Jos kirjoittaisin dekkarin, sijoittaisin sen tapahtumat ehdottomasti Epernayn maanalaisiin shamppanjakellareihin! Kuvitelkaa, kaupungin alapuolella risteilee satoja kilometrejä tunneleita, joissa pulloja kypsytetään. Pelkästään Moet&Chandonin talon alla on 28 kilometriä tunneleita kolmessa tasossa. Ilma on niissä kuulema juuri oikeanlainen shamppanjan kypsytykseen, tasainen 10-12 asteen lämpötila vuoden ympäri ja sopiva ilmankosteus. Kellarit ovat sokkeloisia labyrintteja, joihin eksyy helposti ilman opasta tai opasteita. Valaistus on hämärä, nurkkiin ei näe ja tunnelma on mystinen: tänne pitää ehdottomasti sijoittaa pari murhaa, jotka tietenkin kietoutuvat kansainväliseen salaliittoon shamppanjan miljoonabisneksen ympärillä...
Kellareista kiinnostavampi oli Achille Princierin pienempi kellari, jossa saimme liikuskella omin päin. Innokkaimmin tosin tutkimme seinien graffitteja, siis niitä tyyliin "Jussi was here", mutta nämä olivat ranskaksi ja toistasataa vuotta vanhoja.
Toisen Epernay-päivän aloitimme siis vierailulla Achille Princierille, ja sitten olikin jo lounaan aika. Ruokailun jälkeen mies päätti ottaa kylvyn hotellihuoneessamme. Hän laittoi veden valumaan ja tuli huoneen puolelle nakuttelemaan tietokonetta. Ei mennyt kuin muutama minuutti, kun siivooja koputti ovelle ja kysyi onko joku suihkussa. Vesi nimittäin tippui alakertaan. No, oli käynyt niin, että suihku oli kierähtänyt ammeen pohjalla ylösalaisin ja suihkutti vettä suoraan lattialle. Ranskalaisissa kylpyhuoneissa ei siis tosiaan ole mitään viemärisysteemiä, tässäkin vaan pelkkä puulattia. Suoraan huoneemme alapuolella oli hotellin respa, jossa yritettiin pelastaa tulostimia ja tiekokoneita vesivahingoilta ja vettä kerättiin ämpäreihin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt ne joutuvat uusimaan koko lattian. Jos nimittäin suomalaisessa talossa vesi valuu alakertaan asti, niin silloin rakenteet ovat jo pilalla. Mutta ranskalainen rakentaminen taitaa olla toisenlaista; jos vesi valuu lattian läpi parissa minuutissa, ei siellä välissä taida juuri olla eristäviä kerroksia, jotka voisivat mennä pilalle... Joka tapauksessa olimme tapauksesta niin noloissamme, että emme enää kehdanneet näyttää naamaamme hotellin henkilökunnalle vaan luikimme vastedes sisään ja ulos takaovesta. Harmi sinällään, sillä olisimme halunneet illastaa hotellin ravintolassa.
Iltapäivän ratoksi mies halusi käväistä Reimsissä, joka sijaitsee vain 30 kilometrin päässä. Hyppäsimme siis autoon ja lähdimme ajamaan kohti isoa kaupunkia. Perillä muistin, miksi olin halunnut välttää suurkaupunkeja reissullamme. Vieraassa kaupungissa ajaminen on ahdistavaa, etenkin tässä tapauksessa kun koko keskusta oli yhtä suurta tietyömaata eikä navigaattorista ollut mitään apua. Yritin löytää rautatieaseman parkkipaikan, mutta jouduin kiertämään koko aseman alueen pariin kertaan, ennen kuin onnistuin löytämään sivutien, josta luikahtaa sisään. Kiertelimme jonkin aikaa keskustassa ja ihmettelimme etenkin jättimäistä katedraalia, joka muistutti paljon Pariisin Notre Damea. Tämä katedraali oli kärsinyt pahoin pommituksissa ja jouduttu rakentamaan osin uudestaan ja siksi sisältä löytyi modernin taiteilijan kädenjälkeä, päätyikkunan lasimaalaukset olivat nimittäin Marc Chagallin käsialaa.
Jos Reimsiin saapuminen oli ollut ongelmallista, niin sieltä poispääseminen vasta haastavaa olikin. En millään meinannut löytää tietä ulos parkkipaikalta, sillä kaikkialla oli vain tietöitä. Sain jo puolittaisen paniikkikohtauksenkin kun olin auton kanssa ahtaassa paikassa eikä ulospääsyä näkynyt missään. Kun se lopulta onnistui, vannoin, että tämän matkan jälkeen kierrämme loput suurkaupungit kaukaa!
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
perjantai 2. heinäkuuta 2010
Kuplivassa kaupungissa osa I
Epernayn turisti-infossa oli tällainen kokoelma kaikista seudun shamppanjamerkeistä
Mistä lähtien shamppanjasta tuli se juttu? Omassa kaveripiirissäni näin tapahtui kolmenkympin korvilla. Yhtäkkiä lahjaksi ei enää kannettukaan Henkelliä tai muita halppiskuohareita vaan aitoa shamppanjaa. Shamppanja on oiva varallisuustason kasvun mittari. Sitä ryhdytään ostamaan siinä vaiheessa kun opiskelijamaailmasta on siirrytty työelämään ja asuntolainasta huolimatta ei enää tarvitse arpoa ostaisiko kuuden vai seitsemän euron punkkua (tai mistä minä tiedän miten nykyopiskelijat elävät, teineilläkin kun tuntuu olevan ökykalliita brändikäsilaukkuja). Itse olin pitkään sitä mieltä, että minun ei kannata rahojani tuhlata shamppanjaan, kun en kuitenkaan erota sitä kuohuviinistä. Voi hyvänen aika, sehän on vähän kuin sanoisi ettei Saarioisten kumipitsaa aidossa kiviuunissa valmistetusta, juuri oikeanlaisella sitkolla ja rapeudella varustetun pohjan päälle aidoista raaka-aineista kasattua pizzaa. Toki shamppanjoissakin on eroja. Huonoimmat ovat (melkein) yhtä huonoja kuin halvat kuohuviinit. Ja toisinpäin: laadukas kuohuviini on shamppanjan veroista, mutta valitettavasti myös hinnaltaan samoissa lukemissa.
Sen lisäksi, että viime vuosina shamppanjaa on kertynyt lahjaksi keskiluokkaistuvilta tovereiltani, olen päässyt sen makuun Bar Groteskin shamppanjatiistailla. Lasillinen Pol Rogeria irtoaa vitosella eli pullollinen maksaa kympin vähemmän kuin alkoholin monopoliyhtiössä. Kerrassaan ihastuttava juoma! Jos osaisin viinislangia, tähän tulisi lista kuvailevia adjektiiveja, mutta nenääni ja makunystyröitäni ei ole harjaannutettu nahkan, tallin ja mustekynän erotteluun viinistä, joitakin esimerkkejä mainitakseni. Groteskin tiistai-illoissa kehkeytyi ajatus suunnata auto myös shamppanjan synnyinsijoille Champagneen ja shamppanjapääkaupungiksi tituleerattuun Epernayhyn.
Epernayssa majoituimme periranskalaisessa pikkuhotellissa, jonka puistonäkymään ja kylpyammeeseen olimme kovin ihastuneita viidakkohenkisestä sisustustyylistä huolimatta. Heti saavuttuamme söimme myöhäisen pikalounaan (kaupungilla on kokoa sen verran, että sieltä jopa löytyi koko iltapäivän ruokaa tarjoavia bistroja) ja säntäsimme sitten tutustumaan Moet & Chandonin shamppanjataloon. Avenue de la Champagnen varrella komeilevista lukaaleista saaattoi päätellä, että täällä kasvaa Ranskan viinituotannon Raha. Kierros shamppanjakellareissa kesti tunnin, sisälsi perusteellisen opastuksen shamppanjanvalmistukseen ja päättyi lasilliseen talon shamppanjaa. Kierros oli toki vaikuttava, mutta kovin markkinahenkinen. Lukemat olivat hengästyttäviä: maanalaisissa kellareissa muhii sata miljoonaa pulloa shamppanjaa ja pelkkä vuosituotanto on 26 miljoonaa pulloa. Yhtiö onkin maailman suurimpia shamppanjantuottajia ja konsernin Moet-Hennessy Louis Vuitton liikevaihto huima. Jotenkin näin jättiläismäinen koneisto ei tuntunut kovin sympaattiselta. Opas selitti ylpeänä, että firman periaatteisiin kuuluu valmistaa täsmälleen samanlaista shamppanjaa vuodesta toiseen, joten kypsytystä ei enää tehdä tammitynnyreissä, joista saattaisi irrota aromeja. Tasalaatuisuus on ehkä jossain määrin hyve, mutta onko ketään muuta, jonka mielestä on kiva ajatus, että eri vuosikerrat maistuvat hieman erilaisilta ja että persoonallisuus ei ole pahasta? Moet&Chandon on luvalla sanoen hieman tylsä shamppanja - ja pahasti ylihinnoiteltu.
Champagnen-visiitillämme opimme, että hyvää shamppanjaa voi saada viidellätoista eurolla, jos kyseessä on pieni ja tuntemattomampi shamppanjatalo, joka ei ole kiinnostunut panostamaan aggressiiviseen markkinointiin. Seuraavana aamuna käväisimme Moet&Chandonin naapurissa Achille Princierin maistelutiloissa. Heidän vuosituotantonsa on vain 30 000 pulloa, sillä omistaja ei kuulema halua massiivisempaa tuotantoa eikä sitä, että heidän shamppanjansa päätyisi markettien hyllyille ja siksi suurin osa rypälesadosta myydään muille yhtiöille (todennäköisesti iso osa juuri naapuriin, jonka oma viljelykapasiteetti ei kata tuotantomääriä). Epernayn jokaisessa ravintolassa oli shamppanjalista, jolta saattoi valita ruokajuomaksi minulle tuntemattomia, mutta ravintolan hyväksi havaitsemia merkkejä, erittäin kohtuullisella hinnalla. Eräässä baarissa oli jopa lista shamppanjoista, joita saattoi ostaa mukaan - jäähdytettynä toki - myöhään yöhön asti. Epernayhyn mars, jos shamppanja on mieleesi! Tai shamppanja yhdistettynä ostereihin, ankanrintaan ja paahtovanukkaaseen...
perjantai 25. kesäkuuta 2010
Burgundinpataa ja amatööriviiniturismia
Alsacen jälkeen matkasimme kolmisensataa kilometriä etelään, Burgundyn alueelle. Ensi-ihastuksen jälkeen olimme jo alkaneet panna merkille periranskalaisia kliseitä ja omituisuuksia. Jos asuisin tässä maassa, repisin varmasti hiuksiani aukioloaikojen suhteen. Useimmat liikkeet ovat auki aamulla puoleenpäivään asti ja sitten taas kahdesta eteenpäin noin kuuteen tai seitsemään. Iltapäivällä on siis parin tunnin tauko ja silloin mikään ei liiku. Suurin osa liikkeistä on myös kiinni koko maanantaina. Toisaalta myös sunnuntaina lappu oli luukulla monessa paikassa. Ja ainakin Ammerschwirissä kaikkialla oli kuollutta torstai-iltapäivänä, sillä silloin oli kirkonmenot. Lopputulokseksi tuntuu jäävän se, että ranskalaiset työskentelevät noin puoli päivää viikossa. Muulloin sitten syödään, mutta nälkä saa tulla vain tiettyinä kellonaikoina, tarkalleen ottaen klo 12-14 ja 19-22. Muina aikoina on aivan turha kuvitella saavansa ruokaa, ainakaan pienemmissä paikoissa, joissa ei ole roskaruokaravintoloita tai koko päivän auki olevia kulmajuottoloita. Saman ilmiöön törmäsimme viime kesänä myös Italiassa. Ei kuulkaa ole mukavaa saapua nälkäisenä vieraalle paikkakunnalle ja todeta, että syötävää ei yksinkertaisesti ole tarjolla missään. Mitäs menit missaamaan virallisen ruoka-ajan.
Ranskassa ihmiset ihan oikeasti kävelevät kadulla kainalossaan patonki, josta napsaistaan välillä pala suuhun. Leivät ja leivokset ovat maailman parhaita, totta kai. Jos tulee tarve käydä ostamassa patonki, auton voi näppärästi pysäköidä esimerkiksi keskelle katua, kääntyvien kaistalle. Hätävilkut vaan päälle ja ostoksille.
Muistan yliopiston ranskan kielen keskustelukurssilta opettajan turhautumisen, kun hän yritti saada mykän suomalaisjoukon keskustelemaan eloisasti. Hän yritti saada meidät tajuamaan, että Ranskassa on epäkohteliasta olla hiljaa. Jo lapsesta asti ihmisiä kannustetaan muodostamaan omia mielipiteitä ja tuomaan niitä koko ajan esille. Toisten päälle puhuminen ei ole epäkohteliasta, vaan totuttu käytäntö. Mielipiteitä ihmisillä tosiaan tuntui olevan. Todistimme bistrossa lounasaikaan, kuinka naapuripöydässä keskusteltiin vilkkaasti politiikasta. Viereisessä pöydässä ruokaileva mies oli sen sijaan sitä mieltä, että naapuripöydässä esitettiin vääränlaisia mielipiteitä, joten hän ryhtyi riitelemään kiivaasti näiden itselleen ventovieraiden kanssa. Käsirysyksi tilanne ei sentään mennyt, mutta en voisi kuuna päivänä kuvitella, että näkisin samanlaisen tilanteen Suomessa. Sivumennen sanoen testasimme lounaaksi burgundinpataa, olimmehan sen synnyinseudulla. Riemukseni sain todeta, että viime talvena itse hauduttamani burgundinpata oli maukkaampaa. Osaan siis tehdä jotakin ruokaa paremmin kuin ranskalaiset (tai ainakin ranskalaisen väsähtäneen perusbistron kokki). Samana iltana opimme myös, että kaikki Michelin-oppaassa mainitut ravintolat eivät tarjoa erinomaista ruokaa. Samanlaista kuivaa kanaa ja riisiä saa yliopistoruokalastakin.
Matkakohteidemme perusteella olemme niin sanottuja viinituristeja. Itse kutsuisin meitä amatööriviinituristeiksi, sillä emme tiedä viineistä yhtään mitään joitakin satunnaisia lehtijutuista mieleen jääneitä knoppeja lukuun ottamatta. Olemme myös aika eri ikäryhmää kuin muut viinituristit. Joka ikisellä viinitilalla olemme olleet ne nuorimmat vieraat. Muut ovat enimmäkseen eläkeläisiä, joko pariskunnittain tai iloisesti bussilla matkustavina ryhminä. Amatööriyteni paljastuu siinäkin, että tökkäsin sormella karttaan ja sanoin ”Burgundy, siellä tehdään punaviiniä, mennään sinne”. En vaivautunut ottamaan selvää, että Burgundyssä viljellään vain ja ainoastaan pinot noir –rypälelajiketta. Minä inhoan pinot noiria ja paljastan siten rahvaanomaisen makuni. Muistelen, että Sideways-elokuvassa pinot noiria ylistettiin rypäleistä jaloimmaksi, joka on erityisen herkkä ja menestyy siksi vain tietyillä alueilla ja oikeassa hoidossa. Ehkä on niin, mutta minun makuuni halvimmat pinot noirit ovat vetisen mehumaisia ja Burgundyn kalliit versiot kiristävät suuta ja syövyttävät vatsalaukun. Sitkeästi yritin maistella niitä eri paikoissa, kunnes lausuin tuomioni ja olin tyytyväinen, että piipahdimme alueella vain kaksi päivää. Sen lisäksi, että en pidä alueen punaviinien mausta, ne ovat järkyttävän kalliita. Ensimmäisestä maistelussa jossakin prameassa linnassa Aloxe-Cortonissa hipsimme vähin äänin pois, kun näimme hinnat, jotka pyörivät keskimäärin viidenkympin tienoilla. Seuraavasta paikasta ostimme yhden parinkympin punkun mukaamme vain siksi, että tilan omistaja, yli kahdeksankymppinen setä, oli niin hellyyttävä ja vaimokin vielä pyörätuolissa. Kolmas paikka osoittautui englantilaisen viiniammattilaisen pyörittämäksi ja sieltä ostimme herkullista Chateauneuf-du-Papea, jota tuotetaan siis useita satoja kilometrejä Burgyndysta etelämpänä. Seuraavalla kerralla täytynee tehdä toivioretki sinne. Maisteluiden huipennus – ja kovin koettelemus vatsahapoille – oli kuitenkin Beaunen kaupungissa entisen kirkon tiloissa toimiva viinikellari, jossa sai kymmenen euron pääsymaksua vastaan maistaa viittätoista eri Burgundyn punaviiniä. Se oli ihan riittävästi.
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Alsassilaista idylliä
Romanian sietämättömät helteet jäivät taakse Itävaltaan matkatessa ja ilmasto alkoi muistuttaa erehdyttävästi tyypillistä suomalaista kesäsäätä. Sama sateinen ja kolea sää jatkui myös Ranskan puolella, mutta se tuntui nyt täysin sivuseikalta. Tämä on minun maani, oi kyllä!
Ensimmäinen konkreettinen ero Saksaan ja Itävaltaan nähden rajan ylitettyämme oli liikenneympyröiden moninkertaistuminen. Rajalta majapaikkaamme oli nelisenkymmentä kilometriä ja matkan varrella vähintään yhtä monta liikenneympyrää. Pian alkoivat myös viinitarhat, olimmehan saavuttaneet Alsacen kuuluisan viinialueen. Majapaikan olin valinnut melko arpomalla löydettyäni googlesta ranskalaisen nettisivuston, jossa oli listattu B&B-paikkoja ympäri maata. Rajasin vain alueen ja sen jälkeen selailin paikkoja, jotka sopivat budjettiin ja jotka näyttivät lupaavilta. Päädyimme pieneen maalaiskylään nimeltä Ammerschwir ja sen parempaa valintaa emme olisi voineet tehdä aluetta tuntienkaan. On kuin olisimme pudonneet ajassa parisataa vuotta taaksepäin. Kylä on täynnä värikkäitä keskiaikaisia taloja ja päällimmäisenä vallitsee rikkumaton rauha – turistit kansoittavat muutaman kilometrin päässä sijaitsevat matkaoppaiden mainostamat kohteet Ribeauvillen ja Riquewihrin. Täällä vieraita on niin vähän, että jokainen kyläläinen tervehtii meitä vastaan tullessaan. Viereisen kaupunginportin katon päällä asuu haikara. Kieli soljuu mukavasti eikä samanlaista kynnystä ranskan puhumiseen jostain syystä ole kuin Québecissä. Lieneekö syynä ymmärrettävämpi murre.
Helsingissä on vain kourallinen Michelin-tähden saaneita ravintoloita, eikä meillä ole ikinä varaa niihin. Tiesin toki, että Michelin-ravintolat ovat keskittyneet Ranskaan, mutta hämmästykseni oli suuri, kun tästä tuhannen asukkaan kyläpahasesta löytyi jopa kaksi ravintolaa, jotka on mainittu Michelin-oppaassa. Illastimme kaksi kertaa peräkkäin niistä toisessa enkä ole kuuna päivänä syönyt yhtä hyvin! Etanoita, jänistä, piparjuuritahnaa, ankanrintaa… Järjettömän maukas ruoka tekee onnelliseksi, mutta samalla masentaa: en koskaan pysty loihtimaan itse mitään yhtä hyvää. Tai katsotaan, päätimme aloittaa harjoittelun ranskalaisen keittiön parissa kotiin palattuamme.
Ruoan lisäksi täällä on tietenkin ilahduttanut viini. Jokaisessa kadunkulmassa on paikallisen viiniyrittäjän maistelu- ja ostopiste. Maistaminen on ilmaista, mutta olemme silti ottaneet periaatteeksi ostaa aina maistelun päätteeksi yhden pullon mukaamme. Kahden päivän jäljiltä automme takakontissa on kahdeksan pulloa alsassilaista valkoviiniä, pääasiassa rieslingiä. Olen kehittynyt niin hyväksi rypäleiden tunnistamisessa, että osasin jopa sanoa ravintolan jälkiruokasorbetista, mitä rypälelajiketta siinä oli käytetty… Toisin sanoen olen maistellut paikallisia viinejä kiitettävän ahkerasti.
Onneksi otimme mukaan varsin pienet matkalaukut, jotta tavaratilaa riittää viinin hamstraamiselle. Vielä on nimittäin jäljellä Burgundy sekä Champagne.
Tasamaa-Pösö Alpeilla
Häistä on luvassa raporttia myöhemmin, mutta se on ihan oma lukunsa, joten jatketaan sen sijaan matkakertomusta.
Romaniasta lähdettäessä takapenkkiseuramme oli vaihtunut ja pinkki matkalaukku poistunut kyydistä. Ensimmäinen etappi oli Itävallassa serkkuni miehen äidin asunnossa Wiener Neustadtissa. Mutta sinne päästäkseen oli matkattava Unkarin halki. Vannoin tällä kertaa välttäväni vuoret (ja niin teinkin), mutta muutoin luonnonolosuhteet olivat jälleen meitä vastaan. Ajelimme moottoritietä pitkin ja ihailimme etäällä näkyviä salamoita tietämättä, että hetken päästä olisimme itse myrskyn silmässä. Sade alkoi ropista viattoman oloisesti, mutta jo muutaman minuutin päästä se vaihtui hakkaavaksi raekuuroksi ja niin rajuksi myrskyksi, että oli pakko pysähtyä moottoritien laitaan näkyvyyden ollessa vain muutamia senttejä. Hetken aikaa olin ihan vakuuttunut siitä, että vesi ja tuuli vievät automme mennessään. Vettä oli niin paljon, että en enää tiennyt oliko se pelkkää sadetta vai oliko tulviva joki yllättänyt meidät moottoritiellä. Onneksi kyseessä oli edellinen, mutta moottoritien laitamien pellot näyttivät silti olevan kokonaan veden varassa. Kuka olisi uskonut, että kohtaamme ääriolosuhteita juuri Unkarissa, tuossa rauhaisien pustien hallitsemassa maankolkassa?
Moottoriteitä pitkin matkaaminen on tylsää, mutta sen verran huoletonta ja nopeaa, että valitsimme suosiolla sen koko matkalle, etenkin kun äkillinen myrskykokemuksemme opetti, että mitä tahansa voi tapahtua missä tahansa. Wiener Neustadt jäi meille vain yöpymispaikaksi ja jatkoimme heti seuraavana aamuna kohti samaisen serkun äidin toista asuntoa syvällä Alppien katveessa. Aikomuksemme oli ajaa saman päivän aikana Grossglockner Road, joka on maksullinen maisemareitti Alpeilla, mutta jouduimme sattuneista syystä vaihtamaan realistisempaan vaihtoehtoon.
Pösömme on monilta osin ihastuttava ja uskollinen toveri. Sen persoonallisiin piirteisiin kuuluu tuplavilkutus vasemmalle käännyttäessä ja kovimmilla pakkasilla se osoitti mieltään sammumalla liikennevaloihin tai risteyksiin lipuessa. Varsinaiseksi talviautoksi se ei muutenkaan ole osoittautunut. Siinä missä nelivetoiset citymaasturit ulvaisevat näyttävästi lumikinosten läpi, meidän Pösösemme jämähtää jo pieneen lumikynnykseen kadun reunan parkista lähtiessä. Tämän reissun aikana selvisi, että Pösömme ei ole myöskään vuoristoauto. Viimeinen taival itävaltalaiselle maalaisasunnolle vei nimittäin yllättäen vuoren halki. Kylteissä varoiteltiin kaltevuuden olevan 15%, mikä ei tottumattomalle kuulostanut lainkaan mahdottomalta. Pösö oli toista mieltä. Jouduimme kipuamaan tietä ylös ykkösvaihteella ulvoen citymaastureiden ohitellessa meitä notkeasti. Alaspäin laskeutuminen se vasta pelottavaa olikin. Jarruja ei voi pitää pohjassa koko aikaa, etteivät ne hajoa, mutta ykkösellä moottori puolestaan on tiukilla. Kun viimein pääsimme alas oli jo itsestään selvää, että tällä autolla ei matka jatku millään vuoristotiellä. Osasyynä ongelmiin saattoi tosin olla se, että autossa oli täysi lasti, neljä henkeä ja matkatavarat, mutta en erityisemmin ollut innostunut kokeilemaan uusia ääriolosuhteita kevyemmällä taakallakaan. Yöpaikkaamme Zell am Seessä köröttelimme siis turvallisesti moottoriteitä ja lukemattomia tunneleita pitkin.
Turisteilla - pääasiassa arabipariskunnilla - kansoitetun Zell am Seen jälkeen yövyimme Innsbruckissa läävässä, jossa oli varsin itäeurooppalaistyylinen (lue: olematon) palveluhenki. Kenties se yhdistettynä kylmään ja sateiseen säähän ja kielipuolisuuteen saksan kanssa vaikutti siihen, ettemme syttyneet Itävallalle. Vuoristomaisemat olivat kyllä komeita, mutta muuten yleisvaikutelma maasta oli tylsä. Meillä oli jo kova kiire päästä varsinaiseen matkakohteeseemme, Ranskaan.

lauantai 19. kesäkuuta 2010
Via Baltica ja vielä vähän lisää
Minulla on tapana innostua jostakin asiasta täysillä, keuhkota siitä aikani ja unohtaa vähitellen koko juttu. Siksi olen oppinut monien asioiden suhteen, että antaa ajan kulua ja katsotaan myöhemmin, vieläkö innostusta riittää. Ellen sitten ehdi toimia pikaisesti. Näin kävi viime kesänä, kun sain yhtäkkiä päähänpinttymän auton hankinnasta. Kahden viikon kuluttua siitä, kun ajatus oli ensimmäisen kerran hiipinyt päähäni, olin jo autonomistaja. Pienen, punaisen viisivuotiaan Pösön, joka näytti ja tuntui kuin uudelta. Ostopäätös on kaduttanut vain muutaman kerran taloudelliselta kannalta (sekä toisinaan viime talven lumitalkoissa), mutta enimmäkseen on ollut vain luksusta mennä sinne minne haluaa ja milloin haluaa. Etenkin kilometrin päässä sijaitsevaan ruokakauppaan.
Jo autoa ostaessa olin sitä mieltä, että sitä pitää sitten myös käyttää koko rahan edestä, joten päätimme, että häämatkamme tulee olemaan road trip Eurooppaan. Ensin Via Balticaa pitkin Romaniaan, jossa häät pidetään ja sitten Ranskan kautta kotiin. Haaveissa siinsivät Toscana ja Provence, mutta totesin niiden vaativan liikaa ylimääräisiä satoja ajokilometrejä, onhan meillä vain rajallinen aika, budjetti ja ennen kaikkea vain yksi ajokortillinen matkustaja käytössämme. Siis mahdollisimman suoraa reittiä länteen ja sitten kohti pohjoista.
Reissun ensimmäinen osuus, matka Suomesta Romaniaan, ei ollut lomamatka, vaan tiukkaa ajoa sillä periaatteella, että perillä ollaan mahdollisimman pian. Takapenkille saimme matkaseuraksi kaksi hauskaa ystävää ja takakonttiin hervottoman kokoisen pinkin matkalaukun, ja niin matka saattoi alkaa. Lähdimme Helsingistä luvattoman aikaisella lautalla kohti Tallinnaa, josta pääsimme aloittamaan ajamisen jo kymmeneltä. Ensimmäiset kolme maata sujahtivat ohi varsin vaivattomasti. Baltian maissa Via Baltica on suoraa, tasaista tietä, jonka yhdeksänkympin nopeusrajoitus on juuri sopiva Pösösellemme. Hesburgereitakin osui matkan varrelle, jos paikallinen muona epäilytti. Saavuimme Puolaan Bialystokiin kymmenen maissa illalla, joten ehdimme saada kunnon yöunet ennen seuraavan päivän rupeamaa. Unen päästä oli tosin vaikea saada kiinni, kun silmät suljettua edessä vilisi vain kuvia liikennetilanteista ja kroppa jatkoi vielä ajamista.
Maailman parhaan aamiaisbuffetin jälkeen (suosittelen lämpimästi Best Western Cristal –hotellia Bialystokissa!) aloitimme toisen matkapäivän optimistisissa merkeissä. Puola näytti kuitenkin pian kyntensä: loputtomalta tuntuvaa mutkaista tietä, joka kulkee kylien läpi ja joka on rekkojen suosiossa. Ohituskaistoja tuossa maassa ei tunnettu, mutta niillä pätkillä, jolloin tienpiennar oli normaalia leveämpi, sai rinnakkain ajaa niin monta autoa kuin mahtui, siis kahdesta neljään. Opettelin itsekin maan tavoille ja tein muutamia tyylikkään tiukkoja ohituksia. Nopeusrajoitusten noudattamisesta pidin silti tiukasti huolta, osittain siitä syystä, että rekkojen takia keskinopeus oli muutenkin alhainen ja suurimmaksi osaksi siksi, että kameroita ja poliisiratsioita oli tiuhassa, etenkin silloin, jos nopeusrajoitus oli juuri äkillisesti muuttunut alemmaksi. Jo iltapäivällä selvisi, ettemme ajaisi saman päivän aikana Romaniaan asti, sillä perillä oli pieniä majoitusongelmia. Muistin, että ystävämme oli juuri saapunut Unkarin Egeriin, joten otin yhteyttä häneen ja hän hommasi seurueellemme viereisen huoneiston omasta majapaikastaan. Arvelimme ehtivämme istua iltaa pitkään Egerissä, vaikka ensimmäinen yllätys matkan kulussa tapahtuikin jo Puolan puolella. Slovakian rajalle oli matkaa vain parikymmentä kilometriä, kun tie oli yhtäkkiä poikki. Olin siinä vaiheessa jo niin turhautunut Puolaan, että sieltä poispääsemisen vaikeutuminen otti päähän. Löysimme kuitenkin kiertotien (päällystämätöntä maalaistietä, lehmiä ja kauniita vuoristomaisemia) ja pääsimme suhteellisen vaivattomasti joskin pienen viivytyksen jälkeen Slovakian puolelle. Slovakia on niin pieni maa, että sen läpi ajoi verrattain nopeasti. Pysähdyimme vain ostamaan tuulilasitarran ja hyvä olikin, sillä vain muutama kilometri sen jälkeen, kun olimme sen hankkineet, poliisi pysäytti meidät vain tarkistaakseen tarran voimassaolon. Tämän verran oli ehdottomasti syytä hankkia tietoa ennen matkalle lähtöä, sillä tietullin maksamatta jättäminen saattaisi johtaa järkyttävän suuriin sakkoihin.
Iltakymmeneltä ylitimme Unkarin rajan ja ehdin jo soittaa iloisen puhelun ystävällemme ja kertoa olevamme Egerissa parin tunnin kuluttua. Mistäpä olisimme voineet tietää, että luonnonolosuhteet olivat meitä vastaan. Egeriin oli matkaa enää vain 70 kilometriä, kun tie oli yhtäkkiä suljettu. Lähdimme etsimään kiertotietä, mutta käännyimme ilmeisesti väärään suuntaan, sillä olimme yhtäkkiä keskellä jotain kylää, jossa oli menossa jonkin sortin iltamat. Tie oli täynnänsä univormupukuisia miehiä soihdut käsissään ja tuiskeessa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nämä on nyt niitä kansalliskaartilaisia, jotka häiriköivät mustalaisia. Onneksi autossamme oli suomalaiset kilvet, joten saimme ylitsevuotavan ystävällisen kohtelun, etenkin kun romanialainen osaa puhua unkaria (ja kun vastapuoli ei tiennyt hänen olevan romanialainen). Peruutimme siis pois tapahtumapaikalta ja etsimme uuden tien. Joka oli taas poikki. Käännyimme tuloksetta vielä pariin suuntaan, kunnes vihdoin löysimme reitin lähimpään isoon kaupunkiin, mutta sieltä Egeriin vievä moottoritie oli tietenkin suljettu. Tässä vaiheessa meille selvisi syykin: tulvat. Harhailimme vieraassa kaupungissa ympäriinsä navigaattorin kertoessa meille ystävällisesti, mutta tiukasti, että ”turn around when possible”. Turha sille oli kertoa, että moottoritie ei ole käytössä. Lopulta näimme kyltin, jossa mainittiin Eger ja syöksähdimme sen perään. Navigaattori jaksoi muutaman kilometrin verran naputtaa meitä kääntymään takaisin, mutta ryhtyi vihdoin laskemaan uutta reittiä. Tie muuttui pienemmäksi ja vielä pienemmäksi ja kohta huomasimme kipuavamme ylöspäin vuorenrinnettä tietä pitkin, joka oli vain yhden auton levyinen. En ollut tietoinen, että matkamme varrella edes oli olemassa vuori, ja nyt yhtäkkiä olimme matkalla sen laelle. Ympärillä oli vain sankkaa metsää eikä valoja näkynyt missään. Toisaalta pimeys teki matkan kulusta vieläkin pelottavampaa, toisaalta oli hyvä, ettemme nähneet miten korkealla olimme. Tilanne oli kuin suoraan kauhuelokuvasta ja tunnelmaa vahvisti radioasema, joka soitti todella outoa modernia klassista musiikkia. Navigaattori väitti kuitenkin, että olimme metri metriltä lähempänä Egeriä, joten emme voineet muuta kuin luottaa sen arviointikykyyn. Tuolla vuoristotiellä etenimme mateluvauhtia, sillä tie oli mutkainen ja aika ajoin edestä piti hätistellä pieniä peuroja, jotka tuijottivat autoa lasittunein katsein kunnes säikähtivät äänitorvea.
Kaikki loppuu aikanaan ja lopulta vuorikin oli valloitettu ja sieltä laskeuduttu alas. Viimeinen koettelemus oli edessä jo Egeriin saavuttuamme, sielläkin oli nimittäin poikki juuri se ratkaiseva katu, jota pitkin navigaattori olisi halunnut meidän viedä hotellille. Onneksi vastaan sattui yksinäinen myöhäisyön koiranulkoiluttaja, joka käväisi hakemassa autonsa ja näytti meille tien perille. Käsittämätöntä ystävällisyyttä! Majapaikassa meitä odotti empaattinen ystäväpariskunta sekä pullo punaviiniä, joka ei koskaan ole maistunut sen paremmalta.
Seuraavana päivänä loput parisataa kilometriä perille Romaniaan moottoritietä pitkin tuntuikin vain huviajelulta ja matkamusiikin kappalevalinnat jaksoivat jo huvittaa: Ain’t no mountain high enough sekä Ultra Bran Vesireittejä (”jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon”).

maanantai 29. kesäkuuta 2009
isoäiti
Isoaiti asuu pienessa kylassa kaukana kaikesta muusta. Oradeaan on periaatteessa vain 40 km, mutta huonojen teiden vuoksi matka kestaa tunnin ja tuntuu todella, etta olemme siirtyneet maan aariin. Isoaidin talo on pieni savesta tehty satavuotias mokki, jossa on kaksi huonetta. Toisessa huoneista on liesi, mutta kesaaikaan kokkaus tapahtuu eteisessa, jossa ilmanvaihto on huomattavasti parempi. Talo on huolella tehty ja helteilla se pysyy sisalta mukavan viileana. Seinilla on uskonnollisaiheisia ryijyja ja sanky on niin korkea, etta sinne pitaa kiiveta. Ulkona on kana- ja kalkkunatarha seka huussi. Kaikkea tata "vartioi" laiskanpulskea karvaturri, johon porttiin maalattu teksti viittaa: "vihainen koira".
Talon yhteyteen kuuluu myos puutarha tai oikeastaan viljelys, joka on ainakin hehtaarin kokoinen. Siella kasvaa perunaa, tomaattia, omena-, kirsikka- ja luumupuita, mutta paaasiassa viinikoynnoksia. Valitettavasti isoaidin voimat eivat riita pitamaan yksin huolta nain isosta viljelyksesta ja hoitamattomana se vastaavasti ei tuota satoa yhta hyvin. Isoaiti on jo kahdeksissakymmenessa ja on huolehtinut elannostaan yksin leskeydyttaan reilu parikymmenta vuotta sitten. Han on melko pitkalti omavarainen kanojensa ja kasvimaansa ansiosta, eika voisi kuvitellakaan toisenlaista elamaa. Isoaiti edustaa sita viimeista sukupolvea, jolle onnellinen elama merkitsee juurillaan pysymista ja arjen jatkumista samanlaisena kuin aina ennenkin. Hanen poikansa olivat ensimmaisia sukupolvien ketjussa, jotka jattivat kotikylansa lahteakseen kaupunkiin.
Enaa isoaiti ei sekoittanut minua neitsyt Mariaan (ja itse asiassa jo naureskelikin erehdykselleen), mutta tunnuin silti olevan hanelle mieleen, ainakin paatellen suukkojen maarasta. Lihaisa olemukseni sai kehuja, mika olikin ensimmainen kerta kun ylipainosta puhuttiin niin positiiviseen savyyn. Edes vaarauskoisuuteni ei saanut isoaitia savahtamaan, vaan han totesi tyynesti, etta mita uskonnolla on valia, jos kaksi ihmista rakastaa toisiaan.
Kodinhoidon ohella isoaiti on myos kansanparantaja, jonka luokse kylalaiset etsiytyvat. Parantajan taidot han on oppinut omalta aidiltaan. Isoaiti tietaa, milla yrtilla on mikakin vaikutus ja silta osin parantamistaito tuntuukin ihan uskottavalta perimatiedolta. Romanialainen oli loukannut itsensa pari viikkoa aikaisemmin, polvilumpio oli mennyt sijoiltaan ja jalka oli yha kovin kipea. Niinpa isoaiti halusi ehdottomasti suorittaa parantamisriitin. Se sisalsi kipean polven hieromista ja yha uudelleen toistettua litaniaa, jossa lahestyttiin neitsyt Mariaa ja pyydettiin hanta tulemaan alas parantamaan ja asettamaan paikoilleen "luun luuhun, ihon ihoon, verisuonen verisuoneen". Kerta toisensa jalkeen isoaiti toisti Pyhaan Aitiin viitaten: "sanat ovat minun, teot sinun". Sisainen kulttuuriantropologini oli onneksi hereilla ja tajusi tallentaa tilanteen videokameralle. Harvoin nimittain paasee todistamaan tallaista. Erikoisinta kuitenkin oli, etta seuraava yo oli ensimmainen, jolloin romanialainen pystyi nukkumaan kunnolla ilman etta polvea sarki. Joko neitsyt Maria oli tehokas tai isoaiti osasi hieroa oikeista kohdin. Varsinaista parantumista ei kuitenkaan tapahtunut, vaan menimme lopulta laakariin, otimme magneettikuvat ja totesimme, etta polven sivusiteet ovat taysin revenneet. Helsingin sairaalapaivystyksessa vaitettiin, etta kaikki on kunnossa, jalalle ei tehty mitaan ja romanialainen kotiutettiin pelkka ideaaliside polven ymparilla, joten kolmessa viikossa polvi on ilman tukea todennakoisesti mennyt aika paljon huonompaan suuntaan. Yrita siina sitten vakuuttaa toiselle, etta suomalaisen terveydenhuollon pitaisi olla maailman parasta.
lauantai 27. kesäkuuta 2009
Miss Whiskas ja muita maaseudun ihmeita
Perilla sain rentoutua matkan koettelemuksista. Talo oli vuoren juurella keskella ei mitaan, vieressa virtasi joki, jossa innokkaimmat kalastivat aamusta iltaan ja jossa kylan lehmat kayskentelivat paamaarattomasti. Illalla grillasimme. Muuratut grillit saati sitten kaasuharvelit ovat taalla tuntemattomia. Sen sijaan takapihalla oli kuoppa, johon rakennettiin nuotio. Sen jalkeen perunat valmistettiin nuotion paalla muurinpohjalettupannun tapaisessa rautapannussa, oljyssa kypsentamalla. Oli muuten ehka maailman parhaita perunoita. Niiden jalkeen grillattiin pienia kuorettomia makkaroita, jotka tunnetaan nimella "mici" ja jotka ovat vahintaan yhta suosittuja kuin meilla lenkkimakkara.
Vierailimme myos tuttavamme vanhempien luona, jotka asuivat "tassa ihan lahella". Kaytannossa piipahtamiseen meni koko paiva. Tuttavan aiti on ikonimaalari, jonka tuotoksia ihailin seinalla ja lopulta ostin yhden mukaani. Kokonaisuutena maaseutumatkailu on mielenkiintoista ja avartavaa, mutta tama cityihminen oli kylla onnellinen paastyaan takaisin kaupunkiin.
Wien
lentokenttäelämää
Jarin kauaa en ehtinyt pysya paikallani Helsingissa, kun tuli jo kesalomamatkan vuoro. Tein henkilokohtaisen ennatykseni matkatavaroiden maarassa - siis vahyydessa. Laukku, johon pakkasin tavarat kuukauden matkaa varten, painoi vain 10 kiloa! Edellisella matkallahan meilla molemmilla oli noin 80 kiloa matkatavaraa seka viela se 156 kiloa kirjoja, jotka postitimme juuri ennen lahtoa. Kohtalon ivaa on, etta juuri silloin kun kilorajat paukkuvat, niin eteen osuu niuho virkailija. Kaikkihan aina kertovat tarinoita siita, miten heilla on mennyt 15 ylikiloa sisaltava laukku silmaakaan rapayttamatta ruumaan. No, ei meilla. Air Canadan lennoille saa ottaa mukaan kaksi matkalaukkua, jotka molemmat saavat olla 23 kg seka lisaksi kaksi 10 kg:n painoista kasimatkatavaraa. Nostin hihnalle ensimmaisen, painavimmaksi arvoimani laukun ja huokaisin helpotuksesta, kun lukema naytti vain 25 kiloa. Mutta neiti niuho sanoikin: "Ei kay. Laukku on liian painava. Kiloraja on 23." Kaikki seuraavat kolme laukkua painoivat 24 kiloa ja jokaisen kohdalla sama virsi. Niinpa jouduimme siirtamaan jokaikisesta matkalaukusta jotakin kasimatkatavaroihimme, etta neiti niuho olisi tyytyvainen. Voi sita logiikan riemuvoittoa! Onneksi han jatti punnitsematta kasimatkatavaramme, joiden kohdalla olisi varmasti tullut vielakin enemman huutoa...
Jos on Murphyn lain mukaista, etta omalle kohdalle osuu juuri se joustamattomin lentokenttavirkailija, niin yleensa silloin myos eteen osuu ongelmaperhe. Ongelmaperhe on jostain syysta yleensa arabiperhe, isa, aiti, vahintaan kaksi lasta ja aivan liian paljon matkatavaraa. Ongelmaperhe pysayttaa koko jonon noin tunniksi, kun he levittelevat kasiaan viattomina: miten niin muka emme voi saada kaikkea tata ruumaan ilmaiseksi? Miten niin en voi ottaa tata jattimatkalaukkua koneeseen sisaan, sehan ei paina sallittua enempaa? Mille hattuhyllylle muka ajattelit sen tunkea? Ongelmaperhe osuu eteesi yleensa juuri silloin, kun olet varannut aika naftisti aikaa lahtoselvitykseen. Silti ongelmaperhe ei ikina myohasty koneesta, vaan he purjehtivat paikoilleen viimeisina.
Olin ostanut halvimmat loytamani lennot Helsingista Budapestiin (138 euroa, ei mitenkaan paha hinta), mutta konetta piti vaihtaa Wienissa. Harmi kylla, en saanut jaada koneesta Wienissa, vaan hyppasin Budapestissa bussiin ja palasin sinne, silla aloitin lomani siella. Ensimmainen lento oli vahan myohassa, joten vaihtoaikaa Wienissa jai ruhtinaalliset 25 minuuttia - ja sitten piti viela menna turvatarkastuksen lapi. Milla logiikalla henkilo laitetaan turvatarkastukseen suoraan edelliselta lennolta laskeuduttua? Se kuulostaa lahinna epaluottamuslauseelta lahtolentokentan turvallisuusjarjestelyja kohtaan.
Toinen, mutta erittain ajankohtainen omituisuus oli vastassa Budapestin lentokentalla. Kentalta poistuttaessa oli kuljettava "infektiotutkan" ohi, joka mittasi oliko matkustajilla kuumetta - toisin sanoen jaljitettiin mahdollisia sikainfluenssatapauksia. Onneksi kesaflunssani ei ollut viela silloin iskenyt, ties millaisiin kuulusteluihin olisin muuten joutunut.
Suhteellisen sujuvasti edennyt matkani oli melkein tyssata Budapestin lentokentalle. Yritin hypata paikallisbussiin, joka veisi linja-autoasemalle, mutta olin rahaa vaihtaessani saanut liian suuria seteleita, jotka eivat kelvanneet lippuautomaattiin. Yritin ostaa jotain kahvilasta rikkoakseni rahan, mutta tarjoilija katsoi minua kauhistuneena: ei heilla ole noin paljoa vaihtorahaa. Kyse oli hei noin 20 euron arvoisesta setelista... Lopulta autonvuokrauspisteen virkailija heltyi rikkomaan rahan madeltuani hanen edessaan. Unkarissa, tuossa epapalveluhenkisyyden luvatussa maassa, tavoitteeseensa paasee parhaiten, jos noyristelee mahdollisimman paljon, pyytelee anteeksi olemassaoloaan ja kiittelee vuolaasti kaikesta. Satunnaisena kavijana viela kestan sen, mutta en todellakaan jaksaisi asioida paivasta toiseen tuolla tavoin.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)