Etana näytti sarvensa ja pouta saapui. Sateet väistyivät viimein Champagnessa oleillessamme, mutta helteiseltä alkoi tuntua vasta, kun jätimme Ranskalle haikeat jäähyväiset. Aiempi suosikkimaamme Italia on saanut pahan kilpailijan ja suunnittelemme jo ajatuksen tasolla matkaa Provenceen.
Seuraava yöpymispaikkamme ei komeillut suosituimpien häämatkakohteiden kärkipäässä, suuntana oli nimittäin ekumeeninen luostari Chevetognen kylässä Belgiassa. Kohde oli miehen valitsema, sillä luostarin asukkaiden joukossa on eräs tutkijamunkki, jonka kanssa mies on ollut tekemisissä sähköpostitse jo kauan. Nyt heille tarjoutui tilaisuus kohtaamiseen kasvokkain ja miehelle myös mahdollisuus penkoa luostarin kirjastoa ja kirjakauppaa, matkakohteemme Ranskassa kun eivät varsinaisesti suosineet antiikin teologiaa käsittelevien kirjojen hankintaa. Burgundyssä sen sijaan piipahdimme isossa kirjakaupassa, jossa myytiin vain viiniin liittyvä kirjallisuutta ja muuta oheissälää. Siis kokonainen kauppa pelkkää viiniasiaa! Siellä jopa myytiin Trivial Pursuitin viinieditiota, mutta mistäpä löydät kuusi ihmistä, joiden kanssa voisi pelata ranskankielistä viiniknoppitietopeliä...
Mies tiesi nimeltä myös toisen luostarissa asuvan munkin, jolle hän itse asiassa oli omistanut pian ilmestyvän artikkelin. Kuulimme, että hän oli hyvin iäkäs ja varsin huonokuntoinen, mutta arvelimme silti tapaavamme myös hänet. Mutta saavuttuamme luostariin meidät ohjattiin heti lounaalle, jota emme vielä ehtineet edes lopetella, kun ruokasaliin rynnisti munkki, joka julisti isä Lannin kuolleen juuri. Matkustimme siis Suomesta asti belgialaiseen luostariin tapaamaan munkkia, joka kuoli juuri kun saavuimme perille. Spooky, sanoi mies (joka pakotettiin jättämään viimeinen tervehdys edesmenneelle munkille kun hautaustoimiston miehet olivat käyneet valmistelemassa ruumiin arkkuun).
Toinen isännistämme sen sijaan oli varsin hyvissä ruumiin ja sielun voimissa. Isä Ugo oli ulkoiselta olemukseltaan varsin joulupukkimainen: yhtä pitkä kuin leveä, valkopartainen silmälasipäinen setä, joka nauraa räkätteli koko ajan. Luostarin vähälukuisesta asujistosta löytyi monenlaista tallaajaa, kokki oli tietenkin tukeva, mutta monet olivat mielikuvien maailmallisista iloista kieltäytyneiden riutuneiden hengenmiesten näköisiä.
Chevetognen luostarin erikoisuus on sen ekumeeninen järjestely. Päärakennuksen molemmin puolin on kappeli, joista toisessa vietetään itäistä ja toisessa läntistä liturgiaa. Ruokailuhetket ja muu toiminta ovat munkeille yhteisiä. Minua tämä systeemi lähinnä masensi. Erillinen ehtoollisen vietto tuntuu korostavan kuilua, joka arjen muutoin jakavia ortodoksi- ja katolisia munkkeja erottaa.
Toinen segretaation ilmentymä oli vierailijoiden ruokailutila. Ymmärtäisin kyllä hyvin, jos luostarin vakituisten asukkaiden ruokailu halutaan pitää privaattina, mutta tässä tapauksessa miesvieraat olivat tervetulleita syömään munkkien kanssa. Ainoastaan naisten piti ruokailla keskenään vierailijoiden ruokasalissa. Joillekin munkeille pelkkä naisten läsnäolo samassa rakennuksessa tuntui olevan liikaa päätelleen niistä murhaavan halveksuvista katseista, joita minuun luotiin kun odottelimme illallisen alkamista ja munkit saapuivat kappelistaan. Aluksi ajattelin, että pukeutumisessani on jotain vialla, vaikka olinkin vetänyt ylleni peittävimmät mahdolliset loimet, mutta vika taisikin olla vain minun olemassaolossani. Voi sitä omahyväisyyden ja itseriittoisuuden määrää, joissa jotkut miessukupuolen jumalanpalvojat voivatkaan rypeä! Tätä puolta en ole ymmärtänyt enkä koskaan tule ymmärtämäänkään katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Onneksi en maininnut kenellekään, että olen luterilainen pappi...
Näissä tunnelmissa aloitimme illallisen, joka sujui hiljaisuuden vallitessa. Tai siis meidän piti olla hiljaa, mutta kaiuttimista kaikui munkkien ruokailutilasta tuleva monotoninen ääneenluku. Kun munkit olivat päättäneet ruokailunsa, luenta loppui ja loppurukousten jälkeen mekin saimme liikahtaa pois paikoiltamme. Miehen toiveesta ajoimme saman tien lähimpään kaupunkiin hampurilaiselle, sillä hänelle jäi nälkä luostari-illallisesta... Seuraavana päivänä isä Ugo muuten selitti meille, että jokaisessa ruokailussa luetaan jotain kirjaa, lounaalla toista ja illallisella toista. Edellisen kirjan läpi lukeminen kesti kuulema kymmenen kuukautta. Lukemisto vaihtelee Benediktuksen luostarisäännöstä aina päivän sanomalehteen asti.
Luostarissa oli jonkin verran vieraita ja heidän majoittamiseensa oli varattu kokonaan erillinen rakennus, jossa oli jopa "perhehuoneita" (siis huone, jossa oli kaksi sänkyä, toisistaan erillään tietenkin). Tyypillinen kävijä vaikutti olevan keski-ikäinen nainen, yllätys yllätys. Päästyämme vierastalon rauhaan tuntui siltä, että tässä voisi jopa hieman rentoutua. Vietinkin suurimman osan päivästä ja seuraavasta aamusta pihalla kirjaa lueskellen sillä aikaa kun mies keskusteli tutkimuskysymyksistä isä Ugon kanssa. Seuraavana aamuna osallistuimme toki jumalanpalvelukseen, olihan kyseessä Johannes Kastajan syntymäpäivän juhlinta (joka meillä täällä Suomessa juhannuksena tunnetaan, mutta monessa muussa maassa pelkästään kirkollisena juhlapyhänä).
Isä Ugo oli pelkkää sydämellisyyttä, juhlapäivän lounas paljon enemmän kuin luostarilta odotin (naudan pihvi, sienikastiketta, ranskalaisia perunoita ja vaniljakakkua), ja mies sai ilmaiseksi mukaansa laatikollisen luostarin julkaiseman teologisen aikakauskirjan vuosikertoja, mutta silti oli jotenkin keveämpi hengittää kun käänsimme auton pois luostarin pihasta. Luostarilaitos itsessään on aika kaukana siitä, mitä itse ajattelen olevan kristinuskon ydintä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti