isoäiti

Olin kuullut paljon anekdootteja isoaidista ennen kuin paasin tapaamaan hanet. Hanella on kanoja, jotka nukkuvat oisin puussa, ettei kettu saa napattua niita. Han tekee itse patjansa heinista eika suostu muunlaisilla nukkumaan. Kun romanialainen lahti opiskelemaan Kanadaan, isoaiti halusi valttamatta tehda hanelle tyynyn hanhen hoyhenista, silla pitaahan pojalla olla edes kunnollinen paanalusta maailmalla. Tyyny veikin sitten puolet matkalaukusta. Isoaiti ei ole koskaan kaynyt missaan muualla kuin Oradeassa, lahimmassa kaupungissa, jonne hanen jalkikasvunsa asettui. Joskus nuorena tyttona hanen komea lauluaanensa pantiin merkille ja hanta kosiskeltiin kuoromatkalle Bukarestiin. Isoaiti ei lahtenyt, silla uskoi niin kauas kotoa lahtemisen olevan kohtalokasta. Isoaidilla on televisio ja lankapuhelin, mutta kannettava tietokone oli hanelle sen verran eksoottinen tuttavuus, etta kun romanialainen naytti hanelle tietokoneelta valokuvaani ja arvuutteli, etta kukahan tama on, isoaiti veikkasi neitsyt Mariaa.

Isoaiti asuu pienessa kylassa kaukana kaikesta muusta. Oradeaan on periaatteessa vain 40 km, mutta huonojen teiden vuoksi matka kestaa tunnin ja tuntuu todella, etta olemme siirtyneet maan aariin. Isoaidin talo on pieni savesta tehty satavuotias mokki, jossa on kaksi huonetta. Toisessa huoneista on liesi, mutta kesaaikaan kokkaus tapahtuu eteisessa, jossa ilmanvaihto on huomattavasti parempi. Talo on huolella tehty ja helteilla se pysyy sisalta mukavan viileana. Seinilla on uskonnollisaiheisia ryijyja ja sanky on niin korkea, etta sinne pitaa kiiveta. Ulkona on kana- ja kalkkunatarha seka huussi. Kaikkea tata "vartioi" laiskanpulskea karvaturri, johon porttiin maalattu teksti viittaa: "vihainen koira".

Talon yhteyteen kuuluu myos puutarha tai oikeastaan viljelys, joka on ainakin hehtaarin kokoinen. Siella kasvaa perunaa, tomaattia, omena-, kirsikka- ja luumupuita, mutta paaasiassa viinikoynnoksia. Valitettavasti isoaidin voimat eivat riita pitamaan yksin huolta nain isosta viljelyksesta ja hoitamattomana se vastaavasti ei tuota satoa yhta hyvin. Isoaiti on jo kahdeksissakymmenessa ja on huolehtinut elannostaan yksin leskeydyttaan reilu parikymmenta vuotta sitten. Han on melko pitkalti omavarainen kanojensa ja kasvimaansa ansiosta, eika voisi kuvitellakaan toisenlaista elamaa. Isoaiti edustaa sita viimeista sukupolvea, jolle onnellinen elama merkitsee juurillaan pysymista ja arjen jatkumista samanlaisena kuin aina ennenkin. Hanen poikansa olivat ensimmaisia sukupolvien ketjussa, jotka jattivat kotikylansa lahteakseen kaupunkiin.

Enaa isoaiti ei sekoittanut minua neitsyt Mariaan (ja itse asiassa jo naureskelikin erehdykselleen), mutta tunnuin silti olevan hanelle mieleen, ainakin paatellen suukkojen maarasta. Lihaisa olemukseni sai kehuja, mika olikin ensimmainen kerta kun ylipainosta puhuttiin niin positiiviseen savyyn. Edes vaarauskoisuuteni ei saanut isoaitia savahtamaan, vaan han totesi tyynesti, etta mita uskonnolla on valia, jos kaksi ihmista rakastaa toisiaan.

Kodinhoidon ohella isoaiti on myos kansanparantaja, jonka luokse kylalaiset etsiytyvat. Parantajan taidot han on oppinut omalta aidiltaan. Isoaiti tietaa, milla yrtilla on mikakin vaikutus ja silta osin parantamistaito tuntuukin ihan uskottavalta perimatiedolta. Romanialainen oli loukannut itsensa pari viikkoa aikaisemmin, polvilumpio oli mennyt sijoiltaan ja jalka oli yha kovin kipea. Niinpa isoaiti halusi ehdottomasti suorittaa parantamisriitin. Se sisalsi kipean polven hieromista ja yha uudelleen toistettua litaniaa, jossa lahestyttiin neitsyt Mariaa ja pyydettiin hanta tulemaan alas parantamaan ja asettamaan paikoilleen "luun luuhun, ihon ihoon, verisuonen verisuoneen". Kerta toisensa jalkeen isoaiti toisti Pyhaan Aitiin viitaten: "sanat ovat minun, teot sinun". Sisainen kulttuuriantropologini oli onneksi hereilla ja tajusi tallentaa tilanteen videokameralle. Harvoin nimittain paasee todistamaan tallaista. Erikoisinta kuitenkin oli, etta seuraava yo oli ensimmainen, jolloin romanialainen pystyi nukkumaan kunnolla ilman etta polvea sarki. Joko neitsyt Maria oli tehokas tai isoaiti osasi hieroa oikeista kohdin. Varsinaista parantumista ei kuitenkaan tapahtunut, vaan menimme lopulta laakariin, otimme magneettikuvat ja totesimme, etta polven sivusiteet ovat taysin revenneet. Helsingin sairaalapaivystyksessa vaitettiin, etta kaikki on kunnossa, jalalle ei tehty mitaan ja romanialainen kotiutettiin pelkka ideaaliside polven ymparilla, joten kolmessa viikossa polvi on ilman tukea todennakoisesti mennyt aika paljon huonompaan suuntaan. Yrita siina sitten vakuuttaa toiselle, etta suomalaisen terveydenhuollon pitaisi olla maailman parasta.

Miss Whiskas ja muita maaseudun ihmeita

Saavuttuani Romaniaan minut vietiin melkein heti ekskursiolle maaseudulle. Matkasimme eraan tuttavamme vaimon perheen luokse noin tunnin ajomatkan paahan. Jouduin itse rattiin, silla kyseisen tuttavani kortti oli hyllytetty. Han istui itse pelkaajan paikalla antamassa ohjeita - ja pelkaamassa. Aaneen han kehui rauhallista, tarkkaavaista ja varovaista ajotyyliani, mutta ei silti halunnut antaa autoaan meille, jos ei itse ollut paikalla. Ikina ennen ei ole ajaminen ollut yhta tuskallista. Romaniassa ei riita rahaa teiden kunnossapitoon (niin kuin ei oikein mihinkaan muuhunkaan) ja sen kylla huomaa: tiet ovat kuin pommituksen jaljilta. Tuttava neuvo oli yksinkertainen: "pujottele, pujottele!" Ja minahan pujottelin kuin henkeni edesta, silla muutama kuoppa, johon osuimme tuntui munaskuissa ja pikkuauton olemattomissa jousituksissa. Lopulta paatin suosiolla tiputtaa vauhdin sellaiseksi, etta ehdin varmasti reagoida kaikkiin kuoppiin ja niinpa rekat ohittelivat minua. Nailla teilla ei ole helppoa ajaa ylinopeutta, hyva jos juuri ja juuri seitsemankympin tuntivauhtiin yltaa. Moottoriteita ei ole.


Perilla sain rentoutua matkan koettelemuksista. Talo oli vuoren juurella keskella ei mitaan, vieressa virtasi joki, jossa innokkaimmat kalastivat aamusta iltaan ja jossa kylan lehmat kayskentelivat paamaarattomasti. Illalla grillasimme. Muuratut grillit saati sitten kaasuharvelit ovat taalla tuntemattomia. Sen sijaan takapihalla oli kuoppa, johon rakennettiin nuotio. Sen jalkeen perunat valmistettiin nuotion paalla muurinpohjalettupannun tapaisessa rautapannussa, oljyssa kypsentamalla. Oli muuten ehka maailman parhaita perunoita. Niiden jalkeen grillattiin pienia kuorettomia makkaroita, jotka tunnetaan nimella "mici" ja jotka ovat vahintaan yhta suosittuja kuin meilla lenkkimakkara.


Ilta ei ollut erityisen lammin, joten muuten olisi hyvin voinut kuvitella istuvansa iltaa suomalaisella leirinuotiolla, jollei kasvillisuus olisi ollut vahan eksoottisempaa. Viinikoynnokset varjostivat terassia, kuistin vieressa kasvoi sitruunapuu ja kirsikoita kaytiin valilla poimimassa omasta puusta. Perheella oli myos kissoja ja koiria siina maarin, etta kesti hetken, ennen kuin sain ne laskettua. Lopputulos oli nelja koiraa ja kolme kissaa. Yksi kissoista oli todellinen supermalli. Perhe oli lahettanyt kuvan kissastaan eraaseen kilpailuun ja kissa oli voittanut Miss Whiskas -tittelin ja sen myota vuoden ilmaiset kissanruoat. On siina ollut postinkantajalla ihmettelemista. Postia kun ei muutenkaan tule kovin usein maaseudulle, saati sitten ovelle kannettavia kissanruokapaketteja.



Seuraavana paivana vierailimme laheisessa karhuluolassa. Se on esihistorialliselta ajalta sailynyt tippukiviluola, joka loydettiin sattumalta 1970-luvulla ja josta on sittemmin tullut suosittu nahtavyys. Luolan pituus on 1,5 km, joten siella riitti ihmettelemista. Harmi vain, kamerani ei ole riittavan tehokas, etta saisin hyvia kuvia luolan sisalta. Luola toimi muinoin karhujen pesana. Noin 20 000 vuotta sitten tapahtui jotakin, joka sulki luolan suuaukon ja niinpa 140 karhua koki kohtalonsa luolan sisalla. Karhut soivat toinen toisiaan, kunnes jaljella oli enaa vain yksi yksilo. Naiden muinaiskarhujen luut ovat nyt luolassa tippukivien seassa.

Vierailimme myos tuttavamme vanhempien luona, jotka asuivat "tassa ihan lahella". Kaytannossa piipahtamiseen meni koko paiva. Tuttavan aiti on ikonimaalari, jonka tuotoksia ihailin seinalla ja lopulta ostin yhden mukaani. Kokonaisuutena maaseutumatkailu on mielenkiintoista ja avartavaa, mutta tama cityihminen oli kylla onnellinen paastyaan takaisin kaupunkiin.

Wien

Vietin muutaman paivan ystavani huomassa imperiumin paakaupungissa. Joidenkin mielesta Wien on vain Budapestin toisinto, mutta minun mielestani naiden kahden valilla huomaa Lansi- ja Ita-Euroopan eron. Wienissa kaikki on viimeisen paalle, vanhat rakennuksetkin kuin juuri entisoityja ja kaikki viivasuorassa. Kielikysymyksessa talla kansalla riittaa itsetuntoa enemman kuin konsanaan quebecilaisilla. Ystavani soitti kaasulaitokselle ja olisi halunnut selvittaa asiaa englanniksi, mutta sai napakan vastauksen: "olemme nyt Itavallassa. Taalla puhutaan saksaa." Selva.

lentokenttäelämää

Jarin kauaa en ehtinyt pysya paikallani Helsingissa, kun tuli jo kesalomamatkan vuoro. Tein henkilokohtaisen ennatykseni matkatavaroiden maarassa - siis vahyydessa. Laukku, johon pakkasin tavarat kuukauden matkaa varten, painoi vain 10 kiloa! Edellisella matkallahan meilla molemmilla oli noin 80 kiloa matkatavaraa seka viela se 156 kiloa kirjoja, jotka postitimme juuri ennen lahtoa. Kohtalon ivaa on, etta juuri silloin kun kilorajat paukkuvat, niin eteen osuu niuho virkailija. Kaikkihan aina kertovat tarinoita siita, miten heilla on mennyt 15 ylikiloa sisaltava laukku silmaakaan rapayttamatta ruumaan. No, ei meilla. Air Canadan lennoille saa ottaa mukaan kaksi matkalaukkua, jotka molemmat saavat olla 23 kg seka lisaksi kaksi 10 kg:n painoista kasimatkatavaraa. Nostin hihnalle ensimmaisen, painavimmaksi arvoimani laukun ja huokaisin helpotuksesta, kun lukema naytti vain 25 kiloa. Mutta neiti niuho sanoikin: "Ei kay. Laukku on liian painava. Kiloraja on 23." Kaikki seuraavat kolme laukkua painoivat 24 kiloa ja jokaisen kohdalla sama virsi. Niinpa jouduimme siirtamaan jokaikisesta matkalaukusta jotakin kasimatkatavaroihimme, etta neiti niuho olisi tyytyvainen. Voi sita logiikan riemuvoittoa! Onneksi han jatti punnitsematta kasimatkatavaramme, joiden kohdalla olisi varmasti tullut vielakin enemman huutoa...

Jos on Murphyn lain mukaista, etta omalle kohdalle osuu juuri se joustamattomin lentokenttavirkailija, niin yleensa silloin myos eteen osuu ongelmaperhe. Ongelmaperhe on jostain syysta yleensa arabiperhe, isa, aiti, vahintaan kaksi lasta ja aivan liian paljon matkatavaraa. Ongelmaperhe pysayttaa koko jonon noin tunniksi, kun he levittelevat kasiaan viattomina: miten niin muka emme voi saada kaikkea tata ruumaan ilmaiseksi? Miten niin en voi ottaa tata jattimatkalaukkua koneeseen sisaan, sehan ei paina sallittua enempaa? Mille hattuhyllylle muka ajattelit sen tunkea? Ongelmaperhe osuu eteesi yleensa juuri silloin, kun olet varannut aika naftisti aikaa lahtoselvitykseen. Silti ongelmaperhe ei ikina myohasty koneesta, vaan he purjehtivat paikoilleen viimeisina.

Olin ostanut halvimmat loytamani lennot Helsingista Budapestiin (138 euroa, ei mitenkaan paha hinta), mutta konetta piti vaihtaa Wienissa. Harmi kylla, en saanut jaada koneesta Wienissa, vaan hyppasin Budapestissa bussiin ja palasin sinne, silla aloitin lomani siella. Ensimmainen lento oli vahan myohassa, joten vaihtoaikaa Wienissa jai ruhtinaalliset 25 minuuttia - ja sitten piti viela menna turvatarkastuksen lapi. Milla logiikalla henkilo laitetaan turvatarkastukseen suoraan edelliselta lennolta laskeuduttua? Se kuulostaa lahinna epaluottamuslauseelta lahtolentokentan turvallisuusjarjestelyja kohtaan.

Toinen, mutta erittain ajankohtainen omituisuus oli vastassa Budapestin lentokentalla. Kentalta poistuttaessa oli kuljettava "infektiotutkan" ohi, joka mittasi oliko matkustajilla kuumetta - toisin sanoen jaljitettiin mahdollisia sikainfluenssatapauksia. Onneksi kesaflunssani ei ollut viela silloin iskenyt, ties millaisiin kuulusteluihin olisin muuten joutunut.

Suhteellisen sujuvasti edennyt matkani oli melkein tyssata Budapestin lentokentalle. Yritin hypata paikallisbussiin, joka veisi linja-autoasemalle, mutta olin rahaa vaihtaessani saanut liian suuria seteleita, jotka eivat kelvanneet lippuautomaattiin. Yritin ostaa jotain kahvilasta rikkoakseni rahan, mutta tarjoilija katsoi minua kauhistuneena: ei heilla ole noin paljoa vaihtorahaa. Kyse oli hei noin 20 euron arvoisesta setelista... Lopulta autonvuokrauspisteen virkailija heltyi rikkomaan rahan madeltuani hanen edessaan. Unkarissa, tuossa epapalveluhenkisyyden luvatussa maassa, tavoitteeseensa paasee parhaiten, jos noyristelee mahdollisimman paljon, pyytelee anteeksi olemassaoloaan ja kiittelee vuolaasti kaikesta. Satunnaisena kavijana viela kestan sen, mutta en todellakaan jaksaisi asioida paivasta toiseen tuolla tavoin.