopan turneelle lähdettiin paksun karttakirjan ja hyvän kartanlukijan kanssa. Meillä tuo metodi ei olisi toiminut, sillä mieheltä puuttuu ajokortin lisäksi myös kartanlukutaito. Eikä niistä maantiekartoista aina olisi ollutkaan apua huonosti viitoitetulla takahikiällä tai esikaupunkialueella. Onneksi nykyaika on tuonut mukanaan navigaattorin. Voin vain kuvitella, millaisia perheriitoja karttojen tulkitseminen on tuonut mukanaan, sillä jopa navigaattorin kanssa voi saada kinaa aikaiseksi siitä, olisiko pitänyt kääntyä nyt heti vai vasta 50 metrin päässä.

Meidän TomTomimme käskyttää lempeällä, mutta päättäväisellä äänellä suuntaan, joka suurimmassa osassa tapauksia on oikea. Silloin tällöin Tomppa tosin käskee kääntymään suuntaan jossa ei ole tietä tai väittää meidän ajavan pellolla, mutta enimmäkseen se on hyvin kuusella reiteistä. Ja pääasia, että käyttää myös omaa järkeään, kuten teki ystäväni, joka navigaattori kehotti kääntämään heti oikealle keskellä moottoritiesiltaa.

Tompan logiikassa on joitakin pikkuvikoja. Se laskee joko nopeimman tai lyhyimmän reitin, mutta sellaista vaihtoehtoa se ei tunne kuin "järkevin reitti" (vrt. www.viamichelin.com, joka on kerrassaan loistava reittejä suunnitellessa). Lyhin reitti on kirjaimellisesti linnuntiereitti, joka vie kärrypolkuja pitkin (usein Tomppa kysyykin, että haluatko välttää päällystämättömiä teitä. No haluan, kiitos). Nopein reitti on yleensä moottoritietä pitkin, mutta toisinaan Tomppa on päätellyt reitin olevan vielä nopeampi, jos menemme ramppia alas ja tulemme ramppia ylös - oikaiseehan se ainakin parisataa metriä. Sellaisissa tapauksissa on tosin vähän hölmö olo taas moottoritielle palatessa.

Tomppa ottaa hermoon erityisesti silloin, jos päätän poiketa jonnekin tai en pääse kulkemaan ehdotettua reittiä ja se vain jatkaa nalkuttamistaan: "turn around when possible". Siitä huolimatta ilman Tomppaa emme olisi ikinä selvinneet yhtään minnekään öisessä tulvivassa Unkarissa tai Belgian maaseudulla. Tai Vantaalla. Siellä sitä navigaattoria vasta tarvitaankin.

Der Stau

Näin idyllisistä tunnelmista ehdimme nauttimaan ruuhkien välissä

Oma saksan opiskeluni jäi kouluaikoina vähäiseksi, mutta silti jonnekin aivojen perukoille syöpyi käyttösana "der Stau" eli liikenneruuhka. Enpä silloin tiennyt, mitä todellinen ruuhka tarkoitti. Saksassa opin senkin. Belgialaisesta luostarista lähdettäessä edessä oli useiden satojen kilometrien ajo Celle-nimiseen kaupunkiin Pohjois-Saksassa, mutta ajoaika näytti varsin ilahduttavalta. Navigaattori ei nimittäin laske automaattisesti mukaan ruuhkassa kuluvaa aikaa ja Saksassa eteenpäin ei tunnu pääsevän lainkaan osumatta ruuhkaan. Meille tämä hetki koitti jossakin Kölnin liepeillä, keskellä moottoritietä. Minun logiikallani on ymmärrettävää, jos keskikaupungilla kadut ruuhkautuvat, kun liikennevaloista pääsee kerralla läpi vain tietty määrä autoja, mutta liikenteen totaalinen pysähtyminen moottoritiellä muun syyn kuin äkillisen onnettomuuden takia tuntuu käsittämättömältä. Mutta niin vain nökötimme keskellä moottoritietä tunnin verran, niin, että viiden minuutin välein nytkähtelimme hitusen eteenpäin. Lopulta ruuhkan purkauduttua selvisi syykin: moottoritieltä oli yksi kaista poissa käytöstä tietyön vuoksi. Yksi kaista! Ja silti liikenne oli täysin pysähdyksissä. Tähän liittyikin oppitunti numero kaksi Saksan liikenteestä: autoja on käsittämättömän paljon. Moottoritiellä autoja on koko ajan edessä, takana, molemmilla sivuilla ja ihan siinä nokan alla jos ei pidä varaansa. Turvavälejä ei tunneta, tilannenopeus on mukavasti tappavat 130 km/h ja koko ajan pitää olla äärimmäisen keskittynyt, jos omalla kaistalla tapahtuukin yhtäkkiä äkkijarrutus tai viereisen kaistan rekka päättää siirtyä nenäsi alle varoittamatta. Kaikki aina kehuvat Saksan autobaanoja, mutta minulle se oli Puolan ohella matkan stressaavin ajopätkä.

Loppumattomalta tuntuneen moottoritieseikkailun jälkeen saavuimme vihdoin Celleen ja majoituimme viehättävään pieneen hotelliin, joka sijaitsi satoja vuosia vanhassa talossa, sillä Cellessä ei muunlaisia oikein olekaan. Pikkukaupunki oli arki-iltana hiljainen kuin Kouvola konsanaan, mutta löysimme kuitenkin avoinna olevan ravintolan ja virkistyimme pizzasta ja ihanasta vehnäoluesta.

Celle on joskus valittu Saksan kauneimmaksi kaupungiksi. Sieväähän siellä on kuin piparkakkukaupungissa, täynnänsä puurakenteisia ristikkotaloja. Vanhojen talojen ulkoseiniin on muuten maalattu raamatunlauseita, mikä oli hieman hämmentävää. Kaikkialla on siistiä ja sievää, mutta aavistuksen kliinistä. Jos kaipaat rosoisuutta, niin suosittelen suuntaamaan ranskalaisiin pikkukaupunkeihin. Pizzalla istuessamme kadehdin silti paikallisia teinejä, jotka kokoontuivat jäätelöbaariin. Itse nimittäin kasvoin paikkakunnalla, jossa kavereita tavattiin joko Shellin tai R-kioskin kulmalla. Me mistään jäätelöbaareista oltu kuultukaan.

Päätimme nauttia aamiaisen piknik-muodossa paikallisen linnan puistossa (ylin kuva). Ajatus oli muuten hyvä, mutta emme ottaneet huomioon ankkoja, jotka alkoivat vaappua erittäin määrätietoisesti meitä kohti heti kun olimme istuneet alas. Ennen kuin ne olivat yhtä määrätietoisesti ryövänneet eväämme, olimme jo vaihtaneet maisemaa. Loppujen lopuksi istuimme penkillä, jonka ohi kulki koko ajan ihmisiä eikä ruokailu siksi tuntunut kovin yksityiseltä hetkeltä.

Kahden yön jälkeen oli aika jatkaa matkaa kohti pohjoista. Edessä oli reissun pisin ajomatka, joka venyi 900 kilometriksi kun jouduimme vaihtamaan reittiä kesken kaiken. Alun perin nimittäin ajattelin, että matkustaisimme lautalla Saksasta Tanskaan, mikä lyhentäisi ajoa parillasadalla kilometrillä. Olin kuitenkin kuullut varoituksia siitä, että saksalaisten kesälomaviikonloppuina lautalle saattoi olla kymmenien kilometrien jonot ja odotus voisi kestää melkein koko päivän. Olin kuitenkin tuudittautunut siihen uskoon, että kesälomat näillä seuduilla alkavat vasta heinäkuussa. Hampuriin menevällä tiellä oli kuitenkin taas sellaiset mateluruuhkat, että kun livahdimme välillä huoltoasemalle kysäisin myyjältä syytä ja hän kertoi, että lomat olivat juuri alkaneet Saksassa ja kahdessa naapurivaltiossa. Päätimme suosiolla siis valita maantiereitin.

Tanskan läpi ajaminen oli hieman puuduttavaa. Vain isoja siltoja ylittäessä maisemat olivat vaikuttavia, mutta niistä joutuikin sitten pulittamaan pitkän pennin (yhteensä noin 70 euroa). Mutta Ruotsissa vasta tylsää olikin, loputtomiin samanlaista metsämaisemaa kuin kotopuolessakin. Hurrasimme aina kun navigaattori osoitti matka-aikaa olevan kymmenen minuuttia edellistä vähemmän.

Emme sentään kuvitelleet ajavamme yhdessä päivässä Tukholmaan asti, vaan yövyimme välissä Jönköpingin liepeillä jossain tienvarsihotellissa, jossa ruotsalainen kansankoti näytti holhoavimmat kasvonsa. Hotellihuoneen sängyllä oli lehtinen, jossa valistettiin terveellisistä elämäntavoista ("syö useita kertoja päivässä, mutta vain pieniä annoksia kerrallaan"). Aamiaisbuffetissa tarjolla ei ollut oikeaa voita tai rasvaisia makkaroita, niin kuin Saksassa, vaan paljon luomua ja kevyttuotteita. Minikokoiset croissantitkin oli melkein piilotettu sivupöydälle. Mahdolliset verisuonitaudit eivät siis mene ainakaan tämän puljun piikkiin.

Viimeisenä aamuna ja viimeisellä taipaleella ajaminen tuntui tahmeammalta kuin kertaakaan aiemmin eikä 350 kilometrin pyrähdys Tukholmaan tuntunutkaan enää niin pikkujutulta kuin suunnitelmissa. Oi sitä auvoa, kun ajoin auton laivaan ja tiesin, että seuraavana päivänä ja seuraavana viikkona en joutuisi istumaan ratin takana muuten kuin kauppareissulla. Kolme viikkoa ja 6000 kilometriä kunnialla takana päin! Tämän jälkeen voin sanoa olevani Oikea Kuski.

Matkakertomus päättyy siis vihdoin tähän. Mutta älkää vielä iloitko ennenaikaisesti, sillä ylihuomenna reissaamme kuukaudeksi Lontooseen ja kerrottavaa kertyy takuulla.

Luostarivierailu

Etana näytti sarvensa ja pouta saapui. Sateet väistyivät viimein Champagnessa oleillessamme, mutta helteiseltä alkoi tuntua vasta, kun jätimme Ranskalle haikeat jäähyväiset. Aiempi suosikkimaamme Italia on saanut pahan kilpailijan ja suunnittelemme jo ajatuksen tasolla matkaa Provenceen.


Seuraava yöpymispaikkamme ei komeillut suosituimpien häämatkakohteiden kärkipäässä, suuntana oli nimittäin ekumeeninen luostari Chevetognen kylässä Belgiassa. Kohde oli miehen valitsema, sillä luostarin asukkaiden joukossa on eräs tutkijamunkki, jonka kanssa mies on ollut tekemisissä sähköpostitse jo kauan. Nyt heille tarjoutui tilaisuus kohtaamiseen kasvokkain ja miehelle myös mahdollisuus penkoa luostarin kirjastoa ja kirjakauppaa, matkakohteemme Ranskassa kun eivät varsinaisesti suosineet antiikin teologiaa käsittelevien kirjojen hankintaa. Burgundyssä sen sijaan piipahdimme isossa kirjakaupassa, jossa myytiin vain viiniin liittyvä kirjallisuutta ja muuta oheissälää. Siis kokonainen kauppa pelkkää viiniasiaa! Siellä jopa myytiin Trivial Pursuitin viinieditiota, mutta mistäpä löydät kuusi ihmistä, joiden kanssa voisi pelata ranskankielistä viiniknoppitietopeliä...

Mies tiesi nimeltä myös toisen luostarissa asuvan munkin, jolle hän itse asiassa oli omistanut pian ilmestyvän artikkelin. Kuulimme, että hän oli hyvin iäkäs ja varsin huonokuntoinen, mutta arvelimme silti tapaavamme myös hänet. Mutta saavuttuamme luostariin meidät ohjattiin heti lounaalle, jota emme vielä ehtineet edes lopetella, kun ruokasaliin rynnisti munkki, joka julisti isä Lannin kuolleen juuri. Matkustimme siis Suomesta asti belgialaiseen luostariin tapaamaan munkkia, joka kuoli juuri kun saavuimme perille. Spooky, sanoi mies (joka pakotettiin jättämään viimeinen tervehdys edesmenneelle munkille kun hautaustoimiston miehet olivat käyneet valmistelemassa ruumiin arkkuun).

Toinen isännistämme sen sijaan oli varsin hyvissä ruumiin ja sielun voimissa. Isä Ugo oli ulkoiselta olemukseltaan varsin joulupukkimainen: yhtä pitkä kuin leveä, valkopartainen silmälasipäinen setä, joka nauraa räkätteli koko ajan. Luostarin vähälukuisesta asujistosta löytyi monenlaista tallaajaa, kokki oli tietenkin tukeva, mutta monet olivat mielikuvien maailmallisista iloista kieltäytyneiden riutuneiden hengenmiesten näköisiä.

Chevetognen luostarin erikoisuus on sen ekumeeninen järjestely. Päärakennuksen molemmin puolin on kappeli, joista toisessa vietetään itäistä ja toisessa läntistä liturgiaa. Ruokailuhetket ja muu toiminta ovat munkeille yhteisiä. Minua tämä systeemi lähinnä masensi. Erillinen ehtoollisen vietto tuntuu korostavan kuilua, joka arjen muutoin jakavia ortodoksi- ja katolisia munkkeja erottaa.

Toinen segretaation ilmentymä oli vierailijoiden ruokailutila. Ymmärtäisin kyllä hyvin, jos luostarin vakituisten asukkaiden ruokailu halutaan pitää privaattina, mutta tässä tapauksessa miesvieraat olivat tervetulleita syömään munkkien kanssa. Ainoastaan naisten piti ruokailla keskenään vierailijoiden ruokasalissa. Joillekin munkeille pelkkä naisten läsnäolo samassa rakennuksessa tuntui olevan liikaa päätelleen niistä murhaavan halveksuvista katseista, joita minuun luotiin kun odottelimme illallisen alkamista ja munkit saapuivat kappelistaan. Aluksi ajattelin, että pukeutumisessani on jotain vialla, vaikka olinkin vetänyt ylleni peittävimmät mahdolliset loimet, mutta vika taisikin olla vain minun olemassaolossani. Voi sitä omahyväisyyden ja itseriittoisuuden määrää, joissa jotkut miessukupuolen jumalanpalvojat voivatkaan rypeä! Tätä puolta en ole ymmärtänyt enkä koskaan tule ymmärtämäänkään katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Onneksi en maininnut kenellekään, että olen luterilainen pappi...

Näissä tunnelmissa aloitimme illallisen, joka sujui hiljaisuuden vallitessa. Tai siis meidän piti olla hiljaa, mutta kaiuttimista kaikui munkkien ruokailutilasta tuleva monotoninen ääneenluku. Kun munkit olivat päättäneet ruokailunsa, luenta loppui ja loppurukousten jälkeen mekin saimme liikahtaa pois paikoiltamme. Miehen toiveesta ajoimme saman tien lähimpään kaupunkiin hampurilaiselle, sillä hänelle jäi nälkä luostari-illallisesta... Seuraavana päivänä isä Ugo muuten selitti meille, että jokaisessa ruokailussa luetaan jotain kirjaa, lounaalla toista ja illallisella toista. Edellisen kirjan läpi lukeminen kesti kuulema kymmenen kuukautta. Lukemisto vaihtelee Benediktuksen luostarisäännöstä aina päivän sanomalehteen asti.

