Sain käyttööni pyörän. Se ei ole ihan aikuisten kokoa ja vaihteet runksuvat, mutta kyllä sillä eteenpäin pääsee ja jarrutkin pelittävät riittävästi. Pyörän avulla kaupungista tulee helpommin saavutettava. Viikon verran ehdin kulkea jalkaisin yliopistolle ja takaisin, 45 minuuttia suuntaansa, ja muuta ei sitten enää jaksanutkaan. Pyörällä saman matkan sujauttaa paljon nopeammin. Onnekseni matka on tasamaata, mitä työmatka Helsingissä ei todellakaan ole. Sen sijaan kauppareissu vaatii laskeutumista vuorenrinnettä alas ja vastaavasti paluu on joko maitohapoille vetävän pitkän ylämäen kautta tai 95 askelmaa portaita ylös, mikä sekin vie mehut ihan kiitettävästi. Hyötyliikuntaa on toisin sanoen tarjolla runsain mitoin. Nyt toivon, että talven tulo lykkääntyy mahdollisimman pitkälle, jotta voin jatkaa pyöräilyä. Lumen tultua en enää uskalla liikenteen sekaan. Pyöräteitä ei juurikaan ole, mutta onneksi tie yliopistolle ei ole liian vilkkaasti liikennöity ja autoilijat ottavat muut kulkijat huomioon.
Bussilla kulkemista pyrin minimoimaan siitä syystä, että en ole enää oikeutettu opiskelijahintaiseen kuukausilippuun. Normaali hinta on 75 dollaria, mikä tuntuu turhan suolaiselta. Kertalippu maksaa vähän vähemmän kuin Helsingissä, mutta niistäkin kertyy äkkiä sievoinen summa. Eikä bussi muutenkaan ole mahdottoman mukava. Olin jo unohtanut, miten tupaten täynnä ne ovat, varsinkin iltaisin yliopistolta tullessa. Busseissa ei muuten saa kuljettaa lastenvaunuja, sillä niissä ei ole varattu tilaa vaunuille niin kuin suomalaisissa busseissa. Tutustuimme vastikään naapurustoon muuttaneeseen romanialaisperheeseen. Mies käy töissä yliopistolla, mutta nainen on käytännössä sidottu kotiin, sillä autottomana hän ei pääse lapsensa kanssa minnekään kävelyetäisyyttä pitemmälle. Ei ihmekään, että Kanada ei näyttäydy heille mitenkään hohdokkaana maana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti