Der Stau

Näin idyllisistä tunnelmista ehdimme nauttimaan ruuhkien välissä

Oma saksan opiskeluni jäi kouluaikoina vähäiseksi, mutta silti jonnekin aivojen perukoille syöpyi käyttösana "der Stau" eli liikenneruuhka. Enpä silloin tiennyt, mitä todellinen ruuhka tarkoitti. Saksassa opin senkin. Belgialaisesta luostarista lähdettäessä edessä oli useiden satojen kilometrien ajo Celle-nimiseen kaupunkiin Pohjois-Saksassa, mutta ajoaika näytti varsin ilahduttavalta. Navigaattori ei nimittäin laske automaattisesti mukaan ruuhkassa kuluvaa aikaa ja Saksassa eteenpäin ei tunnu pääsevän lainkaan osumatta ruuhkaan. Meille tämä hetki koitti jossakin Kölnin liepeillä, keskellä moottoritietä. Minun logiikallani on ymmärrettävää, jos keskikaupungilla kadut ruuhkautuvat, kun liikennevaloista pääsee kerralla läpi vain tietty määrä autoja, mutta liikenteen totaalinen pysähtyminen moottoritiellä muun syyn kuin äkillisen onnettomuuden takia tuntuu käsittämättömältä. Mutta niin vain nökötimme keskellä moottoritietä tunnin verran, niin, että viiden minuutin välein nytkähtelimme hitusen eteenpäin. Lopulta ruuhkan purkauduttua selvisi syykin: moottoritieltä oli yksi kaista poissa käytöstä tietyön vuoksi. Yksi kaista! Ja silti liikenne oli täysin pysähdyksissä. Tähän liittyikin oppitunti numero kaksi Saksan liikenteestä: autoja on käsittämättömän paljon. Moottoritiellä autoja on koko ajan edessä, takana, molemmilla sivuilla ja ihan siinä nokan alla jos ei pidä varaansa. Turvavälejä ei tunneta, tilannenopeus on mukavasti tappavat 130 km/h ja koko ajan pitää olla äärimmäisen keskittynyt, jos omalla kaistalla tapahtuukin yhtäkkiä äkkijarrutus tai viereisen kaistan rekka päättää siirtyä nenäsi alle varoittamatta. Kaikki aina kehuvat Saksan autobaanoja, mutta minulle se oli Puolan ohella matkan stressaavin ajopätkä.

Loppumattomalta tuntuneen moottoritieseikkailun jälkeen saavuimme vihdoin Celleen ja majoituimme viehättävään pieneen hotelliin, joka sijaitsi satoja vuosia vanhassa talossa, sillä Cellessä ei muunlaisia oikein olekaan. Pikkukaupunki oli arki-iltana hiljainen kuin Kouvola konsanaan, mutta löysimme kuitenkin avoinna olevan ravintolan ja virkistyimme pizzasta ja ihanasta vehnäoluesta.

Celle on joskus valittu Saksan kauneimmaksi kaupungiksi. Sieväähän siellä on kuin piparkakkukaupungissa, täynnänsä puurakenteisia ristikkotaloja. Vanhojen talojen ulkoseiniin on muuten maalattu raamatunlauseita, mikä oli hieman hämmentävää. Kaikkialla on siistiä ja sievää, mutta aavistuksen kliinistä. Jos kaipaat rosoisuutta, niin suosittelen suuntaamaan ranskalaisiin pikkukaupunkeihin. Pizzalla istuessamme kadehdin silti paikallisia teinejä, jotka kokoontuivat jäätelöbaariin. Itse nimittäin kasvoin paikkakunnalla, jossa kavereita tavattiin joko Shellin tai R-kioskin kulmalla. Me mistään jäätelöbaareista oltu kuultukaan.

Päätimme nauttia aamiaisen piknik-muodossa paikallisen linnan puistossa (ylin kuva). Ajatus oli muuten hyvä, mutta emme ottaneet huomioon ankkoja, jotka alkoivat vaappua erittäin määrätietoisesti meitä kohti heti kun olimme istuneet alas. Ennen kuin ne olivat yhtä määrätietoisesti ryövänneet eväämme, olimme jo vaihtaneet maisemaa. Loppujen lopuksi istuimme penkillä, jonka ohi kulki koko ajan ihmisiä eikä ruokailu siksi tuntunut kovin yksityiseltä hetkeltä.

Kahden yön jälkeen oli aika jatkaa matkaa kohti pohjoista. Edessä oli reissun pisin ajomatka, joka venyi 900 kilometriksi kun jouduimme vaihtamaan reittiä kesken kaiken. Alun perin nimittäin ajattelin, että matkustaisimme lautalla Saksasta Tanskaan, mikä lyhentäisi ajoa parillasadalla kilometrillä. Olin kuitenkin kuullut varoituksia siitä, että saksalaisten kesälomaviikonloppuina lautalle saattoi olla kymmenien kilometrien jonot ja odotus voisi kestää melkein koko päivän. Olin kuitenkin tuudittautunut siihen uskoon, että kesälomat näillä seuduilla alkavat vasta heinäkuussa. Hampuriin menevällä tiellä oli kuitenkin taas sellaiset mateluruuhkat, että kun livahdimme välillä huoltoasemalle kysäisin myyjältä syytä ja hän kertoi, että lomat olivat juuri alkaneet Saksassa ja kahdessa naapurivaltiossa. Päätimme suosiolla siis valita maantiereitin.

Tanskan läpi ajaminen oli hieman puuduttavaa. Vain isoja siltoja ylittäessä maisemat olivat vaikuttavia, mutta niistä joutuikin sitten pulittamaan pitkän pennin (yhteensä noin 70 euroa). Mutta Ruotsissa vasta tylsää olikin, loputtomiin samanlaista metsämaisemaa kuin kotopuolessakin. Hurrasimme aina kun navigaattori osoitti matka-aikaa olevan kymmenen minuuttia edellistä vähemmän.

Emme sentään kuvitelleet ajavamme yhdessä päivässä Tukholmaan asti, vaan yövyimme välissä Jönköpingin liepeillä jossain tienvarsihotellissa, jossa ruotsalainen kansankoti näytti holhoavimmat kasvonsa. Hotellihuoneen sängyllä oli lehtinen, jossa valistettiin terveellisistä elämäntavoista ("syö useita kertoja päivässä, mutta vain pieniä annoksia kerrallaan"). Aamiaisbuffetissa tarjolla ei ollut oikeaa voita tai rasvaisia makkaroita, niin kuin Saksassa, vaan paljon luomua ja kevyttuotteita. Minikokoiset croissantitkin oli melkein piilotettu sivupöydälle. Mahdolliset verisuonitaudit eivät siis mene ainakaan tämän puljun piikkiin.

Viimeisenä aamuna ja viimeisellä taipaleella ajaminen tuntui tahmeammalta kuin kertaakaan aiemmin eikä 350 kilometrin pyrähdys Tukholmaan tuntunutkaan enää niin pikkujutulta kuin suunnitelmissa. Oi sitä auvoa, kun ajoin auton laivaan ja tiesin, että seuraavana päivänä ja seuraavana viikkona en joutuisi istumaan ratin takana muuten kuin kauppareissulla. Kolme viikkoa ja 6000 kilometriä kunnialla takana päin! Tämän jälkeen voin sanoa olevani Oikea Kuski.

Matkakertomus päättyy siis vihdoin tähän. Mutta älkää vielä iloitko ennenaikaisesti, sillä ylihuomenna reissaamme kuukaudeksi Lontooseen ja kerrottavaa kertyy takuulla.