talven ihmemaa

Kevään yrittäessä tehdä tuloaan taivaalta sylki parikymmentä senttiä lisää lunta. Ennätykset on nyt rikottu. Koko talven määrä on muutamaa senttiä vaille viisi metriä. Siis viisi metriä lunta. Varsinainen talven ihmemaa.

Talvesta juontuukin mieleen kuolema, etenkin nyt, kun suomalaisia viihdejulkkiksia menehtyy kuin liukuhihnalta (Suosikki-Jyrki ja Idols-Mia - oikeilla ihmisillä on muuten aina lehdistössä typerät koodinimet: kohu-Johanna, tanssi-Marko). Puolella korvalla tuli seurattua keskustelua, joka käytiin tv-ohjelmasta, jossa oli tarkoitus seurata muutaman ihmisen viimeisiä hetkiä kuolemaan asti. Tehtiinkö kyseistä ohjelmaa muuten koskaan vai hyllytettiinkö se? Joka tapauksessa jälleen tuli mainittua, että kuolema on yhteiskunnassamme tabu. Tietyssä mielessä se onkin. Kuolevat on siivottu kuolemaan pois silmistä ja kaupunkilaisilla ei ole kosketusta edes eläinten kuoleman kohtaamiseen. Tämän sanon itsekin kaupunkilaisena. Edellä kuvattu on kai tavallista kaikkialla länsimaissa, mutta eräässä suhteessa suomalainen kulttuuri eroaa joistakin muista. Ihminen kuolee, hänet haudataan ja sen jälkeen hänestä vaietaan. Suru jatkuu toki yksityisesti, mutta julkisesti edesmennyt on lakannut olemasta osa perhettä. Latinalaisessa Amerikassa pyhäinpäivä on suuri fiesta, jolloin aterioidaan kuolleiden omaisten haudalla. Mutta ei ole tarvetta mennä maantieteellisesti niinkään kauas. Romaniassakin omaisten kuolinpäivä on juhlapäivä. Silloin suku kokoontuu yhteen aterioimaan ja muistelemaan edesmennyttä. Tapana on myös silloin jakaa ruokaa köyhille. Egyptissä tapasimme romanialaisen, joka oli juuri kantanut kaupasta laatikkokaupalla ruokaa viedäkseen sen kirkolle isoisänsä kuolinpäivän johdosta. Mitään tällaista meillä ei ole.

Jatkuva yksinolo ei kyllä yleensä jalostu näin syvällisiksi mietteiksi. Kun omaa tilaa ja aikaa on liikaakin, mieli tarraa joutavanpäiväisiin asioihin. Lähinnä pyörittelen päässäni ruokareseptejä, kauppalistoja, lenkkireittiä tai Rakkautta ja rimakauhua -sarjan juonenkäänteitä (oletteko panneet merkille, että sarjan päähenkilöistä ainoastaan Adam ei ollut kertaakaan uskoton?). Odotan kuin kuuta nousevaa romanialaisen kotiinpaluuta ja Sannin vierailua. Niin moni uhosi tulevansa tervehtimään minua Québeciin, vaan kuinkas sitten kävikään. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki Sadulle ja Sannille, sanansa mittaisille naisille!

kevättä odotellessa

Kevät alkaa hiljalleen hiipiä Québeciin. Sen huomaa auringosta, joka paistaa eri tavalla kuin talvella, tiedättehän. Lumikinoksetkin tuntuvat hieman pienentyneen, vaikka enimmäkseen ollaan vielä pakkasen puolella. Poissa ollessani täällä oli ollut viikon sisällä kaksi lumimyrskyä. Tiedän sen siksi, että sähköpostiin tuli kahteen otteeseen viesti, että yliopisto on suljettu sään takia. Montrealissa kaikki lennot oli peruutettu pahimman myrskyn aikaan. Nyt se on virallisesti ilmoitettu, että tämä talvi on ollut runsaslumisin vuosikymmeniin. Montrealissa pelätään pahoja tulvia, kun kaupungissa olevat lumimassat alkavat sulaa. Erääseen paikkaan lunta on kasattu niin korkeaksi vuoreksi, että se tuskin sulaa kokonaan kesän aikana vaan pysyttelee paikallaan seuraavan lumen tuloon asti. Iltalehden mukaan lumiraivo vaivaa Kanadaa ja erityisesti Quebecin osavaltiolta. Se on tieraivoon (road rage) verrattavissa oleva ilmiö. Ihmiset tappelevat verissä päin harvoista vapaista parkkipaikoista ja aurausajoista. Joku oli uhannut aseella naapuria, joka oli luonut lumet hänen pihalleen.

Olin eilen pitkästä aikaa messussa. Vanhan kaupungin anglikaanikirkossa on joka sunnuntai englanninkielinen jumalanpalvelus. Ei mikään kovin suuri yhteisö, mutta todennäköisemmin eläväisempi kuin paikallisissa katolilaisissa kirkoissa. Kirkkokansa oli keskimäärin keski-ikäistä ja kaikki tuntuivat tuntevan toisensa. Minä erotuin tietenkin uutena joukosta, joten pappi tuli heti messun jälkeen hieromaan tuttavuutta. Jumalanpalveluksesta ei saa niin paljoa irti, jos joutuu kieli keskellä suuta miettimään miten päin tässä kuuluu olla. Usein pappi antoi selkeitä ohjeita esimerkiksi siitä, miten meidän oli tarkoitus kiertää kirkkoa palmunlehvien kanssa. Hassuista punavalkoisista kaavuista huolimatta tunnelma oli hieman epämuodollisempi kuin keskiverrossa suomalaisessa luterilaisessa messussa, jossa ei uskalleta sanoa yhtään ainoaa sanaa, jota ei ole kirjattu kirkkokäsikirjaan. Saarnaa ei muuten ollut, mutten tiedä oliko tämä poikkeuksellista, sillä tällä kertaa luettiin koko passiokertomus siten, että vuorosanat oli jaettu seurakuntalaisten kesken. Onnistuin kuin onnistuinkin mokaamaan jotenkin. Yhdessä vaiheessa eteeni ilmestyi nainen pidellen tarjotinta, jossa oli valkeita lappuja. Yhtään ajattelematta nappasin yhden lapuista itselleni. Nainen tuijotti hetken hölmistyneenä ja purskahti sitten röhönauruun. En vieläkään tiedä mistä papereista siinä oli kysymys, mutta ilmeisesti toimin vastaavasti kuin olisin ottanut kolehtihaavista rahaa.

byrokratian luvattu maa

Edelliseen postaukseeni pitaa lisata, etta heti samana paivana sen kirjoitettuani satuin paikalle, jossa ei enaa ollut lahelta piti, vaan autoilija oli ajanut jalankulkijan yli. Autot kestavat pienia kolhuja, mutta jalankulkijat valitettavasti eivat.

Romanialainen on tuskaillut koptilaisen museon henkilokunnan kanssa. Jotta han paasee nakemaan kasikirjoituksia, pitaa arkistonhoitajan olla paikalla, mutta hantapa ei erityisemmin hotsita istua vahtimassa satunnaisen tutkijan tyota. Niinpa romanialainen on paassyt tekemaan tyotaan vain pari kertaa viikossa ja silloinkin korkeintaan kolme tuntia kerrallaan, kunnes arkistonhoitaja napauttaa kelloaan ja sanoo etta aika loppui, tule takaisin ensi sunnuntaina. Mutta jotta edes nain pitkalle on paasty, on romanialaisen pitanyt ymmartaa tuoda mukanaan pienia lahjoja, vaikkapa makeisia. Varsin pian molemmille on valjennut, etta helpointa olisi, jos romanialainen saisi ottaa valokuvia kasikirjoituksista eika yrittaa kopioida niita tuskastuttavan hitaasti tietokoneelleen. Mutta se vasta vaatikin paperityota. Nyt neljan viikon kuluttua - kun romanialaisella on jaljella enaa viikko taalla - lupa on viimein myonnetty. Jossain vaiheessa romanialainen mietti jo vakavasti koettavansa lahjoa arkistonhoitajan, jotta han saisi ottaa kuvia ilman virallisia lupia. Han oli nimittain nahnyt eraan toisen tutkijan valokuvaavan arabialaisia kasikirjoituksia, niin etta taman ystava oli ollut ovella vahdissa. Onneksi han ei kuitenkaan ryhtynyt tahan, silla tanaan han oli sattunut todistamaan seuraavaa episodia. Samainen tutkija oli jalleen huoneen nurkassa valokuvaamassa jotakin kasikirjoitusta, arkistonhoitajan avustuksella, kun sisaan ryntasi poliiseja, jotka suuntasivat suoraan tutkijan luo ja veivat hanet mukanaan. Egyptilaiset viranomaiset ovat erittain tarkkoja muinaimuistoistansa ja historiallisista esineistaan ja tamankaltainen toiminta on laissa kiellettya. Tutkijaparalle voi hyvinkin olla luvassa vankeustuomio - siis pelkasta valokuvaamisesta.

Tanaan mieleni teki ostaa jokin lehti. Marssin kulman takana sijaitsevaan kirjakauppaan ja nain aikakauslehtihyllyn. Katseeni kiinnittyi Glorian uuteen numeroon. Hetken paastaa aivoni tajusivat, etta se oli suomenkielinen. Vieressa oli viela Oliviankin uusin numero. Myyjat eivat puhuneet englantia, joten en saanut selville, miksi egyptilaisessa kirjakaupassa on suomalaisia naistenlehtia. Valiako halla, onpahan kivaa luettavaa huomenna, kun edessa on taas pitka matka takaisin Kanadaan.

muista aina liikenteessa

Kairossa on noin 20 miljoonaa asukasta ja viisi miljoonaa autoa. Tarkkaa asukasmaaraa on mahdotonta sanoa, silla tilastoja ei ole olemassa. Samoin tyottomyysprosentin arvioiminen on vaikeaa maassa, jossa ei kovin innokkaasti harrasteta kirjallisia tyosopimuksia (eika sen puoleen verojen maksamistakaan). Jos tilastoja olisi, voisin veikata, etta yksi Kairon yleisimmista kuolinsyista on liikenneonnettomuus. Olen nahnyt jo tarpeettoman monta lahelta piti -tilannetta. Jos autoja katselee tarkemmin, huomaa, etta suurin osa niista on pienilla lommoilla. Turha niita on menna korjaamaan, kun kohta joku taas tonaisee toiseen kylkeen. Liikennevaloja tassa kaupungissa ei ole montaa ja nekaan eivat ole aina paalla. Tehokkaammin toimii suurissa risteyksissa poliisi liikenteenohjaustehtavissa. Voisin toisaalta kuvitella, etta talla automaaralla lansimainen liikennevalojarjestelma tukkisi kaupungin lopullisesti. Vaikka ruuhkia on nytkin, naennainen kaoottisuus ja kaistalta toiselle puikkelehtiminen takaavat joustavamman liikenteen. Lapsille ei tosin voi opettaa, etta kadun saa ylittaa vasta kun on vihrea valo tai yhtaan autoa ei nay, tai lapsiparka on niilla sijoillaan viela kymmenen vuoden paastakin. Liikennekulttuuri nakyy kyynarpaataktiikkana muuallakin, esimerkiksi jonottaessa saa tosissaan pitaa puolensa.

excuse me hello good price

Eri maissa on erilaiset hinnoittelukaytannot. Kanadassa minua arsyttaa se, etta ilmoitettuihin hintoihin lisataan kassalla paalle verot. Koskaan ei voi varata valmiiksi tasarahaa, kun ei tieda paljonko tuote lopulta maksaa. Egyptissa sen sijaan hintoja ei yleensa ole kirjoitettu mihinkaan, vaan tuotteen hinta riippuu siita, missa olet, oletko turisti vai paikallinen ja kuinka sitkeasti jaksat tinkia. Eilen kadulla kavellessani sain pakottavan mieliteon ostaa tuorepuristettua appelsiinimehua katukojusta. Jonotin kiltisti ja nain, etta edellani olevat miehet ojensivat myyjalle yhden punnan setelin. Kun tuli minun vuoroni, hinta olikin kivunnut kolmeen puntaan. Eihan se ole edelleenkaan hinta eika mikaan, nelisenkymmenta senttia, mutta sisuunnuin raikean eriarvoisesta kohtelusta niin, etta jatin mehun ostamatta. Olen pohtinut paljon sita, onko hyvaksyttavaa, etta turistilta laskutetaan moninkertainen summa paikallisiin nahden. Toisaalta jokainen Egyptiin tuleva turisti taatusti tienaa enemman kuin paikallinen yksityisyrittaja, joten ostovoima on parempi ja kaikki on silti naurettavan halpaa vaikka siita maksaisi tupla- tai triplahinnan. Sitapaitsi etenkin taalla Luxorissa lahes kaikki paikalliset saavat elantonsa turismista. Kilpailu on kovaa. Veneen, taksin tai hevoskarryn omistaja saattaa joutua odottelemaan suurimman osan paivasta ensimmaista asiakasta ja on siksi jokaisen turistin kimpussa kuin herhilainen. Yhtena paivana han saattaa tienata hyvin, mutta toisena paivana ei juuri lainkaan. Mutta toisaalta onko reilua, etta hinta maaraytyy pelkan kansallisuuden perusteella? Yhta lailla Egyptissakin on rikkaita, jotka kayttavat taksia ja kaikkia muita palveluita maksaen siita saman hinnan kuin koyhat maanmiehensa. Eika ulkomaalainen aina todellakaan ole hyvatuloinen. Romanialainen sanoo, etta kun han kertoo mista on kotoisin, taksikuskit eivat yleensa yrita pyytaa ylihintaa, silla he sympatiseeraavat Romaniaa ja tietavat, etta se ei ole varakas maa.

faaraon kosto

Vuonna 1922 tapahtuneen Tutankhamonin haudan avaamisen jalkeen arkeologiseen ryhmaan kuuluneiden jasenten akilliset kuolemat antoivat pontta myyteille faaraon kostosta. Itse asiassa vain muutama haudan avatessa paikalla olleista useasta kymmenesta henkilosta kuoli seuraavan vuosikymmenen aikana. Paljon todellisempi faaraon kostona kulkeva ilmio on turistiripuli, joka tavoittaa suurimman osan Egyptissa kavijoista. Viime yona faaraon kosto ulottui minuunkin, ironisesti muuten sen jalkeen, kun olin paivalla kaynyt ihmettelemassa faaraoiden hautoja Kuninkaiden laaksossa. Tutankhamonin hauta oli juuri silloin kiinni, joten maailman kuuluisimman muumion kohtaaminen jai valista. Onneksi taman sortin vatsataudilla on taipumusta menna ohi yhta nopeasti kuin se tulikin ja juotuani hotellin kattoterassilla paikallista taikajuomaa, pahanhajuista teeta, kirous tuntuu kumoutuneen.

Lampotilat ovat nousseet viime paivien aikana reippaasti. Kairossa ollessamme valikausitakki oli paikallaan aamuisin ja iltaisin, vaikka iltapaivalla lampotila nousikin reilusti parinkymmenen asteen paremmalle puolelle. Parhaillaan olemme parkkeeranneet Luxoriin, jossa lampoa riittaa kolmekymmenta ja risat. Kuninkaiden laakso sijaitsee autiomaassa, muutaman kilometrin paassa Niilista, joten lampotila siella oli jo sietokyvyn rajoilla vaikka periaatteessa nyt onkin viela talvikausi. Hotellimme Luxorissa on tyypillinen reppumatkailijoiden budjettimajapaikka, mutta yllattavan siisti ja viihtyisa kymmenen euron hintaansa seka Egyptin lansimaista poikkeavaan hygieniatasoon nahden. Kairossa olemme majoittuneena sveitsilaiseen instituuttiin, jolla on vanha huvila Zamalek-nimisessa hienostokaupunginosassa. Instituutin takapihalla on kaunis puutarha, jossa on mukava istua iltaisin ja katsella Niilia. Aamuisin sita ei kuulema kannata harrastaa, silla vaikka auringonnousu onkin kaunis, siihen vuorokaudenaikaan joesta siivotaan roskat ja nostetaan ruumiit, jota yksi instituuttiin majoittuneista saksalaisista oli ollut todistamassa. Sveitsilainen instituutti on pikkuinen verrattuna IFAOon, Ranskan Lahi-idan arkeologiseen instituuttiin, joka sijaitsee upeassa vanhassa palatsissa. Sen puutarhassa voi hetken leikkia kolonialistia ja nauttia Kairossa harvinaisesta hiljaisuudesta.

matkailun avartavasta vaikutuksesta

Matkoja ja matkustajia on ainakin kolmenlaisia. Ensinnakin on pakettimatkoja. Naille matkustajille on samantekevaa, minne matka suuntautuu, kunhan siella on lamminta ja olut on halpaa. Viikko kuluu uima-altaalla ja ravintolassa, jonne ensimmaisena iltana tuli eksyttya (ja jossa on mieluusti suomenkielinen ruokalista). Ehka kaydaan jollakin hotellin tarjoamalla paivaretkella eli vietetaan pari tuntia bussissa, raahustetaan oppaan perassa rauniokierros lapi ja kaydaan paikallisessa baarissa oluella. Kotiin tultua sukulaisille ja tuttaville esitellaan uima-allaskuvia, joista nakyy hienosti ihon asteittainen palaminen ja kehutaan, miten hieno paikka Turkki/Kreikka/Kanarian saaret/Egypti onkaan.

Sitten on tyomatkailijoita, joille on yhta lailla aivan sama mihin maahan paatyy, kunhan lentojen aikataulut ovat sopivat ja kentalla paasee turvatarkastuksesta lapi jonottamatta. Perilla tyomatkailija tutustuu pakettimatkailijan tavoin lahinna hotelliinsa josta kasin matkustaa taksilla seminaari- tai palaveripaikkaan.

Kolmas ryhma ovat reppumatkailijat, jotka aanekkaimmin toistavat matkailu avartaa -mantraa ja pitavat itseaan vahan parempina kuin vahemman matkustavia kanssaihmisiaan. He kiertavat kaukaa itsestaanselvat lomakohteet ja kaihtavat viimeiseen asti hotellien ja matkatoimistojen jarjestamia retkia nahtavyyksiin. Niihin pitaa paasta omin neuvoin, paljon suuremmalla vaivalla, jotta kohde tuntuisi autenttisemmalta, vaikka vieressa turisteja rantautuisikin samaan aikaan viidesta eri ilmastoidusta bussista. Reppumatkailijat eivat ole valmiita maksamaan mistaan, mutta valittavat silti hotellin huonosta tasosta. Reppumatkailijoiden mielesta paikalliset ihmiset ovat aina ihanan ystavallisia ja vieraanvaraisia. Kotiin palattuaan he jarjestavat matkakuvat diaesitykseksi tietokoneelleen, kertovat mielellaan anekdootteja eksoottisista ja jannittavista tapahtumista ja huokailevat, kuinka paasivat hetkeksi matkakohteensa paikalliseen elamaan sisalle.

Silti turisti on aina turisti ja kuukausi jossakin muussa maassa jattaa hanet yhta kaikki ulkopuoliseksi, vaikka kuinka olisikin matkaa tehty paikallisin kulkuneuvoin. Itse asiassa lyhyt visiitti vieraaseen kulttuuriin voi vain vahvistaa ennakkoluuloja siita. Esimerkiksi vaikka se, etta egyptilaiset ovat epaluotettavia ja rahanahneita. En osaa kielta enka tunne kulttuuria enka siksi osaa aina kayttaytya niin kuin olisi suotavaa. Ja kun totun siihen, etta kadulla minua lahestytaan joko kaupittelu- tai iskumielessa, niin suhtaudun lahtokohtaisesti epaluuloisesti jokaiseen, joka pyrkii ottamaan kontaktia. Paikalliset eivat tunne minua sen enempaa kuin minakaan heita, joten heille edustan yhta lailla stereotyyppista lansimaista turistia, jolla on rahaa vaikka yrittaakin pihdata sita ja joka suhtautuu paikallisiin ylenkatsoen. Usein tama onkin totuus. Samalla tavalla paikalliset pitavat turistia vahan tyhmana, kun se ei osaa arabiaa ja turisti paivittelee torppoja egyptilaisia, jotka eivat osaa englantia mutta toistavat silti jees jees. Sivumennen sanoen mielestani on outoa, etta viikon aikana en Kairossa tormannyt yhteenkaan taksikuskiin, joka olisi osannut englantia edes sen vertaa, etta olisi ymmartanyt tarkeimpien nahtavyyksien englanninkieliset nimet. Kun katujen nimetkaan yksinaan eivat valttamatta sano kuskille mitaan, on taksiin astuessa aina kaytettava luovuutta, joka ikista osaamaansa arabiankielista sanaa ja paljon elekielta. Joskus kuskin silmissa nakee valahdyksen, kun han pohtii paljonko rahaa voi kiskoa typerilta turisteilta. Paras keino on kieltaytya neuvottelemasta hinnasta ja lykata sopivaksi katsomansa summa kuskin kateen kyydista poistuessa. Aina se ei onnistu, vaan kuski itsepaisesti hieroo hintaa ajaessaan. Kerran minut jatettiin tien sivuun, kun kuski pyysi tuplahintaa matkasta keskustasta majapaikkaan ja kieltaydyin maksamasta enempaa kuin normaalitaksan. Eniten ottaa paahan, jos annan tippia (olemattomasta) palvelusta, jota en ole edes pyytanyt tai halunnut ja tipin vastaanottaja on tyytymaton saamansa summaan. Tapanani ei edes ole pihistella tippien suuruudessa.

Taman matkan aikana ainoat kontaktit paikallisiin ovat olleet taksikuskit, tarjoilijat ja hotellien tyontekijat. Kairolaiset taksikuskit ovat jarjestaan toykeita eivatka selvasti pida ulkomaalaisista. Kaksi jalkimmaista ryhmaa pyrkivat enimmakseen olemaan ystavallisia, olenhan sentaan maksava asiakas. Ostettu ystavallisyys ei kuitenkaan paljoa lammita enka niin ollen voi tarjota tarinoita paikallisten ylitsevuotavan lampimasta asenteesta ulkomaalaisia kohtaan. Toisaalta kuinka moni meistakaan Suomessa rientaa juttelemaan mukavia turistin kanssa saati kutsumaan hanta kotiimme teelle? Valinpitamattomyys sallittakoon yhta lailla egyptilaisille kuin suomalaisillekin. Egyptissa valinpitamattomyys muuntautuu tosin toisinaan vihamielisyydeksi, joka kulminoituu silmittomina vakivallantekoina turisteja kohtaan. Vuoden 1997 Luxorin veriloylyn jalkeen maassa vallitsi vereton viisivuotiskausi, mutta siita lahtien kuolettavia terrori-iskuja on ollut taas lahes vuosittain. Usein niissa kylla menehtyy enemman egyptilaisia kuin turisteja. Turvajarjestelyt ovat usein nayttavia, esimerkiksi Egyptilaiseen museoon Kairossa kuljetaan kaksien lapivalaisulaitteiden ja metallinpaljastinten lapi ja itse museorakennusta lahestyttaessakin jo pitaa kulkea poliisin tiesulkujen lapi. Toisaalta monissa paikoissa metallinpaljastin piippaa jokaisen kohdalla eika ketaan silti tarkasteta.

Tama postaus taitaa antaa Egyptista vahan turhan synkan kuvan. Seuraavalla kerralla lupaan kertoa kuvien kera hienoista asioista, joita on tullut nahtya. Huomaan olevani reppumatkailijan snobimpi - tai yksinkertaisesti varttuneempi - versio, joka on valmis maksamaan vahan ekstraa mukavuudesta, kuten lentomatkasta 18 tunnin junamatkan sijaan tai langattomasta internetyhteydesta ja joka ei ole niin kiinnostunut sukeltamaan paikalliseen elamaan kuin valikoiden tutustumaan siihen, mika itsea eniten kiinnostaa.