Vuosien myötä on tullut koettua useammallakin eri lentoyhtiöllä ja niistä on jäänyt erilaisia muistikuvia. Ehdoton pohjanoteeraus on parin vuoden takaa Syrian Arab Airlines, joka tuntui pysyvän ilmassa pikemminkin Allahin suopeudesta kuin ammattitaidosta. Nousun ja laskun aikana raivonnut myrsky saattoi osaltaan vaikuttaa kokemukseeni, mutta tuimilta arabeilta oli muutenkin täysin hakusessa amerikkalainen ylitsevuotava palvelualttius ja turvallisuuskäytännöt. Hädin tuskin uskalsin liikahtaa tuolissani stuertin pistävän pahansuovan katseen alla.
Toisessa päässä kärkisijaa on pitänyt British Airways sekä palvelun että matkustusmukavuuden osalta. Kaukolentojen koneet ovat kuin valtamerilaivoja, tilavan ja avaran tuntuisia, vaikka faktista jalkatilaa tuskin on enempää kuin muuallakaan (täytyykin jatkossa kulkea mittanauhan kanssa). Lisäpisteitä tulee siitä, että kullakin matkustajalla on oma näyttö, josta valita haluamansa elokuva tai musiikkia. Vakavastiotettavia elokuvia on valitettavasti hankala seurata, sillä kertakäyttökuulokkeet ovat halpalaatua ja lentokoneen taustamelu peittää alleen ylevän dialogin. Egyptiin mennessä näin Coenin veljesten kehutun No Country For Old Men –epookin, vaan en kuullut. Täytyykin katsoa kyseinen leffa joskus toiste, josko puhetta ymmärtämällä henkilöiden motiivit toimia aukenisivat paremmin. Siispä on syytä valita jokin täysin turhanpäiväinen viihdyke, kuten äsken näkemäni turhake Wedding Singer. Siinä oli sentään kasarikampauksia, -vaatteita ja Billy Idol. Joka tapauksessa pääasia on, että saa itse valita roskaleffansa eikä tuijottaa apaattisena lentoyhtiön valitsemia ”koko perheen elokuvia”. Kyseinen käsite tarkoittaa leffoja, jotka eivät aiheuta pahennusta herkkähipiäisissä ja jotka ovat niin teflonia, että kukaan perheen jäsenistä ei niistä erityisemmin innostu. Viime syksynä lähes traumatisoiduin, kun jouduin pakosta katsomaan sen kammottavan siirappisen ja teeskennellyn amerikkalaisia perusarvoja uhkuvan tekeleen miehestä, joka ryhtyy rakentamaan arkkia. Evan Almighty taisi olla hukatun kaksituntisen nimi.
Air Canadasta olen nurissut huonojen asiakaspalvelukokemusten vuoksi. Mutta tämänpäiväisen kokemukseni perusteella yhtiö kilpailee ykkössijasta. BA:n tavoin kone oli moderni ja avara, elokuvavalikoima ja jopa ruoka kohtalaisen hyvää, mutta tässä koneessa näin ensimmäistä kertaa asian, jota olen usein kaivannut. Jokaisessa penkissä näytön vieressä oli pistorasia, johon kannettavansa sai kytkettyä ja niin ollen käytettyä sitä pidempään kuin rapiat pari tuntia, mikä on oman akkuni kesto. Nettiin ei sentään päässyt, mutta siitä huolimatta riemullani ei ollut rajoja ja seitsentuntinen lento meni hujauksessa. Yöunet jäivät väliin, mutta eiköhän tässä silti jaksa iltaan asti. ”Yö” kesti muutenkin vain kolmisen tuntia, illallisen roskien korjaamisesta aamupalan tarjoamiseen asti. Erikoista tämä itään päin matkustaminen. Kirjoitan tätä Frankfurtin lentokentällä, joka sivumennen sanoen lentokenttävertailussani ei sijoitu kovin korkealle muuten kuin kauppojen osalta. Saksassa kun ollaan, niin johan jokaisessa pöydässä ympärilläni nautitaan aamiaiseksi olutta. Aamiaislistalla on muutenkin bratwursteja eri variaatioina. Ah, Eurooppa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti