Jarin kauaa en ehtinyt pysya paikallani Helsingissa, kun tuli jo kesalomamatkan vuoro. Tein henkilokohtaisen ennatykseni matkatavaroiden maarassa - siis vahyydessa. Laukku, johon pakkasin tavarat kuukauden matkaa varten, painoi vain 10 kiloa! Edellisella matkallahan meilla molemmilla oli noin 80 kiloa matkatavaraa seka viela se 156 kiloa kirjoja, jotka postitimme juuri ennen lahtoa. Kohtalon ivaa on, etta juuri silloin kun kilorajat paukkuvat, niin eteen osuu niuho virkailija. Kaikkihan aina kertovat tarinoita siita, miten heilla on mennyt 15 ylikiloa sisaltava laukku silmaakaan rapayttamatta ruumaan. No, ei meilla. Air Canadan lennoille saa ottaa mukaan kaksi matkalaukkua, jotka molemmat saavat olla 23 kg seka lisaksi kaksi 10 kg:n painoista kasimatkatavaraa. Nostin hihnalle ensimmaisen, painavimmaksi arvoimani laukun ja huokaisin helpotuksesta, kun lukema naytti vain 25 kiloa. Mutta neiti niuho sanoikin: "Ei kay. Laukku on liian painava. Kiloraja on 23." Kaikki seuraavat kolme laukkua painoivat 24 kiloa ja jokaisen kohdalla sama virsi. Niinpa jouduimme siirtamaan jokaikisesta matkalaukusta jotakin kasimatkatavaroihimme, etta neiti niuho olisi tyytyvainen. Voi sita logiikan riemuvoittoa! Onneksi han jatti punnitsematta kasimatkatavaramme, joiden kohdalla olisi varmasti tullut vielakin enemman huutoa...
Jos on Murphyn lain mukaista, etta omalle kohdalle osuu juuri se joustamattomin lentokenttavirkailija, niin yleensa silloin myos eteen osuu ongelmaperhe. Ongelmaperhe on jostain syysta yleensa arabiperhe, isa, aiti, vahintaan kaksi lasta ja aivan liian paljon matkatavaraa. Ongelmaperhe pysayttaa koko jonon noin tunniksi, kun he levittelevat kasiaan viattomina: miten niin muka emme voi saada kaikkea tata ruumaan ilmaiseksi? Miten niin en voi ottaa tata jattimatkalaukkua koneeseen sisaan, sehan ei paina sallittua enempaa? Mille hattuhyllylle muka ajattelit sen tunkea? Ongelmaperhe osuu eteesi yleensa juuri silloin, kun olet varannut aika naftisti aikaa lahtoselvitykseen. Silti ongelmaperhe ei ikina myohasty koneesta, vaan he purjehtivat paikoilleen viimeisina.
Olin ostanut halvimmat loytamani lennot Helsingista Budapestiin (138 euroa, ei mitenkaan paha hinta), mutta konetta piti vaihtaa Wienissa. Harmi kylla, en saanut jaada koneesta Wienissa, vaan hyppasin Budapestissa bussiin ja palasin sinne, silla aloitin lomani siella. Ensimmainen lento oli vahan myohassa, joten vaihtoaikaa Wienissa jai ruhtinaalliset 25 minuuttia - ja sitten piti viela menna turvatarkastuksen lapi. Milla logiikalla henkilo laitetaan turvatarkastukseen suoraan edelliselta lennolta laskeuduttua? Se kuulostaa lahinna epaluottamuslauseelta lahtolentokentan turvallisuusjarjestelyja kohtaan.
Toinen, mutta erittain ajankohtainen omituisuus oli vastassa Budapestin lentokentalla. Kentalta poistuttaessa oli kuljettava "infektiotutkan" ohi, joka mittasi oliko matkustajilla kuumetta - toisin sanoen jaljitettiin mahdollisia sikainfluenssatapauksia. Onneksi kesaflunssani ei ollut viela silloin iskenyt, ties millaisiin kuulusteluihin olisin muuten joutunut.
Suhteellisen sujuvasti edennyt matkani oli melkein tyssata Budapestin lentokentalle. Yritin hypata paikallisbussiin, joka veisi linja-autoasemalle, mutta olin rahaa vaihtaessani saanut liian suuria seteleita, jotka eivat kelvanneet lippuautomaattiin. Yritin ostaa jotain kahvilasta rikkoakseni rahan, mutta tarjoilija katsoi minua kauhistuneena: ei heilla ole noin paljoa vaihtorahaa. Kyse oli hei noin 20 euron arvoisesta setelista... Lopulta autonvuokrauspisteen virkailija heltyi rikkomaan rahan madeltuani hanen edessaan. Unkarissa, tuossa epapalveluhenkisyyden luvatussa maassa, tavoitteeseensa paasee parhaiten, jos noyristelee mahdollisimman paljon, pyytelee anteeksi olemassaoloaan ja kiittelee vuolaasti kaikesta. Satunnaisena kavijana viela kestan sen, mutta en todellakaan jaksaisi asioida paivasta toiseen tuolla tavoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti