tuesday bloody tuesday

Syksy on kauneimmillaan. Puut hehkuvat eri väreissä, ilma on vielä lämmin ja aurinkokin on näyttäytynyt loputtomalta tuntuneen harmauden jälkeen. Ja sitten juuri tällaisena päivänä joku ottaa ja menee posauttamaan hengiltä kymmenen kanssaeläjää ja itsensä kaupanpäällisiksi. Sen jälkeen sanoja ei ole. Ainoastaan paha olo, ahdistus ja mielettömyyden kokemus leviävät kulovalkean lailla.

Minusta ei ole analysoimaan tekijän perimmäisiä motiiveja tai yhteiskunnallisia syy-seuraussuhteita saati sitten keksimään lääkettä kollektiivisen pahoinvoinnin vaivaan. Ymmärrän hyvin inhimillisen tarpeen etsiä karmivan tragedian syyllisiä: poliisi, joka ei takavarikoinut Saaren asetta kuulustelun päätteeksi, käsiaseiden helppo saatavuus, internetyhteisöjen vaikutusvalta, nuorten mielenterveyspalveluiden heikko tola... Vaan ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että kaikki ongelmat poistuvat jos yksi näistä otetaan syyniin. Helppoja ratkaisuja ei ole.

En voi sietää asekiihkoilua, varsinkaan amerikkalaisessa muodossaan, jossa vedotaan perustuslailliseen oikeuteen kantaa asetta. En ymmärrä käsiaseiden funktiota tai ampumaharrastusta. En silti usko, että käsiaseiden kieltäminen ehkäisisi vastaavanlaiset koulusurmat. Asetta hinkuava saa kyllä sellaisen käsiinsä laittomastikin. Tai sitten keksitään uusia keinoja; pomminrakennusohjeitahan löytyy netistä vaivattomasti. Nähtiinhän se jo Myyrmannissa. Yhtä ontuvaa logiikkaa oli mielestäni Lontoon terrori-iskujen jälkeen tehty päätös, joka kielsi nesteiden tuomisen lentokoneiden matkustamoon mukaanlukien huulipunat ja hammastahnat. Nesterajoitus on hankaloittanut miljoonien matkustajien arkea ja sen valvonnassa on epäjohdonmukaisuuksia. Terroristit ovat idearikkaita eivätkä kauaa pysyttele samojen keinojen parissa (paitsi itsemurhapommittajat). Ylipäänsä koko 9/11 oli julmetun kekseliästä. Tuskin käsiaseiden kielto tai nesterajoitus lentokoneissa estää mielenvikaisten ihmisten järjettömien suunnitelmien toteuttamista. Jos kiellot ja rajoitukset eivät tehoa, niin olisi syytä miettiä muita ennaltaehkäiseviä keinoja.

Syntipukin hakeminen on toisinaan myös vastuun pakoilua. Paha ulkoistetaan ja vastuu siirretään jonnekin muualle. Mikkelin piispaksi mielivä Miikka Ruokanen oli eilisessä teologien fuksiaisjumalanpalveluksessa julistanut Saatanan tehneen surmat Matti Saaren kautta. Persoonalliseen pahaan vetoaminen on ikiaikainen keino paeta vastuuta: en se minä ollut vaan Saatana, joka tuli minuun. Tällaista teologiaa ei odottaisi 2000-luvun dogmatiikan professorilta. Eikä todellakaan Mikkelin piispalta.

iloinen veronmaksaja

Tuossa taannoin keväällä sain veroehdotuksen, joka innoitti minut pohtimaan verovähennysmahdollisuuksia. Olin edellisenä keväänä ostanut kannettavan tietokoneen, jota käytin myös työntekoon enkä vain pelkkänä viihdekeskuksena, kuten sitä joskus täällä mainostin. Lisäksi olin höyrähtänyt tutkimuskirjallisuuden haalimiseen. Kaivettuani kaikki kuitit esille totesin niiden yhdessä olevan pitkä penni, josta olisi toivottavaa saada jotain takaisinkin tulonhankkimisvähennyksinä. Postitin korjatun veroehdotuksen ja jäin odottamaan päätöstä, joka saapui eilen. Ensireaktioni oli pettymys, sillä veronpalautuksen määrä oli sama tässä verotuspäätöksessä kuin aiemmassa veroehdotuksessani. Niinpä soitin verotoimistoon udellakseni varovasti, miksi vähennyksiäni ei oltu hyväksytty. Tympääntyneen oloinen virkailija valisti, että oli ne kyllä hyväksytty, ihan jokaista pennosta myöten, mutta viimevuotiset ansiotuloni olivat niin olemattomat, ettei niistä irronnut enempää rahaa palautettavaksi. Apuraha kun on verotonta tuloa, niin veroja kertyi vain satunnaisista sivutuloistani. Kaiken maailman vähennysten jälkeen henkilökohtainen panokseni valtion julkisten palveluiden rahoittamiseen oli koko vuodelta noin kymmenen euron luokkaa. Tästä tiedosta tuli epämääräisen syyllinen olo.

Elokuusta lähtien olen taas ryhtynyt iloiseksi veronmaksajaksi. Apurahalta palkansaajaksi siirtymisen eduista osasin aiemmin luetella eläkkeen kertymisen ja työterveyshuollon, mutta nyt myös verovähennysmahdollisuuden. Tyhjästä kun on paha nyhjäistä.

huntuja ja naiskohtaloita

Musliminaisten hunnuttautuminen on ollut viime vuosina paljon tapetilla. Nobel-palkitun Orhan Pamukin kuvaamassa Turkissa oikeus käyttää huntua on monitahoinen filosofinen dilemma, joka liittyy ennen kaikkea yksilön oikeuteen ilmaista itseään vapaasti. Turkki onkin siitä poikkeuksellinen muslimivaltio, että siellä hunnun käyttö esim. oppilaitoksissa on ollut kiellettyä (ja siten Turkki on edustanut tulkintaa islamista, johon hunnuttautuminen ei kuulu). En tiedä, onko tämä laki kumottu nykyisen hallituksen myötä. Turkissa siis hunnuttautuva nainen saattaa olla poikkeuksellisen rohkea yksilö, joka asettuu valtakulttuuria vastaan. Toisin on arabimaailmassa. Naisten verhoamisen logiikka on aina mielestäni ontunut pahasti. Naisen tulee peittää sulonsa, jotta hän ei saattaisi miestä kiusaukseen. Miehen himo on näin ollen täysin hallitsematonta, eikä hän ole vastuussa siitä, jos naisen paljastettu kauneus houkuttaa esiin nämä himot. Halut pysyvät kurissa ja kaikki Herran nuhteessa vain silloin, jos nainen on piiloutuneena hunnun taakse. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Samalla logiikalla arabimiehet antavat itselleen luvan ahdistella länsimaalaisia naisia, jotka hunnuttamattomina heidän mielestään kerjäävät käsiksi käymistä. Tätä taustaa vasten luin mielenkiinnolla tutkimuksen, jonka mukaan yli 80 prosenttia egyptiläisnaisista kertoi kokeneensa seksuaalista häirintää. Ja nyt puhumme siis niistä muslimisisarista, joiden huivien pitäisi pitää lähentymisyritykset loitolla. Tämä tutkimus vahvisti empiiriset havaintoni kahdesta arabimaasta: on aivan sama, mihin kaapuihin verhoudun, aina joku paikallinen mies tilaisuuden tullen (lue: riittävästi väkeä, niin ettei jää kiinni) käy käpälöimään. Jos ei edes siveä pukeutuminen suojaa naista seksuaaliselta ahdistukselta, niin olisiko vihdoin aika kääntää katseet miesten asenteisiin ja arabikulttuurin naiskuvaan.

Vaan on sitä osattu kristillisissä piireissäkin. Luin tänään Nag Hammadin kirjastoon kuuluuvaa tekstiä nimeltä Pietarin teko, joka on todennäköisesti kuulunut osana laajempaa apostoli Pietarin tekoja kuvaavaa kertomusta. Pietarilla on tytär, joka kymmenen vuoden iässä alkoi herättää häiritsevissä määrin huomiota miesten keskuudessa. Eräs varakas vanhempi mies yritti lopulta raiskata tytön, mutta raiskauyritys keskeytyi siihen, että tyttö halvaantui kesken kaiken. Mies joutui pois tolaltaan ja koki lopulta uskonnollisen kääntymyksen. Tyttö sen sijaan jäi halvaantuneeksi. Tekstin alussa ihmiset kummastelevat Pietarille, että miten hän voi parantaa sairaita, mutta oma tytär on edelleen halvaantunut. Jumalan suuruutta ja rukouksen voimaa demonstroidakseen Pietari parantaa näytösluontoisesti tyttärensä, mutta lähettää hänet saman tien takaisin nurkkaan ja palauttaa hänen takaisin halvaantuneeseen tilaan, sillä "se on parasta kaikille osapuolille". Nauroin epäuskoisesti tekstiä lukiessani. Oletetaanko naislukijan todella ottavan vastaan julistuksen Jumalan mieheltä, joka pitää omaa tytärtään vain pelinappulana ja rankaisee epäinhimillisellä tavalla pelkästään siksi, että tytär sattuu olemaan hyvännäköinen? Varhaiskristillistä teksteistä syntyy toisinaan vaikutelma, että naisen kauneus on suorastaan perkeleestä. Eräässä syyrialaisessa marttyyrikertomuksessa päähenkilönä on hätkähdyttävän kaunis prostituoitu, joka kristityksi käännyttyään viettää loppuelämänsä mieheksi naamioituneena erakkomunkkina. Kas siinä meille naisille kristillistä ihannetta. Joskus tuntuu siltä, että 600-luvulla syntynyt islaminusko omaksui kristinuskosta juuri niitä negatiivisia vaikutteita: seksuaalikielteisyyttä ja naisvihamielisyyttä. Vielä eivät sentään ole arabimiehet keksineet Pietarin esimerkkiä seuraten, että kaapuun pukeutumista tehokkaampi ehkäisykeino on tehdä naisista raajarikkoja. Silloin kaikki osapuolet säilyttävät taatusti siveytensä.

kuusi asiaa, joista pidän tänään

Löysin tämän idean kollegani blogista. Tässä siis listani kuudesta asiasta, jotka ovat ihastuttaneet juuri tänään.

1) Lounas- ja kahvihetket työkavereiden kanssa

Tätä osaan arvostaa etenkin Quebecin vuoden jälkeen, sillä siellä vietin usein työpäiväni ypöyksin. Projektillamme ei edes ollut mitään taukotilaa, johon olisi voinut kokoontua saati sitten mitään keittiöntapaista, joten lounaat söin useimmiten tietokoneen ääressä kertakäyttöaterimilla. Täällä Helsingissä nautin kyllä oman työhuoneeni tarjoamasta rauhasta, mutta halutessani voin pitää taukoa ja vaihtaa kuulumisia työkavereideni kanssa. Erityisen ilahduttavaa on, että työhuoneeni seinän takaa löytyy kollega, joka tekee tutkimustaan vähän samasta aihepiiristä, joten voimme puolin ja toisin heittää kysymyksiä ja vinkkejä tutkimuksiimme liittyen tai höpöttää työpäivän lomassa ihan muuten vaan.

2) Naistenlehdet

Torstai on se päivä viikosta, kun postiluukusta kolahtaa Anna-lehti. Olen koukuttunut viikottaiseen naistenlehtiannokseeni. Mikään ei ole rentouttavampaa kuin heittäytyä sohvalle lukemaan hömppää, kunhan se ei ole liian hömppää. Cosmopolitan herättää lähinnä ärtymystä ja huvittuneisuutta enkä myöskään pidä lehdistä, jotka koostuvat valtaosin kiiltävistä mainossivuista vailla mitään luettavaa. Lukeudun lähinnä Annan, Trendin ja Olivian kohderyhmään. Erityisesti pidän ruokaresepteistä ja kotiini tuleekin kannettuna Glorian Ruoka&Viini.

3) Anna-Leena Härkönen

Koko kesänä olen lukenut vaivaisen yhden romaanin. Toista oli vuosi 2000, joka oli minulle klassikkokesä. Olin silloin kesäteologina Tampereella, josta en tuntenut yhtään ainoaa ihmistä. Niinpä käytin kaiken vapaa-ajan lukemiseen. Kesän aikana tuli kahlattua läpi mm. Rikos ja rangaistus, Tuntematon sotilas ja Täällä pohjantähden alla. Ja Okalinnut. Sekä paljon muuta. Opiskeluaikana en juuri lukenut romaaneja lukuvuosien aikaan, sillä koin huonoa omaatuntoa, jos luin kaunokirjallisuutta, kun päivätöistä liikenevä aika piti käyttää tentti- ja gradukirjallisuuden lukemiseen. Sitäkin innokkaammin lueskelin romaaneja lomilla. Tämä kesä on siis siinä suhteessa ollut poikkeus, ehkä vähän vahingossa myös, sillä Oradeasta ei juuri saanut käsiinsä englanninkielistä kirjallisuutta ja sinne mukaan ottamani yksi kirja oli pian luettu. Mutta nyt noudin juuri kirjastosta Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin Ei kiitos. Olen aina pitänyt hänen itseironisesta ja oivaltavasta kirjoitustyylistään, jossa ei ole tekotaiteellisuutta tai -syvällisyyttä pätkän vertaa. Pakinoitsijana ja kolumnistina Härkönen on ehkä parhaimmillaan. Samantyyppisenä kirjoittajana pidän muuten Regina Raskia.

4) Pesto

Ei ole juuri mitään ihanampaa, kuin itsetehty pesto. Tuoreen basilikan, pinjansiementen, parmesanin, valkosipulin ja aurinkokuivatun tomaatin yhdistelmästä syntyy tajuntaa räjäyttävä makuyhdistelmä, johon kaupan valmispestot eivät koskaan voi yltää. Pesto on mielestäni melkeinpä parempaa kylmänä vaikka leivän päällä, sillä kuuma pasta tukahduttaa mausta osan.

5) Last.fm

Suuri kiitos sille ystävälleni, joka tutustutti minut tähän ohjelmaan. Se on ikään kuin nettiradio, joka soittaa käyttäjiensä tietokoneilla olevaa musiikkia. Jos laitan hakusanaksi jonkun lempiartistini nimen, ohjelma soittaa satunnaisen kappaleen kyseiseltä artistilta ja sen perään muiden samantyyppisten artistien tuotantoa. Hakusanaksi voi laittaa myös vaikka 'reggae' tai '70's'. Tällä tavalla voi tehdä varsinaisia löytöjä. Olisinko ilman tätä törmännyt laulajaan nimeltä Mor Karbasi? Häneen päädyin, kun laitoin hakuun Yasmin Levyn, joka on ladinoksi (espanjan ja lähinnä heprean sekoitusta) laulava sefardijuutalainen. Pisteenä i:n päälle juutalaismusiikkia kuunnellessani taivaalle muodostui raamatullisesti sateenkaari.

6) Mies, joka oli tiskannut ja pessyt pyykkiä kotiin tullessani

Ja koko mies muutenkin.

sataa sataa ropisee

Olen ollut laiska ja saamaton blogin päivittämisen suhteen sitten kotiinpaluuni. Mitä enemmän aikaa edellisestä päivityksestä kuluu, sen enemmän kasaantuu asioita, joista voisi kirjoittaa ja niinpä seuraavasta kirjoituksesta tulee sillisalaattia. Yritän olla ottamatta paineita päivityksestä, tämähän on harrastus, jonka pitäisi olla hupia. Musiikkiopistonkin lopetin siinä vaiheessa, kun myönsin sen vievän enemmän voimia kuin tuovan. Mikä harrastus se sellainen on, jossa pitää käyttää aikaansa tylsiin kotitehtäviin (musiikinteoria...), tuntea syyllisyyttä vähästä harjoittelusta, stressata puolivuosittaisia matineoita ja etenkin jatkuvasti edessä olevia uusia tutkintoja. Kyllä helpotti, kun ilmoitin, että tämä oli sitten viimeinen vuosi.

Kesä on mennyt sinkoillessa sinne tänne. Romaniasta palattuani kirjoitin vimmalla esitelmää pohjoismaisen gnostilaisuustutkimusverkoston seminaariin, joka pidettiin tänä vuonna Helsingissä. Sekin oli ja meni jo. Kokouspaikkamme oli hotelli Vuoranta, joka on kuin mikä tahansa ankea 70-luvun suomalainen lomakeskus synkkine rakennuksineen, joihin sisälle pääsee valoa mahdollisimman vähän ja hoitamattomine pihapiireineen. Iltamenot jäivät tänä vuonna vähemmälle hankalien kulkuyhteyksien johdosta. Siitä huolimatta oli ilahduttavaa tavata taas samoja mukavia ihmisiä, joiden kanssa on vietetty seminaareja jo muutama vuosi peräjälkeen. Leirimäisissä olosuhteissa ihmisiin tutustuu aika hyvinkin, niin että joistakuista seminaarituttavuuksista on syntynyt ystävyyksiä. Kanadassa kovasti kadehdittiin tämäntapaista verkostoitumismahdollisuutta. Siellä saman alan opiskelijat ja tutkijat eri yliopistoista eivät ole juuri missään tekemisissä keskenään saati sitten muunmaalaisten kanssa. Tämä verkosto on sen sijaan suonut mahdollisuuden tutustua käytännössä kaikkiin pohjoismaisiin ja vähän muihinkin gnostilaisuuden kanssa tekemisissä oleviin tutkijoihin. Kun kontaktit on kerran luotu, niin yhteistyö eri yliopistojen välillä tullee jatkossakin olemaan luontevaa.

Seminaarin urakoituamme kävimme sukulaisvierailuilla. Ensin suuntasimme Muurameen vanhempieni luokse. Romanialainen ihastui saunaan niin, että halusi sinne joka ilta. Muurame-cityn päänähtävyydet ja tarkalleen ottaen koko kylä tuli esiteltyä parin tunnin kävelylenkin aikana. Muun ajan otimme rennosti. Opin, että polvisuojat ovat välttämättömät, jos aikoo leikkiä hevosta lapsi selässä. Muuramesta matka jatkui Tampereelle serkun ja kummipojan hoteisiin, joista jälkimmäisen loputon energia oli suuri ihmetyksen aihe. Kummipoika on kummitätiinsä tullut siinä, että pitää sokerista, pizzasta ja valkosipulista. Quebecistä Suomeen kotiutunut teekkariystäväni vei meidät Tampere-kierrokselle, joka sisälsi Pyynikin näköalatornin, tuomiokirkon, Pyynikin puutaloalueen ja Hervannan. Tampere on Helsingin jälkeen ehdoton suosikkini Suomen kaupungeista, mutta romanialaiseen se(kään) ei tehnyt vaikutusta. Hän oli sitä mieltä, että Suomessa ei taida olla oikein mitään nähtävää Helsingin lisäksi. Lisäsi tosin diplomaattisesti, että luonto on varmasti kaunista. Sitä ei vain ole tullut nähtyä.

Moni asia on jäänyt välistä tänä kesänä huonojen säiden takia. Olisi ollut kivaa käydä puistossa piknikillä, toisenkin kerran Suomenlinnassa, retkellä jossakin lähistön kivassa kesäkaupungissa tai vaikka ulkoilmaelokuvissa, mutta mikään ei innosta sateisella ja kolealla ilmalla. Toisaalta nautin kovasti siitä, että saan olla ihan vain kotona kaiken hässäkän ja reissaamisen jälkeen. En silti pistäisi pahaksi, jos aurinko välillä suvaitsisi näyttäytyä.

kotikaupunki

Säät eivät ole varsinaisesti suosineet suomalaisia tänä kesänä, mutta juuri Romaniasta palattuani oli sentään parin viikon jakso, jolloin aurinkoa näki ja lämpötilakin pysytteli kesäisissä lukemissa. Yhtenä tällaisena päivänä polkaisin Taivaskalliolle päivää paistattelemaan. Auringon tuoksu iholla on jotakin, jota pitkinä talvi-iltoina syvästi kaipaan. Jotain perisuomalaista oli myös kahinassa, jonka tuuli saa aikaan koivun lehdistössä. Tuolloin mietin, että mahtaako Euroopassa olla toista pääkaupunkia, jossa voi parissa minuutissa polkea kotoa luonnon keskelle rikkumattomaan rauhaan vaille muiden ihmisten seuraa.

Pitkään poissa oltuaan kotikaupunkinsa näkee alkuun hieman eri tavalla. Laskeuduin Helsinki-Vantaalle kesäkuun ensimmäinen päivä ja jo ilmassa ihmettelin allani avautuvaa metsäistä maisemaa, jonka rikkoi vain vesistö siellä täällä. Kaiken sen luonnon keskelle oli sitten ripoteltu muutamia hassuja kerrostaloja. Matkalla lentokentältä Käpylään ympäröivä vehreys ja vihreys oli häkellyttävää. Quebecissä on toki sieviä puistoalueita, mutta kaupungin yleisilme ei ole mitenkään vihreä. Omakotitalolähiöissä pihat ovat pienehköjä ja niitä hallitsee hyvin hoidettu nurmikko. Muita istutuksia saati sitten puita ei juurikaan ole. Helsingissä taas kerrostalojen pihoilla on lähes poikkeuksetta puita ja varsinainen metsä alkaa usein jo kivenheiton päässä.

Olen ylpeydellä esitellyt romanialaiselle kliseisintä Helsinkiä: Senaatintoria, meren rantoja, Suomenlinnaa ja vastaanotto on ollut ihastunutta. Reiluuden nimissä päätin kuitenkin viedä hänet myös kierrokselle rumimpaan Helsinkiin, jotta kuva kotikaupungistani olisi vähän tasapainoisempi. Kiersimme niin ollen itä-Helsinkiä ja Jakomäkeä, mutta yllätyksekseni itsellenikin nämä huonomaineiset asuinalueet eivät olleetkaan niin ankeita kuin mielikuvissani. Edes Merihaka ja Itä-Pasila eivät tehneet vaikutusta romanialaiseen, joka suhtautui huvittuneesti epätoivoiseen pyrkimykseeni osoittaa Helsingistä jotain rumaa. Tässä suhteessa mikään ei vedä vertoja Romanialle. Monien yksityiskohtien merkitystä jouduin tosin selostamaan. Mikä funktio on niillä harjaksilla, jotka nököttävät jokaisen kerrostalon ovensuussa? Kas, en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että jonkun mielestä on omituista että talon ulko-oven vieressä on säännönmukaisesti väline, jolla puhdistaa jalkineensa. Rapakelin kansan keksintö. Keittiön kuivauskaapin esitteleminen ei heti herättänyt odottamaani ihastunutta reaktiota sen neroudesta, mutta hiljalleen se on myönnetty käytännölliseksi. Savukalat ja korvapuustit (joita leivoin menestyksekkäästi myös Romaniassa) saivat osakseen suitsutusta ja ylipäänsä romanialainen kehui suomalaisten raaka-aineiden maukkautta. Kahvi sen sijaan on pahaa, kuulema.

Sighisoara

Transylvanian matkaraportista jäi uupumaan viimeinen pysähdyspaikkamme, Sighisoara. Matkasimme sinne Brasovista jälleen hämmästyttävän kauan pikkubussilla, jonka ilmastoinnin laita oli vähän sinne päin. Saavuimme kaupunkiin illansuussa ja totesimme Pensiune Citadelan erittäin viihtyisäksi. Niinpä suuntasimme portista sisään vanhaan kaupunkiin. Sievähän se oli kuin pieni karkki, joskin karkki joka on kulunut imeskelyssä. Rakennukset eivät olleet läheskään niin hyvässä kunnossa kuin Sibiussa. Keskiaikaista tunnelmaa lisäsi se, että vanhan kaupungin kadut olivat lähes kokonaan päällystämättömiä ja mukulakivetkin olivat paikallaan vain paikoittain. Kiipesimme torniin, josta näimme kaupungin kaikessa pienuudessaan ja tämän jälkeen mittailimme jalkaisin kujia. Kirkot, tornit ja ylipäätään koko kaupunki oli nähty muutamassa tunnissa. Yhtenä päänähtävyyksistä voi pitää alla olevaa Vlad Draculan kotitaloa, joka toimii tätä nykyä ylihintaisena ravintolana. Yritin seuraavana päivänä löytää jäätelöä useammastakin paikasta, mutta se tuntui olevan kiven alla (eräässä ravintolassa sanottiin, että jäätelöä saa vain keskustasta - miksi ihmeessä?). Lopulta näin jäätelökyltin ja hyökkäsin innoissani sisään huomaten olevani itse Draculan talossa. Ja se jäätelöannos maksoi neljä kertaa enemmän kuin muualla.

Ei voi kuin ihmetellä, että romanialaiset eivät ole viitsineet rahastaa Draculalla, joka suurimpana syynä vetää maahan amerikkalaisturisteja. On tietenkin Branin linna, joka meiltä siis jäi väliin, mutta edes matkamuistomyymälöissä ei ole erityisemmin tarjolla Dracula-krääsää. Ja Sighisoaralla olisi enemmän syytä kuin millään muulla paikkakunnalla omia Dracula itselleen, onhan kreivi syntynyt juuri täällä. Jos minä olisin matkailuyrittäjä, niin muuttaisin heti tuon talon Dracula-museoksi ja kenties rakentaisin teemapuistoakin lähettyville. Mutta ehkä näiden puuttuminen kertoo siitä, miten vähän romanialaiset itse arvostavat kyseistä myyttiä. Maaseudulla vampyyrien ja ihmissusien läsnäolon kokemus elää yhä vahvana, mutta Draculaa pidetään länsimaisena hapatuksena.

Yksi ilta Sighisoarassa oli oikein viihtyisä, mutta seuraava päivä meni lähinnä peukaloita pyöritellessä ja varjopaikkoja etsiskellessä (sekä sitä jäätelöä), kun odottelimme iltakuudelta lähtevää junaa. Kaikki jalkaisin tavoitettavissa olevat nähtävyydet oli jo nähty ja kaupunki tuntui tylsältä. Iltamyöhällä paikka oli kuin aavekaupunki, missään ei näkynyt ristinsielua, sillä monet turistitkin tulevat tänne vain päiväreissulle. Kaupunki on ääriään myöten täynnä ainoastaan kerran vuodessa, heinäkuun lopulla vietettävillä keskiaikamarkkinoilla.

Juna tuli lopulta, vaikkei ihan ajallaan ja vei meidät illan kuluessa Oradeaan. Tällä kertaa matkanteko oli oikein miellyttävää tasokkaassa ja ilmastoidussa InterCity-vaunussa. Ravintolavaunun työntekijä kertoi työskentelevänsä aina neljä päivää putkeen. Junan tullessa pääteasemalle hän käy nukkumaan käytävän lattialle ja seuraavana päivänä jatketaan taas toiseen suuntaan. Työolosuhteistaan huolimatta mies piti työpaikkaansa hyvänä ja oli erityisen tyytyväinen 850 lein palkkaansa (n. 240 euroa). Näin Romaniassa.

Maassa maan tavalla

Romanit ovat Romaniassa toisen luokan kansalaisia. Joitakuita täällä ärsyttää kovasti se, että kansainvälisessä lehdistössä kirjoitetaan romanialaisista kerjäläisistä, sillä heidän mielestään Romanian romanit eivät ole sen enempää romanialaisia kuin minkään muun maankaan romanit. Totta on, että he ovat erittäin heikosti integroituneita ympäröivään yhteiskuntaan. Romaneilla on oma kielensä, liikkuvan elämäntapansa vuoksi he eivät ole juurtuneet mihinkään yksittäiseen paikkaan ja kontaktit muuhun väestöön ovat olemattomat. Silti he ovat syntyneet tähän maahan ja sitä myötä Romanian kansalaisiksi, joten kokonaisen kansanosan räikeä syrjiminen saa minut kiukkuiseksi. Romanien pääasiallinen elinkeino on kerjääminen tai varastaminen, sillä kukaan ei halua palkata romania töihin. Työttömyys ja sosiaaliturvan puute ajaa heidät pysymään hengissä kyseenalaisin keinoin, mikä pitää yllä muun väestön epäluuloja heitä kohtaan. Varsinainen noidankehä. Lukunsa erikseen ovat järjestäytyneen rikollisuuden pomot, jotka kuuluvat maan alati kasvavaan miljonäärikastiin. Rikas ja köyhä romaninainen pukeutuvat samantyylisesti kirjaviin hameisiin ja huiveihin, mutta heidät erottaa se, että rikkaalla on rivistö kultakoruja ja vaikkapa kokonaan kullatut hampaat, kuten eräällä rouvalla näin.

Raha on aihe, joka hallitsee täällä keskusteluja. Ihmisten päämääränä on hankkia mahdollisimman paljon rahaa ja jos rahaa on, niin se pitää näyttää ulospäin. Oradea on sen verran pieni kaupunki, että täällä ei pyöri Lamborghineja, mutta Bukarestin kaduilla niitä kuulema vilisee. Köyhäkin pyrkii hankkimaan itselleen ainakin yhden kalliin asun, jolla voi luoda illuusiota menestyksestä. Voisin kuvitella, että täältä löytäisi halvalla antiikkihuonekaluja, sillä vain se on arvossaan, mikä on uutta. Rahan ja materian palvonta tuntuu minusta oudolta, mutta en olekaan itse koskaan elänyt niukkuudessa, jolloin suurin unelmani olisi ollut saavuttaa tietty elintaso.

Käyttäytymistavat eivät täällä ole niin erilaisia kuin Suomessa, että olisin sortunut etikettivirheisiin. Mutta eräänä iltana kiinnitin huomiota siihen, että hyvästellessä miespuoliset kaverit kättelivät kaikki romanialaista, mutta eivät minua. Kun tivasin tähän selitystä, niin kuulin, ettei tapana ole kätellä naisia. Kaikkien mielestä oli outoa, että minä pidin sitä outona.

Toissailtana olimme kaupungin kesäfestareilla, jotka eivät eroa pikaruoankäryineen, makeiskojuineen ja oluttelttoineen suomalaisista festareista mitenkään muuten kuin että illalla on pimeää. Illan pääesiintyjä oli Nightlosers, jonka bluesin ja kansanmusiikin sekoitus upposi minuun hyvin. Festarit päättyivät ylenpalttisen kalliiseen ilotulitukseen. Seuraavana iltana ihailimme taivaalla salamasadetta, joka veti vertoja ilotulitukselle. Ukkosmyrsky itse asiassa katkaisi sähköt elokuvateatterista ja koko kauppakeskuksesta, joten menemme tänään uudestaan toivottavasti paremmalla menestyksellä katsomaan Narniaa, joka ehti pyöriä eilen melkein loppuun asti ennen äkillistä pimeyttä.

Brasov

Sibiun jälkeen seuraava kohteemme oli Brasov eli Kronstadt. Bussiliikenteestä vastaavat lukuisat pienet yksityiset yhtiöt, joten koskaan ei voi olla varma mitä saa. Näiden kaupunkien välillä liikennöi näköjään ainoastaan 16-paikkainen minibussi jolla kyyti oli huomattavan pomppuista. 130 kilometrin matkaan tuhrautui kolme tuntia, osittain tietöiden takia, jotka katkaisivat toisen kaistan muutaman kilometrin välein. Höykytyksen jälkeen saavuimme vihdoin perille ja yllätyin kaupungin suuresta koosta. Vanha kaupunki ei täällä ole niin selkeän yhtenäinen alue, rakennukset ovat suurelta osin nuorempia ja arkkitehtuuri hallitsevammin romanialaista. Monista muista keskiaikaisista kaupungeista poiketen Brasovia ei ole rakennettu kukkulan laelle vaan laaksoon, mikä osaltaan ehkä teki siitä tylsän oloisen. Päänähtävyys on goottilainen Musta kirkko (joka ei minusta ollut väriltään yhtään sen mustempi kuin muutkaan kivikirkot). Toisin kuin muualla Romaniassa, näissä saksalaisburgeissa näyttävimmät katedraalit ovat aina luterilaisia ja jos kirkko on 1500-lukua vanhempi, niin se on kokenut muodonmuutoksen katolilaisesta luterilaiseksi. Maata asuttavat eri kansallisuudet muuten eroavat toisistaan myös uskonnon osalta: unkarilaiset ovat katolilaisia, romanialaiset ortodokseja ja saksalaiset luterilaisia.

Tällä kertaa olimme viisaasti varanneet itse pensionaatin etukäteen. Casa Chriss osoittautui yksityishenkilön kotiinsa rakennuttamaksi siiveksi, jossa oli kaksi huonetta kylpyhuoneineen ja me ainoat asiakkaat. Huone oli siisti, moderni ja valoisa ja hyvinkin hintansa väärti (120 leitä eli 34 euroa). Ainoa erikoisuus oli se, että aina ulos lähtiessämme omistajan piti päästää meidät portista ulos ja vastaavasti takaisin tullessamme soitimme summeria. Seuraavana päivänä omistaja lähti vaimonsa kanssa matkalle ja jätti meidät appivanhempiensa huomaan. Tämä vanha pariskunta oli herttainen, mutta kiusallisen seurankipeä ja lähtemiset ja tulemiset venyivät sen johdosta. Aamulla he pahoittelivat, etteivät voi keittää meille aamukahvia, sillä tytär piilottaa heiltä kahvin, jota pitää vanhusten terveydelle epäedullisena.

Brasov itsessään ei ole erityisen kiinnostava kaupunki, mutta sieltä käsin on helppo tehdä päiväretkiä mitä mielenkiintoisimpiin kohteisiin. Ensimmäinen retkemme oli Sinaia- niminen kylä 45 kilometrin päässä (jonne junamatka Intercityllä kesti tunnin…). Piskuinen kylä sijaitsee vuorenrinteessä ja on nimetty Siinain vuoriston mukaan 1600-luvulla. Näihin maisemiin myös Romanian ensimmäinen kuningas Karol ihastui siinä määrin, että päätti rakennuttaa puolisolleen linnan. Rakennustyöt alkoivat 1870-luvulla ja kestivät seuraavat neljäkymmentä vuotta. Valmistuttuaan Peles oli aikansa modernein linna keskuslämmityksineen, keskuspölynimureineen ja sähköhisseineen. Linna on muuten hiljattain palautettu takaisin kuningassuvulle, kuningas Karolin pojanpojalle, joka karkotettiin maasta kommunistien noustua valtaan ja takavarikoitua rikkaiden omaisuuden. Alkuperäisessä asussaan säilytetty Pelesin linna on seudun tärkein turistinähtävyys. Linnan sisällä ei harmi kyllä saanut ottaa kuvia, joten en voi muuta kuin kehottaa jokaista käymään itse katsomassa, miltä satulinna näyttää. Jokainen huone oli sisustettu eri tyylillä pienintä yksityiskohtaa myöten: oli saksalaista raskasta puukoristelua, ranskalaista barokkia ja rokokoota, ”modernia” romanialaista, mauri- ja arabityyliä. Oli kirjasto salaovineen, musiikkihuone, konserttisali, piirustushuone, jopa omat vierasasunnot pääministerille ja Itävallan keisarille.

Linnaan tutustumisen jälkeen kiertelimme vielä kylässä. Harmiksemme vasta jälkikäteen kuulimme, että läheisen vuoren laella vaijerihissimatkan päässä olisi ollut ainutlaatuinen luonnon muovaama sfinksi. Nyt kokeilimme vaijerihissiä ainoastaan Brasovin kaupungissa. Alas olisi voinut periaatteessa kävelläkin, mutta vuorenrinne vilisee karhuja, joten päätimme olla leikkimättä hengellämme. Karhut laskeutuvat aika ajoin alas kaupungin laitamille etsimään ruokaa. Vuoren juuren kävelytiellä onkin ankarat varoitukset olla jättämättä ruokaa lojumaan tai päästää lapsia näkyvistään.

Toisen päiväretkemme oli tarkoitus suuntautua Branin linnaan, jota myös Draculan linnana mainostetaan siitä huolimatta, että Vlad Tepes ei ole missään vaiheessa asunut siellä. Se jäi kuitenkin välistä, sillä olin kipeä. Bran on aito keskiaikainen linna, mutta kuulopuheiden mukaan melko tylsä ja täyteen ammuttu turisteja, joten sen välistä jääminen ei liene suuri takaisku.

Brasovista on muuten vain parin tunnin matka Bukarestiin, jonne puolestaan pääsee Finnairilla jatkuvasti halvalla. Tämä vinkkinä seuraavaa lomakohdetta miettiville.

Sibiu

Transylvaniassa etäisyydet eivät kartalta katsoen ole pitkiä, mutta kaupunkeja eivät yhdistä saksalaistyyppiset autobaanat, vaan kapeat, huonokuntoiset ja mutkittelevat vuoristotiet. Yleisin nopeusrajoitus on 70 km/h, joten matka-ajat venyvät pitkiksi. Oradeasta Sibiuun päryyttelimme bussilla seitsemän tuntia. Aika meni kuitenkin nopeasti maisemia ihmetellessä. Pikkukyliä toisensa perään, joissa elämänmeno tuntuu jatkuneen samanlaisena satoja vuosia. Heinäkuormia kuljetettiin hevoskärryillä ja eläimet laidunsivat vapaana eivätkä suinkaan aidan takana. Siellä täällä saattoi nähdä mäennyppylällä lammaslauman paimenen kera. Maisema rajautui horisontissa nousevaan vuorijonoon ja välillä mekin nousimme ja laskeuduimme vuorenrinnettä.

Sibiu eli Hermannstadt on yksi seitsemästä saksalaisten keskiajalla Transylvaniaan rakentamasta kaupungista (Siebenburg). Kaupunkien tehtävä oli toimia eräänlaisina etäpuolustuspesäkkeinä turkkilaisia ja tataareja vastaan. Historiasta johtuen kaupungissa on edelleen vahva saksalaisasutus ja usein jopa museoissa kyltit olivat vain romaniaksi ja saksaksi. Arkkitehtuuri oli minun silmääni tutunoloista, rakennustyyli toi mieleen Tallinnan vanhan kaupungin, saksalaisvaikutteinen sekin.

Sibiu oli viime vuonna yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Se oli kaupungille todellinen onnenpotku, sillä tittelin myötä EU:lta virtasi kasoittain rahaa, jolla kaupunkia on ehostettu perinpohjaisesti. Sibiu onkin todennäköisesti Romanian parhaassa kunnossa oleva kaupunki. Lopputulos on miellyttänyt myös asukkaita niin paljon, että kaupungin pormestari valittiin uudelle kaudelle yli 90 prosentin äänivyöryllä. Sibiu oli myös minun tähänastinen ehdoton suosikkini. Vanha kaupunki oli suorastaan häikäisevän upea ja tunnelmallinen. Kulutimme kaksi ja puoli päivää vain kulkien ympäriinsä ja ihaillen näkymiä. Paroni Brukenthaalin palatsimaisessa talossa 1700-luvulta toimii nykyään taidemuseo, jonka kokoelmissa on jopa Tiziania ja Rubensia. Söimme perinteisiä romanialaisia ruokia ja tässä suhteessa Crama Sibiului Vechii –niminen ravintola nousi ylitse muiden. Illat eivät vuoristoseudulla olleet yhtä lämpimiä kuin Oradeassa, mutta tarkenimme silti istuskella terassilla keskusaukion laidalla kahvilassa, jossa lihava unkarilainen pianisti soitti flyygeliä myöhään yöhön.
Kulttuuripääkaupunki-tittelin myötä hintataso Sibiussa on aavistuksen korkeampi kuin muualla Romaniassa. Meidän oli tarkoitus yöpyä puolustusvoimien omistamassa rakennuksessa, mutta eihän minua epäilyttävää ulkomaalaista sinne tietenkään päästetty sisään, vaikka varauksen meille oli järjestänyt melkoisen korkea-arvoinen sotilashenkilö. Päädyimme sitten satunnaiseen pensionaattiin, joka oli räikeästi ylihinnoiteltu: huone maksoi 180 leitä eli noin 50 euroa yöltä. Huone oli kyllä siisti ja tilava, mutta kaikenlaista pikkuharmia esiintyi. Vessa ei toiminut ja sille respa vain kohautteli olkiaan, jääkaappi ja langaton verkko tulisivat toimimaan vasta ”huomenna” ja kaiken kukkuraksi respa laskutti minulta ”vahingossa” tuplahinnan ostamastamme vedestä. Seuraavana päivänä siirryimme kulman taakse puolet halvempaan pensionaattiin. Kiinnitin muuten huomiota, että Romaniassa on tapana lupailla olemattomia. Harvassa paikassa on oikeasti langatonta nettiä, vaikka nettisivuilla tai jopa ovessa olevassa tarrassa niin väitetään.