Aleksanterinkadulla

Ensimmäinen viikko Helsingissä on ollut yhtä sinkoutumista paikasta toiseen. Kuvittelin viettäväni löhölomaa kirjoja ahmien, mutta sen sijaan olenkin täyttänyt sosiaalista vajettani ja tavannut ystäviä lähes minuuttiaikataululla. Valtakunnassa näyttää olevan kaikki hyvin ja ennallaan. Ainakin Il Sicilianon pizzat.

On ihana tunne, kun ymmärtää, mitä ihmiset ympärillä puhuvat eikä kaupassa asioidessa tarvitse olla yhtenä kysymysmerkkinä. Kanssaihmisten juttuja tulee salakuunneltua ihan vain siksi, että satunnaisista keskustelunpätkistä saa tolkkua. Tämän anekdootin nappasin eräässä kahvilassa: "Maija kysyi lapseltaan, että mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle. Lapsi mietti pitkään ja vastasi sitten: en mitään." Mahtavaa elämänfilosofiaa!

Helsingissä on pimeämpää ja ruuhkaisempaa kuin muistin. Québecissäkin pimeä tulee jo neljän jälkeen, mutta päivällä auringonvalo on kirkasta toisin kuin täällä napapiiriä lähempänä, jossa keskipäiväkin on hämärää, kun aurinko ei oikein meinaa jaksaa kunnolla nousta. Lumettomuus tietenkin korostaa pimeyttä. Québecissä ei ole samanlaista ostos- ja liikekeskustaa kuin Helsingissä, niinpä ihmisvirrat siellä suuntautuvat marketteihin ja kauppakeskuksiin, joihin mennään autolla ja vanha kaupunki on vilinästä vapaa nyt kun turistikausikin on hiljennyt.

Lapsuuteni Helsinki koostui Tyyne-tädin pikkuisesta alppilalaisyksiöstä, ikkunan alla kolistelevasta kolmosen raitiovaunusta, Linnanmäestä ihan nurkan takana, Alppipuistosta, jossa käytiin syöttämässä sorsille pullaa ja Stockmannista, josta haettiin kahvia sillä kolmosen ratikalla ja takaisin tullessa piti muista lähteä oikeaan suuntaan tai muuten kotimatka oli pitkä. Varmaan näistä muistikuvista johtuu, että rakastan raitiovaunuja yli kaiken. Ne tekevät Helsingistä Helsingin. Ehkäpä sovinkin tulevat tapaamiset ratikkaan lomani aikana. Hypätkää kolmosen kyytiin jos haluatte nähdä minua. Tänään itse asiassa törmäsin perheenjäseneeni juurikin raitiovaunussa: kato veli, terve! Eipä ollakaan nähty neljään ja puoleen kuukauteen. Tunsin piston sydämessäni ja loppuviikon omistaudun ystävieni sijaan perheelleni. Tosin juuri nyt voisin omistautua edes ystävälleni sen sijaan että istumme vieri vieressä hänen olohuoneessaan kumpikin näpyttelemässä omia tietokoneitamme. On tämäkin aikakausi, kuten Tiina kommentoi.