jäähyväistunnelmissa

Siitä on jo melkein kaksi vuotta, kun tulin Québeciin ensimmäisen kerran. En voi sanoa juurtuneeni erityisemmin tähän kaupunkiin, mutta haikeutta on silti ilmassa, kun on aika sanoa hyvästit. Olen lähtenyt täältä jo kahdesti, mutta tällä kertaa paluuta ei ole tiedossa. Ei tähän maailmankolkkaan ihan vahingossa eksy eikä tiedossa ole hyvää syytä uudelle visiitille.

Olen iloinen, että pääsen tästä kämpänrotjakkeesta eroon. Viimeisin ärsyyntymisen aihe oli vuotava lämminvesivaraaja. Vuokranantaja ei pitänyt erityisemmin kiirettä korjaajan hankkimisessa, niinpä viikon ajan jouduimme aina avaamaan boilerin hanan kun tarvitsimme kuumaa vettä ja muistamaan sulkea sen jälkikäteen. Vettä pääsi siltikin valumaan parketille (kuka oikein asentaa parketin lämminvesivaraajan alle??), joten huolimaton vuokraisäntä voi joutua uusimaan lattian.

Pakkaaminen ja muuttaminen on ikävää puuhaa. Stressitasoja nosti erityisesti rahdin hankkiminen romanialaisen kirjoille. Merirahtia järjestäviltä firmoilta olisi pitänyt pyytää tarjous hyvissä ajoin. Nyt aika loppui kesken kun pääsiäinenkin puski päälle. Kovin montaa firmaa emme edes onnistuneet löytämään ja hintahaitari oli melkoisen kirjava. Kallein pyysi yhden kuutiometrin kuljetuksesta melkein tuhat dollaria. Päädyimme lopulta lentorahtiin, sillä Air Canada kuljettaa laatikot viidessä päivässä ja jopa halvemmalla kuin monissa firmoissa meriteitse. Sadan kilon hinnaksi tulee reilu 500 dollaria, joten ei tämä mitenkään ilmaista lystiä ole. Romanialainen on kuitenkin nähnyt niin paljon aikaa, vaivaa ja rahaa kirjakokoelmansa hankkimiseen, ettei sitä mitenkään voinut jättää tänne.

Viimeinen viikko on kulunut hyvästien merkeissä (ja minun osaltani esitelmää kirjoittaessa, minkä johdosta pääsiäisloma jäi välistä). Eilen teimme viimeisen sunnuntaikävelyn vanhaan kaupunkiin, nautimme viimeiset leivoskahvit Paillardissa ja räpsin viimeisiä kuvia kuin paraskin japanilaisturisti. Olen käynyt syömässä viimeiset sushit ystävän kera, jonka kanssa olemme kolunneet läpi kaupungin sushiravintoloita (testikohteita on takan kuusi sekä sushitaksi). Olemme myös kestinneet työkavereitamme ja meitä on kestitty. Erityisesti parin ystävän hyvästeleminen oli vaikeampaa kuin odotin. Ehkä jonkinlaista juurtumista tänne on päässyt tapahtumaan puolivahingossa, ihmisten kautta. Toivon, että lähitulevaisuudessa saan vuorostani emännöidä heitä. Lupauksia vierailusta on tehty ja niistä tullaan muistuttamaan.

Hei sitten, Québec!

lukkarinrakkautta

Suomen kielessä on paljon hienoja sanoja, joita tulee käytettyä valitettavan harvoin ja hiljalleen niiden olemassaolon unohtaa kokonaan. Esimerkiksi salskea-sanan bongasin jostakin kirjoituksesta, jossa paheksuttiin, miten anglismit syrjäyttävät käyttökelpoiset suomalaisperäiset sanat, tässä tapauksessa tuo syrjäyttäjä oli "hyvännäköinen". Lukkarinrakkaus on termi, jonka merkitys on monelta hukassa. Google tarjoaa sille tasan yhden selityksen, jota sitten on lainailtu monessa muussa linkissä: "Lukkarinrakkaus tarkoittaa erityistä, jopa hyvinkin puolueellista kiintymystä johonkin asiaan, paikkakuntaan tms."

Minun lukkarinrakkauteni kohdistuu kotiseudun jääkiekkojoukkueeseen. Nuoruus oli erityisen omistautumisen aikaa erilaisille asioille. Jyp (silloinen Jyp HT) sijoittui jotakuinkin hevosille ja seurakuntanuorille omistautumisen väliin. Aktiivinen fanikauteni oli lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi. Kohtalon ivaa oli se, että Jypin alamäki alkoi siitä, kun kiinnostuin jääkiekosta. Edellisenä keväänä Jyp nimittäin pelasi finaalissa Jokereita vastaan, mutta ensimmäisellä fanivuodellani hankittiin pronssia ja siitä lähtien mitalipeleistä ei ole ollut toivoakaan.

Minulla oli tietysti pelipaita ja lippu ja tiesin kaikki mahdolliset faktat oman joukkueen pelaajista. Kaikki kotiottelut piti päästä katsomaan paikan päälle ja välillä käytiin vierasmatseissakin. Faniseura järjesti välillä bussikyytejä Kuopioon ja kerran vuodessa Jyväskylästä Turkuun matkusti kokonainen juna Jypin faneja. Se oli aika absurdi kokemus jo silloin. Eräässä Hämeenlinnassa käydyssä ottelussa tutustuin espoolaiseen ja pietarsaarelaiseen tyttöön, jotka luoja ties mistä syystä olivat päättäneet ryhtyä kannattamaan juuri Jyppiä. Siihen aikaan se oli tietenkin mielestäni aivan luonnollista. Mieleenpainuvin kaikista vieraspeleistä oli välieräottelu HPK-Jyp, jonka voittajalle oli luvassa finaalipaikka. Neljä tyttöä ja yksi isä matkustivat pikkubussilla Hämeenlinnaan. Voi sitä hyytävän pettymyksen määrää, kun kiekko valui jatkoajalla Jypin maalivahdin suojuksista sisään. Kotimatkalla kaikki istuivat hiljaa ja masennusta jatkui vielä muutama päivä. Ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät halua katsoa Suomen MM-pelejä siitä syystä, että pettymys tappion johdosta on niin voimakas. Koska Suomen joukkueen kanssa pettymys on väistämätöntä...

Muut kiinnostuksen kohteet syrjäyttivät sitten vähitellen jääkiekkoharrastuksen ja Hipposhallissa tuli käytyä yhä harvemmin. Muutama vuosi sitten lahjoitin pelipaitani Keuruulle muuttaneelle opiskelukaverille, joka otti tavakseen käydä Jyväskylässä lätkämatseissa ja joka ilahtuneena ryhtyi myös käyttämään paitaa, vaikka olikin todellisuudessa Tappara-fani. Eräällä joululomalla kotiseudulla vieraillessani menin katsomaan hänen kanssaan matsia. Halli oli entisellään, vaikkakin tuntui pienemmältä kuin aikoinaan. Uutta olivat lähinnä cheerleader-tytöt, mikä tuntui vähän nololta ilmiöltä tuossa kotikutoisessa hallissa. Voin vaikka vannoa, että päätykatsomon huutosakissa olivat edelleen samat naamat. Edessämme hyppelehti nainen, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan. Tulin maininneeksi, että itse olin ollut katsomassa Jypin kotimatsia viimeksi reilu kymmenen vuotta sitten, johon hän vastasi seuranneensa joka ikisen kotipelin vuodesta 1976 lähtien. Silloin ei vielä edes ollut jäähallia, vaan katsojat hytisivät ulkoilmassa kaukalon laidalla. Nyt opin, mitä todellinen fanius on. Hetken päästä nainen kääntyi minuun päin ja kysyi, miksen ollut käynyt peleissä niin pitkään aikaan. Tulin siihen tulokseen, että oikea vastaus ei tässä tilanteessa ole, että "kiinnostus lopahti". Mumisin siis jotain muualla asumisesta.

Näiden jääkiekkomuistojen siivittämänä totean, että 16 vuoden alamäki on ohi ja Jyp on vihdoin finaalissa. Uutinen ilahdutti minua siinä määrin, että aion katsoa netti-tv:stä finaaliottelut. Yksi pelaajista (tai ainakin yksi, en ole ihan kuusella näistä asioista) on muuten vielä sama kuin faniaikoinani: Sinuhe Wallinheimo oli silloin Jypin kolmosmaalivahti sekä kaupungin tavotelluin poikamies, jonka nappasi lukion liikunnanopettajamme.

Murphyn laki

Murphyn laiksi kutsutaan periaatetta "jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen". Tänään on ollut juuri sellainen päivä.

Tietokoneeni virtalähde on oikutellut jo useamman kuukauden. Yhtäkkiä huomaan koneen käyttävän akkua, vaikka virtajohto onkin siinä kiinni. Viime aikoina näin on tapahtunut joka kerta kun olen liikuttanut konetta vähänkään. Niinpä olen joutunut kääntelemään ja vääntelemään virtajohtoa, kunnes kone taas ottaa siitä virtaa. Tänä aamuna kääntelin sitä viimeisen kerran: johto tuntui yhdestä kohdasta kuumalta, sitten se rupesi savuamaan ja samassa leimahti liekkeihin. Ei muuta kuin äkkiä johto irti koneesta ja seinästä. Liekehtivät sähkölaitteet ovat ympäröineet meitä viime aikoina, sillä olen onnistunut saamaan tulen aikaiseksi mikrossa ja romanialainen leivänpaahtimessa.

Päivän ensimmäinen tehtävä oli siis uuden virtalähteen hankkiminen. Löysin sellaisen eräästä elektroniikkaliikkeestä ja maksoin itseni kipeäksi. Veroineen se maksoi 160 dollaria eli euroissa satasen. Pari sataa päälle ja olisin saanut jo uuden tietokoneen... Myyjän mielestä vanha johto näytti siltä, että joku olisi nakertanut sitä, mutta kiistin syyllistyneeni moiseen.

Päivän toinen vastoinkäyminen liittyi pyöräilyyn. Viime viikolla hyppäsin pyörän selkään ensimmäistä kertaa talven jälkeen ja havaitsin takakumin melkein tyhjäksi. Pyysin kollegalta lainaan pumppua, mutta se osoittautui väärän kokoiseksi. Tänään löysin kaupasta pumpun, jonka suutin tuntui olevan sopivan kokoinen pyöräni venttiiliin. Mutta jokin kuitenkin mättää, sillä puolen tunnin taistelun jälkeenkään en saanut rengasta täyttymään hitusenkaan vertaa. Pyöräilen siis edelleen tyhjällä kumilla. Lisäksi kanadalaisissa pyörissä ei tunnuta harrastavan lokasuojia, mikä tekee sateella pyöräilystä erityisen epämiellyttävää. Tänään tietenkin satoi kotimatkalla.

Mielialaa kohentaa nyt hieman se, että tämä pahuksen kallis virtajohto toimii. En nimittäin pärjäisi mitenkään loppuaikaa täällä ilman tietokonetta. Ja keittiöstä (siis tuosta keittiöksi nimetystä olohuoneen nurkkauksesta) leijailee parhaillaan sienirisoton tuoksu. Ja Jyp on enää yhden voiton päässä finaalipaikasta.

löytöjä

Eilen tulin siihen tulokseen, että tiet ovat sulat ja kuivat ja lämpöä riittävästi pyöräilykauden avaamiseen. Vähän vaappuen hurautin mäkeä alas suuntaan, jossa en aikaisemmin ollut käynytkään. Vajaan kymmenen minuutin matkan päästä löysin kauppahallin ja kauppakeskuksen, joita en ollut koskaan nähnyt. Kauppahallissa oli juuri sellaisia puoteja kuin saattoi odottaakin: lihaa, leivonnaisia, kahviloita - ja sitten puolen metrin korkuisia suklaapupuja. Pääsiäisen alla kauppoihin ilmaantuu mitä mielikuvituksellisempia suklaahahmoja. Harmi, että ne vievät niin paljon tilaa, etten viitsi roudata Suomeen asti. Paras löytö oli kuitenkin häkellyttävän suuri ja edullinen vihanneskauppa. Muistatte varmaan, että olen valittanut vihannesten huonosta laadusta ja korkeasta hinnasta. Nyt tiedän missä tehdä ostokset jatkossa. Loppuviikko meillä syödään kasvispainotteisesti.

Tällä viikolla olen ollut enimmäkseen kotona ja olen hiljalleen alkanut löytää itselleni sopivaa tahtia tehdä töitä kotona. En edes yritä pitää kiinni mistään kellonajoista ("aloitan työskentelyn nyt ja lopetan silloin ja silloin"), vaan limitän työnteon ja kaiken muun (tv-sarjojen katselun, ruoanlaiton, nettisurffailun, lenkkeilyn) joustavasti toisiinsa. Tuntuu, että tällä tyylillä saan enemmän aikaan, kun pidän hyvällä omallatunnolla taukoa silloin, kun ei meinaa jaksaa keskittyä. Ja vastaavasti työasiat kiinnostaa vielä iltakymmeneltäkin. Suomeen palattuani palaan taas takaisin toimistossa työskentelyyn, mutta täällä yliopiston ikkunaton työhuone ja hitaasti runksuttava kone eivät houkuttele.

maku kuin aidossa kermassa

Olen löytänyt uuden suosikkiaamiaisen: bagelit tuorejuustolla. Olen harrastanut tätä herkkua aina Amerikan-matkoilla, mutta vasta äskettäin hoksasin, että saahan niitä yhtä lailla Kanadastakin. Montreal on itse asiassa kuulu bageleistaan siinä missä savulihastaankin, joten laadun pitäisi olla taattua jos pussin kyljessä lukee "Montreal style".

Mitään luomua nämä herkut eivät tosiaan ole, sillä parasta ennen -päiväys on vasta yli kuukauden päästä. Ihmettelen myös, että mitä maidon sekaan pistetään, kun sekin säilyy kaksi viikkoa. Tässä päivänä eräänä halusimme kermavaahtoa lettujen päälle. Romanialainen oli jo kurottamassa kohti kermavaahtovalmistetta, kun ryhdyin valistamaan häntä siitä, minkälaisia lisäainepommeja moiset spraykermavaahdot ovat: "katso nyt, tässä on selluloosakumia ja ties mitä, otetaan mieluummin aitoa kermaa". Otin käteeni vispikermapurkin ja kas - senkin tuoteseloste oli pitkä kuin nälkävuosi ja joukossa oli myös tuota selluloosakumia. Mitä se sitten ikinä lieneekään. Kahdesta epämääräisestä lisäainekasautumasta valitsimme sitten kuitenkin sen helpomman vaihtoehdon.

Romanialainen halusi myös kylmäsavulohta, joten ostimme sellaistakin lähes 100 dollarin kilohinnasta huolimatta. Heikosta dollarista huolimatta jotain saa näköjään vaihteeksi halvemmalla Suomesta.

kevään valo

Kevät tuntuu hiljalleen saapuvan Kanadaankin, aikaisemmin kuin viime vuonna. Kadut ovat jo sulat, mutta se ei vielä tarkoita, että kipakat pakkaset tai pahimmassa tapauksessa lumimyrskyt olisivat kokonaan ohi. Eiliseltä sunnuntaikävelyltä tulimme bussilla pois, kun tuulen navakkuus pääsi yllättämään.

Mutta aurinko paistaa sentään uskomattoman kirkkaasti. Ilman aurinkolaseja ulkona meinaa sokaistua. Kaikkein varmimmin kevään tulon tunnistaa kuitenkin alkuillan valosta, joka on tähän aikaan vuodesta jotenkin toisenlainen. Sitä on vaikea selittää sanoin, mutta jokainen varmasti tietää, miten eri tavalla kevätiltojen valo lankeaa verrattuna syksyiseen auringonlaskuun. Myös lumikerroksen alta kuoriutuneen maan paljaus tuntuu suomalaiselle tutun keväiseltä. Keski-Euroopassahan kevät tarkoittaa kukkaloistoa, Suomessa ja Kanadassa taas harmaata maata ja joka puolella leijuvaa hiekoituspölyä.

Kevättä ei ollut tänään rinnassa kanssamatkustajilla linja-autossa. Olen niin tottunut paikallisten kohteliaisuuteen, että siitä poikkeaminen närkästyttää. Seisoin tai pikemminkin sinkoilin (kuski harrasti äkkijarrutuksia) bussin takaosassa ja ympärilläni istui vain miehiä, jotka ilmeenkään värähtämättä keskittyivät runojen lukemiseen ja persian opiskeluun. Kyllähän minä jaksan seisoa, ei siinä mitään, mutta monessa muussa maassa miehet eivät yksinkertaisesti kehtaisi seisottaa naista käytävällä. En nyt puhu Suomesta...

Sen sijaan kevättä oli rinnassa runsain mitoin niillä alkuasukkailla, jotka olivat pakkautuneet viime viikolla vaahterasiirappifarmille kauden avajaisillalliselle. Suomalainen työkaverini oli järjestänyt tänne Quebeciin seminaarin, johon kokoontui sama vanha jengi, jonka kanssa olemme vuosittain lukeneet koptia milloin missäkin maassa. Ehdotuksestani menimme tällä kokoonpanolla quebeciläiselle illalliselle. Olisin halunnut kokea sen jo viime vuonna, mutta se onnistuu vain ryhmille. Vaahterasiirappifarmit viettävät hiljaiseloa syksyn ja talven ajan, mutta kevät ja kesä ovat vilkkaita senkin edestä. Suuressa tuvassa tarjoillaan pöytäkunnille kolmen ruokalajin maalaisillallista, joka ei sisällä mitään kasviksia mutta senkin edestä vaahterasiirappia. Meteli on melkoinen ja sitä säestää vielä milloin haitaria milloin lusikoita soittava kansanmuusikko. Lopuksi pihalla saa maisteltavakseen lumessa pyöriteltyä vaahterasiirappitoffeeta ja rekiajelun tilan ympäri. Harvoin olen nähnyt quebeciläisiä yhtä äänekkäinä ja hilpeinä kuin tuona iltana tuossa paikassa. Norjalainen seminaarivieras kiteytti paikan olemuksen osuvasti: etninen ravintola.

ristiäiset

Tämännäköinen neiti oli tänään juhlakalu, kun ensimmäistä kertaa lehteilin kirkollisten toimitusten kirjaa juhlaväen edessä stola kaulassa. Ilmeisesti olin riittävän uskottava, sillä vieraat olivat aidosti hämmästyneitä kuultuaan, että tämä oli ensimmäinen toimitukseni. Kummipojallani on nyt siis pikkusisko, jota härnätä ja paijata ihan nimeltä mainiten.


Täyden palvelun ristiäisissä pappi vastaa kasteen lisäksi myös tarjoilusta ja juhlatilan siivoamisesta. Minulla on paha tapa valmistaa tarjolle kakkuja, joiden reseptejä en ole testannut etukäteen. Siinä on omat riskinsä, mutta tähän tuotokseen olin kuitenkin oikein tyytyväinen. Välissä oli sitruuna- ja valkosuklaamoussetäytteitä. Kakku on päällystetty vaahtokarkkimassalla, joka olikin haastavin osuus. Massa oli nimittäin sen verran hankalaa kaulittavaa, että taistelin sen kanssa hartiavoimin varmaan kolme varttia. Käsissäni on vieläkin kipeinä lihaksia, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Pidin silti tuon päällyksen mausta enemmän kuin marsipaanin. Koristeet pipersin sokerimassasta ja värjäsin tomuvärillä. Leivontaharrastus on melkoista välineurheilua eikä loppua näy niille kivoille ja ehdottoman tarpeellisille tarvikkeille, joita pitäisi hankkia seuraavia kokeiluja varten.

Blogitauko pääsi venähtämään pitkäksi. Inspiraatio on ollut vähän kateissa ja illat ovat kuluneet Kanadaan soitellessa ja uudesta telkkarista nauttiessa. Saati sitten muissa riennoissa, joita on riittänyt noin joka toiselle illalle. On myös tullut luettua kiinnostavia kirjoja, joiden herättämistä ajatuksista tekisi mieli kirjoittaa. Sitä siis luvassa sitten, kun seuraavan kerran avaan sanaisen arkkuni.

ja pappi sai taas kahvia juodakseen

Kuopio. Mitä siitä voisi sanoa? Edelliset muistoni kaupungista ovat kymmenen vuoden takaa. Oli kesä ja ulkona vihreää, torilla lörtsyjä ja minä majoituin patjalla seurakuntakodilla. Nyt talvi on parhaimmillaan. Pikkupakkanen ja lunta juuri niin sopiva kerros, että se näyttää tasapainoiselta ja hallitulta toisin kuin Quebecin sinne tänne auralla räiskityt lumimassat. Suomen kaikki pikkukaupungit on rakennettu yhtä väljästi ja matalasti, että niistä puuttuu kaupungin tuntu. Kuopion asemakaavassa on se erikoisuus, että joka toinen katu on kapeampi ja tarkoitettu vain jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Kesti hetken ennen kuin havaitsin sen, mutta idea on mitä mainioin. Saavuin Kuopioon sunnuntai-iltana ja kaikkialla oli hiljaista. Ei liikennettä, ei ihmisiä. Suurin melu tuli liikennevalojen piipityksestä. Hetken aikaa olin huolissani, että löydänkö mistään avoinna olevaa ruokapaikkaa, kunnes huomasin aution torin laidalla tutun ja turvallisen Rosso-kyltin. Savossa tunnen muuten aina itseni jotenkin hätäiseksi ja hösääväksi, vaikka ihan tietoisesti pyrin hidastamaan tempoani. Paikallisten tapa olla on kiireetöntä. Erään ystäväni mukaan Kuopio olisi muuten kiva kaupunki asua, jos siellä ei olisi niitä kuopiolaisia. Viikon ajan nautin kyllä kovasti pikkukaupungin idyllistä. Tuossa puutalossa on ateljee ja ikkunasta voin kurkata ihan elävää käsityöläistä työnsä äärellä. Tuossa on ytimekkäästi nimetty ravitsemusliike: Pieni ravintola. Ja tuossa on - vaaleanpunainen limusiini. En ole nähnyt sellaisia koskaan missään enkä todellakaan odottanut törmääväni sellaiseen tammikuisena sunnuntai-iltana aution Kuopion kadulla.

Tuomiokapituli tuli tutuksi, kun sen väki perehdytti meitä toimitusten ja seurakuntatyön saloihin. Minä olin kuuden hengen joukkomme teini, ikäeroa seuraavaksi nuorimpaan ordinoitavaan kertyi viitisentoista vuotta. Jotkut kouluttajat sortuivat hymistelyyn kokemuksesta ja kypsyydestä, mikä sai minut ärtyneeksi, sillä minuthan luokitellaan silloin "epäkypsäksi" ja "kokemattomaksi". Kumma ajatusmaailma tuo, että korkea ikä tekisi ihmisestä pätevämmän ja valmiimman tehtävään, joka on hänelle täysin uusi. Olin muutenkin kummajainen, ainoa ryhmästämme, joka ei jatka tämän viikon jälkeen seurakuntatyöhön. Vaikka kyllä sekin alkoi taas kutkuttaa. Koulutus huipentui eilen muodolliseen pönötystilanteeseen, jossa meitä kuulusteltiin suullisesti tuomiokapitulin istunnon yhteydessä. Minä vastailin suuna päänä kuin mikäkin "opettaja opettaja minä tiedän" -mallioppilas. Piti muistaa nousta seisomaan ja herra piispoitella. Lopulta herra piispa päästi meidät pahasta ja toivotti itse kunkin meistä tervetulleeksi ensi sunnuntaina pappisvihkimykseen.

Yksi seurakuntaelämän kliseistä osoittautui totiseksi todeksi tuomiokapitulissa: en ole koskaan juonut niin paljon kahvia kuin tämän viikon aikana. Oli aamukahvi, aamupäiväkahvi, lounaan jälkeinen kahvi, iltapäiväkahvi ja mahdollisesti vielä kahvi iltamenojen yhteydessä. Niin ja tietenkin pullaa tai kääretorttua kahvin kanssa. Ja aina väki oli menossa silmät kiiluen kahville, sillä "kahvihammasta kolotti" taas. Oma saldoni oli keskimäärin kolme kupillista päivässä ja se oli minun todellinen tulikasteeni eikä mikään julkinen tutkinto.

yhtä juhlaa

Vuosi vaihtui ja juhlakausi on taas takanapäin. Tammikuu on ehkä marraskuun jälkeen masentavin kuukausi, sillä kesään tai ylipäänsä mihinkään arjen katkaisevaan tapahtumaan on toivottoman pitkältä tuntuva aika. Kanadassa talvi saavuttaa pahimman teränsä vasta näillä main ja jatkuu ja jatkuu vielä kuukausikaupalla. Onneksi muutaman päivän päästä pääsen pakenemaan tätä pohjoisamerikkalaista Siperiaa Helsingin lämpöön. -10 astetta ei tunnu enää missään. Täällä lehdessä ohjeistetaan tehokkaimpia lumenluontitekniikoita ja kehotetaan pitämään parvekkeet puhtaina, sillä ne voivat todistetusti romahtaa lumen painosta.


Joulun tienoille kasautui yllättävän paljon sosiaalisia rientoja illalliskutsujen merkeissä. Joulua ja uutta vuotta vietimme romanialaisten ystäviemme kanssa romanialaisittain. Sekä jouluna ja uutena vuotena kuuluu valvoa ja syödä läpi yön. Autenttisiin romanialaisiin perinteisiin kuuluisi päätyä näiden öiden jälkeen sairaalaan vatsahuuhteluun ylensyönnin takia, mutta tämän tradition jätimme välistä. Jouduin itse asiassa heittämään loput juustokakusta roskiin, kun emme saaneet kaikkea sitä syötyä viikon aikana. Sydämeni vuotaa verta. Romanialaisten iltojen lisäksi vierailimme professorini luona vanhassa kaupungissa menneen ajan charmia ja vaurautta huokuvassa kivitalossa. Professorin mies, ranskalainen pianisti, kertoili meille tarinoita purjehdusreissuiltaan ympäri maailmaa. Edellinen purjehdus oli viimekeväinen reissu Etelä-Amerikan ympäri ja lopuksi lentäen Pääsiäissaarille. Kiitettävä suoritus 65-vuotiaalta. Myös Herr Funk saavutti tuon iän pari päivää sitten ja kävimme juhlistamassa sitä illallisella. Työkaverini ovat saaneet tuta leipomiani kakkuja, pullia ja pipareita runsain määrin, mutta Herr Funk on ehdottomasti kiitollisin yleisö. Epäherrasmiesmäisesti hän kehui minua naisystäväänsä paremmaksi kokiksi jälkimmäisen kuullen ja toivoi minun palaavan takaisin Québeciin niin pian kuin mahdollista.

Juhlapyhät kirvoittivat romanialaiset muistelemaan lapsuutensa joulua. Joulupukki ei Romaniassa tullut kylään keskelle illanviettoa, vaan jätti lahjat vaivihkaa parvekkeelle yön kuluessa, ehkä osittain siksi, ettei niissä olosuhteissa pukille löytynyt uskottavia vermeitä. Kenellä 80-luvun Romaniassa oli joulupukin kostyymi, kun kaikesta muustakin oli pulaa? Pääasia kuitenkin oli, että lapset saivat lahjoja. Kaikki romanialaisen tavanneet tietävät hänen olevan varsinainen bibliofiili ja samanlainen hän on ollut lapsesta asti. Noin kolmevuotiaana hän kanniskeli kainalossaan joka paikkaan mukanaan paksua historiankirjaa. Hän osasi kaikki tarinat ulkoa ja mielellään kertoi niitä kaikille vastaantulijoille. Niinpä hänen lempinimensä oli tuossa iässä Älykkö. Taatusti mieliinpainuva on ollut taaperoikäinen romanialainen resitoimassa juhlavasti sormi ojossa: "Moldova ei ole minun eikä sinun, vaan meidän lastemme ja lastenlastemme".

pieniä eroja

Usein kuulee ihmisten olettavan, että Kanada ja Suomi ovat kovin samanlaisia maita. Toki niissä on paljon samaa, niin kuin yleisesti ottaen länsimaiden välillä on, mutta en silti vetäisi yhtäläisyysmerkkejä. Otetaan esimerkiksi ilmasto. Täällä on neljä vuodenaikaa ehkä selvemmin kuin Suomessa, jossa kevät, kesä, syksy ja talvi ovat samaa harmaata ja sateista mössöä, ainakin Helsingissä viime vuosina. Ja vaikka täällä on talvella lunta ja pakkasta, niin ilmasto on silti suomalaiselle kovin omituinen. Säätila saattaa vaihdella radikaalisti päivästä toiseen. Yhtenä päivänä lämpötila on kolmessakymmenessä pakkasasteessa ja seuraavana päivänä kymmenen astetta plussan puolella. Sen jälkeen on liukasta, voin vakuuttaa. Tänään taivaalta tulee jääsadetta. Sellaiseen en ole Suomessa törmännyt. Ja silloin kun lunta sataa, sitä sataa kerralla useampi kymmen senttiä. Kuulin ikävän onnettomuuden parin vuoden takaa. Oli yksi niistä talviaamuista, kun lunta tuiskutti urakalla. Eräs mies oli lähtenyt tavanomaiselle aamuiselle juoksulenkilleen, josta häntä ei kuulunut kotiin. Etsinnät aloitettiin pian, mutta hänet löydettiin vasta neljän päivän jälkeen, sillä hän oli hautautunut lumeen hetkessä jouduttuaan mitä ilmeisimmin lumiauran töytäisemäksi. Täytyykin suhtautua jatkossa suurella varovaisuudella lumiauroihin.

Talven keskeltä myös quebeciläiset kaipaavat auringon lämpöön. Air Canadalla on tarjouslentoja etelään, mutta kohteiden nimet ovat suomalaisen korvaan eksoottisia: Bahama, Cancun, Havana, Jamaika. Bahama on itse asiassa pohjoisamerikkalaisille vähän sama kuin Kanariansaaret suomalaisille.

Pieni ero on myös yleisessä tapakulttuurissa. Paikalliset ovat yleisesti ottaen niin kilttejä, kohteliaita ja ystävällisiä, että he vaikuttavat melkein lammasmaisilta. Välillä sekin tuntuu ärsyttävältä. Jos jalankulkijana lähestyn risteystä ja lasken mielessäni, että auto ehtii hyvin ajaa risteyksen yli ennen kuin olen itse kohdalla, niin eikö vaan auto tietenkin pysähdy minut nähdessään. Olisit nyt mennyt siitä, pahvi, kun olisit hyvin ehtinyt! Liikennevalotkin on synkronoitu sillä tavalla epätaloudellisesti, että kun jalankulkijoille palaa vihreä, niin kaikille autoille näytetään punaista. Road rage taitaa olla kokonaan tuntematon käsite. Eräs Quebeciin asettunut romanialainen oli taannoin lähes kolaroinut toisen auton kanssa ja oli itäeurooppalaisella temperamentilla antanut toisen kuskin kuulla kunniansa. Toinen kuski oli ollut niin hämmentyneen näköinen, että todennäköisesti kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun joku korotti ääntään julkisella paikalla.