Luostarissa oli jonkin verran vieraita ja heidän majoittamiseensa oli varattu kokonaan erillinen rakennus, jossa oli jopa "perhehuoneita" (siis huone, jossa oli kaksi sänkyä, toisistaan erillään tietenkin). Tyypillinen kävijä vaikutti olevan keski-ikäinen nainen, yllätys yllätys. Päästyämme vierastalon rauhaan tuntui siltä, että tässä voisi jopa hieman rentoutua. Vietinkin suurimman osan päivästä ja seuraavasta aamusta pihalla kirjaa lueskellen sillä aikaa kun mies keskusteli tutkimuskysymyksistä isä Ugon kanssa. Seuraavana aamuna osallistuimme toki jumalanpalvelukseen, olihan kyseessä Johannes Kastajan syntymäpäivän juhlinta (joka meillä täällä Suomessa juhannuksena tunnetaan, mutta monessa muussa maassa pelkästään kirkollisena juhlapyhänä).

Isä Ugo oli pelkkää sydämellisyyttä, juhlapäivän lounas paljon enemmän kuin luostarilta odotin (naudan pihvi, sienikastiketta, ranskalaisia perunoita ja vaniljakakkua), ja mies sai ilmaiseksi mukaansa laatikollisen luostarin julkaiseman teologisen aikakauskirjan vuosikertoja, mutta silti oli jotenkin keveämpi hengittää kun käänsimme auton pois luostarin pihasta. Luostarilaitos itsessään on aika kaukana siitä, mitä itse ajattelen olevan kristinuskon ydintä.

Kuplivassa kaupungissa osa II

Jos kirjoittaisin dekkarin, sijoittaisin sen tapahtumat ehdottomasti Epernayn maanalaisiin shamppanjakellareihin! Kuvitelkaa, kaupungin alapuolella risteilee satoja kilometrejä tunneleita, joissa pulloja kypsytetään. Pelkästään Moet&Chandonin talon alla on 28 kilometriä tunneleita kolmessa tasossa. Ilma on niissä kuulema juuri oikeanlainen shamppanjan kypsytykseen, tasainen 10-12 asteen lämpötila vuoden ympäri ja sopiva ilmankosteus. Kellarit ovat sokkeloisia labyrintteja, joihin eksyy helposti ilman opasta tai opasteita. Valaistus on hämärä, nurkkiin ei näe ja tunnelma on mystinen: tänne pitää ehdottomasti sijoittaa pari murhaa, jotka tietenkin kietoutuvat kansainväliseen salaliittoon shamppanjan miljoonabisneksen ympärillä...

Kellareista kiinnostavampi oli Achille Princierin pienempi kellari, jossa saimme liikuskella omin päin. Innokkaimmin tosin tutkimme seinien graffitteja, siis niitä tyyliin "Jussi was here", mutta nämä olivat ranskaksi ja toistasataa vuotta vanhoja.

Toisen Epernay-päivän aloitimme siis vierailulla Achille Princierille, ja sitten olikin jo lounaan aika. Ruokailun jälkeen mies päätti ottaa kylvyn hotellihuoneessamme. Hän laittoi veden valumaan ja tuli huoneen puolelle nakuttelemaan tietokonetta. Ei mennyt kuin muutama minuutti, kun siivooja koputti ovelle ja kysyi onko joku suihkussa. Vesi nimittäin tippui alakertaan. No, oli käynyt niin, että suihku oli kierähtänyt ammeen pohjalla ylösalaisin ja suihkutti vettä suoraan lattialle. Ranskalaisissa kylpyhuoneissa ei siis tosiaan ole mitään viemärisysteemiä, tässäkin vaan pelkkä puulattia. Suoraan huoneemme alapuolella oli hotellin respa, jossa yritettiin pelastaa tulostimia ja tiekokoneita vesivahingoilta ja vettä kerättiin ämpäreihin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt ne joutuvat uusimaan koko lattian. Jos nimittäin suomalaisessa talossa vesi valuu alakertaan asti, niin silloin rakenteet ovat jo pilalla. Mutta ranskalainen rakentaminen taitaa olla toisenlaista; jos vesi valuu lattian läpi parissa minuutissa, ei siellä välissä taida juuri olla eristäviä kerroksia, jotka voisivat mennä pilalle... Joka tapauksessa olimme tapauksesta niin noloissamme, että emme enää kehdanneet näyttää naamaamme hotellin henkilökunnalle vaan luikimme vastedes sisään ja ulos takaovesta. Harmi sinällään, sillä olisimme halunneet illastaa hotellin ravintolassa.

Iltapäivän ratoksi mies halusi käväistä Reimsissä, joka sijaitsee vain 30 kilometrin päässä. Hyppäsimme siis autoon ja lähdimme ajamaan kohti isoa kaupunkia. Perillä muistin, miksi olin halunnut välttää suurkaupunkeja reissullamme. Vieraassa kaupungissa ajaminen on ahdistavaa, etenkin tässä tapauksessa kun koko keskusta oli yhtä suurta tietyömaata eikä navigaattorista ollut mitään apua. Yritin löytää rautatieaseman parkkipaikan, mutta jouduin kiertämään koko aseman alueen pariin kertaan, ennen kuin onnistuin löytämään sivutien, josta luikahtaa sisään. Kiertelimme jonkin aikaa keskustassa ja ihmettelimme etenkin jättimäistä katedraalia, joka muistutti paljon Pariisin Notre Damea. Tämä katedraali oli kärsinyt pahoin pommituksissa ja jouduttu rakentamaan osin uudestaan ja siksi sisältä löytyi modernin taiteilijan kädenjälkeä, päätyikkunan lasimaalaukset olivat nimittäin Marc Chagallin käsialaa.

Jos Reimsiin saapuminen oli ollut ongelmallista, niin sieltä poispääseminen vasta haastavaa olikin. En millään meinannut löytää tietä ulos parkkipaikalta, sillä kaikkialla oli vain tietöitä. Sain jo puolittaisen paniikkikohtauksenkin kun olin auton kanssa ahtaassa paikassa eikä ulospääsyä näkynyt missään. Kun se lopulta onnistui, vannoin, että tämän matkan jälkeen kierrämme loput suurkaupungit kaukaa!

Kuplivassa kaupungissa osa I

Epernayn turisti-infossa oli tällainen kokoelma kaikista seudun shamppanjamerkeistä

Mistä lähtien shamppanjasta tuli se juttu? Omassa kaveripiirissäni näin tapahtui kolmenkympin korvilla. Yhtäkkiä lahjaksi ei enää kannettukaan Henkelliä tai muita halppiskuohareita vaan aitoa shamppanjaa. Shamppanja on oiva varallisuustason kasvun mittari. Sitä ryhdytään ostamaan siinä vaiheessa kun opiskelijamaailmasta on siirrytty työelämään ja asuntolainasta huolimatta ei enää tarvitse arpoa ostaisiko kuuden vai seitsemän euron punkkua (tai mistä minä tiedän miten nykyopiskelijat elävät, teineilläkin kun tuntuu olevan ökykalliita brändikäsilaukkuja). Itse olin pitkään sitä mieltä, että minun ei kannata rahojani tuhlata shamppanjaan, kun en kuitenkaan erota sitä kuohuviinistä. Voi hyvänen aika, sehän on vähän kuin sanoisi ettei Saarioisten kumipitsaa aidossa kiviuunissa valmistetusta, juuri oikeanlaisella sitkolla ja rapeudella varustetun pohjan päälle aidoista raaka-aineista kasattua pizzaa. Toki shamppanjoissakin on eroja. Huonoimmat ovat (melkein) yhtä huonoja kuin halvat kuohuviinit. Ja toisinpäin: laadukas kuohuviini on shamppanjan veroista, mutta valitettavasti myös hinnaltaan samoissa lukemissa.

