lukkarinrakkautta

Suomen kielessä on paljon hienoja sanoja, joita tulee käytettyä valitettavan harvoin ja hiljalleen niiden olemassaolon unohtaa kokonaan. Esimerkiksi salskea-sanan bongasin jostakin kirjoituksesta, jossa paheksuttiin, miten anglismit syrjäyttävät käyttökelpoiset suomalaisperäiset sanat, tässä tapauksessa tuo syrjäyttäjä oli "hyvännäköinen". Lukkarinrakkaus on termi, jonka merkitys on monelta hukassa. Google tarjoaa sille tasan yhden selityksen, jota sitten on lainailtu monessa muussa linkissä: "Lukkarinrakkaus tarkoittaa erityistä, jopa hyvinkin puolueellista kiintymystä johonkin asiaan, paikkakuntaan tms."

Minun lukkarinrakkauteni kohdistuu kotiseudun jääkiekkojoukkueeseen. Nuoruus oli erityisen omistautumisen aikaa erilaisille asioille. Jyp (silloinen Jyp HT) sijoittui jotakuinkin hevosille ja seurakuntanuorille omistautumisen väliin. Aktiivinen fanikauteni oli lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi. Kohtalon ivaa oli se, että Jypin alamäki alkoi siitä, kun kiinnostuin jääkiekosta. Edellisenä keväänä Jyp nimittäin pelasi finaalissa Jokereita vastaan, mutta ensimmäisellä fanivuodellani hankittiin pronssia ja siitä lähtien mitalipeleistä ei ole ollut toivoakaan.

Minulla oli tietysti pelipaita ja lippu ja tiesin kaikki mahdolliset faktat oman joukkueen pelaajista. Kaikki kotiottelut piti päästä katsomaan paikan päälle ja välillä käytiin vierasmatseissakin. Faniseura järjesti välillä bussikyytejä Kuopioon ja kerran vuodessa Jyväskylästä Turkuun matkusti kokonainen juna Jypin faneja. Se oli aika absurdi kokemus jo silloin. Eräässä Hämeenlinnassa käydyssä ottelussa tutustuin espoolaiseen ja pietarsaarelaiseen tyttöön, jotka luoja ties mistä syystä olivat päättäneet ryhtyä kannattamaan juuri Jyppiä. Siihen aikaan se oli tietenkin mielestäni aivan luonnollista. Mieleenpainuvin kaikista vieraspeleistä oli välieräottelu HPK-Jyp, jonka voittajalle oli luvassa finaalipaikka. Neljä tyttöä ja yksi isä matkustivat pikkubussilla Hämeenlinnaan. Voi sitä hyytävän pettymyksen määrää, kun kiekko valui jatkoajalla Jypin maalivahdin suojuksista sisään. Kotimatkalla kaikki istuivat hiljaa ja masennusta jatkui vielä muutama päivä. Ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät halua katsoa Suomen MM-pelejä siitä syystä, että pettymys tappion johdosta on niin voimakas. Koska Suomen joukkueen kanssa pettymys on väistämätöntä...

Muut kiinnostuksen kohteet syrjäyttivät sitten vähitellen jääkiekkoharrastuksen ja Hipposhallissa tuli käytyä yhä harvemmin. Muutama vuosi sitten lahjoitin pelipaitani Keuruulle muuttaneelle opiskelukaverille, joka otti tavakseen käydä Jyväskylässä lätkämatseissa ja joka ilahtuneena ryhtyi myös käyttämään paitaa, vaikka olikin todellisuudessa Tappara-fani. Eräällä joululomalla kotiseudulla vieraillessani menin katsomaan hänen kanssaan matsia. Halli oli entisellään, vaikkakin tuntui pienemmältä kuin aikoinaan. Uutta olivat lähinnä cheerleader-tytöt, mikä tuntui vähän nololta ilmiöltä tuossa kotikutoisessa hallissa. Voin vaikka vannoa, että päätykatsomon huutosakissa olivat edelleen samat naamat. Edessämme hyppelehti nainen, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan. Tulin maininneeksi, että itse olin ollut katsomassa Jypin kotimatsia viimeksi reilu kymmenen vuotta sitten, johon hän vastasi seuranneensa joka ikisen kotipelin vuodesta 1976 lähtien. Silloin ei vielä edes ollut jäähallia, vaan katsojat hytisivät ulkoilmassa kaukalon laidalla. Nyt opin, mitä todellinen fanius on. Hetken päästä nainen kääntyi minuun päin ja kysyi, miksen ollut käynyt peleissä niin pitkään aikaan. Tulin siihen tulokseen, että oikea vastaus ei tässä tilanteessa ole, että "kiinnostus lopahti". Mumisin siis jotain muualla asumisesta.

Näiden jääkiekkomuistojen siivittämänä totean, että 16 vuoden alamäki on ohi ja Jyp on vihdoin finaalissa. Uutinen ilahdutti minua siinä määrin, että aion katsoa netti-tv:stä finaaliottelut. Yksi pelaajista (tai ainakin yksi, en ole ihan kuusella näistä asioista) on muuten vielä sama kuin faniaikoinani: Sinuhe Wallinheimo oli silloin Jypin kolmosmaalivahti sekä kaupungin tavotelluin poikamies, jonka nappasi lukion liikunnanopettajamme.