Sighisoara

Transylvanian matkaraportista jäi uupumaan viimeinen pysähdyspaikkamme, Sighisoara. Matkasimme sinne Brasovista jälleen hämmästyttävän kauan pikkubussilla, jonka ilmastoinnin laita oli vähän sinne päin. Saavuimme kaupunkiin illansuussa ja totesimme Pensiune Citadelan erittäin viihtyisäksi. Niinpä suuntasimme portista sisään vanhaan kaupunkiin. Sievähän se oli kuin pieni karkki, joskin karkki joka on kulunut imeskelyssä. Rakennukset eivät olleet läheskään niin hyvässä kunnossa kuin Sibiussa. Keskiaikaista tunnelmaa lisäsi se, että vanhan kaupungin kadut olivat lähes kokonaan päällystämättömiä ja mukulakivetkin olivat paikallaan vain paikoittain. Kiipesimme torniin, josta näimme kaupungin kaikessa pienuudessaan ja tämän jälkeen mittailimme jalkaisin kujia. Kirkot, tornit ja ylipäätään koko kaupunki oli nähty muutamassa tunnissa. Yhtenä päänähtävyyksistä voi pitää alla olevaa Vlad Draculan kotitaloa, joka toimii tätä nykyä ylihintaisena ravintolana. Yritin seuraavana päivänä löytää jäätelöä useammastakin paikasta, mutta se tuntui olevan kiven alla (eräässä ravintolassa sanottiin, että jäätelöä saa vain keskustasta - miksi ihmeessä?). Lopulta näin jäätelökyltin ja hyökkäsin innoissani sisään huomaten olevani itse Draculan talossa. Ja se jäätelöannos maksoi neljä kertaa enemmän kuin muualla.

Ei voi kuin ihmetellä, että romanialaiset eivät ole viitsineet rahastaa Draculalla, joka suurimpana syynä vetää maahan amerikkalaisturisteja. On tietenkin Branin linna, joka meiltä siis jäi väliin, mutta edes matkamuistomyymälöissä ei ole erityisemmin tarjolla Dracula-krääsää. Ja Sighisoaralla olisi enemmän syytä kuin millään muulla paikkakunnalla omia Dracula itselleen, onhan kreivi syntynyt juuri täällä. Jos minä olisin matkailuyrittäjä, niin muuttaisin heti tuon talon Dracula-museoksi ja kenties rakentaisin teemapuistoakin lähettyville. Mutta ehkä näiden puuttuminen kertoo siitä, miten vähän romanialaiset itse arvostavat kyseistä myyttiä. Maaseudulla vampyyrien ja ihmissusien läsnäolon kokemus elää yhä vahvana, mutta Draculaa pidetään länsimaisena hapatuksena.

Yksi ilta Sighisoarassa oli oikein viihtyisä, mutta seuraava päivä meni lähinnä peukaloita pyöritellessä ja varjopaikkoja etsiskellessä (sekä sitä jäätelöä), kun odottelimme iltakuudelta lähtevää junaa. Kaikki jalkaisin tavoitettavissa olevat nähtävyydet oli jo nähty ja kaupunki tuntui tylsältä. Iltamyöhällä paikka oli kuin aavekaupunki, missään ei näkynyt ristinsielua, sillä monet turistitkin tulevat tänne vain päiväreissulle. Kaupunki on ääriään myöten täynnä ainoastaan kerran vuodessa, heinäkuun lopulla vietettävillä keskiaikamarkkinoilla.

Juna tuli lopulta, vaikkei ihan ajallaan ja vei meidät illan kuluessa Oradeaan. Tällä kertaa matkanteko oli oikein miellyttävää tasokkaassa ja ilmastoidussa InterCity-vaunussa. Ravintolavaunun työntekijä kertoi työskentelevänsä aina neljä päivää putkeen. Junan tullessa pääteasemalle hän käy nukkumaan käytävän lattialle ja seuraavana päivänä jatketaan taas toiseen suuntaan. Työolosuhteistaan huolimatta mies piti työpaikkaansa hyvänä ja oli erityisen tyytyväinen 850 lein palkkaansa (n. 240 euroa). Näin Romaniassa.

Maassa maan tavalla

Romanit ovat Romaniassa toisen luokan kansalaisia. Joitakuita täällä ärsyttää kovasti se, että kansainvälisessä lehdistössä kirjoitetaan romanialaisista kerjäläisistä, sillä heidän mielestään Romanian romanit eivät ole sen enempää romanialaisia kuin minkään muun maankaan romanit. Totta on, että he ovat erittäin heikosti integroituneita ympäröivään yhteiskuntaan. Romaneilla on oma kielensä, liikkuvan elämäntapansa vuoksi he eivät ole juurtuneet mihinkään yksittäiseen paikkaan ja kontaktit muuhun väestöön ovat olemattomat. Silti he ovat syntyneet tähän maahan ja sitä myötä Romanian kansalaisiksi, joten kokonaisen kansanosan räikeä syrjiminen saa minut kiukkuiseksi. Romanien pääasiallinen elinkeino on kerjääminen tai varastaminen, sillä kukaan ei halua palkata romania töihin. Työttömyys ja sosiaaliturvan puute ajaa heidät pysymään hengissä kyseenalaisin keinoin, mikä pitää yllä muun väestön epäluuloja heitä kohtaan. Varsinainen noidankehä. Lukunsa erikseen ovat järjestäytyneen rikollisuuden pomot, jotka kuuluvat maan alati kasvavaan miljonäärikastiin. Rikas ja köyhä romaninainen pukeutuvat samantyylisesti kirjaviin hameisiin ja huiveihin, mutta heidät erottaa se, että rikkaalla on rivistö kultakoruja ja vaikkapa kokonaan kullatut hampaat, kuten eräällä rouvalla näin.

Raha on aihe, joka hallitsee täällä keskusteluja. Ihmisten päämääränä on hankkia mahdollisimman paljon rahaa ja jos rahaa on, niin se pitää näyttää ulospäin. Oradea on sen verran pieni kaupunki, että täällä ei pyöri Lamborghineja, mutta Bukarestin kaduilla niitä kuulema vilisee. Köyhäkin pyrkii hankkimaan itselleen ainakin yhden kalliin asun, jolla voi luoda illuusiota menestyksestä. Voisin kuvitella, että täältä löytäisi halvalla antiikkihuonekaluja, sillä vain se on arvossaan, mikä on uutta. Rahan ja materian palvonta tuntuu minusta oudolta, mutta en olekaan itse koskaan elänyt niukkuudessa, jolloin suurin unelmani olisi ollut saavuttaa tietty elintaso.

Käyttäytymistavat eivät täällä ole niin erilaisia kuin Suomessa, että olisin sortunut etikettivirheisiin. Mutta eräänä iltana kiinnitin huomiota siihen, että hyvästellessä miespuoliset kaverit kättelivät kaikki romanialaista, mutta eivät minua. Kun tivasin tähän selitystä, niin kuulin, ettei tapana ole kätellä naisia. Kaikkien mielestä oli outoa, että minä pidin sitä outona.

Toissailtana olimme kaupungin kesäfestareilla, jotka eivät eroa pikaruoankäryineen, makeiskojuineen ja oluttelttoineen suomalaisista festareista mitenkään muuten kuin että illalla on pimeää. Illan pääesiintyjä oli Nightlosers, jonka bluesin ja kansanmusiikin sekoitus upposi minuun hyvin. Festarit päättyivät ylenpalttisen kalliiseen ilotulitukseen. Seuraavana iltana ihailimme taivaalla salamasadetta, joka veti vertoja ilotulitukselle. Ukkosmyrsky itse asiassa katkaisi sähköt elokuvateatterista ja koko kauppakeskuksesta, joten menemme tänään uudestaan toivottavasti paremmalla menestyksellä katsomaan Narniaa, joka ehti pyöriä eilen melkein loppuun asti ennen äkillistä pimeyttä.

Brasov

Sibiun jälkeen seuraava kohteemme oli Brasov eli Kronstadt. Bussiliikenteestä vastaavat lukuisat pienet yksityiset yhtiöt, joten koskaan ei voi olla varma mitä saa. Näiden kaupunkien välillä liikennöi näköjään ainoastaan 16-paikkainen minibussi jolla kyyti oli huomattavan pomppuista. 130 kilometrin matkaan tuhrautui kolme tuntia, osittain tietöiden takia, jotka katkaisivat toisen kaistan muutaman kilometrin välein. Höykytyksen jälkeen saavuimme vihdoin perille ja yllätyin kaupungin suuresta koosta. Vanha kaupunki ei täällä ole niin selkeän yhtenäinen alue, rakennukset ovat suurelta osin nuorempia ja arkkitehtuuri hallitsevammin romanialaista. Monista muista keskiaikaisista kaupungeista poiketen Brasovia ei ole rakennettu kukkulan laelle vaan laaksoon, mikä osaltaan ehkä teki siitä tylsän oloisen. Päänähtävyys on goottilainen Musta kirkko (joka ei minusta ollut väriltään yhtään sen mustempi kuin muutkaan kivikirkot). Toisin kuin muualla Romaniassa, näissä saksalaisburgeissa näyttävimmät katedraalit ovat aina luterilaisia ja jos kirkko on 1500-lukua vanhempi, niin se on kokenut muodonmuutoksen katolilaisesta luterilaiseksi. Maata asuttavat eri kansallisuudet muuten eroavat toisistaan myös uskonnon osalta: unkarilaiset ovat katolilaisia, romanialaiset ortodokseja ja saksalaiset luterilaisia.

Tällä kertaa olimme viisaasti varanneet itse pensionaatin etukäteen. Casa Chriss osoittautui yksityishenkilön kotiinsa rakennuttamaksi siiveksi, jossa oli kaksi huonetta kylpyhuoneineen ja me ainoat asiakkaat. Huone oli siisti, moderni ja valoisa ja hyvinkin hintansa väärti (120 leitä eli 34 euroa). Ainoa erikoisuus oli se, että aina ulos lähtiessämme omistajan piti päästää meidät portista ulos ja vastaavasti takaisin tullessamme soitimme summeria. Seuraavana päivänä omistaja lähti vaimonsa kanssa matkalle ja jätti meidät appivanhempiensa huomaan. Tämä vanha pariskunta oli herttainen, mutta kiusallisen seurankipeä ja lähtemiset ja tulemiset venyivät sen johdosta. Aamulla he pahoittelivat, etteivät voi keittää meille aamukahvia, sillä tytär piilottaa heiltä kahvin, jota pitää vanhusten terveydelle epäedullisena.

Brasov itsessään ei ole erityisen kiinnostava kaupunki, mutta sieltä käsin on helppo tehdä päiväretkiä mitä mielenkiintoisimpiin kohteisiin. Ensimmäinen retkemme oli Sinaia- niminen kylä 45 kilometrin päässä (jonne junamatka Intercityllä kesti tunnin…). Piskuinen kylä sijaitsee vuorenrinteessä ja on nimetty Siinain vuoriston mukaan 1600-luvulla. Näihin maisemiin myös Romanian ensimmäinen kuningas Karol ihastui siinä määrin, että päätti rakennuttaa puolisolleen linnan. Rakennustyöt alkoivat 1870-luvulla ja kestivät seuraavat neljäkymmentä vuotta. Valmistuttuaan Peles oli aikansa modernein linna keskuslämmityksineen, keskuspölynimureineen ja sähköhisseineen. Linna on muuten hiljattain palautettu takaisin kuningassuvulle, kuningas Karolin pojanpojalle, joka karkotettiin maasta kommunistien noustua valtaan ja takavarikoitua rikkaiden omaisuuden. Alkuperäisessä asussaan säilytetty Pelesin linna on seudun tärkein turistinähtävyys. Linnan sisällä ei harmi kyllä saanut ottaa kuvia, joten en voi muuta kuin kehottaa jokaista käymään itse katsomassa, miltä satulinna näyttää. Jokainen huone oli sisustettu eri tyylillä pienintä yksityiskohtaa myöten: oli saksalaista raskasta puukoristelua, ranskalaista barokkia ja rokokoota, ”modernia” romanialaista, mauri- ja arabityyliä. Oli kirjasto salaovineen, musiikkihuone, konserttisali, piirustushuone, jopa omat vierasasunnot pääministerille ja Itävallan keisarille.

Linnaan tutustumisen jälkeen kiertelimme vielä kylässä. Harmiksemme vasta jälkikäteen kuulimme, että läheisen vuoren laella vaijerihissimatkan päässä olisi ollut ainutlaatuinen luonnon muovaama sfinksi. Nyt kokeilimme vaijerihissiä ainoastaan Brasovin kaupungissa. Alas olisi voinut periaatteessa kävelläkin, mutta vuorenrinne vilisee karhuja, joten päätimme olla leikkimättä hengellämme. Karhut laskeutuvat aika ajoin alas kaupungin laitamille etsimään ruokaa. Vuoren juuren kävelytiellä onkin ankarat varoitukset olla jättämättä ruokaa lojumaan tai päästää lapsia näkyvistään.

Toisen päiväretkemme oli tarkoitus suuntautua Branin linnaan, jota myös Draculan linnana mainostetaan siitä huolimatta, että Vlad Tepes ei ole missään vaiheessa asunut siellä. Se jäi kuitenkin välistä, sillä olin kipeä. Bran on aito keskiaikainen linna, mutta kuulopuheiden mukaan melko tylsä ja täyteen ammuttu turisteja, joten sen välistä jääminen ei liene suuri takaisku.

Brasovista on muuten vain parin tunnin matka Bukarestiin, jonne puolestaan pääsee Finnairilla jatkuvasti halvalla. Tämä vinkkinä seuraavaa lomakohdetta miettiville.

Sibiu

Transylvaniassa etäisyydet eivät kartalta katsoen ole pitkiä, mutta kaupunkeja eivät yhdistä saksalaistyyppiset autobaanat, vaan kapeat, huonokuntoiset ja mutkittelevat vuoristotiet. Yleisin nopeusrajoitus on 70 km/h, joten matka-ajat venyvät pitkiksi. Oradeasta Sibiuun päryyttelimme bussilla seitsemän tuntia. Aika meni kuitenkin nopeasti maisemia ihmetellessä. Pikkukyliä toisensa perään, joissa elämänmeno tuntuu jatkuneen samanlaisena satoja vuosia. Heinäkuormia kuljetettiin hevoskärryillä ja eläimet laidunsivat vapaana eivätkä suinkaan aidan takana. Siellä täällä saattoi nähdä mäennyppylällä lammaslauman paimenen kera. Maisema rajautui horisontissa nousevaan vuorijonoon ja välillä mekin nousimme ja laskeuduimme vuorenrinnettä.

Sibiu eli Hermannstadt on yksi seitsemästä saksalaisten keskiajalla Transylvaniaan rakentamasta kaupungista (Siebenburg). Kaupunkien tehtävä oli toimia eräänlaisina etäpuolustuspesäkkeinä turkkilaisia ja tataareja vastaan. Historiasta johtuen kaupungissa on edelleen vahva saksalaisasutus ja usein jopa museoissa kyltit olivat vain romaniaksi ja saksaksi. Arkkitehtuuri oli minun silmääni tutunoloista, rakennustyyli toi mieleen Tallinnan vanhan kaupungin, saksalaisvaikutteinen sekin.

Sibiu oli viime vuonna yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Se oli kaupungille todellinen onnenpotku, sillä tittelin myötä EU:lta virtasi kasoittain rahaa, jolla kaupunkia on ehostettu perinpohjaisesti. Sibiu onkin todennäköisesti Romanian parhaassa kunnossa oleva kaupunki. Lopputulos on miellyttänyt myös asukkaita niin paljon, että kaupungin pormestari valittiin uudelle kaudelle yli 90 prosentin äänivyöryllä. Sibiu oli myös minun tähänastinen ehdoton suosikkini. Vanha kaupunki oli suorastaan häikäisevän upea ja tunnelmallinen. Kulutimme kaksi ja puoli päivää vain kulkien ympäriinsä ja ihaillen näkymiä. Paroni Brukenthaalin palatsimaisessa talossa 1700-luvulta toimii nykyään taidemuseo, jonka kokoelmissa on jopa Tiziania ja Rubensia. Söimme perinteisiä romanialaisia ruokia ja tässä suhteessa Crama Sibiului Vechii –niminen ravintola nousi ylitse muiden. Illat eivät vuoristoseudulla olleet yhtä lämpimiä kuin Oradeassa, mutta tarkenimme silti istuskella terassilla keskusaukion laidalla kahvilassa, jossa lihava unkarilainen pianisti soitti flyygeliä myöhään yöhön.
Kulttuuripääkaupunki-tittelin myötä hintataso Sibiussa on aavistuksen korkeampi kuin muualla Romaniassa. Meidän oli tarkoitus yöpyä puolustusvoimien omistamassa rakennuksessa, mutta eihän minua epäilyttävää ulkomaalaista sinne tietenkään päästetty sisään, vaikka varauksen meille oli järjestänyt melkoisen korkea-arvoinen sotilashenkilö. Päädyimme sitten satunnaiseen pensionaattiin, joka oli räikeästi ylihinnoiteltu: huone maksoi 180 leitä eli noin 50 euroa yöltä. Huone oli kyllä siisti ja tilava, mutta kaikenlaista pikkuharmia esiintyi. Vessa ei toiminut ja sille respa vain kohautteli olkiaan, jääkaappi ja langaton verkko tulisivat toimimaan vasta ”huomenna” ja kaiken kukkuraksi respa laskutti minulta ”vahingossa” tuplahinnan ostamastamme vedestä. Seuraavana päivänä siirryimme kulman taakse puolet halvempaan pensionaattiin. Kiinnitin muuten huomiota, että Romaniassa on tapana lupailla olemattomia. Harvassa paikassa on oikeasti langatonta nettiä, vaikka nettisivuilla tai jopa ovessa olevassa tarrassa niin väitetään.