lintuperspektiivistä

Kirjoitin tämän tajunnanvirtatekstin itse asiassa jo viikko sitten Montrealin lentokentän lähtöportilla, mutta en sitten päässytkään ihan hetkeen nettiin.

****************

Olen matkalla Bostoniin, SBL:n vuosittaiseen konferenssiin. Kansleri kaikessa armeliaisuudessaan rahoitti matkaani, mutta toki pidän esitelmän sen vastineeksi. Luvassa on siis viisi päivää työkavereiden kanssa hengailua (Helsingistä on taas tulossa parisenkymmentä henkeä), enemmän tai vähemmän kiinnostavia esitelmiä, raamatuntutkimuksen suurien nimien bongailua ja kirjamessut, eksegeetin taivas.

Quebecin ja Montrealin väli lennetään aina pienenpienillä potkurikoneilla, sellaisilla, jotka vaappuvat ja pitävät kovaa meteliä ja jonne mahtuu vain parikymmentä matkustajaa. Kone lentää melko matalalla, joten aurinkoinen sää tarjoaa tilaisuuden tarkastella näkymiä. St. Lawrence –joki on näemmä alkanut jäätyä, sen reunat ovat valkoiset. Paikoin jää on niin ohutta, että veden väreilyn näkee sen läpi. Yhtä asiaa en vieläkään ymmärrä: miten maassa, jossa suurinta osaa vuodesta ulkona ei tarkene oleilla vähissä vaatteissa, voi olla niin monta uima-allasta? Varsinkin ilmeisen varakkaammilla asuinalueilla jokaisen takapihalla on sellainen, toinen toistaan kookkaampi.

Montrealin lentokentällä on kokonaan oma siipensä USA:n lennoille. Sinne ei ihan noin vaan kävellä. Turvatarkastus muuttuu tuolle alueelle pyrkiessä millintarkaksi, käsilaukusta syynätään varmasti jokainen esine. Turvajärjestelyjen massiivisuus saa minut aina hieman huvittuneeksi. Miten voi olla, että koko muu maailma pärjää vähän rennommallakin asenteella? Amerikkaan pyrkivältä matkustajalta otetaan muuten joka kerta sormenjäljet – molemmista käsistä – ja valokuva sen lisäksi, että matkan syytä tietenkin tivataan. Miettikää, miten massiiviset arkistot jossakin on kaikkien maahan matkaavien tiedoista.

Olen joskus miettinyt, etten ainakaan haluaisi lentäjäksi. Puistattaa ajatuskin, että vastaisin satojen ihmisten hengestä. Täpärässä tilanteessa varmasti panikoisin ja se olisi sitten siinä. Luin lehdestä, että ”lempi”lentoyhtiöni Air Canadan eräs kokenut perämies oli eräänä kauniina päivänä kokenut psyykkisen romahduksen kesken lennon. Hänet oli sitten raahattu ulos ohjaamosta ja sidottu kiinni tuoliin ja hänen tilalleen ohjaamoon asettui lentoemäntä, joka oli ottanut muutaman lentotunnin. Yhdessä kapteenin kanssa he suorittivat onnistuneen pakkolaskun. Kyseisen perämiehen ura taitanee olla ohi, tuossa ammatissa ei varmaan kelpaa selitykseksi, että oli ”huono päivä”. Jätän siis suosiolla lentokapteenin uran jollekulle kykenevämmälle. Lentokapteenista tuli mieleen Edu Kettusen pompöösi kipale Lentäjän poika, jota antaumuksella lauloimme ala-asteaikoina, niin että sanat ovat vieläkin tuoreessa muistissa: ”Minä istuin kiitotien päähän, jäin ihmettä katselemaan…” Nykyisin närkästyn laulun aloituksesta. Miten vastuuttomat vanhemmat oikein päästävät lapsensa istumaan kiitotielle??!