En ole erityisen kiinnostunut koluamaan turistikohteita. Kirkkoja olen tähän ikään mennessä nähnyt riittävän monelta aikakaudelta ja tyylisuunnasta, että ne eivät yleensä tarjoa suuria yllätyksiä. Museoissa uuvahdan heti. Viimeistään kolmannessa huoneessa haukottelen jo armottomasti ja etsin silmäkulmastani sohvaa, johon kellahtaa päiväunille. En tiedä, mikä sen saa aikaan, mutta jotenkin se esineiden ja esittelytekstien tulva saa aivoni lamaantumaan. Yritin kuitenkin käydä Lontoossakin joissakin museoissa ihan vain että voisi sanoa käyneensä niissä. Täällähän hyvä puoli se, että suurimpiin museoihin ei ole lainkaan pääsymaksua. Tate Modern oli kävelymatkan (aika pitkän kävelymatkan tosin) päässä kotoa, joten sinne päädyimme ihan siitä syystä, vaikka en ole koskaan syttynytkään nykytaiteelle. Enkä syttynyt tälläkään kertaa. British Museumin yläkerran kävelimme läpi pahemmin pysähtelemättä ja siihenkin meni puolitoista tuntia. National Galleryssa oli upeita maalauksia, mutta jälleen kerran niitä oli niin paljon, että ne tuntuivat kaatuvan päälle.
Museoiden ja kirkkojen sijaan tykkään vain kuljeskella, katsella rakennuksia ja fiilistellä tunnelmaa. Pysähtyä kahviloissa ja etsiä hyviä ravintoloita ja maistaa kaikkea houkuttelevan näköistä. Ei ihmekään, että suurinta ihastusta minussa ovat herättäneet ruokatorit. Borough Market on avoinna vain torstaisin, perjantaisin ja lauantaisin, joista lauantaita kannattaa välttää, jos ei halua puristua ihmismassan sekaan. Torilta saa mitä vaan: lihaa, mereneläviä, siidereitä, leivoksia, chorizo-sämpylöitä, perinteisiä brittiläisiä piiraita, hedelmiä ja vihanneksia. Kaikki taatusti tuoretta ja maukasta. Olen käynyt siellä kolmena peräkkäisenä viikkona hakemassa kotiin ruokatarpeita. Jos sen sijaan kaipaa valmista ruokaa, niin Greenwichin viikonlopputorilla voi makumatkailla maanosasta toiseen muutamalla punnalla. Testattu on sushikoju, japanilainen, thaimaalainen, marokkolainen ja nigerialainen pöperö sekä brasilialaiset churrot. Hyvällä säällä lounaan voi popsia puiston nurmikolla. Greenwich on muutenkin vallan viehättävä kaupunginosa.
Toriruoan lisäksi on tullut testattua myös ravintoloita. Ystävämme ovat asettuneet asumaan Maryleboneen, josta löytyy pilvin pimein arabialaisia ruokapaikkoja. Yhtenä iltana ruokailimme niistä yhdessä ja tunnelma oli kuin olisi siirtynyt suoraan Egyptiin. Ravintolan kaikki muut ruokailijat olivat nimittäin arabeja ja ruokalistakin oli luonnollisesti arabiaksi (onneksi myös englanniksi). 20 punnalla saimme valita kolme mezeä ja pääruoan ja lopuksi eteen kannettiin vielä baklavaa. Pelkästään kahdellatoista eri alkupalalla saimme jo vatsamme täyteen, mutta kannatti silti jättää tilaa grillatuille lampaanpaloille, jotka olivat jumalaisen pehmeitä ja maukkaita. Yleensä en tilaa lammasta, sillä sen maku on useasti liian hyökkäävä ja tunkkainen, mutta onneksi toimin tapojeni vastaisesti tällä kertaa.
Äidin kanssa testasimme brittiläisen iltapäiväteetradition. Nykyään se on ilmeisesti lähinnä joutilaiden (lue: työssäkäymättömien varakkaiden) sekä turistien hupia - kukapa normaali toimistotyöläinen ehtisi kolmen ja viiden välillä istuskelemaan ravintolaan. Teehetket ovat käsittämättömän kalliita, parhaimmissa hotelleissa niistä pitää pulittaa satakin puntaa. Buukkasin meille erään nettisivuston kautta kaksi yhden hinnalla -tarjouksen: champagne afternoon tea 25 puntaa. Eteemme kannettiin teetä, lasit samppanjaa sekä kolmikerroksinen vati, jossa oli ensinnäkin pieniä voileipiä, sitten skonsseja hillolla ja kermalla ja lopuksi vielä erilaisia kakkuja. Skonssit on muuten asia, joiden tekeminen pitää opetella.
Helsingissä hyvät ravintolat ovat sellaisissa hinnoissa, etten uneksikaan ruokailevani niissä. Lontoossa sen sijaan jopa parhaimmissa paikoissa on usein kohtuuhintainen lounas. Niinpä vein äidin kanssani lounaalle kahden Michelin-tähden ravintolaan, jossa kolme ruokalajia kustansi 25 puntaa. Paikka oli Gordon Ramsayn omistama Petrus. En ole koskaan aiemmin ollut niin elegantissa ravintolassa. Tarjoilijoita hyöri ympärillämme laumoittain kaatamassa lasiin lisää vettä heti kun siitä otti yhdenkin siemauksen. Kerran eräs tarjoilija meinasi mokata ja antaa minulle äitini annoksen ja toisinpäin, mutta toinen tarjoilija ehti korjata erehdyksen - ja kaikki tapahtui äänettömästi, luin nämä ilmeet ainoastaan tarjoilijoiden kasvoilta. Annokset olivat odotetusti kuin pieniä taideteoksia, mutta myös ihan oikean ruoka-annoksen kokoisia. Ennen alkupalaa saimme amuse bouchet, suupalat ja jälkiruoan lisäksi pöytään kannettiin vielä kaksi pientä makeaa suupalaa talon tervehdyksenä. Lounas oli ehdottomasti kokemuksen arvoinen, mutta erityisen rennoksi siellä ei oloansa voinut kokea. Lisäksi täytyy sanoa, että vieläkään en ole kohdannut sen pienen alsacilaisen kyläpahasen ravintolan tasoista ruokaa missään.
Monipuolisten kulinaaristen elämysten lisäksi Lontoolla päihittää Helsingin myös siinä, että ruokakaupassa on aina jokin samppanja myynnissä puoleen hintaan. Miltä kuulostaa vaikkapa Lansonin Black label hintaan 14 puntaa vs. Alkon 41 euroa?
No joo, vaaka, kuntosali ja lenkkipolku kutsuvat ylihuomenna, kun on kotiinpaluun aika...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti