Häistä on luvassa raporttia myöhemmin, mutta se on ihan oma lukunsa, joten jatketaan sen sijaan matkakertomusta.
Romaniasta lähdettäessä takapenkkiseuramme oli vaihtunut ja pinkki matkalaukku poistunut kyydistä. Ensimmäinen etappi oli Itävallassa serkkuni miehen äidin asunnossa Wiener Neustadtissa. Mutta sinne päästäkseen oli matkattava Unkarin halki. Vannoin tällä kertaa välttäväni vuoret (ja niin teinkin), mutta muutoin luonnonolosuhteet olivat jälleen meitä vastaan. Ajelimme moottoritietä pitkin ja ihailimme etäällä näkyviä salamoita tietämättä, että hetken päästä olisimme itse myrskyn silmässä. Sade alkoi ropista viattoman oloisesti, mutta jo muutaman minuutin päästä se vaihtui hakkaavaksi raekuuroksi ja niin rajuksi myrskyksi, että oli pakko pysähtyä moottoritien laitaan näkyvyyden ollessa vain muutamia senttejä. Hetken aikaa olin ihan vakuuttunut siitä, että vesi ja tuuli vievät automme mennessään. Vettä oli niin paljon, että en enää tiennyt oliko se pelkkää sadetta vai oliko tulviva joki yllättänyt meidät moottoritiellä. Onneksi kyseessä oli edellinen, mutta moottoritien laitamien pellot näyttivät silti olevan kokonaan veden varassa. Kuka olisi uskonut, että kohtaamme ääriolosuhteita juuri Unkarissa, tuossa rauhaisien pustien hallitsemassa maankolkassa?
Moottoriteitä pitkin matkaaminen on tylsää, mutta sen verran huoletonta ja nopeaa, että valitsimme suosiolla sen koko matkalle, etenkin kun äkillinen myrskykokemuksemme opetti, että mitä tahansa voi tapahtua missä tahansa. Wiener Neustadt jäi meille vain yöpymispaikaksi ja jatkoimme heti seuraavana aamuna kohti samaisen serkun äidin toista asuntoa syvällä Alppien katveessa. Aikomuksemme oli ajaa saman päivän aikana Grossglockner Road, joka on maksullinen maisemareitti Alpeilla, mutta jouduimme sattuneista syystä vaihtamaan realistisempaan vaihtoehtoon.
Pösömme on monilta osin ihastuttava ja uskollinen toveri. Sen persoonallisiin piirteisiin kuuluu tuplavilkutus vasemmalle käännyttäessä ja kovimmilla pakkasilla se osoitti mieltään sammumalla liikennevaloihin tai risteyksiin lipuessa. Varsinaiseksi talviautoksi se ei muutenkaan ole osoittautunut. Siinä missä nelivetoiset citymaasturit ulvaisevat näyttävästi lumikinosten läpi, meidän Pösösemme jämähtää jo pieneen lumikynnykseen kadun reunan parkista lähtiessä. Tämän reissun aikana selvisi, että Pösömme ei ole myöskään vuoristoauto. Viimeinen taival itävaltalaiselle maalaisasunnolle vei nimittäin yllättäen vuoren halki. Kylteissä varoiteltiin kaltevuuden olevan 15%, mikä ei tottumattomalle kuulostanut lainkaan mahdottomalta. Pösö oli toista mieltä. Jouduimme kipuamaan tietä ylös ykkösvaihteella ulvoen citymaastureiden ohitellessa meitä notkeasti. Alaspäin laskeutuminen se vasta pelottavaa olikin. Jarruja ei voi pitää pohjassa koko aikaa, etteivät ne hajoa, mutta ykkösellä moottori puolestaan on tiukilla. Kun viimein pääsimme alas oli jo itsestään selvää, että tällä autolla ei matka jatku millään vuoristotiellä. Osasyynä ongelmiin saattoi tosin olla se, että autossa oli täysi lasti, neljä henkeä ja matkatavarat, mutta en erityisemmin ollut innostunut kokeilemaan uusia ääriolosuhteita kevyemmällä taakallakaan. Yöpaikkaamme Zell am Seessä köröttelimme siis turvallisesti moottoriteitä ja lukemattomia tunneleita pitkin.
Turisteilla - pääasiassa arabipariskunnilla - kansoitetun Zell am Seen jälkeen yövyimme Innsbruckissa läävässä, jossa oli varsin itäeurooppalaistyylinen (lue: olematon) palveluhenki. Kenties se yhdistettynä kylmään ja sateiseen säähän ja kielipuolisuuteen saksan kanssa vaikutti siihen, ettemme syttyneet Itävallalle. Vuoristomaisemat olivat kyllä komeita, mutta muuten yleisvaikutelma maasta oli tylsä. Meillä oli jo kova kiire päästä varsinaiseen matkakohteeseemme, Ranskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti