Brittiläisiä puhuttelutapoja

Vierailin Lontoossa elämäni ensimmäisen kerran viime tammikuussa (jos ei lasketa sitä kertaa, kun minulla oli kuuden tunnin koneen vaihtoaika matkalla Kanadasta Egyptiin ja pistäydyin ystävän kanssa lounaalla Covent Gardenissa). Silloin olin aivan helisemässä kielen kanssa. Olen tähän asti elänyt siinä harhaluulossa, että osaan englantia ja vieläpä kohtalaisen hyvin, mutta annas kun britti aukaisee suunsa! Korva on niin tottunut jenkkienglantiin television armottomasta vaikutuksesta - tai romanialaiseen ääntämykseen kotipuolessa - että vieras murre on kuin kuulisi eri kieltä. Osansa vaikeuksilla taisi olla siinäkin, että podin poskiontelotulehdusta, mikä ilmeisesti heikensi kuuloa. Tällä kertaa en nimittäin ole kohdannut suurempia ymmärtämisvaikeuksia. Paitsi muutamia kertoja kassalla, kun en meinaa uskoa, että ostosten loppusumma voisi todellakin olla niin pieni, kuin myyjä kuulosti sanovan. Kaikki on täällä niin ihanan halpaa Helsingin hintoihin verrattuna. Paitsi asunnot, mutta niistä meidän ei nyt tarvitse murehtia. Ruokakaupassa monet peruselintarvikkeet ovat moninkertaisesti halvempia, edullisia ravintoloita on helppo löytää (vaikka halutessaan ravintolaruoasta saa kyllä maksaa maltaita, toisaalta taas Michelin-tasoisissa ravintoloissa saattaa olla hyvin kohtuuhintaisia menukokonaisuuksia), puhumattakaan pubien hintatasosta. Kaiken kaikkiaan ensihavaintoni Lontoon hintatasosta on, että asumista ja julkista liikennettä lukuunottamatta kaupunki on varsin edullinen. Lontoo on välillä keikkunut maailman kalleimpien kaupunkien listan kärjessä, mutta siinä on ilmeisesti ollut tekemistä punnan kalliilla kurssilla. Ketään ei varmaan yllätä tieto siitä, että Oslo on maailman kallein kaupunki. Olisi kivaa olla norjalainen ihan vain siksi, että ihan kaikkialle matkustaessa tuntuisi siltä, että onpa täällä halpaa...

Yksi brittiläinen erikoisuus on puhuttelusana, joka on miehen kohdalla 'mate' ja naisen 'love'. Tottumattomaan korvaan se kuulostaa siltä kuin myyjä sanoisi: "mitä jätkä" tai "hei kulta". Varsinkin verrattuna amerikkalaisten 'miss', 'ma'am' ja 'sir' -maniaan, brittipuhuttelu kuulostaa epäilyttävän rennolta ja tuttavalliselta. Englanninkielisissä maissa tosin yleensäkin tervehdykseen pitää aina ympätä nimi, joten tällaisille puhuttelusanoille on tarvetta silloin, kun henkilön nimi ei ole tiedossa. Minusta tulisi kerrassaan huono amerikkalainen, sillä nimimuistini on onneton. Tai toisaalta, jos nimen kerran kuultuaan sitä toistelee koko ajan ääneen, niin ehkä se jää paremmin päähän. Tai ehkä jenkit vaan ovat lapsesta asti kouliintuneet painamaan nimet haukkana mieleensä. Minulla nimi menee yleensä toisesta korvasta sisään ja samantien toisesta ulos. Se on vähän noloa, varsinkin papin töissä. Enkä ole vielä keksinyt sujuvaa tapaa urkkia nimi tietoon uudestaan.