Alsacen jälkeen matkasimme kolmisensataa kilometriä etelään, Burgundyn alueelle. Ensi-ihastuksen jälkeen olimme jo alkaneet panna merkille periranskalaisia kliseitä ja omituisuuksia. Jos asuisin tässä maassa, repisin varmasti hiuksiani aukioloaikojen suhteen. Useimmat liikkeet ovat auki aamulla puoleenpäivään asti ja sitten taas kahdesta eteenpäin noin kuuteen tai seitsemään. Iltapäivällä on siis parin tunnin tauko ja silloin mikään ei liiku. Suurin osa liikkeistä on myös kiinni koko maanantaina. Toisaalta myös sunnuntaina lappu oli luukulla monessa paikassa. Ja ainakin Ammerschwirissä kaikkialla oli kuollutta torstai-iltapäivänä, sillä silloin oli kirkonmenot. Lopputulokseksi tuntuu jäävän se, että ranskalaiset työskentelevät noin puoli päivää viikossa. Muulloin sitten syödään, mutta nälkä saa tulla vain tiettyinä kellonaikoina, tarkalleen ottaen klo 12-14 ja 19-22. Muina aikoina on aivan turha kuvitella saavansa ruokaa, ainakaan pienemmissä paikoissa, joissa ei ole roskaruokaravintoloita tai koko päivän auki olevia kulmajuottoloita. Saman ilmiöön törmäsimme viime kesänä myös Italiassa. Ei kuulkaa ole mukavaa saapua nälkäisenä vieraalle paikkakunnalle ja todeta, että syötävää ei yksinkertaisesti ole tarjolla missään. Mitäs menit missaamaan virallisen ruoka-ajan.
Ranskassa ihmiset ihan oikeasti kävelevät kadulla kainalossaan patonki, josta napsaistaan välillä pala suuhun. Leivät ja leivokset ovat maailman parhaita, totta kai. Jos tulee tarve käydä ostamassa patonki, auton voi näppärästi pysäköidä esimerkiksi keskelle katua, kääntyvien kaistalle. Hätävilkut vaan päälle ja ostoksille.
Muistan yliopiston ranskan kielen keskustelukurssilta opettajan turhautumisen, kun hän yritti saada mykän suomalaisjoukon keskustelemaan eloisasti. Hän yritti saada meidät tajuamaan, että Ranskassa on epäkohteliasta olla hiljaa. Jo lapsesta asti ihmisiä kannustetaan muodostamaan omia mielipiteitä ja tuomaan niitä koko ajan esille. Toisten päälle puhuminen ei ole epäkohteliasta, vaan totuttu käytäntö. Mielipiteitä ihmisillä tosiaan tuntui olevan. Todistimme bistrossa lounasaikaan, kuinka naapuripöydässä keskusteltiin vilkkaasti politiikasta. Viereisessä pöydässä ruokaileva mies oli sen sijaan sitä mieltä, että naapuripöydässä esitettiin vääränlaisia mielipiteitä, joten hän ryhtyi riitelemään kiivaasti näiden itselleen ventovieraiden kanssa. Käsirysyksi tilanne ei sentään mennyt, mutta en voisi kuuna päivänä kuvitella, että näkisin samanlaisen tilanteen Suomessa. Sivumennen sanoen testasimme lounaaksi burgundinpataa, olimmehan sen synnyinseudulla. Riemukseni sain todeta, että viime talvena itse hauduttamani burgundinpata oli maukkaampaa. Osaan siis tehdä jotakin ruokaa paremmin kuin ranskalaiset (tai ainakin ranskalaisen väsähtäneen perusbistron kokki). Samana iltana opimme myös, että kaikki Michelin-oppaassa mainitut ravintolat eivät tarjoa erinomaista ruokaa. Samanlaista kuivaa kanaa ja riisiä saa yliopistoruokalastakin.
Matkakohteidemme perusteella olemme niin sanottuja viinituristeja. Itse kutsuisin meitä amatööriviinituristeiksi, sillä emme tiedä viineistä yhtään mitään joitakin satunnaisia lehtijutuista mieleen jääneitä knoppeja lukuun ottamatta. Olemme myös aika eri ikäryhmää kuin muut viinituristit. Joka ikisellä viinitilalla olemme olleet ne nuorimmat vieraat. Muut ovat enimmäkseen eläkeläisiä, joko pariskunnittain tai iloisesti bussilla matkustavina ryhminä. Amatööriyteni paljastuu siinäkin, että tökkäsin sormella karttaan ja sanoin ”Burgundy, siellä tehdään punaviiniä, mennään sinne”. En vaivautunut ottamaan selvää, että Burgundyssä viljellään vain ja ainoastaan pinot noir –rypälelajiketta. Minä inhoan pinot noiria ja paljastan siten rahvaanomaisen makuni. Muistelen, että Sideways-elokuvassa pinot noiria ylistettiin rypäleistä jaloimmaksi, joka on erityisen herkkä ja menestyy siksi vain tietyillä alueilla ja oikeassa hoidossa. Ehkä on niin, mutta minun makuuni halvimmat pinot noirit ovat vetisen mehumaisia ja Burgundyn kalliit versiot kiristävät suuta ja syövyttävät vatsalaukun. Sitkeästi yritin maistella niitä eri paikoissa, kunnes lausuin tuomioni ja olin tyytyväinen, että piipahdimme alueella vain kaksi päivää. Sen lisäksi, että en pidä alueen punaviinien mausta, ne ovat järkyttävän kalliita. Ensimmäisestä maistelussa jossakin prameassa linnassa Aloxe-Cortonissa hipsimme vähin äänin pois, kun näimme hinnat, jotka pyörivät keskimäärin viidenkympin tienoilla. Seuraavasta paikasta ostimme yhden parinkympin punkun mukaamme vain siksi, että tilan omistaja, yli kahdeksankymppinen setä, oli niin hellyyttävä ja vaimokin vielä pyörätuolissa. Kolmas paikka osoittautui englantilaisen viiniammattilaisen pyörittämäksi ja sieltä ostimme herkullista Chateauneuf-du-Papea, jota tuotetaan siis useita satoja kilometrejä Burgyndysta etelämpänä. Seuraavalla kerralla täytynee tehdä toivioretki sinne. Maisteluiden huipennus – ja kovin koettelemus vatsahapoille – oli kuitenkin Beaunen kaupungissa entisen kirkon tiloissa toimiva viinikellari, jossa sai kymmenen euron pääsymaksua vastaan maistaa viittätoista eri Burgundyn punaviiniä. Se oli ihan riittävästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti