Usein kuulee ihmisten olettavan, että Kanada ja Suomi ovat kovin samanlaisia maita. Toki niissä on paljon samaa, niin kuin yleisesti ottaen länsimaiden välillä on, mutta en silti vetäisi yhtäläisyysmerkkejä. Otetaan esimerkiksi ilmasto. Täällä on neljä vuodenaikaa ehkä selvemmin kuin Suomessa, jossa kevät, kesä, syksy ja talvi ovat samaa harmaata ja sateista mössöä, ainakin Helsingissä viime vuosina. Ja vaikka täällä on talvella lunta ja pakkasta, niin ilmasto on silti suomalaiselle kovin omituinen. Säätila saattaa vaihdella radikaalisti päivästä toiseen. Yhtenä päivänä lämpötila on kolmessakymmenessä pakkasasteessa ja seuraavana päivänä kymmenen astetta plussan puolella. Sen jälkeen on liukasta, voin vakuuttaa. Tänään taivaalta tulee jääsadetta. Sellaiseen en ole Suomessa törmännyt. Ja silloin kun lunta sataa, sitä sataa kerralla useampi kymmen senttiä. Kuulin ikävän onnettomuuden parin vuoden takaa. Oli yksi niistä talviaamuista, kun lunta tuiskutti urakalla. Eräs mies oli lähtenyt tavanomaiselle aamuiselle juoksulenkilleen, josta häntä ei kuulunut kotiin. Etsinnät aloitettiin pian, mutta hänet löydettiin vasta neljän päivän jälkeen, sillä hän oli hautautunut lumeen hetkessä jouduttuaan mitä ilmeisimmin lumiauran töytäisemäksi. Täytyykin suhtautua jatkossa suurella varovaisuudella lumiauroihin.
Talven keskeltä myös quebeciläiset kaipaavat auringon lämpöön. Air Canadalla on tarjouslentoja etelään, mutta kohteiden nimet ovat suomalaisen korvaan eksoottisia: Bahama, Cancun, Havana, Jamaika. Bahama on itse asiassa pohjoisamerikkalaisille vähän sama kuin Kanariansaaret suomalaisille.
Pieni ero on myös yleisessä tapakulttuurissa. Paikalliset ovat yleisesti ottaen niin kilttejä, kohteliaita ja ystävällisiä, että he vaikuttavat melkein lammasmaisilta. Välillä sekin tuntuu ärsyttävältä. Jos jalankulkijana lähestyn risteystä ja lasken mielessäni, että auto ehtii hyvin ajaa risteyksen yli ennen kuin olen itse kohdalla, niin eikö vaan auto tietenkin pysähdy minut nähdessään. Olisit nyt mennyt siitä, pahvi, kun olisit hyvin ehtinyt! Liikennevalotkin on synkronoitu sillä tavalla epätaloudellisesti, että kun jalankulkijoille palaa vihreä, niin kaikille autoille näytetään punaista. Road rage taitaa olla kokonaan tuntematon käsite. Eräs Quebeciin asettunut romanialainen oli taannoin lähes kolaroinut toisen auton kanssa ja oli itäeurooppalaisella temperamentilla antanut toisen kuskin kuulla kunniansa. Toinen kuski oli ollut niin hämmentyneen näköinen, että todennäköisesti kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun joku korotti ääntään julkisella paikalla.
lauantai 27. joulukuuta 2008
maanantai 15. joulukuuta 2008
sunnuntai 14. joulukuuta 2008
valkea joulu
On taas tullut leivottua. Tein kaksi piparkakkutaloa ja nehän on aina työläämpiä kuin mitä edelliseltä vuodelta muisti. Tarkoitukseni oli tehdä ihan pikkuisia taloja, mutta paperilla pieniltä näyttäneet kaavat muuttuivatkin leivottuna normaalikokoisiksi. Toisen taloista vien joulutervehdykseksi romanialaisille ystävillemme. Heidän jälkikasvunsa rakastui piparkakkuihin ja keksi niille uudissanankin: pap. Papa-verbi tarkoittaa syömistä ja pipari on nyt sitten pap. Aina kun hän näkee vilauksenkaan rasiasta, jossa pipareita toin, alkaa pap-atus. Minun nimeni puolestaan on Pa.Lunta on tullut koko viikon ja tienpenkkojen lumivallit alkavat olla jo näyttävän näköisiä. Auraus tulee välillä vähän jälkijunassa. Autotiet on siis aina aurattu hetimiten myräkän jälkeen, mutta jalkakäytävillä ei ole niin väliä. Ei ole nimittäin mukavaa tarpoa neljää kilometriä yliopistolle lähes umpihangessa. Jonkin sääraportin mukaan tänä talvena tulee vieläkin enemmän lunta kuin edellisenä vuonna, joka siis oli ennätysluminen. Toisaalta vaikea kuvitella viimevuotiseen viiteen metriin vielä paria metriä lisää, mutta toisaalta ei, jos lumentulo jatkuu samaan tahtiin kuin tällä hetkellä. Kun vielä pakkastakin on parisenkymmentä astetta, niin talvivaatteille on todella käyttöä. Onneksi en omista autoa. Sääliksi käy niitä, jotka aloittavat aamunsa kaivamalla autonsa esiin lumen alta ja sen jälkeen jumiutuvat risteysten sohjokasoihin. Lauantaisella iltapäiväkävelyllä näin monta tällaista tapausta ja ohikulkijat sitten ystävällisesti työnsivät sohjoon juuttuneita autoja liikkeelle. En kehdannut ottaa kuvaa toisten ahdingosta, mutta tilanne kävi huvittamaan, kun niitä tuli kilometrin matkalla vastaan useampia.
maanantai 8. joulukuuta 2008
filmihulluutta romanialaisittain
Taas on tullut vastaan asioita, joita Romaniassa ei tunneta: joulukalenteri, Nalle Puh, sushi (ehkä Bukarest poislukien). Silti kaikkein hupaisimmat viimeaikaiset tarinat diktatuurin ajalta liittyvät televisioon ja elokuviin.
Ceausescun aikaan Romanian televisio lähetti ohjelmaa vain parisen tuntia päivässä. Siitäkin ainakin puolet kului propangandaan, näytettiin johtajaa matkoillaan ympäri maata sekä hehkutettiin uudistus- ja rakennusprojekteja. Vasta tämän jälkeen päästiin itse asiaan ja koko kansa kokoontui ruudun ääreen seuraamaan valtiovallan sopimaksi katsomia elokuvia. Mutta koska lähetysaika oli niin lyhyt, näytettiin elokuvasta kerralla vain osa. Jatkoa seurasi sitten viikon päästä. Tällä tavalla yhteen elokuvaan saatiin hyvinkin kulutettua kolme-neljä viikkoa. Lisäksi samoja elokuvia saatettiin näyttää yhä uudelleen eri nimisinä, sillä uusien elokuvien levitysoikeudet tietenkin maksoivat.
Rajaseutujen asukkaat olivat onnellisemmassa asemassa, sillä he saattoivat katsella lähetyksiä naapurimaiden televisioista Unkarista, Bulgariasta tai Neuvostoliitosta. Mutta konstit olivat muutenkin monet. Viihdettä janoava kansa keksi monia keinoja päästä käsiksi elokuvanautintoihin. Eräskin kekseliäs heppu perusti oman - tietenkin laittoman -tv-aseman ja muutaman naapuritalon asukkaat saivat seurata elokuvia, joita mies pyöritti omassa kotonaan videonauhurissa. Juonnot hoiti vaimo kotisohvalta käsin.
Kovin suosittuja ja yleisiä olivat mustan pörssin videokasetit. Länsimaisilla elokuvilla oli yllättävän laaja levikki laittomien kopioiden muodossa. Kuvanlaatu tietenkin oli mitä oli, kun käsissä oleva vhs saattoi olla kopio ehkä noin sadannesta alkuperäisen kasetin kopiosta. Kielimuuriongelma ratkaistiin sillä, että näille alkuperäisille kaseteille oli jälkiäänitetty romaniankielinen käännös siten, että alkuperäinen dialogi kuului vähän vaimeammin ja sen perään tuli romaniankielinen tulkkaus. Tulkkauksen hoiti aina yksi ja sama nainen, Irina Nistor, jonka äänen tunsivat lopulta kaikki romanialaiset. Vähän sama ilmiö siis kuin meillä VR:n kuulutukset, jotka myös ovat saman henkilön lukemia kaikkialla Suomessa.
Muutama päivä sen jälkeen, kun olin kuullut nämä tarinat, menimme elokuvateatteriin, jossa alkoi viikon kestävä romanialaisten elokuvien festivaali. Festivaali on ehkä vähän juhlava nimike, sillä käytännössä joka päivä näytetään yksi uusi elokuva melko pienessä salissa ja on täytynyt nähdä jonkin verran vaivaa ylipäänsä kuullakseen festivaalin olemassaolosta. Romanialainen bongasi heti elokuvateatterin aulassa Romanian Pirkka-Pekka Peteliuksen, joka oli Kanadassa promotoimassa uusinta elokuvaansa. Kummallisin yhteensattuma oli silti luvassa vasta saliin saavuttuamme. Illan elokuvan esitteli meille itse omassa persoonassaan Irina Nistor ja näin minäkin pääsin osalliseksi romanialaisten kollektiivisesta äänimuistista.
Ceausescun aikaan Romanian televisio lähetti ohjelmaa vain parisen tuntia päivässä. Siitäkin ainakin puolet kului propangandaan, näytettiin johtajaa matkoillaan ympäri maata sekä hehkutettiin uudistus- ja rakennusprojekteja. Vasta tämän jälkeen päästiin itse asiaan ja koko kansa kokoontui ruudun ääreen seuraamaan valtiovallan sopimaksi katsomia elokuvia. Mutta koska lähetysaika oli niin lyhyt, näytettiin elokuvasta kerralla vain osa. Jatkoa seurasi sitten viikon päästä. Tällä tavalla yhteen elokuvaan saatiin hyvinkin kulutettua kolme-neljä viikkoa. Lisäksi samoja elokuvia saatettiin näyttää yhä uudelleen eri nimisinä, sillä uusien elokuvien levitysoikeudet tietenkin maksoivat.
Rajaseutujen asukkaat olivat onnellisemmassa asemassa, sillä he saattoivat katsella lähetyksiä naapurimaiden televisioista Unkarista, Bulgariasta tai Neuvostoliitosta. Mutta konstit olivat muutenkin monet. Viihdettä janoava kansa keksi monia keinoja päästä käsiksi elokuvanautintoihin. Eräskin kekseliäs heppu perusti oman - tietenkin laittoman -tv-aseman ja muutaman naapuritalon asukkaat saivat seurata elokuvia, joita mies pyöritti omassa kotonaan videonauhurissa. Juonnot hoiti vaimo kotisohvalta käsin.
Kovin suosittuja ja yleisiä olivat mustan pörssin videokasetit. Länsimaisilla elokuvilla oli yllättävän laaja levikki laittomien kopioiden muodossa. Kuvanlaatu tietenkin oli mitä oli, kun käsissä oleva vhs saattoi olla kopio ehkä noin sadannesta alkuperäisen kasetin kopiosta. Kielimuuriongelma ratkaistiin sillä, että näille alkuperäisille kaseteille oli jälkiäänitetty romaniankielinen käännös siten, että alkuperäinen dialogi kuului vähän vaimeammin ja sen perään tuli romaniankielinen tulkkaus. Tulkkauksen hoiti aina yksi ja sama nainen, Irina Nistor, jonka äänen tunsivat lopulta kaikki romanialaiset. Vähän sama ilmiö siis kuin meillä VR:n kuulutukset, jotka myös ovat saman henkilön lukemia kaikkialla Suomessa.
Muutama päivä sen jälkeen, kun olin kuullut nämä tarinat, menimme elokuvateatteriin, jossa alkoi viikon kestävä romanialaisten elokuvien festivaali. Festivaali on ehkä vähän juhlava nimike, sillä käytännössä joka päivä näytetään yksi uusi elokuva melko pienessä salissa ja on täytynyt nähdä jonkin verran vaivaa ylipäänsä kuullakseen festivaalin olemassaolosta. Romanialainen bongasi heti elokuvateatterin aulassa Romanian Pirkka-Pekka Peteliuksen, joka oli Kanadassa promotoimassa uusinta elokuvaansa. Kummallisin yhteensattuma oli silti luvassa vasta saliin saavuttuamme. Illan elokuvan esitteli meille itse omassa persoonassaan Irina Nistor ja näin minäkin pääsin osalliseksi romanialaisten kollektiivisesta äänimuistista.
torstai 4. joulukuuta 2008
eilen, tänään, huomenna
Parilla kaverilla on ollut tämä meemi blogissaan, joten huvituinpa minäkin miettimään menneitä.
10 vuotta sitten, 1998...
1) asuin Vallilassa kämäisessä osakuntayksiössä, jota rakastin niin kuin ensimmäistä asuntoaan vain voi, ja joka sijaitsi niin "kaukana", etteivät ystäväni vaivautuneet kyläilemään siellä
2) opiskelin teologiaa toista vuotta - tiesin siis kaikesta kaiken - ja olin juuri aloittamassa osa-aikatöitä TYT:n toimistonhoitajana
3) ystäväpiirini alkoi vakiintua teologityttöjen, erityisesti Körttiksellä asuvien ympärille
Viisi vuotta sitten, 2003...
1) olin tympääntynyt opintoneuvojan työhöni
2) en tiennyt, mitä haluan isona, joten hain monenlaisia eri töitä, en päässyt yhteenkään haastatteluun ja pelkäsin joutuvani viettämään loppuelämäni opintotoimistossa
3) edellisestä johtuen päätin saada gradun valmiiksi seuraavana keväänä (niin kuin sainkin), joten työpaikalla tuli vietettyä myös iltoja ja viikonloppuja, mutta yllättävää kyllä aikaa jäi myös muulle elämälle
Kolme vuotta sitten, 2005...
1) olin saanut ensimmäisen apurahani ja aloittanut väitöskirjan tekemisen intoa, tarmoa ja onnea täynnä
2) monivuotiselle lauluharrastukselle musiikkiopistossa olin sanonut hyvästi edellisenä keväänä, ja harrastusten paikan nappasivat elämäntaparemontin myötä juoksu ja kuntosali (uinti taisi tulla kuvioihin mukaan vasta seuraavana vuonna - niin syvässä oli uimahallineuroosi koululiikunta-ajoilta)
3) monen vuoden tauon jälkeen aloin taas matkustella: kesällä Roomassa, syksyllä Budapestissa ja ihka ensimmäisellä työmatkalla seminaarissa Tanskassa
Vuosi sitten, 2007...
1) vaihdoin siviilisäätyä ja asuinmaata
2) olin juuri palannut Kairosta ja San Diegosta ja saanut ensimmäisen veritulppani
3) valmistelin itsenäisyyspäivän bileitä tuttavilleni Québecissä ja tutustuin romanialaiseen yhä paremmin
Eilen...
1) en jaksanut lähteä yliopistolle, vaan pidin etätyöpäivän kotona
2) kävin pitkällä kävelyllä minulle tuntemattomalla asuinalueella ja päätin etten enää vastaisuudessa syö hot dogeja
3) harmittelin uudelleen hajonnutta jääkaappia, joka oli täynnä ruokaa ja hetken päästä tyhjensinkin sitä jo jotta tilalle saatiin tuotua uusi sekä opettelin käyttämään liian monimutkaiselta vaikuttaa uutta uunia
Tänään...
1) kävin aamulla sairaalassa toteamassa, että veritulppa on jo liuennut pois
2) teen kotoa käsin sanahakuja kreikkalaisten ja latinalaisten tekstien tietokannoissa ja yritän saada Jouluradiota kuulumaan
3) aion leipoa pipareita, mikä jäi eilisillan hässäkän vuoksi tekemättä
Huomenna...
1) shoppailen karjalanpiirakkatarvikkeita sekä joululahjoja kummilapsille
2) menen vaihteen vuoksi yliopistolle
3) illalla menen katsomaan romanialaisten elokuvien festivaalien avajaiselokuvaa "La reste est silence"
Ensi vuonna, 2009...
1) minut vihitään papiksi
2) tiedän toivottavasti tarkemmin, mihin maahan tulemme seuraavaksi asettumaan
3) käyn vihdoin tervehtimässä ystäviä Lontoossa ja Wienissä ja ihailemassa puukirkkoja itäisessä Romaniassa
10 vuotta sitten, 1998...
1) asuin Vallilassa kämäisessä osakuntayksiössä, jota rakastin niin kuin ensimmäistä asuntoaan vain voi, ja joka sijaitsi niin "kaukana", etteivät ystäväni vaivautuneet kyläilemään siellä
2) opiskelin teologiaa toista vuotta - tiesin siis kaikesta kaiken - ja olin juuri aloittamassa osa-aikatöitä TYT:n toimistonhoitajana
3) ystäväpiirini alkoi vakiintua teologityttöjen, erityisesti Körttiksellä asuvien ympärille
Viisi vuotta sitten, 2003...
1) olin tympääntynyt opintoneuvojan työhöni
2) en tiennyt, mitä haluan isona, joten hain monenlaisia eri töitä, en päässyt yhteenkään haastatteluun ja pelkäsin joutuvani viettämään loppuelämäni opintotoimistossa
3) edellisestä johtuen päätin saada gradun valmiiksi seuraavana keväänä (niin kuin sainkin), joten työpaikalla tuli vietettyä myös iltoja ja viikonloppuja, mutta yllättävää kyllä aikaa jäi myös muulle elämälle
Kolme vuotta sitten, 2005...
1) olin saanut ensimmäisen apurahani ja aloittanut väitöskirjan tekemisen intoa, tarmoa ja onnea täynnä
2) monivuotiselle lauluharrastukselle musiikkiopistossa olin sanonut hyvästi edellisenä keväänä, ja harrastusten paikan nappasivat elämäntaparemontin myötä juoksu ja kuntosali (uinti taisi tulla kuvioihin mukaan vasta seuraavana vuonna - niin syvässä oli uimahallineuroosi koululiikunta-ajoilta)
3) monen vuoden tauon jälkeen aloin taas matkustella: kesällä Roomassa, syksyllä Budapestissa ja ihka ensimmäisellä työmatkalla seminaarissa Tanskassa
Vuosi sitten, 2007...
1) vaihdoin siviilisäätyä ja asuinmaata
2) olin juuri palannut Kairosta ja San Diegosta ja saanut ensimmäisen veritulppani
3) valmistelin itsenäisyyspäivän bileitä tuttavilleni Québecissä ja tutustuin romanialaiseen yhä paremmin
Eilen...
1) en jaksanut lähteä yliopistolle, vaan pidin etätyöpäivän kotona
2) kävin pitkällä kävelyllä minulle tuntemattomalla asuinalueella ja päätin etten enää vastaisuudessa syö hot dogeja
3) harmittelin uudelleen hajonnutta jääkaappia, joka oli täynnä ruokaa ja hetken päästä tyhjensinkin sitä jo jotta tilalle saatiin tuotua uusi sekä opettelin käyttämään liian monimutkaiselta vaikuttaa uutta uunia
Tänään...
1) kävin aamulla sairaalassa toteamassa, että veritulppa on jo liuennut pois
2) teen kotoa käsin sanahakuja kreikkalaisten ja latinalaisten tekstien tietokannoissa ja yritän saada Jouluradiota kuulumaan
3) aion leipoa pipareita, mikä jäi eilisillan hässäkän vuoksi tekemättä
Huomenna...
1) shoppailen karjalanpiirakkatarvikkeita sekä joululahjoja kummilapsille
2) menen vaihteen vuoksi yliopistolle
3) illalla menen katsomaan romanialaisten elokuvien festivaalien avajaiselokuvaa "La reste est silence"
Ensi vuonna, 2009...
1) minut vihitään papiksi
2) tiedän toivottavasti tarkemmin, mihin maahan tulemme seuraavaksi asettumaan
3) käyn vihdoin tervehtimässä ystäviä Lontoossa ja Wienissä ja ihailemassa puukirkkoja itäisessä Romaniassa
tiistai 2. joulukuuta 2008
sairaskertomus
Inhoan sairaaloita. Inhoan inhoan inhoan. Erityisesti ulkomailla. Tällä kertaa minulla ei edes ole turvanani taikakalua, joka avaa kaikki ovet, eli paikallista sairausvakuutuskorttia. Toki kaukaa viisaana olen järjestänyt itselleni matkavakuutuksen (huvittavaa kyllä, minulla on voimassaoleva vakuutus samaan yhtiöön kolmen eri tahon kautta), mutta se ei ole ollenkaan sama asia. Kun alkoi näyttää siltä, että lääkäri olisi tarpeen, niin sen löytäminen ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Konkkasin kipeällä jalallani pitkin kaupunkia ja aina minut käännytettiin ovelta tuon amuletin puuttumisen takia. Vasta neljäs paikka olisi huolinut ulkomaalaisen, mutta pidin tarpeettomana maksaa 150 dollaria terveyskeskuksessa siitä, että lääkäri olisi todennut minun tarvitsevan tutkimuksia, joita heillä ei ole tarjolla ja passittanut sairaalaan. Loppujen lopuksi päätin siis mennä suoraan sairaalaan, joka sijaitsee ihan naapurissamme.
On suunnattoman uuvuttavaa ja raivostuttavaa yrittää selittää sairausvakuutuskortin puuttumisesta, vakuutuksista, maksusopimuksista saati omista vaivoistaan ranskaksi, niin että olin lähes itkeä ilosta kun tässä paikassa oli sentään suurimmalta osin englannintaitoista henkilökuntaa. Vaan se odottaminen... Kuudesta tunnista vietin lääkärien ja hoitajien seurassa varmaan korkeintaan puoli tuntia. Parhaimmillaan istuin toimenpidehuoneessa tunnin yksinäni ja mietin, oliko minut unohdettu. Sitäkin on joskus tapahtunut. Romanialainen oli aivan järkyttynyt hitaasta toiminnasta ja siitä, että lavereilla makasi kärsivän näköisiä potilaita tuntikausia. Kerrankin jokin asia, jossa Romania tuntuu hakkaavan Suomen, sillä hän ei ole kotimaassaan kokenut vastaavaa, kun taas minä olen hyvinkin viettänyt melkein vuorokauden villissä lännessä eli helsinkiläisen sairaalan päivystyksessä. Mistähän se on kiinni, että Romaniassa tämä asia on järjestyksessä? Tai no, siellä toisaalta kuuluu voidella hoitohenkilökuntaa käteisellä.
Olin henkisesti valmistautunut maksamaan satoja dollareita tästä sairaalakeikastani, mutta yllätyksekseni viimeisenä tapaamani lääkäri laskuttikin minua alta listahinnan, sillä hän ei mielestään ollut omistautunut minulle 150 dollarin edestä. Ylitsevuotavasta ystävällisyydestä ja maksutapahtuman hämillisyydestä päättelin, että raha kuului suoraan lääkärille itselleen. Ero Romaniaan taitaa olla siinä, että tästä hoitorahasta sai kuitin.
Ja mikä minua sitten vaivasi? Vanha tuttu vaiva, veritulppa, joka iski varsin lyhyellä lennolla Bostonista Québeciin. Kehotan kaikkia polttamaan roviolla lentosukat, joiden pitäisi ehkäistä tätä vaivaa, mutta jotka minun kohdallani tuntuvat vain edistävän verisuonten tukkeutumista. Jos olisin amerikkalainen, haastaisin sukkia tuottavan firman oikeuteen. Mutta koska olen suomalainen, tyydyn kiristelemään hampaitani ja kotiintultuani marssimaan Instruun pyytämään kainosti rahojani takaisin.
On suunnattoman uuvuttavaa ja raivostuttavaa yrittää selittää sairausvakuutuskortin puuttumisesta, vakuutuksista, maksusopimuksista saati omista vaivoistaan ranskaksi, niin että olin lähes itkeä ilosta kun tässä paikassa oli sentään suurimmalta osin englannintaitoista henkilökuntaa. Vaan se odottaminen... Kuudesta tunnista vietin lääkärien ja hoitajien seurassa varmaan korkeintaan puoli tuntia. Parhaimmillaan istuin toimenpidehuoneessa tunnin yksinäni ja mietin, oliko minut unohdettu. Sitäkin on joskus tapahtunut. Romanialainen oli aivan järkyttynyt hitaasta toiminnasta ja siitä, että lavereilla makasi kärsivän näköisiä potilaita tuntikausia. Kerrankin jokin asia, jossa Romania tuntuu hakkaavan Suomen, sillä hän ei ole kotimaassaan kokenut vastaavaa, kun taas minä olen hyvinkin viettänyt melkein vuorokauden villissä lännessä eli helsinkiläisen sairaalan päivystyksessä. Mistähän se on kiinni, että Romaniassa tämä asia on järjestyksessä? Tai no, siellä toisaalta kuuluu voidella hoitohenkilökuntaa käteisellä.
Olin henkisesti valmistautunut maksamaan satoja dollareita tästä sairaalakeikastani, mutta yllätyksekseni viimeisenä tapaamani lääkäri laskuttikin minua alta listahinnan, sillä hän ei mielestään ollut omistautunut minulle 150 dollarin edestä. Ylitsevuotavasta ystävällisyydestä ja maksutapahtuman hämillisyydestä päättelin, että raha kuului suoraan lääkärille itselleen. Ero Romaniaan taitaa olla siinä, että tästä hoitorahasta sai kuitin.
Ja mikä minua sitten vaivasi? Vanha tuttu vaiva, veritulppa, joka iski varsin lyhyellä lennolla Bostonista Québeciin. Kehotan kaikkia polttamaan roviolla lentosukat, joiden pitäisi ehkäistä tätä vaivaa, mutta jotka minun kohdallani tuntuvat vain edistävän verisuonten tukkeutumista. Jos olisin amerikkalainen, haastaisin sukkia tuottavan firman oikeuteen. Mutta koska olen suomalainen, tyydyn kiristelemään hampaitani ja kotiintultuani marssimaan Instruun pyytämään kainosti rahojani takaisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)