"Joko ranska sujuu?" on vakiokysymys, joka Suomesta heitetään. Vastaan nyt kaikille samalla kertaa, että ei ihan vielä. Ranskaksi olen vähäpuheinen ja lauseeni muutaman sanan mittaisia, joten sillä ei ihan pidetä keskustelua yllä. Osaan muotoilla kysymyksiä, mutta vastausta kuunnellessa ilmeeni usein paljastaa, että sanoma ei ihan mene perille. Toisinaan juoksen mieluummin karkuun kuin heittäydyn kepeään small talkiin vieraan ihmisen kanssa, kun en kuitenkaan ymmärrä mitä se sanoo ja on äärettömän turhauttavaa, kun ei osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi. Muutun ihan toiseksi ihmiseksi, vilkkaammaksi ja vapautuneemmaksi heti, kun saan puhua englantia. Englanniksi keskustelemista en olekaan arastellut enää aikoihin, vaikken aina olekaan erityisen sujuva. On vaikeaa olla nokkela ja hauska vieraalla kielellä. Englanniksi kykenen sentään sutkauttelemaan ja keksimään jopa sanaleikkejä, mutta ranskaksi olen umpitampio.
Työkavereiden kanssa puhun enimmäkseen englantia. Kauppareissuista selviän - yleensä - ranskaksi. Luennot tulee tietenkin kuunneltua ja enimmäkseen ymmärrettyäkin ranskaksi, joskin tuntuu hieman koomiselta, että suomalainen ja synkkä romanialainen takeltelevat koptin käännöksiä ranskaksi itäsaksalaiselle professorille, joka itsekin joutuu välillä turvautumaan kurssin ainoan natiivin apuun ranskan suhteen.
Eilen tuli käytyä ensimmäistä kertaa elokuvissa. Kun québeciläisiä elokuvia näytetään Ranskassa, niissä on yleensä tekstitykset, jotta ranskalaiset ymmärtäisivät kaukaisten serkkujensa mokellusta. Nyt tätä ylellisyyttä ei tietenkään ollut tarjolla. Täytyy sanoa, että en tajunnut dialogista juuri mitään, mutta pelkästään kuvallista kerrontaa seuraamalla pysyi juuri ja juuri kärryillä. Onneksi kyseessä ei ollut mikään elämää suurempi taide-elokuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti