Makujen Lontoo

En ole erityisen kiinnostunut koluamaan turistikohteita. Kirkkoja olen tähän ikään mennessä nähnyt riittävän monelta aikakaudelta ja tyylisuunnasta, että ne eivät yleensä tarjoa suuria yllätyksiä. Museoissa uuvahdan heti. Viimeistään kolmannessa huoneessa haukottelen jo armottomasti ja etsin silmäkulmastani sohvaa, johon kellahtaa päiväunille. En tiedä, mikä sen saa aikaan, mutta jotenkin se esineiden ja esittelytekstien tulva saa aivoni lamaantumaan. Yritin kuitenkin käydä Lontoossakin joissakin museoissa ihan vain että voisi sanoa käyneensä niissä. Täällähän hyvä puoli se, että suurimpiin museoihin ei ole lainkaan pääsymaksua. Tate Modern oli kävelymatkan (aika pitkän kävelymatkan tosin) päässä kotoa, joten sinne päädyimme ihan siitä syystä, vaikka en ole koskaan syttynytkään nykytaiteelle. Enkä syttynyt tälläkään kertaa. British Museumin yläkerran kävelimme läpi pahemmin pysähtelemättä ja siihenkin meni puolitoista tuntia. National Galleryssa oli upeita maalauksia, mutta jälleen kerran niitä oli niin paljon, että ne tuntuivat kaatuvan päälle.

Museoiden ja kirkkojen sijaan tykkään vain kuljeskella, katsella rakennuksia ja fiilistellä tunnelmaa. Pysähtyä kahviloissa ja etsiä hyviä ravintoloita ja maistaa kaikkea houkuttelevan näköistä. Ei ihmekään, että suurinta ihastusta minussa ovat herättäneet ruokatorit. Borough Market on avoinna vain torstaisin, perjantaisin ja lauantaisin, joista lauantaita kannattaa välttää, jos ei halua puristua ihmismassan sekaan. Torilta saa mitä vaan: lihaa, mereneläviä, siidereitä, leivoksia, chorizo-sämpylöitä, perinteisiä brittiläisiä piiraita, hedelmiä ja vihanneksia. Kaikki taatusti tuoretta ja maukasta. Olen käynyt siellä kolmena peräkkäisenä viikkona hakemassa kotiin ruokatarpeita. Jos sen sijaan kaipaa valmista ruokaa, niin Greenwichin viikonlopputorilla voi makumatkailla maanosasta toiseen muutamalla punnalla. Testattu on sushikoju, japanilainen, thaimaalainen, marokkolainen ja nigerialainen pöperö sekä brasilialaiset churrot. Hyvällä säällä lounaan voi popsia puiston nurmikolla. Greenwich on muutenkin vallan viehättävä kaupunginosa.

Toriruoan lisäksi on tullut testattua myös ravintoloita. Ystävämme ovat asettuneet asumaan Maryleboneen, josta löytyy pilvin pimein arabialaisia ruokapaikkoja. Yhtenä iltana ruokailimme niistä yhdessä ja tunnelma oli kuin olisi siirtynyt suoraan Egyptiin. Ravintolan kaikki muut ruokailijat olivat nimittäin arabeja ja ruokalistakin oli luonnollisesti arabiaksi (onneksi myös englanniksi). 20 punnalla saimme valita kolme mezeä ja pääruoan ja lopuksi eteen kannettiin vielä baklavaa. Pelkästään kahdellatoista eri alkupalalla saimme jo vatsamme täyteen, mutta kannatti silti jättää tilaa grillatuille lampaanpaloille, jotka olivat jumalaisen pehmeitä ja maukkaita. Yleensä en tilaa lammasta, sillä sen maku on useasti liian hyökkäävä ja tunkkainen, mutta onneksi toimin tapojeni vastaisesti tällä kertaa.

Äidin kanssa testasimme brittiläisen iltapäiväteetradition. Nykyään se on ilmeisesti lähinnä joutilaiden (lue: työssäkäymättömien varakkaiden) sekä turistien hupia - kukapa normaali toimistotyöläinen ehtisi kolmen ja viiden välillä istuskelemaan ravintolaan. Teehetket ovat käsittämättömän kalliita, parhaimmissa hotelleissa niistä pitää pulittaa satakin puntaa. Buukkasin meille erään nettisivuston kautta kaksi yhden hinnalla -tarjouksen: champagne afternoon tea 25 puntaa. Eteemme kannettiin teetä, lasit samppanjaa sekä kolmikerroksinen vati, jossa oli ensinnäkin pieniä voileipiä, sitten skonsseja hillolla ja kermalla ja lopuksi vielä erilaisia kakkuja. Skonssit on muuten asia, joiden tekeminen pitää opetella.

Helsingissä hyvät ravintolat ovat sellaisissa hinnoissa, etten uneksikaan ruokailevani niissä. Lontoossa sen sijaan jopa parhaimmissa paikoissa on usein kohtuuhintainen lounas. Niinpä vein äidin kanssani lounaalle kahden Michelin-tähden ravintolaan, jossa kolme ruokalajia kustansi 25 puntaa. Paikka oli Gordon Ramsayn omistama Petrus. En ole koskaan aiemmin ollut niin elegantissa ravintolassa. Tarjoilijoita hyöri ympärillämme laumoittain kaatamassa lasiin lisää vettä heti kun siitä otti yhdenkin siemauksen. Kerran eräs tarjoilija meinasi mokata ja antaa minulle äitini annoksen ja toisinpäin, mutta toinen tarjoilija ehti korjata erehdyksen - ja kaikki tapahtui äänettömästi, luin nämä ilmeet ainoastaan tarjoilijoiden kasvoilta. Annokset olivat odotetusti kuin pieniä taideteoksia, mutta myös ihan oikean ruoka-annoksen kokoisia. Ennen alkupalaa saimme amuse bouchet, suupalat ja jälkiruoan lisäksi pöytään kannettiin vielä kaksi pientä makeaa suupalaa talon tervehdyksenä. Lounas oli ehdottomasti kokemuksen arvoinen, mutta erityisen rennoksi siellä ei oloansa voinut kokea. Lisäksi täytyy sanoa, että vieläkään en ole kohdannut sen pienen alsacilaisen kyläpahasen ravintolan tasoista ruokaa missään.

Monipuolisten kulinaaristen elämysten lisäksi Lontoolla päihittää Helsingin myös siinä, että ruokakaupassa on aina jokin samppanja myynnissä puoleen hintaan. Miltä kuulostaa vaikkapa Lansonin Black label hintaan 14 puntaa vs. Alkon 41 euroa?

No joo, vaaka, kuntosali ja lenkkipolku kutsuvat ylihuomenna, kun on kotiinpaluun aika...

Brittiläisiä puhuttelutapoja

Vierailin Lontoossa elämäni ensimmäisen kerran viime tammikuussa (jos ei lasketa sitä kertaa, kun minulla oli kuuden tunnin koneen vaihtoaika matkalla Kanadasta Egyptiin ja pistäydyin ystävän kanssa lounaalla Covent Gardenissa). Silloin olin aivan helisemässä kielen kanssa. Olen tähän asti elänyt siinä harhaluulossa, että osaan englantia ja vieläpä kohtalaisen hyvin, mutta annas kun britti aukaisee suunsa! Korva on niin tottunut jenkkienglantiin television armottomasta vaikutuksesta - tai romanialaiseen ääntämykseen kotipuolessa - että vieras murre on kuin kuulisi eri kieltä. Osansa vaikeuksilla taisi olla siinäkin, että podin poskiontelotulehdusta, mikä ilmeisesti heikensi kuuloa. Tällä kertaa en nimittäin ole kohdannut suurempia ymmärtämisvaikeuksia. Paitsi muutamia kertoja kassalla, kun en meinaa uskoa, että ostosten loppusumma voisi todellakin olla niin pieni, kuin myyjä kuulosti sanovan. Kaikki on täällä niin ihanan halpaa Helsingin hintoihin verrattuna. Paitsi asunnot, mutta niistä meidän ei nyt tarvitse murehtia. Ruokakaupassa monet peruselintarvikkeet ovat moninkertaisesti halvempia, edullisia ravintoloita on helppo löytää (vaikka halutessaan ravintolaruoasta saa kyllä maksaa maltaita, toisaalta taas Michelin-tasoisissa ravintoloissa saattaa olla hyvin kohtuuhintaisia menukokonaisuuksia), puhumattakaan pubien hintatasosta. Kaiken kaikkiaan ensihavaintoni Lontoon hintatasosta on, että asumista ja julkista liikennettä lukuunottamatta kaupunki on varsin edullinen. Lontoo on välillä keikkunut maailman kalleimpien kaupunkien listan kärjessä, mutta siinä on ilmeisesti ollut tekemistä punnan kalliilla kurssilla. Ketään ei varmaan yllätä tieto siitä, että Oslo on maailman kallein kaupunki. Olisi kivaa olla norjalainen ihan vain siksi, että ihan kaikkialle matkustaessa tuntuisi siltä, että onpa täällä halpaa...

Yksi brittiläinen erikoisuus on puhuttelusana, joka on miehen kohdalla 'mate' ja naisen 'love'. Tottumattomaan korvaan se kuulostaa siltä kuin myyjä sanoisi: "mitä jätkä" tai "hei kulta". Varsinkin verrattuna amerikkalaisten 'miss', 'ma'am' ja 'sir' -maniaan, brittipuhuttelu kuulostaa epäilyttävän rennolta ja tuttavalliselta. Englanninkielisissä maissa tosin yleensäkin tervehdykseen pitää aina ympätä nimi, joten tällaisille puhuttelusanoille on tarvetta silloin, kun henkilön nimi ei ole tiedossa. Minusta tulisi kerrassaan huono amerikkalainen, sillä nimimuistini on onneton. Tai toisaalta, jos nimen kerran kuultuaan sitä toistelee koko ajan ääneen, niin ehkä se jää paremmin päähän. Tai ehkä jenkit vaan ovat lapsesta asti kouliintuneet painamaan nimet haukkana mieleensä. Minulla nimi menee yleensä toisesta korvasta sisään ja samantien toisesta ulos. Se on vähän noloa, varsinkin papin töissä. Enkä ole vielä keksinyt sujuvaa tapaa urkkia nimi tietoon uudestaan.