En ole hetkeen joutanut kirjoittamaan, sillä Sannin ja romanialaisen saapumisen seurauksena minulla on pitkästä aikaa ollut muutakin elämää kuin työ ja internet. Sannin kanssa leikin turistia viikon ja tuli jälleen kierrettyä läpi kaikki suosikkipaikat sekä muutama uusi. Vuokrasimme viikonlopuksi auton, jonka 17 dollarin päivävuokra tuntui aluksi järjettömän halvalta, mutta vakuutuksen (30 dollaria/päivä), verojen, bensan ja yhden parkkisakon (joka onkin muuten vielä maksamatta) kera kokonaishinta olikin jo toisenlainen. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajoin automaattivaihteisella kulkuneuvolla. Ensimmäiset muutama sata metriä olivat melkoisen nykivää kyytiä, mutta sitten homma alkoi sujua ja pian en enää muunlaista menoa kaivannutkaan. Erityisesti kaupunkiajo oli huomattavasti helmpompaa kun ei tarvinnut keskittyä vaihteiden kanssa pelaamiseen. Menomatkan posotimme moottoritietä, joka oli sen verran tylsä, että takaisin palasimme ns. Kuninkaantietä, joka seurailee mantereen vanhimman rakennetun tien reittiä. Maisemana vuorottelivat teollisuusalueet lukemattomine autokauppoineen sekä joen varteen rakennetut idylliset pikkukylät, joiden pääraittia Kuninkaantie halkoi. Kesä- ja syysaikaan veikkaan maiseman olevan parhaimmillaan.
Quebecin päässä kävimme ajamassa Orleansin saaren ympäri. Samalla saarellahan olin syksyllä poimimassa omenoita. Vaikka osa palveluista onkin talviaikaan kiinni, moni yritys pyörittää toimintojaan tähänkin aikaan vuodesta. Erityisesti sokerimajat (cabane à sucre / sugar shack), sillä juuri nyt on se aika vuodesta, jolloin vaahterasiirappia valmistetaan. Valmistuspisteet ovat yleensä metsän laidassa, lähellä vaahterapuita. Puuhun tökätään reikä, josta alkaa valua kirkasta nestettä jota keittämällä saadaan aikaan vaahterasiirappia. Eri lämpötiloissa saadaan aikaan eri lopputulos: siirappia, sokeria, toffeeta tai voita. En ole missään päässyt näkemään varsinaista valmistusprosessia. Kävimme kyllä yhdessä majassa, jossa näytösluontoisesti hämmennettiin toffeepataa, mutta tietouteni on pääasiassa peräisin vaahterasiirappimuseosta (kyllä, täällä on sellainenkin). Sesonkiin kuuluu myös, että sokerimajoissa istutaan illallisella, jossa on tarjolla kaikkea mahdollista vaahterasiirapista valmistettua. Harmi vain ne ovat auki vain tilauksesta ja vain ryhmille.
Elokuussa tänne tullessani hoksasin pian, miten tärkeää roolia vaahterasiirappi täällä näyttelee, mutta näin sesongin aikaan sitä ei pääse millään karkuun. Kaupungilla on kojuja, joissa myydään lumen päällä hyydytettyä vaahterasiirappitoffeeta, kauppahallissa käy kuhina nimenomaan vaahterasiirappimyyntipisteiden luona ja jopa lähikaupasta saa kaikennäköistä makeaa tuotetta heti ulko-oven eteen näyttävästi parkkeerattuna. Viimeksi kuluneen viikon aikana olen maistanut tai mukaani on tarttunut seuraavia tuotteita: vaahterasiirappitorttu, vaahterasiirappitoffee, aamiaispapuja vaahterasiirapissa Celinen valmistamina, vaahterasiirappivoi (ja yhdeltä siideritilalta ostin myös omenavoita, joka sopinee loistavasti paahtoleivälle, tosin minulla ei ole leivänpaahdinta), vaahterasiirappitikkari, vaahterasiirappimajoneesi ja vaahterasiirappiolut. Kumma juttu, mutta vaahterasiirapin maku on alkanut tuntua varsin normaalilta osalta ateriaa. Voisin veikata, että vaahterasiirappi on kanadalaisille sitä, mitä ruisleipä suomalaisille. Quebeciläisille eritoten, sillä suurin osa maailman vaahterasiirapin valmistuksesta on keskittynyt tähän provinssiin. Museossa oli myös teksti, jossa valistettiin kyseisen tuotteen terveellisyydestä. Kuulostaako tutulta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti