Katsoin eilen illalla Sopranoksen vihoviimeisen jakson, numeron 86. Viimeiset kahdeksan vuotta olen ollut sitä mieltä, että kyseessä on kaikkien aikojen paras tv-sarja. Laskin, että tämä on kuudes koti, jossa olen istunut ruudun ääressä seuraamassa tämän mafiaperheen edesottamuksia.
Sarja päättyi erikoisella tavalla. En aio spoilata sitä teiltä, jotka vasta ryhdytte seuraamaan viimeisiä kahdeksaa jaksoa, mutta sanon vain sen, että loppuratkaisusta on taitettu peistä netissä vaikka kuinka. Society of Biblical Literature -seuran foorumilla on muuten osuva artikkeli, jossa vertaillaan Sopranoksen ja Apostolien tekojen lopetusta. En kuitenkaan pitänyt kuudetta tuotantokautta lainkaan sarjan parhaana, mutta loppu teki mielestäni oikeutta sarjalle.
Mikä oikein teki sarjasta niin loistavan? Ensinnäkin rosoisuus ja päähenkilöiden monitasoisuus. Toisin kuin Kummisetä-trilogiassa, mafiamaailmasta ei tehty ylevää, vaan se näyttäytyi raadollisena, vastenmielisenä, väkivaltaisena - ja päähenkilöiden elämässä luontevana ja ainoana vaihtoehtona. Jo heti ensimmäisessä jaksossa päägangsta Tony Soprano saa paniikkikohtauksia ja joutuu aloittamaan terapiaistunnot. Ne ovatkin yksi sarjan kiinnostavimmista kohtauksista. Tony on epämiellyttävä henkilö, joka ajoittain kuitenkin näytetään niin hauraana ja paljaana, että sitä ei voi olla sympatiseeraamatta. Ja sitten seuraavassa kohtauksessa Tony piekseekin taas jonkun hengiltä.
Mafiosoilla on oma tiukka moraalikoodistonsa. Pakkohan on olla, jotta maailmassa olisi jotain järkeä. Perhe on kaikki kaikessa. Perhe on samalla kertaa olemassaolon edellytys ja sen suurin uhka. Sillä nuoralla sarjan kaikki henkilöt tasapainoilevat. Suosikkihahmojani ovat velvollisuuksia alituiseen korostava rouva Carmela Soprano, joka naamalta ei koskaan hellitä elämäänsä kyllästyneen ihmisen ilme, maailman traumatisoivin ja kohtuuttomin matriarkka Livia Soprano, jonka marttyyriksi heittäytymisessä oli jotain kovin tuttua sekä järkkymättömän tyyni consigliere Silvio Dante.
Erään kerran Tony nappailee sieniä, hallusinoi ja kuvailee jälkeenpäin trippiään terapeutilleen harvinaisen oivaltavasti ollakseen Tony: "Our mothers were driving buses. They are the bus. They're the vehicle that gets you here. They drop you off, then they go their own way, continue on their own journey. The problem is, we keep tryin' to get back on the bus when we should just be lettin' it go."
Sarja on päättynyt, mutta tulen varmasti hankkimaan sen dvd:nä ja katsomaan uudestaan alusta lähtien.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti