herkkupäivä

Romanialaisen ehdoton suosikkikahvila Québecissä on Paillard. Kakut ja leivonnaiset siellä ovat hänen mielestään niin hyviä, että niitä pitää tilata kerralla kaksi. Eilen Paillardissa oli "avoimien ovien päivät" eli sieltä sai ilmaisia maistiaisia. Tällaista tilaisuutta ei tietenkään voinut jättää väliin. Matkalla vanhaan kaupunkiin satunnainen ohikulkija pysäytti meidät ja selitti kiihtyneenä, että "menkää Paillardiin, sieltä saa ihania herkkuja ilmaiseksi!" Kiitimme huvittuneena tästä tiedosta, joka meillä jo oli. Québeciläiset eivät tunnu ymmärtävän suomalaisen sananlaskun päälle: "kell' onni on, se onnen kätkeköön". Loppujen lopuksi Paillardin tarjoilu rajoittui vain tuoreisiin leipiin sekä sen seitsemän sortin jouluhalkoon, joka kuuluu täällä erottamattomasti joulupöytään.

Leipomaankin olen päässyt sydämeni kyllyydestä. Edellisen vierailun kiihkeistä väittelyistä huolimatta olimme edelleenkin tervetulleita kyläilemään romanialaispariskunnan luona, mikä siis on jo muodostunut jokaperjantaiseksi tavaksi. Ensimmäisellä kerralla vein mukanani tuoreita korvapuusteja. Emäntä oli kovin ihastunut niihin ja sanoi kokevansa leipomisen ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Niinpä lupasin, että tuon joka perjantai mukanani jotakin leipomustani. Seuraavaksi kerraksi tein mokkapaloja (joista tuli epämokkapalamaisen browniemaisia) ja viimeksi omena-tuorejuustomuffinsseja, jonka reseptiä voin suositella lämpimästi. Kesällä hurahdin leivontablogeihin, joista saa koko ajan uusia ideoita. Tein silloin jopa elämäni ensimmäisen marsipaanikakun koristeväkerryksineen. Henkilökohtainen suosikkini on Kinuskikissan blogi, joka on monipuolisin, yksityiskohtaisin ja esteettisin seuraamistani suomenkielisistä leivontablogeista.

Ensi viikolla aion pyöräyttää talven ensimmäiset piparit. Piparitaloja ajattelin leipoa myös jouluviemisiksi tutuille. Itsenäisyyspäivän kunniaksi voisi taas tehdä karjalanpiirakoita. Ja sitten onkin jo aika pohtia, mitä joulupöytään kantaisi. Tämä on ensimmäinen jouluni ulkomailla ja ajattelin ihan suosiolla skipata perinteiset suomalaiset jouluruoat listalta (paitsi lohta aion graavata) ja tutustua sen sijaan paikallisiin traditioihin.

boston kuvina

Vanhaa ja uutta rinta rinnan.














Päivän lehdet.











Ei ihan vielä talvi.














Designer Shoe Warehouse: Kenkätaivas.

lintuperspektiivistä

Kirjoitin tämän tajunnanvirtatekstin itse asiassa jo viikko sitten Montrealin lentokentän lähtöportilla, mutta en sitten päässytkään ihan hetkeen nettiin.

****************

Olen matkalla Bostoniin, SBL:n vuosittaiseen konferenssiin. Kansleri kaikessa armeliaisuudessaan rahoitti matkaani, mutta toki pidän esitelmän sen vastineeksi. Luvassa on siis viisi päivää työkavereiden kanssa hengailua (Helsingistä on taas tulossa parisenkymmentä henkeä), enemmän tai vähemmän kiinnostavia esitelmiä, raamatuntutkimuksen suurien nimien bongailua ja kirjamessut, eksegeetin taivas.

Quebecin ja Montrealin väli lennetään aina pienenpienillä potkurikoneilla, sellaisilla, jotka vaappuvat ja pitävät kovaa meteliä ja jonne mahtuu vain parikymmentä matkustajaa. Kone lentää melko matalalla, joten aurinkoinen sää tarjoaa tilaisuuden tarkastella näkymiä. St. Lawrence –joki on näemmä alkanut jäätyä, sen reunat ovat valkoiset. Paikoin jää on niin ohutta, että veden väreilyn näkee sen läpi. Yhtä asiaa en vieläkään ymmärrä: miten maassa, jossa suurinta osaa vuodesta ulkona ei tarkene oleilla vähissä vaatteissa, voi olla niin monta uima-allasta? Varsinkin ilmeisen varakkaammilla asuinalueilla jokaisen takapihalla on sellainen, toinen toistaan kookkaampi.

Montrealin lentokentällä on kokonaan oma siipensä USA:n lennoille. Sinne ei ihan noin vaan kävellä. Turvatarkastus muuttuu tuolle alueelle pyrkiessä millintarkaksi, käsilaukusta syynätään varmasti jokainen esine. Turvajärjestelyjen massiivisuus saa minut aina hieman huvittuneeksi. Miten voi olla, että koko muu maailma pärjää vähän rennommallakin asenteella? Amerikkaan pyrkivältä matkustajalta otetaan muuten joka kerta sormenjäljet – molemmista käsistä – ja valokuva sen lisäksi, että matkan syytä tietenkin tivataan. Miettikää, miten massiiviset arkistot jossakin on kaikkien maahan matkaavien tiedoista.

Olen joskus miettinyt, etten ainakaan haluaisi lentäjäksi. Puistattaa ajatuskin, että vastaisin satojen ihmisten hengestä. Täpärässä tilanteessa varmasti panikoisin ja se olisi sitten siinä. Luin lehdestä, että ”lempi”lentoyhtiöni Air Canadan eräs kokenut perämies oli eräänä kauniina päivänä kokenut psyykkisen romahduksen kesken lennon. Hänet oli sitten raahattu ulos ohjaamosta ja sidottu kiinni tuoliin ja hänen tilalleen ohjaamoon asettui lentoemäntä, joka oli ottanut muutaman lentotunnin. Yhdessä kapteenin kanssa he suorittivat onnistuneen pakkolaskun. Kyseisen perämiehen ura taitanee olla ohi, tuossa ammatissa ei varmaan kelpaa selitykseksi, että oli ”huono päivä”. Jätän siis suosiolla lentokapteenin uran jollekulle kykenevämmälle. Lentokapteenista tuli mieleen Edu Kettusen pompöösi kipale Lentäjän poika, jota antaumuksella lauloimme ala-asteaikoina, niin että sanat ovat vieläkin tuoreessa muistissa: ”Minä istuin kiitotien päähän, jäin ihmettä katselemaan…” Nykyisin närkästyn laulun aloituksesta. Miten vastuuttomat vanhemmat oikein päästävät lapsensa istumaan kiitotielle??!

lauantai-iltapäivä

Juoksulenkillä keskuspuistossa, joka on komeasti nimetty Taistelukentän puistoksi. Tihuttaa. Vesi valuu tasaisena norona vastaan puskiessani ylämäkeen. Koko suuressa puistossa ei ole ristinsielua, seuranani on vain kaksi mustaa oravaa. Tiedän kyllä missä kaikki ihmiset ovat, siellä, missä mekin viime viikonloppuna: kauppakeskuksessa. Vanhan kaupungin siluetti häviää harmauteen. Ulkopuolisena täällä, yhä edelleen.

kulttuurieroja

Enimmäkseen tulee vietettyä aikaa samanmielisten ihmisten kanssa. Parhaimmilla ystävilläni on samantyyppiset arvot ja näkemykset tärkeinä pitämiini asiohin. Jopa työkavereiden kanssa olemme monista asioista hyvin samoilla linjoilla, mitä nyt joistain pienistä poliittisista eroista tulee naljailtua kahvipöydässä. Siksi onkin virkistävää ja haastavaa keskustella välillä toisella tavalla ajattelevien kanssa. Omat argumentit terävöityvät ja samalla ravistautuu irti siitä harhasta, että kaikkihan näin ajatettelevat.

Edellisessä postauksessa mainitsin romanialaispariskunnan, jotka ovat vastikään muuttaneet Quebeciin. Eilen istuimme heidän luonaan iltaa, joka venähti pitkäksi kun ajauduimme väittelemään siten, että yksi teema johti toiseen. Isäntämme ovat koulutettuja, kriittisiä ja ajattelevia, mutta monista heidän asenteistaan näkyi se, miten ympäröivästä yhteiskunnasta omaksutut näkemykset on helppo nielaista sellaisenaan, kyseenalaistamatta. Sama näkyy varmasti myös minusta, suomalaisuuteni, eurooppalaisuuteni, luterilaisuuteni ynnä muut taustallani vaikuttavat ryhmät varmasti selittävät, miksi pidän joitakin asioita itsestäänselvyytenä.

Otetaan esimerkiksi vaikka romanikysymys. Kaikki tapaamani romanialaiset ovat puhuneet romaneista sävyyn, joka minun korvaani kuulostaa rasistiselta. Romaniassa on romaneja parisen miljoonaa ja he ovat köyhintä ja yhteiskuntaan integroitumattominta kansanosaa. Romanit ovat siis romanialaisille ongelma, joka pitää jotenkin ratkaista. Ulkoministeri ehdottikin taannoin ratkaisuksi kaikkien romanien lähettämistä Egyptin autiomaahan. Tämä kertonee keskustelun tasosta jopa korkeimpien poliittisten päättäjien keskuudessa. Isäntiemme mielestä romanit ovat laiskoja, työntekoa karttavia ja varasteluun taipuvaisia. Tarkensivat sentään, että eivät pidä näitä geneettisinä taipumuksina, vaan romanikulttuurin tuotteina. Vielä jäi ilmaan kysymys siitä, mikä on syy ja mikä seuraus. Voisiko romanien vuosisatainen syrjiminen olla johtanut siihen, että romanikulttuurissa ihaillaan enemmän valtayhteiskunnasta eristäytyvää elämäntapaa, johon koulutus ja työnhaku ei kuulu?

Toinen kuuma peruna oli seksuaalivähemmistöt ja sen määrittely, mikä on normaalia. Romaniassa homoseksuaalisuus oli vielä viisi vuotta sitten kriminalisoitu lailla, joten asenneilmasto ja keskustelun taso on siellä jotakuinkin sama kuin kolme vuosikymmentä sitten Suomessa. Ja tietenkin kirkonmiehet vaativat voimakkaimmin rikospykälän säilyttämistä.

Kolmas väittelyn aiheemme oli minulle yllätys, sillä kaikki kolme romanialaista pöydän ympärillä olivat sitä mieltä, että ihmisestä johtuvaa ilmastonmuutosta ei ole olemassa. Puhuivat ilmaston luontaisesta pitkän aikavälin lämpötilanvaihteluista, asiantuntijoista, jotka esittävät vastakkaisia näkemyksiä, yhden asian ja yhden totuuden ilmapiiristä, jossa ilmastonmuutosskenaariot ovat vallanneet apokalyptisen uskonnon aseman. Väittivät, että he eivät voi uskoa tutkimuksiin, joita eivät voi itse todentaa, koska eivät ole ilmastontutkimuksen spesialisteja. Minä pidin tätä tarpeettomana kyynisyytenä. Miten valtioiden tasolla koskaan voitaisiin tehdä päätöksiä yhtään mistään, jos poliitikot eivät voisi luottaa asiantuntijalausuntoihin, joiden perusteella päätöksiä valmistellaan? Yksi piti hybriksenä sitä, että ihminen kuvittelee kykenevänsä hallitsemaan ilmastoakin. Tässä olikin suurin eromme: ne, jotka eivät usko ihmisen vaikuttaneen ilmastonmuutokseen, pitävät naurettavana pyrkimyksiä säädellä luontaista muutosta. Minä puolestani näen asian niin, että valistuksen ja teollistumisen aikakaudesta alkanut kehitysusko on vihdoin saavuttanut lakipisteensä ja on havahduttu huomaamaan sen seuraukset. Pyrkimykset hillitä ilmastonmuutosta eivät näen ollen ole ylpeyttä, vaan häpeää, huonoa omaatuntoa ja tarvetta saada korjatuksi edes osa itse aiheutetuista tuhoista.

Jossain vaiheessa kävi ilmi, että Romaniassa koko kysymys ilmastonmuutoksesta ei ole juurikaan esillä, joten kukaan heistä ei ollut lukenut tai keskustellut asiasta erityisen paljoa. Suomessahan aiheelta ei ole voinut välttyä viimeisten vuosien aikana. Totta on, että kriittisille kommenteille ei ole mediassa ollenkaan sijaa, kukapa meillä enää uskaltaisi kritisoida ilmastonmuutoksen olemassaoloa. Juuri siksi olinkin niin hämmentynyt huomatessani, että peruslähtökohdastakin voidaan olla eri mieltä.

eespäin, ylöspäin, kotiin päin

Sain käyttööni pyörän. Se ei ole ihan aikuisten kokoa ja vaihteet runksuvat, mutta kyllä sillä eteenpäin pääsee ja jarrutkin pelittävät riittävästi. Pyörän avulla kaupungista tulee helpommin saavutettava. Viikon verran ehdin kulkea jalkaisin yliopistolle ja takaisin, 45 minuuttia suuntaansa, ja muuta ei sitten enää jaksanutkaan. Pyörällä saman matkan sujauttaa paljon nopeammin. Onnekseni matka on tasamaata, mitä työmatka Helsingissä ei todellakaan ole. Sen sijaan kauppareissu vaatii laskeutumista vuorenrinnettä alas ja vastaavasti paluu on joko maitohapoille vetävän pitkän ylämäen kautta tai 95 askelmaa portaita ylös, mikä sekin vie mehut ihan kiitettävästi. Hyötyliikuntaa on toisin sanoen tarjolla runsain mitoin. Nyt toivon, että talven tulo lykkääntyy mahdollisimman pitkälle, jotta voin jatkaa pyöräilyä. Lumen tultua en enää uskalla liikenteen sekaan. Pyöräteitä ei juurikaan ole, mutta onneksi tie yliopistolle ei ole liian vilkkaasti liikennöity ja autoilijat ottavat muut kulkijat huomioon.

Bussilla kulkemista pyrin minimoimaan siitä syystä, että en ole enää oikeutettu opiskelijahintaiseen kuukausilippuun. Normaali hinta on 75 dollaria, mikä tuntuu turhan suolaiselta. Kertalippu maksaa vähän vähemmän kuin Helsingissä, mutta niistäkin kertyy äkkiä sievoinen summa. Eikä bussi muutenkaan ole mahdottoman mukava. Olin jo unohtanut, miten tupaten täynnä ne ovat, varsinkin iltaisin yliopistolta tullessa. Busseissa ei muuten saa kuljettaa lastenvaunuja, sillä niissä ei ole varattu tilaa vaunuille niin kuin suomalaisissa busseissa. Tutustuimme vastikään naapurustoon muuttaneeseen romanialaisperheeseen. Mies käy töissä yliopistolla, mutta nainen on käytännössä sidottu kotiin, sillä autottomana hän ei pääse lapsensa kanssa minnekään kävelyetäisyyttä pitemmälle. Ei ihmekään, että Kanada ei näyttäydy heille mitenkään hohdokkaana maana.

maisemanvaihdos

Olen taas vaihtanut mannerta seuraavaksi pariksi kuukaudeksi Pohjois-Amerikkaan. Viimeisen vuoden aikana on tullut reissattua käsittämättömän paljon: lasken käyneeni yhdeksässä maassa. Sen lisäksi, että olen kuormittanut ympäristöä luvattoman paljon, lentokenttäelämä on koulinut minua kärsivällisemmäksi. Pinnani ei enää kiristy jatkuvasta odottelemisesta ja olen oppinut suorastaan nauttimaan seinän tuijottamisesta. Tälläkin kertaa matka ovelta ovelle vei 18 tuntia. Sitten viime näkemän Québecin lentokentästä on remontoitu ihan oikeasti uskottavan kansainvälisen lentokentän oloinen näköalakahviloineen päivineen. Edellinen versio muistuttikin lähinnä Tikkakosken lentokenttää 80-luvulla.

Olen aina välillä leikitellyt ajatuksella, että omistaisin kakkoskoteja maailmalla. No, nyt minulla tavallaan on toinen asunto Québecissä, mutta se ei ihan muistuta mielikuvien loftia Manhattanilla tai merenranta-asuntoa Kreikassa. Jos viimevuotinen kämppäni oli hyytävän kylmä, niin tämä romanialaisen nykyinen asunto muistuttaa lähinnä saunaa. Lämmitystä ei pääse itse säätelemään, joten ylimääräinen kuumuus pitää karkottaa pitämällä ikkunoita auki. Miten ihanan energiatehokasta! Jääkaappikin sanoi itsensä irti tänne saavuttuani. Jostain syystä se jäähdyttää vain puoliteholla, niin että siellä ei oikein uskalla säilyttää pilaantuvia ruokia. Jäätelökin sulaa pakastimessa. Sama pakastinongelma minulla oli muuten viime vuonnakin, mutta tälläkään kertaa vuokrantajaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Keittokomero on pienimmästä päästä mitä olen nähnyt ja kanadalainen tapa sijoittaa leittiöön vain yksi lavuaari tekee tiskaamisesta haastavaa. Ilmeisesti sen oletetaan tapahtuvan juoksevan veden alla. Tai sitten brittityyliin jättää astiat huuhtelematta.

Muilta osin asunto on kyllä kiva. On lautalattiat ja komeroita vaikka muille jakaa (eikä taaskaan tavaraa, mitä säilyttää komeroissa). Sijainti on noin puolivälissä keskustan ja yliopiston välillä, mikä käytännössä tarkoittaa, että kaikkialle on pitkä matka. Helsingissä kuljin työmatkat pyörällä, mutta täällä pyrin kävelemään mahdollisimman paljon, vaikka kävely ei olekaan mikään lempilajini. Siinä etenee niin tuskastuttavan hitaasti... Toissapäivänä kävin jalkaisin yliopistolla ja illalla syömässä vanhan kaupungin tuntumassa, joten kilometrejä kertyi kolmetoista. Nyt on hyvä reippailla, kun talvi ei ole vielä saapunut. Ensimmäiset pari päivää tuloni jälkeen oli outo lämmin jakso, jolloin kuljin t-paidassa ja ehdin jo harmitella, etten ollut ottanut mukaani kuin talvitakkeja. Mutta jo eilisiltana talvipalttoo ei ollut yhtään liikaa, kun pohjoisen puhuri näytti mistä tuulee ja toi mieleen ikävimpiä muistoja viime talvesta. Sanottakoon vielä kerran, että vihaan Kanadan ilmastoa. Joka väittää, että tuuli tekee Helsingin talven kylmäksi, ei ole kokenut vielä mitään. Helsingin talvi voittaa Québecin vastaavan 6-0. Tai ehkä 5-1, sillä keskitalven päivien valoisuus piristää hieman. Olen joka tapauksessa optimoinut oleskeluni ajankohdan siten, että olen poissa Suomesta pimeimmän loppusyksyn ajan ja pakenen Kanadasta takaisin sitten, kun talvi toden teolla alkaa täällä.

Ensimmäiset päivät ovat hurahtaneet pienten askareiden parissa. On hankittu kirjastokortti ja työhuoneen avain ja tarjottu työkavereille vastaleivottuja korvapuusteja. Ja tietenkin sisustettu asuntoa. Romanialainen ei ole kaivannut suihkuverhoa tai eteisen mattoa (tai astiankuivaustelinettä!), mutta omasta mielestäni tällaiset pienet asiat tekevät asunnosta viihtyisämmän, käytännöllisemmän ja kodinomaisemman. Hankimme jopa lankapuhelimen, sillä nettiyhteyttä ei saanut ilman lankapuhelinsopimusta ja jos sellaisesta palvelusta kerran maksaa kuukausimaksua, niin saman tien puhelinta voisi käyttääkin. Paikallispuhelut ovat täällä ilmaisia, myös paikalliset kännykkäliittymät mukaanlukien - tai siis eivät ilmaisia, mutta kuuluvat kuukausipakettiin. Ja netti on siis aina sidoksissa joko puhelimeen tai kaapelitelevisioon. Ilman jompaakumpaa ei verkkoon ole asiaa. Nettisopimukset näyttävät myös aina olevan vuoden mittaisia määräaikaisia, joista eroon pääseminen aikaisemmin tulee kalliiksi. Eräs työkaverini oli joutunut huolehtimaan kuolleen setänsä jäämistöstä ja oli saanut 250 dollarin laskun irtisanottuaan nettisopimuksen. Vasta kymmenien puhelujen jälkeen firma suostui olemaan laskuttamatta kuollutta henkilöä.