Sen lisäksi, että viime vuosina shamppanjaa on kertynyt lahjaksi keskiluokkaistuvilta tovereiltani, olen päässyt sen makuun Bar Groteskin shamppanjatiistailla. Lasillinen Pol Rogeria irtoaa vitosella eli pullollinen maksaa kympin vähemmän kuin alkoholin monopoliyhtiössä. Kerrassaan ihastuttava juoma! Jos osaisin viinislangia, tähän tulisi lista kuvailevia adjektiiveja, mutta nenääni ja makunystyröitäni ei ole harjaannutettu nahkan, tallin ja mustekynän erotteluun viinistä, joitakin esimerkkejä mainitakseni. Groteskin tiistai-illoissa kehkeytyi ajatus suunnata auto myös shamppanjan synnyinsijoille Champagneen ja shamppanjapääkaupungiksi tituleerattuun Epernayhyn.

Epernayssa majoituimme periranskalaisessa pikkuhotellissa, jonka puistonäkymään ja kylpyammeeseen olimme kovin ihastuneita viidakkohenkisestä sisustustyylistä huolimatta. Heti saavuttuamme söimme myöhäisen pikalounaan (kaupungilla on kokoa sen verran, että sieltä jopa löytyi koko iltapäivän ruokaa tarjoavia bistroja) ja säntäsimme sitten tutustumaan Moet & Chandonin shamppanjataloon. Avenue de la Champagnen varrella komeilevista lukaaleista saaattoi päätellä, että täällä kasvaa Ranskan viinituotannon Raha. Kierros shamppanjakellareissa kesti tunnin, sisälsi perusteellisen opastuksen shamppanjanvalmistukseen ja päättyi lasilliseen talon shamppanjaa. Kierros oli toki vaikuttava, mutta kovin markkinahenkinen. Lukemat olivat hengästyttäviä: maanalaisissa kellareissa muhii sata miljoonaa pulloa shamppanjaa ja pelkkä vuosituotanto on 26 miljoonaa pulloa. Yhtiö onkin maailman suurimpia shamppanjantuottajia ja konsernin Moet-Hennessy Louis Vuitton liikevaihto huima. Jotenkin näin jättiläismäinen koneisto ei tuntunut kovin sympaattiselta. Opas selitti ylpeänä, että firman periaatteisiin kuuluu valmistaa täsmälleen samanlaista shamppanjaa vuodesta toiseen, joten kypsytystä ei enää tehdä tammitynnyreissä, joista saattaisi irrota aromeja. Tasalaatuisuus on ehkä jossain määrin hyve, mutta onko ketään muuta, jonka mielestä on kiva ajatus, että eri vuosikerrat maistuvat hieman erilaisilta ja että persoonallisuus ei ole pahasta? Moet&Chandon on luvalla sanoen hieman tylsä shamppanja - ja pahasti ylihinnoiteltu.

Champagnen-visiitillämme opimme, että hyvää shamppanjaa voi saada viidellätoista eurolla, jos kyseessä on pieni ja tuntemattomampi shamppanjatalo, joka ei ole kiinnostunut panostamaan aggressiiviseen markkinointiin. Seuraavana aamuna käväisimme Moet&Chandonin naapurissa Achille Princierin maistelutiloissa. Heidän vuosituotantonsa on vain 30 000 pulloa, sillä omistaja ei kuulema halua massiivisempaa tuotantoa eikä sitä, että heidän shamppanjansa päätyisi markettien hyllyille ja siksi suurin osa rypälesadosta myydään muille yhtiöille (todennäköisesti iso osa juuri naapuriin, jonka oma viljelykapasiteetti ei kata tuotantomääriä). Epernayn jokaisessa ravintolassa oli shamppanjalista, jolta saattoi valita ruokajuomaksi minulle tuntemattomia, mutta ravintolan hyväksi havaitsemia merkkejä, erittäin kohtuullisella hinnalla. Eräässä baarissa oli jopa lista shamppanjoista, joita saattoi ostaa mukaan - jäähdytettynä toki - myöhään yöhön asti. Epernayhyn mars, jos shamppanja on mieleesi! Tai shamppanja yhdistettynä ostereihin, ankanrintaan ja paahtovanukkaaseen...