Kevät tuntuu hiljalleen saapuvan Kanadaankin, aikaisemmin kuin viime vuonna. Kadut ovat jo sulat, mutta se ei vielä tarkoita, että kipakat pakkaset tai pahimmassa tapauksessa lumimyrskyt olisivat kokonaan ohi. Eiliseltä sunnuntaikävelyltä tulimme bussilla pois, kun tuulen navakkuus pääsi yllättämään.
Mutta aurinko paistaa sentään uskomattoman kirkkaasti. Ilman aurinkolaseja ulkona meinaa sokaistua. Kaikkein varmimmin kevään tulon tunnistaa kuitenkin alkuillan valosta, joka on tähän aikaan vuodesta jotenkin toisenlainen. Sitä on vaikea selittää sanoin, mutta jokainen varmasti tietää, miten eri tavalla kevätiltojen valo lankeaa verrattuna syksyiseen auringonlaskuun. Myös lumikerroksen alta kuoriutuneen maan paljaus tuntuu suomalaiselle tutun keväiseltä. Keski-Euroopassahan kevät tarkoittaa kukkaloistoa, Suomessa ja Kanadassa taas harmaata maata ja joka puolella leijuvaa hiekoituspölyä.
Kevättä ei ollut tänään rinnassa kanssamatkustajilla linja-autossa. Olen niin tottunut paikallisten kohteliaisuuteen, että siitä poikkeaminen närkästyttää. Seisoin tai pikemminkin sinkoilin (kuski harrasti äkkijarrutuksia) bussin takaosassa ja ympärilläni istui vain miehiä, jotka ilmeenkään värähtämättä keskittyivät runojen lukemiseen ja persian opiskeluun. Kyllähän minä jaksan seisoa, ei siinä mitään, mutta monessa muussa maassa miehet eivät yksinkertaisesti kehtaisi seisottaa naista käytävällä. En nyt puhu Suomesta...
Sen sijaan kevättä oli rinnassa runsain mitoin niillä alkuasukkailla, jotka olivat pakkautuneet viime viikolla vaahterasiirappifarmille kauden avajaisillalliselle. Suomalainen työkaverini oli järjestänyt tänne Quebeciin seminaarin, johon kokoontui sama vanha jengi, jonka kanssa olemme vuosittain lukeneet koptia milloin missäkin maassa. Ehdotuksestani menimme tällä kokoonpanolla quebeciläiselle illalliselle. Olisin halunnut kokea sen jo viime vuonna, mutta se onnistuu vain ryhmille. Vaahterasiirappifarmit viettävät hiljaiseloa syksyn ja talven ajan, mutta kevät ja kesä ovat vilkkaita senkin edestä. Suuressa tuvassa tarjoillaan pöytäkunnille kolmen ruokalajin maalaisillallista, joka ei sisällä mitään kasviksia mutta senkin edestä vaahterasiirappia. Meteli on melkoinen ja sitä säestää vielä milloin haitaria milloin lusikoita soittava kansanmuusikko. Lopuksi pihalla saa maisteltavakseen lumessa pyöriteltyä vaahterasiirappitoffeeta ja rekiajelun tilan ympäri. Harvoin olen nähnyt quebeciläisiä yhtä äänekkäinä ja hilpeinä kuin tuona iltana tuossa paikassa. Norjalainen seminaarivieras kiteytti paikan olemuksen osuvasti: etninen ravintola.
2 kommenttia:
Kiva, kun jatkat taas kirjoittamista tännekin! Meillä aurinko män piiloon ja kukat saavat harva se päivä räntää niskaansa... Mutta ei voi valittaa: lämpöisempäähän täällä on kuin koto-Suomessa (päivisin kuuden ja kymmenen asteen välillä, plussaa siis), eikä jäätä lain. Eilen huomasin puissa hiirenkorvia!
Kesä on täällä parasta aikaa, joten tavallaan harmi etten ole enää silloin täällä. Herr Funkin kanssa on ollut puhetta jonkinlaisesta ekskursiosta sen autolla, mutta taitaa jäädä välistä kun kaikki paikat on vielä kiinni tähän aikaan vuodesta.
Lähetä kommentti