teologeista ja muista

Teologinen tiedekunta on muuttanut puolen vuoden evakon jälkeen takaisin kampukselle, pirteillä pastellisävyillä maalattuun ja jossakin määrin remontoituun tornitaloon. Nyt sinne on helppo kipaista kadun yli jos asiaa tulee. Vaan eipä yleensä tule, projektimme on aika omavarainen. Teologit voivat jälleen huokaista helpotuksesta, sillä liian läheinen kanssakäyminen filosofien kanssa on taas ohi. Teologien lisäksi evakossa oli nimittäin myös piskuinen filosofinen tiedekunta ja molemmat sijoitettiin samaan rakennukseen siten, että teologien työhuoneet olivat toisella seinustalla ja filosofit majailivat vastapäätä. Reviirijako oli hyvin tarkka ja vihollisia ei edes tervehditty, kuulin kerrottavan. Teologit ja filosofit ovat nokitelleet toisiaan vuosikaudet, mutta jossain vaiheessa edessä saattaa olla pakkoavioliitto, sillä molemmat tiedekunnat ovat pieniä ja niiden asema on koko ajan vaakalalaudalla.

Yliopistolla on nyt kaikenlaista teemaviikkoa. Tällä viikolla vietetään kansainvälisen kehityksen viikkoa. Käytännössä se on Amnestyn ja Punaisen ristin tapaisten kansalaisjärjestöjen kavalkadi ja erinäisiä tilaisuuksia. Luvassa on mm. dokumentti YK:n rauhanturvajoukkojen toiminnan varjopuolista. Ensi viikolla sen sijaan vietetään itsemurhien ehkäisemisen viikkoa. Odotan kiinnostuksella minkälaista toimintaa on luvassa.

Romanialainen sai vihdoin "ennakkona" osan myöhässä olevasta apurahastaan. Siitä ilahtuneina illastimme paikallisessa Näsinneulassa. L'Astral on kaupungin korkeimman rakennuksen laella oleva pyörivä näköalaravintola. Kallis kuin mikä ja vaikka peura oli ihan ookoo niin paikassa selvästi maksetaan enemmän näköalasta kuin ruoasta. Ylhäältä katsottuna Québec näyttää paljon suuremmalta kuin miltä se maan pinnalta käsin tuntuu.

vali vali

Aion nyt vähän marmattaa, kun olen äkäisellä päällä. Todennäköisesti illallisen valmistuttua ja saatua vatsani täyteen ei mikään enää ärsytä kovasti. Mutta juuri nyt kyllä. Sisällä on kylmä. Ulkona on kylmä. Pahuksen jäätävä viima käy päälle. Bussi on AINA tupaten täynnä. Raivostuttaa olla sillinä suolassa joka aamu ja ilta. Kaiken lisäksi hallitus torjui aloitteen raitiovaunuverkoston rakentamisesta. Ilmeisesti isoilla autoillaan ajelevat päättäjät luulevan joukkoliikenteen olevan kuosissaan. Raitiovaunujen sijaan rahat satsataan luotijuniin, joten jatkossa itse kaupunkiin pääsee nopeammin Montrealista, mutta kaupungin sisällä liikkuminen tulee edelleen takkuamaan.

Talven yli pitäisi ilmeisesti elää pelkillä hampurilaisilla, sillä vihannekset ovat surkeita ja törkeän hintaisia tähän aikaan vuodesta: paprika ja tomaatti esimerkiksi 11 dollaria/kilo. No, sama juttu on kyllä Suomessakin. Jäystetään yhdessä lanttua (jota saa täältäkin) ja unelmoidaan uudesta sadosta.

Kaikki ihmiset ympärilläni ovat rahattomia. Työhuonekämppikseni teki matkalaskun Kairon reissusta jo joulukuun alussa ja on siitä lähtien odottanut rahojaan. Brasilialainen ja romanialainen eivät ole saaneet apurahojaan, joiden piti tulla tammikuun alussa. Lisäksi projektin johtaja ei ole vielä vaivautunut kirjoittamaan työsopimuksia opiskelijoidensa kanssa, jotta he saisivat pientä palkkaa projektille tekemistään töistä. Ketään ei yliopistolla tunnu kiinnostavan, että rahoja ei makseta ajallaan. Tuskinpa silti yhdenkään professorin palkanmaksu takkuaa. Brasilialainen sentään asuu - kuten aiemmin mainitsin - Opus Dein asuntolassa, jonka vuokraan kuuluu kaikki ateriat, joten hän voi tallustella rahattomana kodin, koulun ja kuntosalin väliä sentään vatsa täynnä. Sydämistynyt olen moisesta piittaamattomuudesta. Täytyy sanoa, että Helsingin yliopisto on tässä suhteessa huomattavasti parempi työnantaja.

arkista aherrusta

Uuden lukukauden alkaessa olen aina täynnä tarmoa ja suuria suunnitelmia, jotka eivät yleensä realisoidu ihan siinä määrin kuin ajattelin. Tai ainakaan tehokkuustaso ei pysy yhtä korkealla koko lukukautta. Aloitin jälleen kerran lupaavasti: olen kirjoittanut rästiin jääneen esseen sekä kirja-arvostelun ja luonnostellut artikkelia, joka tulee toiseutta antiikin maailmassa käsittelevään kirjaan. Koptin luentokin alkoi jälleen, joskin nukuin puolet siitä. Joskus on vain hetkiä, jolloin hereillä pysyminen on miltei mahdotonta ja sellainen oli juuri kun luento alkoi. Voitte arvata, että jos opiskelijoita on vain kolme, niin yhden nuokkuminen on aika näkyvää ja kyllä Herr Funk sitä kommentoikin... Tauolla kävin hakemassa kahvia ja läpsimässä itseäni poskille, niin että toinen puolitoistatuntinen meni lopulta hyvin. Funk osaa pahimmillaan olla äärimmäisen kuiva ja tuntuu siltä, että se puhuu enimmäkseen itselleen eikä muille. Ensi viikolla täytyy yrittää palauttaa mieleen, mitä opin syksyn aikana syyriasta ja ryhtyä jälleen käännöspuuhiin. Näiden lisäksi iltalukemistooni kuuluu myös romanian opiskelua. Romanialaisen sukulaiset eivät puhu lainkaan englantia ja kovin mielelläni haluaisin kyetä kommunikoimaan heidän kanssaan muutenkin kuin hymyilemällä ja nyökyttelemällä, mikä on pääasiallisin tapani viestiä unkarilaisen kälyni isovanhempia tavatessa. Tilasin netistä oppikirjan ja olen jo menossa verbien taivutuksessa. Romania kuuluu romaanisiin kieliin eli toisin kuin muut itä-Euroopan maiden kielet se on kehittynyt suoraan latinan pohjalta. Sitä äännetään samoin kuin kirjoitetaan, mikä on suomalaiselle ilahduttavaa. Itse asiassa pelkästään ranskan ja latinan opintojen pohjalta romaniaa pystyy jo auttavasti lukemaan ja puheestakin saa napattua yllättävän paljon sanoja.

Projektimme täällä on suorittanut merkittävän kulttuuriteon ja julkaissut yksissä kansissa ranskankieliset käännökset kaikista Nag Hammadin kirjaston teksteistä. Sitä juhlistettiin niin näyttävästi kuin yliopistolla kyetään eli järjestettiin cocktail-tilaisuus kutsuvieraille (erinomainen buffet-tarjoilu) ja sen jälkeen avoin yleisöluento aiheesta (kenen nerokas idea oli tarjota ensin cocktailit ja sitten kahden tunnin luento?). Luento oli turhan yleistajuinen ja perusteellinen, että sitä oli jaksanut seurata kohteliaasti kaikki 120 minuuttia, joten kolmen hengen seurueemme liukeni jo vartin jälkeen varauloskäynnin kautta äänettömästi ulos. Juhlat on taas juhlittu vähäksi aikaa ja arki jatkuu jälleen hiljaisena. Talvi on hiljentänyt kaupungin kokonaan tai kenties kaikki vain keräävät voimia tulevan kesän 400-vuotishulinoihin, mutta juuri nyt täällä ei tapahdu niin maan mitään. Hollywoodin käsikirjoittajien lakkokin on keskeyttänyt suosikkitelevisiosarjani, mutta onneksi sentään netistä löytyy vanhoja tuotantokausia, joita en ole vielä nähnyt.

suihku, sauna ja suomalainen

Pohjoisamerikkalainen suhtautuminen alastomuuteen ei ole aivan yhtä mutkatonta kuin suomalainen. Käydessäni ensimmäistä kertaa uimahallissa äimistelin naisten suihkuhuonetta suu auki. Toisella seinustalla oli rivi verhoilla eristettyjä suihkukoppeja häveliäimmille peseytyjille. Ronskimmat peseytyivät normaalissa suihkurivistössä, mutta uimapuvut päällä. Myöskään kuntosalin pukuhuoneessa en ole kertaakaan nähnyt alastonta naista. Vaatteet jätetään kyllä lukollisiin kaappeihin niin kuin koto-Suomessakin, mutta ne käydään vaihtamassa pukeutumiskopeissa. Kiinnitin asiaan huomiota vasta viime aikoina. Itsehän lompsin kuin kotonani suihkun ja lokerikon välillä liha hytkyen, mutta yhtäkkiä tajusin, että olenkin ainoa... Häveliäisyys tuntuu olevan tarttuvaa. Nyt vaihdan itsekin vaatteet mahdollisimman pikaisesti ja ympärilleni vilkuillen. Saunaankaan en kehtaa mennä ainoana ilman uimapukua, vaikka siellä on vain naisia. Suomalainen luontevuus alastomuuden suhteen taitaa itse asiassa olla aika ainutlaatuista. Ollessani lukioikäisenä kesävaihdossa Belgiassa isäntäperheeni tytär kertoi, ettei ole koskaan nähnyt äitiään alasti. Jos puhutaan kadunvarsimainosten vaikutuksesta nuorten tyttöjen minäkuvaan ja käsitykseen ideaalivartalosta, on meillä omasta takaa vahva vastakulttuuri: yleiset saunat.

sumua päin

Jokin taho taisi kuulla valitukseni kylmyydestä, sillä sää on äkillisesti lauhtunut huomattavasti, huomenna pitäisi jo huidella kymmenessä plusasteessa. Tarkennettakoon vielä, että minulla ei muuten olisi mitään pakkasta vastaan, mutta asuntoni kylmenee sitä mukaa kuin ilma ulkona ja se ei ole kivaa. Sunnuntaina lauhtunut sää näkyi sumuna - tai siis oikestaan ei näkynyt. Usva kietoi näkyvistä koko kaupungin, joka oli muutenkin aavemaisen autio. Vain yksinäinen kirkonkello kumisi jossakin. Odotin koko ajan vaistomaisesti jotakin kauhuelokuvan efektiä, mutta sellaista ei ilmaantunut.

Uhmasin usvaa ja kävelin vanhan kaupungin ja puiston läpi taidemuseoon, jossa oli viimeistä päivää Picasso-näyttely. Täytyy tunnustaa, että tämä oli vasta ensimmäinen museokäyntini Québecissä, mutta kaupungin muut museot eivät niin järin kiinnostavilta vaikutakaan. Picasso oli tapansa mukaan hupaisa, Pariisi 1900 pittoreskiä, mutta kiinnostavin osasto näyttelyssä oli inuiittitaide. Odotin tosin jotakin muinaistaidetta, mutta nuokin oheiset valaanluu-ukot ovat 1970-luvulta... Vasta nyt tajusin, että asun tosiaan maassa, jossa on eskimoita ja jääkarhuja, jopa Québecin provinssin alueella, joka ulottuu melko pohjoiseen. Maailman 150 000 inuitista valtaosa asuu Kanadassa. Se näkyy myös paikannimistössä: Nunavut, Nunavik, Nunatsiavut. Tämän päivän lehdessä sattui olemaan artikkeli inuiittien itsemurhista, joiden lukumäärä kasvaa nuoremman sukupolven piirissä. Koko 1960-luvun aikana Nunavutin inuiittien parissa tapahtui yksi ainoa itsemurha. Toista on nyt modernisaatiopolitiikan aikana, joka pakottaa alkuperäisväestön irti juuriltaan, perinteisistä elämäntavoistaan ja elinkeinostaan, kaupunkeihin ahdistumaan. Tilastojen mukaan inuitit päättävät itse päivänsä 11 kertaa todennäköisemmin kuin keskivertokanadalaiset.

Museosta palattuamme kuljimme kaupungin toisen "pilvenpiirtäjän" ohi ja romanialainen vinkkasi, että siellä on näköalahissi. Pitihän sekin käydä kokeilemassa ja näkemässä sama sumu myös 100 metrin korkeudesta. Taidan kokeilla sitä vielä toistamiseen vähän kirkkaammalla kelillä. Harmaan ja tihkusateisen iltapäivän kruunasi kuitenkin ehdottomasti tämä bongaamani McDonalds. Niitä ei ole kovin montaa koko Québecissä, mutta kun sellainen on pystyyn pistetty, niin se on tehty tyylillä. Yksi viktoriaaninen BigMac, kiitos.

vilukissan valituksia

Englantilaiset asunnot ovat kuulema talvisin kylmiä. Me suomalaiset sentään osaamme rakentaa talomme niin, että talvisin niissä on mukavaa ja lämpöistä. Luulisi, että kanadalaiset olisivat yhtä järkeviä, mutta ei: yksinkertaisia ikkunoita, vetoisia ovia, paperinohuita seiniä. Kun pakkanen toden teolla iskee, ei keskuslämmitys yksinkertaisesti jaksa nostaa lämpöasteita riittävän ylös. Puhumattakaan jääkylmistä lattioista. Kun illalla on sujahtanut peiton alle hyvin toppautuneena, ei sieltä ihan pienen hädän vuoksi viitsi lähteä pois. Villasukat ovat kovassa käytössä, kohta puhkikuluneet. Joten villasukkalähetyksiä tänne, kiitos!

Kävin kokeilemassa elämäni toista poutine-annosta (siis ranskalaisia perunoita, ruskeaa kastiketta ja juustoa, quebeciläisten suuri ylpeys). Ashton-pikaruokaketjulla on kätevä konsepti: alennusta pakkasasteiden mukaan. Söin siis poutineni 16%:n alennuksella. 30 asteen pakkasilla kannattaisi jo käydä syömässä koko ateria, jos kykenee selviytymään ravintolaan asti.

Erkki-merkki

Voi Erkki, Erkki, mitä menit suustasi päästämään. Ihan ookoo jos haluat julistautua ateistiksi siinä missä joku toinen arkadianmäkeläinen tunnustautuvaksi kristityksi. Sekin on vielä kohtuullista, että pohdit millä rahalla ja kenen toimesta pappiskoulutus pitäisi järjestää, mutta asiantuntemattomuutesi ja yksisilmäisyytesi tuli nololla tavalla ilmi ilmoittaessasi haluavasi teologisten tiedekuntien lakkauttamista. Herra valtiotieteen tohtori voisi ottaa käteensä vaikkapa teologisen tiedekunnan pääsykoekirjan Johdatus teologisiin oppiaineisiin ja vaivautua ottamaan selvää siitä, millaista tutkimusta teologisessa tiedekunnassa tehdään ja millä metodeilla teologiaa harjoitetaan. Myönnän, että ihan kaikki tiedekunnassamme puuhasteltava ei kestä kriittistä arviointia. Samaten olen sitä mieltä, että kirkon tulisi kantaa suurempi vastuu uusien työntekijöidensä käytännön työelämätaitoihin perehdyttämisestä. Jumalanpalvelus- ja toimitusharjoitukset kaikin mokomin pois yliopistosta. Mutta ei teologinen tiedekunta virsiä laulamalla ole sijoittunut koko yliopiston kärkeen kansainvälisessä tutkimuksen arvioinnissa, oma laitokseni vieläpä korkeimmilla mahdollisilla pisteillä. Tekisi, Erkki, sinullekin hyvää opiskella vähän teologiaa.

merkkipäiviä

Yritän parhaillaan sopeutua ajatukseen, että jo toinenkin veljeni on siirtynyt viidennelle vuosikymmenelle. Québec sen sijaan täyttää vähän enemmän: tänä vuonna kaupungissa juhlitaan olan takaa 400-vuotissynttäreitä. Muistin sen kun ihmettelin mitkä rumat valohökötykset kaupungin ainoaan pilvenpiirtäjäksi luokiteltavaan rakennukseen oikein olivat ilmestyneet. Niin vaan ikkunoihin oli teippailtu valoja jotka yhdessä muodostivat numerot 400. Vuoden vaihtuessa kaupunki lupasi järjestää näyttävää menoa, jota seuraamaan tuhannet ihmiset olivat pakkautuneet vanhan kaupungin aukiolle. Agenttini mukaan meno oli kuitenkin ollut 'laimeaa'. Itse en jaksanut kivuta mäkeä ylös, sillä saavuin matkalta kotiin vasta iltakymmeneltä uudenvuodenaattona ja matkaväsymys sekä aikaero kaatoivat minut sänkyyn heti puolenyön jälkeen. Matka kesti tällä kertaa 24 tuntia, sillä vaihtoajat kummallakin lentokentällä olivat pitkät. Tällä kertaa ei edes tarvinnut jonottaa turvatarkastuksiin tai ylipäänsä mihinkään. Uusi vuosi ei selvästikään ole erityisen vilkas matkustuspäivä. Itse asiassa lentokentillä oli lähestulkoon autiota.

Viimeisen viiden kuukauden aikana olen lentänyt Atlantin yli viisi kertaa, mikä alkaa jo uuvuttamaan. Keväällä tulen pysyttelemään visusti paikallani. Mitä nyt New Yorkissa olisi kiva käydä toistamiseen ja tutustua tällä kertaa myös museoihin eikä pelkästään vaatekauppoihin. Syksyn hiljaisuuden jälkeen vieraitakin on luvassa. Jos suunnittelet tänne tuloa, niin ilmoittele aikeistasi, jotta voimme sovitella kalentereitamme yhteen.

Helsingin pimeyden jälkeen hangilla kimalteleva häikäisevä aurinko tuntuu pökerryttävältä. Sen sijaan olen suunnattoman ärsyyntynyt paikallisesta tavasta suolata teitä ylettömästi niin että kipakan pakkasen (tänään -21 astetta) nipistellessä poskia toinen pää tapaa samalla märkää sohjoa, mistä jää kenkiin ja housuihin suolarannut. Korkokengät on jo aikaa sitten pitänyt hylätä kaappiin ja sopivimmat kaupunkikengät taitaisivat tällä hetkellä olla jonkin sortin goretex-saappaat. Yritin eilen mennä alennusmyyntishoppailemaan sellaisia, mutta kaikki kaupat olivat vielä kiinni. Uutta vuotta juhlitaan täällä näemmä pitkään ja hartaasti.