tien päällä taas istun ja mietin

Lukukausi on vihdoin osaltani ohi. Tosin retoriikka-kurssin loppuessee on vielä vaiheessa ja lupasin palauttaa sen joululoman jälkeen. En olekaan muistanut kuvailla tähän mennessä muita professoreita kuin Herr Funkia, joka on kylläkin ehdottomasti kummajainen numero yksi. Funkin lisäksi projektissamme on kolme muuta professoria. Paul-Hubert Poirier on pyöreäpäinen ystävällinen setä, joka osaa noin kymmentä kuollutta kieltä ja joka tuo etäisesti mieleen Jaska Jokusen. En ole paljon tekemisissä hänen kanssaan, sillä hän on periaatteessa tämän lukuvuoden sapattivapaalla ja matkustelee paljon. Sitten on projektin johtaja ja nimellisesti ohjaajani täällä, Louis Painchaud, tuo elegantti ja hienostunut bourgeois-hengen ruumiillistuma, jolle ranskan kieli on pyhä asia. Sitten on vielä Anne Pasquier, herttainen ja hösö, ilmeikäs puhuessaan, ja jonka mielestä kaikki on tavattoman intressanttia. Hän halusi viedä minut eilen retoriikka-kurssin jälkeen illalliselle. Meillä oli oikein rattoisa ilta ja sen päätteeksi hän toivoi minun antavan hänelle keväällä englannin tunteja. Sovimme, että se tapahtuu epämuodollisesti, viinilasin äärellä, joko Eugnostoksesta (yhteinen tutkimuskohteemme) keskustellen tai muuten vaan juoruillen :-D

Suomi täytti viime viikolla 90 vuotta ja toki myös minä juhlin sitä suomalaisittain. Järjestin itsenäisyyspäivän bileet, jonne olimme Tuomaksen kanssa leiponeet karjalanpiirakoita. Lisäksi pöydässä oli Tuomaksen savustamaa lohta, pipareita ja korvapuusteja. Kaikki glögiä lukuun ottamatta teki kauppansa ja vieraat jaksoivat kohteliaasti kuunnella myös neljän suomalaisen tunteikkaasti kajauttaman Maamme-laulunkin. Linnan juhliakin saattoi seurata livenä netistä, joskin koptin kurssi keskeytti ikävästi pukukatselmukseni.

Talvi tuntuu tulleen Québeciin pysyvästi. Pakkasta on ollut viime päivinä viitisentoista astetta ja lunta on parhaimmillaan metrin verran. Nyt vasta tajua, miten lumettomia talvet Helsingissä ovatkaan. Tunsin itseni ihan etelämaalaiseksi turistiksi, kun kuljin erään omakotitaloalueen läpi ja ihmettelin korkeita kinoksia, joiden välissä teinipojat ansaitsivat taskurahoja luomalla kulkuväylää kotiovelle. Joissakin taloissa oli suosiolla luovuttu käyttämästä pääovea ja siirrytty kulkemaan autotallin kautta. Kaikki kysyvät minulta, miltä lumi tuntuu. Ihan kuin näkisin sitä ensimmäisen kerran elämässäni. Varmaan tosin utelisin samaa Suomessa asuvalta ulkomaalaiselta.

Mutta nyt olen matkalla lumettomaan Helsinkiin! Odottelen parhaillaan lentoa Montrealiin, jossa vaihdan Frankfurtin koneeseen. Helsingissä minun pitäisi olla huomenna iltakuudelta. Viimekertaisesta viisastuneena olen varannut reilusti vaihtoaikaa kentillä. Air Canadalla on pakko matkustaa edelleen, kun vaihtoehtoja ei juuri ole. Sain sentään sata dollaria hyvitystä, kun vaivauduin kirjoittamaan valituksen edellisestä reissustani. Läheltä piti, ettei se sata dollaria äsken palanut matkalaukkuni ylikiloihin, mutta neuvokkaana tyttönä järjestelin tavarani uudelleen ja sain sujautettua ylimääräiset 14 paunaa toiseen laukkuuni, joka piti tosin sitten laittaa ruumaan. Sen siitä saa, kun yrittää roudata liian ylenpalttisesti vaahterasiirappituliaisia.