Kohti itä-Eurooppaa

Entisiä kommunistimaita yhdistää ynseä asiakaspalvelu. Pohjois-Amerikasta juuri saapuneelle kontrasti on entistäkin jyrkempi. Budapestissa rahanvaihtotädin katse oli murhaava, kun kehtasin tulla hänen rauhaansa häiritsemään. Ylipäänsä asiakkaista halutaan päästä mahdollisimman nopeasti eroon ja jos ei muu auta, niin teeskennellään, ettei nenän edessä rasittavia kysymyksiä esittävää turistia edes ole olemassa. Töykeys ei useimmiten haihtunut minnekään edes silloin, kun jätin tippiä. Mutta jos epäystävällisyys ja tunkkainen unkarilainen ruoka ei häiritse, niin Budapest on kerrassaan ihastuttava kaupunki. Kiersin jälleen lempipaikkani, kävelykatu Vaci utcan, kauppahallin sekä linnavuoren katakombeineen. Juhannuspäivänä kaupungin valtasi Taiteiden yö –tyyppinen tapahtuma. Kaikki museot olivat auki yötä myöten, silloista viehättävin oli muutettu kävelykaduksi markkinakojuineen (ainakin oletan, että kyseinen silta on normaalisti autojen käytössä) ja kaikkialle oli pystytetty esiintymislavoja ilmaiskonsertteja varten.

Sunnuntaina oli vihdoin aika ylittää Romanian raja. Suuntasimme rautatieasemalle mielestämme hyvissä ajoin, mutta 45 minuuttia ei riittänyt alkuunkaan lipun ostamiseen. Päätimme maksaa mieluummin ekstraa ja ostaa lipun junasta, kuin odotella helteessä laukkujen kanssa seuraavaa vuoroa. Matka tulikin junasta ostettuna triplasti kalliimmaksi, sillä en saanut siellä opiskelija-alennusta, lisämaksu oli noin kahdeksan euroa ja loput vaihtorahoista konduktööri sujautti häikäilemättömästi omaan taskuunsa. Eihän siinä ollut kyse suurista summista, mutta moinen röyhkeä varastaminen otti silti pannuun. Romanialainen oli lähinnä hämmästynyt siitä, että se tapahtui Unkarin puolella. Romaniassa junalla matkustaminen on länsimaiselle äärimmäisen halpaa, mutta paikalliset opiskelijat suoriutuvat siitä entistäkin halvemmalla sujauttamalla pari euroa konduktöörin taskuun, niin että tämä katsoo läpi sormien liputtomuutta. Budapestin ja Oradean välillä se ei olisi kuitenkaan onnistunut, sillä virkailijat vaihtuivat useaan otteeseen. Kaupunkien välinen matka on noin 250 kilometriä ja autolla se taittuu kahdessa ja puolessa tunnissa. Hikinen junamatka kesti nelisen tuntia ja rajanylitys oli yllättävän nopeaa. Oradea on ensimmäinen kaupunki Romanian puolella, vain 8 kilometriä rajalta.
Suomessa ukkosta esiintyy kai enemmän kuin eteläisemmässä Euroopassa. Tämä ei perustu mihinkään faktatietoon, vaan ihan omiin mielikuviin. Vähänkin lämpimämpi sää Suomessa purkautuu aina ukkosena. Muualla helteet saattavat jatkua keskeytyksettä viikkotolkulla. Tämänpäiväinen 37 asteen helle tuntui kuitenkin tavallistakin tukalammalta ja ilma seisovalta, paksulta ja raskaalta, joten arvelin sen ihan oikein enteilevän ukonilmaa. Nyt jyrinä kuuluu jo ja ikkunasta puhaltaa ensimmäinen raikas tuulenvire. Katson parhaimmaksi sulkea tietokoneen ja kertoilla ensivaikutelmiani Oradeasta seuraavalla kerralla.

Lentoyhtiöt vertailussa

Vuosien myötä on tullut koettua useammallakin eri lentoyhtiöllä ja niistä on jäänyt erilaisia muistikuvia. Ehdoton pohjanoteeraus on parin vuoden takaa Syrian Arab Airlines, joka tuntui pysyvän ilmassa pikemminkin Allahin suopeudesta kuin ammattitaidosta. Nousun ja laskun aikana raivonnut myrsky saattoi osaltaan vaikuttaa kokemukseeni, mutta tuimilta arabeilta oli muutenkin täysin hakusessa amerikkalainen ylitsevuotava palvelualttius ja turvallisuuskäytännöt. Hädin tuskin uskalsin liikahtaa tuolissani stuertin pistävän pahansuovan katseen alla.

Toisessa päässä kärkisijaa on pitänyt British Airways sekä palvelun että matkustusmukavuuden osalta. Kaukolentojen koneet ovat kuin valtamerilaivoja, tilavan ja avaran tuntuisia, vaikka faktista jalkatilaa tuskin on enempää kuin muuallakaan (täytyykin jatkossa kulkea mittanauhan kanssa). Lisäpisteitä tulee siitä, että kullakin matkustajalla on oma näyttö, josta valita haluamansa elokuva tai musiikkia. Vakavastiotettavia elokuvia on valitettavasti hankala seurata, sillä kertakäyttökuulokkeet ovat halpalaatua ja lentokoneen taustamelu peittää alleen ylevän dialogin. Egyptiin mennessä näin Coenin veljesten kehutun No Country For Old Men –epookin, vaan en kuullut. Täytyykin katsoa kyseinen leffa joskus toiste, josko puhetta ymmärtämällä henkilöiden motiivit toimia aukenisivat paremmin. Siispä on syytä valita jokin täysin turhanpäiväinen viihdyke, kuten äsken näkemäni turhake Wedding Singer. Siinä oli sentään kasarikampauksia, -vaatteita ja Billy Idol. Joka tapauksessa pääasia on, että saa itse valita roskaleffansa eikä tuijottaa apaattisena lentoyhtiön valitsemia ”koko perheen elokuvia”. Kyseinen käsite tarkoittaa leffoja, jotka eivät aiheuta pahennusta herkkähipiäisissä ja jotka ovat niin teflonia, että kukaan perheen jäsenistä ei niistä erityisemmin innostu. Viime syksynä lähes traumatisoiduin, kun jouduin pakosta katsomaan sen kammottavan siirappisen ja teeskennellyn amerikkalaisia perusarvoja uhkuvan tekeleen miehestä, joka ryhtyy rakentamaan arkkia. Evan Almighty taisi olla hukatun kaksituntisen nimi.

Air Canadasta olen nurissut huonojen asiakaspalvelukokemusten vuoksi. Mutta tämänpäiväisen kokemukseni perusteella yhtiö kilpailee ykkössijasta. BA:n tavoin kone oli moderni ja avara, elokuvavalikoima ja jopa ruoka kohtalaisen hyvää, mutta tässä koneessa näin ensimmäistä kertaa asian, jota olen usein kaivannut. Jokaisessa penkissä näytön vieressä oli pistorasia, johon kannettavansa sai kytkettyä ja niin ollen käytettyä sitä pidempään kuin rapiat pari tuntia, mikä on oman akkuni kesto. Nettiin ei sentään päässyt, mutta siitä huolimatta riemullani ei ollut rajoja ja seitsentuntinen lento meni hujauksessa. Yöunet jäivät väliin, mutta eiköhän tässä silti jaksa iltaan asti. ”Yö” kesti muutenkin vain kolmisen tuntia, illallisen roskien korjaamisesta aamupalan tarjoamiseen asti. Erikoista tämä itään päin matkustaminen. Kirjoitan tätä Frankfurtin lentokentällä, joka sivumennen sanoen lentokenttävertailussani ei sijoitu kovin korkealle muuten kuin kauppojen osalta. Saksassa kun ollaan, niin johan jokaisessa pöydässä ympärilläni nautitaan aamiaiseksi olutta. Aamiaislistalla on muutenkin bratwursteja eri variaatioina. Ah, Eurooppa.

je me souviens, je me souviendrai

Vuosi Kanadassa on takana ja on aika tehdä jonkinlainen tilinpäätös. Monet ovat arvelleet, että on varmaan haikeata lähteä täältä. Itse asiassa ei ole. Osittain varmaan siksi, että en koe erityisemmin juurtuneeni tänne ja osittain siksi, että tiedän viettäväni täällä aikaa myös ensi vuonna. Siksi ei ole ollut pakottavaa tarvetta juosta vielä hiki hatussa läpi lempipaikkoja viimeistä kertaa. Orleansin saarelle voin mennä viettämään kaunista kesäpäivää ensi vuonnakin ja lempiravintolanikin ovat kaikki paikallaan vielä seuraavalla kerralla. Joitain pieniä juttuja jään toki kaipaamaan, kuten lähileipomoa, josta harva se aamu on kipaistu hakemassa tuoreet leivät tai croissantit.

Päällimmäisenä tunteena on tyytyväisyys siitä, että päätin lähteä vuodeksi lähes toiselle puolelle maailmaa ja kaiken lisäksi ypöyksin. Ei se ollut ihan helppoa varsinkaan alkuun, mutta kokemus on tuonut varmuutta ja iloa siitä, että pärjään monenlaisissa olosuhteissa vieraassa maassa. Ranskaa en oppinut niin paljon kuin olin odottanut, mutta sentään pärjään sillä arkitilanteissa.

Myös töiden suhteen vuosi on ollut hyödyllinen, ennen kaikkea siksi, että olen päässyt tutustumaan toisenlaiseen tapaan tehdä tutkimusta - paljon teksti- ja kielilähtöisempään kuin Helsingissä, jonka tutkimuskulttuuri on hyvin amerikkalaisvaikutteista. En laita niitä arvojärjestykseen, mutta itse koen kiinnostavammaksi sen tyylin, minkä olen jo aiemmin omaksunut. Lavalin kirjastoon tutustuttuani silmäni ovat avautuneet myös sen suhteen, miten puutteellisin eväin olen aiemmin työtäni tehnyt. Helsingin kirjaston valikoima ei riitä alkuunkaan väitöskirjaa varten. Täältä on löytynyt melkein kaikki, mitä olen etsinyt ja ne loputkin olen saanut kätevästi hankittua kaukolainoina muista kirjastoista. Se on ilmainen palvelu toisin kuin Helsingissä, jossa ulkomailta lainaan tilatusta kirjasta pitää pulittaa 25 euroa/kappale!

Tulin tänne yksin, mutta lähden pois kaksin. En osannut odottaa, että rakastuisin oikein toden teolla, mutta niin vain kävi ja olen siitä onnellinen. Jotkut tarkkaavaiset blogini lukijat osasivat aavistaa draaman kaaren jo ennen minua.

Juuri nyt olen väsynyt koko päivän jatkuneesta pakkaamisesta ja siivoamisesta, mutta onnellinen huomenna odottavasta paluulennosta Suomeen. Kiva päästä taas kotiin, jossa odottavat tutut ja ennen kaikkea omat tavarat, puhumattakaan keittiöstä, jossa ei tarvitse käyttää jatkuvasti luovuutta korvatakseen puuttuvat välineet. Erityisen mukavaa on nähdä ystäviä uusine lapsineen, vauvamahoineen tai kaljuineen sekä palata ihan oikean ja eläväisen työyhteisön pariin.

Aion kirjoittaa blogia jatkossakin, ehkä vähän harvemmalla tahdilla. Kesällä matkustan kuukaudeksi Romaniaan ja arvelen sieltä riittävän tarinoitavaa. Ja kyllähän arjessa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista missä tahansa.

mietteitä sopeutumisesta

Viime aikoina on vaihteeksi ollut paljon rientoja. Oli kolmekymppissynttärit, hummeri-ilta, päivänpaistattelua professorin kattoterassilla (en muuten koskaan ole ollut yhtä upeassa vanhassa kaupunkilaisasunnossa) sekä ylipäänsä suomalaisvieraiden isännöintiä. Saattelin poijjaat kentälle tiistaina ja noudin sieltä äidin keskiviikkona.

Taisin joskus aiemmin luonnehtia paikallisia ihmisiä hitaasti lämpeneviksi. Tarkoitan, että päällisin puolin he ovat ystävällisiä, mutta hyvää päivää -tuttavuutta syvällisempään vuorovaikutukseen he ryhtyvät vasta pitkään tuumailtuaan. Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta, mutta vasta aivan viime aikoina olen päässyt muutamien työkavereiden kanssa kiusallisten ja jäykkien ensivisiittien yli hapuilemaan alkavaa kaveruutta. Nyt tuntuu siltä, että jos jäisin tänne pitemmäksi aikaa, olisi olemassa aineksia tasa-arvoisen ja vastavuoroisen sosiaalisen verkoston syntymiseen, joka ei perustu yksinäisen ulkomaalaisen säälimiseen tai eksotiikan nälkään.

Yksi viimeaikaisista viihtyisistä illoista oli työkaverini Sergen luona. Hän kutsui minut, romanialaisen sekä kaksi suomalaista vierastani illalliselle ja osoitti häkellyttävää vieraanvaraisuutta. Tarjolla oli hummereita, joita täältä saa inhimilliseen hintaan, toisin kuin Euroopassa. Serge kertoikin, että Ranskassa asuessaan he raaskivat ostaa hummereita vain kahdesti. Silloinkin ne oli tuotettu Kanadasta. Täällä Quebecissä he sen sijaan syövät hummereita sesonkiaikaan viikottain. Saksiniekkojen parissa riitti puuhasteltavaa niin, että melkein tuli uudestaan nälkä yrittäessä availla otuksen eri osia. Hummereiden jälkeen saimme maisteltavaksi paikallista oivallista late harvest -viiniä ja jälkiruoaksi paistettiin isoisää, jota grandpère kirjaimellisesti tarkoittaa. Se on lähinnä munkkitaikinaa muistuttava seos, joka rasvan sijaan paistetaan kiehuvassa vaahterasiirapissa. Lopuksi isäntä antoi vielä pojille kotiinviemiseksi vaahterasiirappia ja -sokeria. Kuvassa romanilainen tutkii hummerinsa sukupuolta.

Ihmisten lisäksi huomaan hiljalleen tottuneeni täällä asumiseen myös muilta osin. Tiedän esimerkiksi, mistä voin ostaa ruisjauhoja, missä elokuvateatterissa näytetään dubbaamattomia ulkomaalaisia elokuvia, millä pysäkillä jäädä pois minnekin mentäessä tai mistä ostaa konserttilippuja. Olo ei ole enää samalla tavalla avuton ja ulkopuolinen kuin aikaisemmin. Lähikaupan kassakin on vasta viime viikkojen aikana alkanut tervehtiä minua samalla tuttavallisella sävyllä kuin muita vakioasiakkaita kysellen kuulumisia ja tiedustellen, että onko minulla oma kassi mukana (tympääntyneenä muovipussisaasteeseen kuljetan yleensä mukana kankaista kauppakassia - kiitos Society of Biblical Literaturen, jonka konferenssikassit ovat juuri sopivan tilavia ja kestäviä siihen tarkoitukseen). Vaahterasiirappipekoni ja poutine maistuvat nykyään erinomaisesti. Kaiken kaikkiaan olen alkanut sopeutua. Se vaati kuitenkin enemmän kuin puoli vuotta. Sopeutumisella en silti tarkoita, että haluaisin jäädä tänne pysyvästi. Nyt kaipaan Helsinkiin, mutta olen utelias kokemaan myös muita kaupunkeja ja maita asuinpaikkanani.

kolmetoista vuotta, ihan suotta

Niin kauan on jo aikaa kulunut Suomen ensimmäisestä ja ainoasta jääkiekon mm-kultamitalista. Uusintaa on toivottu ja odotettu, mutta niin vain odotukset täytyi jälleen kohdistaa seuraavaan vuoteen. Luvalla sanoen Leijonat ovat pelanneet koko turnauksen niin huonoa kiekkoa, että on ihme, että joukkue ylti edes neljän parhaan joukkoon. Tai sitten se kertoo jotain muiden joukkueiden tasosta. Näiden kisojen menestyjiähän ovat olleet perinteiset kiekkomaat Sveitsi, Latvia ja Norja. Muut joukkueet ovat muun muassa tahkonneet niin usein alivoimalla maaleja Bäckströmin taakse, että Suomen ylivoima on ollut enemmän kauhun kuin ilon aihe.

USA-ottelun jälkeen tuumasin, että voisin tarjota itselleni syntymäpäivälahjaksi paikan puolivälieräottelun katsomossa. Lippujakin näytti nettilippukaupassa vielä olevan. Mutta ei ollut enää aamulla. Toiveikkaana lähdimmme kuitenkin kohti hallia, jos vaikka sen kulmilla norkoilisi lippuaan myyviä. Meinasi tulla kiire, sillä emme mahtuneet tupaten täyteen bussiin joten jouduimme ravaamaan puolijuoksua jalkaisin hallille, jonne saavuimme kun peli oli jo alkanut. Ihmetys oli suuri, kun lippuja olikin saatavilla lippuluukulla. Lehterille kivuttuamme emme enää pitäneet sitä ihmeenä, sillä hallissa oli tyhjää vaikka kuinka. Tiedä häntä miksi varausjärjestelmä väitti ottelua loppuunmyydyksi. 57 dollaria ei ole lainkaan paha summa mm-semifinaalista, mutta kyllä siihen hintaan olisi pitänyt nähdä edes yksi Suomen maali. Ei auta, Venäjä oli kertakaikkiaan parempi joukkue ja sen tekemät maalit olivat komeita. Perun aikaisemmat puheeni siitä, että kotisohvalta ottelun näkisi paremmin. Kyllä vaan paikan päältä peliä hahmottaa kokonaisuutena paremmin, vaikka olimmekin lähellä katonrajaa. Suomalaiskannattajia oli yllättävän vähän. Tuntui, että jopa ruotsalaispaitaisia katsojia oli enemmän kuin suomalaisia, venäläismassoista puhumattakaan.
Kuikuilimme uteliaana Mertarannan koppia, mutta se ei osunut silmiimme. Sen sijaan satuimme kävelemään Ylen kisastudion ohi. Itse asiassa bongasin Tapio Suomisen kaljun jo hallin toisesta päästä. Tässä kuva kulisseista, olkaa hyvä.

pomppivaa kiekkoa

Kanadalaisia ei -ainakaan vielä- tunnu mm-kiekko kiinnostavan. Kanada-Slovenia -ottelua seurasi televisiosta vajaa parisataatuhatta katsojaa, kun taas Montreal Canadiensin pudotuspelia tuijotti silmä kovana yli kaksi miljoonaa katsojaa pelkästään ranskankielisellä kanavalla (Québecin provinssin asukasluku on yhteensä 7 miljoonaa). Nyt kaikki kanadalaisjoukkueet ovat jo pudonneet NHL:n play offseista, joten ehkä kiinnostus siirty hiljalleen maajoukkueeseen. Kaupungilla kisat eivät juuri näy. Turisteja on tavallista enemmän, mutta se voi johtua yleensäkin vuodenajasta. Törmäsin tosin lähiapteekissani Venäjän joukkueen pelaajaan, joten ilmeisesti ainakin osa joukkueista on majoittuneessa näillä tienoin.

Tietokonenörttiyteni on kohonnut asteella, kun olen selvittänyt, miten pystyisin katsomaan Suomen otteluita netistä. Televisiosta niitä on turha etsiä, jos täällä näytetään hädin tuskin edes Kanadan matseja. Kävi ilmi, että täällä ja täällä on linkkejä, jotka saa näkyviin lataamalla pari ohjelmaa. Helppoa kuin mikä. Kuvanlaatu ei aina ole kovin kummoinen ja kanavat voivat olla mistä päin maailmaa tahansa. Ensimmäiset kaksi ottelua seurasin tanskalaisella selostuksella. Oli sivumennen sanoen poikkeuksellisen apaattinen kommentaattori. Kolmannen matsin aikana opin uutta jääkiekkoterminologiaa englanniksi. Suomessa ollessahan paras ratkaisu on katsoa suoraa lähetystä YLEn sivuilta. Ehdin hyvän aikaa harmitella sitä, ettei lähetystä voi seurata ulkomailta käsin, kunnes Tuomas vinkkasi, että lataamalla yliopistolta VPN clientin ja loggautumalla sisään, näyttää koneeni verkko-osoite olevan yliopistolta ja siis Suomen sisältä. Tänään ilo oli ylimmillään, kun Suomi voitti Latvian tutun taukoamattoman Mertarannan selostuksen siivittämänä. Olen aivan varma, että kun Mertaranta päättää jättää nämä hommat uusille tulokkaille, seuraa siitä samanlainen maansuru kuin Arvi Lindin eläkkeelle jäämisestä.

kultaa ja tilastotietoja

Opin taas mielenkiintoista nippelitietoa lukemalla paikallisia lehtiä. Québeciin virtaa eniten turisteja Ranskasta, jopa kymmenen kertaa enemmän kuin Yhdysvalloista. Olisin veikannut ihan toisin päin. Ehkä jenkkituristit ovat vain näkyvämpiä. Ja kuuluvampia.

Viime vuonna Québecin kaupungissa ei tapahtunut yhtään henkirikosta. Siis ei yhtään ainoaa, nolla. Kuinka moni muu tämänkokoinen tai edes pienempikään kaupunki voi kehuskella moisella? Olen aikaisemminkin todennut, että myöhään illalla kaupungilla kävellessä ei koskaan ole turvaton olo. Tilastot näyttävät vain vahvistavan tämän tuntuman todeksi.

Kanadan-vuottani on jäljellä enää kolme viikkoa. Aktivoiduin eilen käymään ensimmäistä kertaa Museum of Civilizationissa suomalaisvieraideni kanssa. Kyllä kannatti. Pelkkä perusnäyttely oli (suurimmalta osin) kiinnostava. Oli intiaanien ja inuitien sekä Uuden Ranskan synnyn historiaa. Näimme muun muassa videon iglun teosta ja ihmettelimme rauhanpiippua ja intiaanipäähineitä. Kaikkein kiinnostavin oli kuitenkin erikoisnäyttely Or des Ameriques (Amerikkojen kulta). Siellä käytiin läpi kullan vaikutushistoriaa Amerikoissa varhaisimmista sivilisaatioista nykyaikaan. Näytteillä oli Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen kultaisia koruja ja naamioita sekä valloittajien kulta-aarteita, joukossa mm. 1700-luvulla uponneesta laivasta nostettuja aarteita. Kalifornian ja Klondyken kultaryntäykselle oli varattu iso osasto aikakautta henkivin esinein ja lehtileikkein. Nykyajan osastolla kulta oli esillä tieteen, taiteen ja urheilun näkökulmasta: avaruuskypärä, moderneja koruja, Celine Dionin kultalevy sekä erilaiset kultamitalit demonstroivat kullan yhä jatkuvaa symboliarvoa mutta myös käytännöllisyyttä. Kaiken keskiössä oli maailman suurin kultakolikko, joka painaa 100 kiloa ja jonka arvo on miljoona dollaria. Sillä olisi tyylikästä maksaa kahvikupillinen. En ole yleensä museoihmisiä, mutta tämä on ehdoton nähtävyys, jos Québeciin päin tulee asiaa.

vappu on vain kerran vuodessa

...ja siksi sitä täytyy viettää asiaankuuluvasti sormet kohmeessa piknikillä värjötellen, ei-suomalaisten päivitellessä, että mikä ihmeen päivä tämäkin on mennä piknikille, kun on vielä melkein talvi. Lieneekö tarpeen edes mainita, että olimme puiston ainoa piknikseurue.

Mutta meillä oli kaikkea mitä pitikin: simaa, munkkeja, karjalanpiirakoita, kaikki tietenkin itse valmistettua. Päivän kruunasi saunareissu. Tutuntuttu asuu kerrostalossa, jonka alakerrassa on pieni uima-allas sekä sauna. Löylyn heittäminen on kylttien mukaan ankarasti kiellettyä, mutta eihän se meitä estä, kun tiedämme pohjoisamerikkalaisia paremmin miten päin saunassa kuuluu olla. Hyvät löylyt siitä saikin irti. Romanialaista ensimmäinen saunakokemus ei aivan vakuuttanut, mutta diplomaattisesti hän lisäsi, että se voi varmasti olla oikein miellyttävää. Jollekulle muulle? Toisessa elämässä? Kummallista muuten miten vaikeaksi saunominen on tehty sitä tuntemattomissa kulttuureissa. Saunoissa on usein yksityiskohtaiset ohjeet, joissa kerrotaan mitä pitää tehdä ja mitä ei missään nimessä pidä tehdä. Kuten viipyä löylyssä 15 minuuttia pitempään kerrallaan. Sehän on hyvänen aika hengenvaarallista.

kiekkoraportti

Olipa virkistävää käydä pitkästä aikaa lätkämatsissa. Paikkamme eivät olleet ihan piippuhyllyllä, mutta kuitenkin sen verran ylhäällä, että pää piti painaa polviin, jos halusi nähdä tulostaulun betonireunan takaa. Bongasin vastapäisestä katsomosta Suomen pelipaitaan pukeutuneen miehen, mutta muuten suomalaisedustus oli olematonta. Herätimme huvitusta ympärillämme (ja eräs pikkupoika taisi myös vähän pelätä meitä) panemalla kaikki äänivaramme peliin kannustaaksemme Suomea. Kotijoukkueen kannustus sen sijaan oli lähes olematonta. Ensimmäisen erän yleisö istui hiljaa ja senkin jälkeen innostui kannustamaan - ei suinkaan Kanadan joukkuetta kokonaisuutena - vaan omaa poikaansa Martin St. Louisia. Erikoista. Vaikka ehkä se on tyypillistä nimenomaan Québecille, Kanadahan on heille vähän kuin ulkovalta. Ottelun jälkeen ympärillämme olevat ihmiset kättelivät meitä eksoottisia olioita reilun pelin hengessä.

Jääkiekon seuraamisessa paikan päällä on oma viehätyksensä, mutta kieltämättä jäin kaipaamaan hidastuksia, lähikuvia ja Mertarannan tasaista papatusta. Kun Suomi teki ensimmäisen maalinsa, emme olleet aivan varmoja, että mitä tapahtui, kun yleisö oli yhtä hiljaa kuin muutenkin. Vasta hetken päästä tajusimme, että kyllä se punalamppu vaan vilkkuu. Seuraavaa maalia saimmekin odottaa ottelun viimeiselle minuutille asti. Loppua kohti jännitys tiivistyi, oli rangaistuslaukausta ja maalivahdin pois ottamista ja se viime hetken kavennusmaali, mutta Kanada oli silti parempi. Vehanen ei vakuuttanut maalivahtina, Suomen ali- ja ylivoima takkusi ja kaiken kaikkiaan peli vedettiin läpi vähän vasemmalla kädellä. Tästä on pitkä matka mm-finaaliin. Eniten hämmennyin kuitenkin siitä, että suurin osa pelaajista oli minulle aivan tuntemattomia. Sen siitä saa kun ei katso lätkää kuin kerran vuodessa.

läksiäiset

Koptin kurssi on vihdoin ohi. Paljon olen toki oppinut vuoden aikana, mutta käännösharjoitukset ovat toisinaan olleet niin vaikeita, että niihin on uponnut tuhottomasti aikaa ja välillä luennot ovat olleet puuduttavan tylsiä. Herr Funk tietää koptista niin paljon, että selostaa meille epäolennaisiakin detaljeja huomaamatta, ettei ole kertonut perussääntöjä, vaikkapa että miten kyseisen murteen perfektin taivutus eroaa muista koptin murteista. Kuulemistamme legendoista poiketen Funk ei ole kertaakaan huutanut ja äyskinyt meille tai haukkunut meitä tyhmiksi. Oletan sen tarkoittavan, että olemme olleet hyvää opiskelija-ainesta...

Eilisen viimeisen luennon päätteeksi luokkaan astui sovitusti joukko Funkin entisiä oppilaita ja työtovereita kantaen pöytää, johon oli aseteltu kakku ja kuohuviinit sekä onnittelukortti. Juhlakalu itse ei pitänyt tapahtumaa huomioimisen arvoisena ja arveli vielä tulevaisuudessa opettavansakin, jos projektilta vaan löytyy rahaa. Mikä ei siis tällä hetkellä näytä kovin todennäköiseltä. Kun eräs opiskelija kohotti maljaa ja sanoi koptiksi "terveydeksi", Funk käyttäytyi erittäin funkmaisesti tarttuen liituun ja demonstroiden taululle, miten kyseinen sana kirjoitettaisiin sillä murteella, jota olimme juuri opiskelleet. Siis ouJaeIte vaan kaikille!