lost in translation

Viime aikoina on tullut käytyä Turussa tutkijakoulun symposiumissa, äänestettyä ja puisteltua päätä Perussuomalaisten menestykselle. Mutta ei siitä sen enempää. Tällä kertaa mielen päällä on kieli. Käytän nykyisin enklantia päivittäin, mutten tiedä, onko se siitä erityisemmin parantunut. Romanialaisen kanssa tulee laiskaksi, se kun puhuu niin hassulla aksentilla ettei itsekään jaksa skarpata. Ja yleensä meillä on aukkoja sanastossa samojen ilmauksien kohdalla, jolloin joitakin sanoja ei tule koskaan tarkistettua kun toisen epämääräisistä selitysyrityksistä jo tajuaa, mistä asiasta on kyse. Sama pätee molemmin puolin. Sitten toisaalta suomen kielessä on paljon ilmaisuja, jotka eivät taivu muille kielille. Niitä voi kyllä selittää laveasti kiertoilmaisuin (on muuten ihan fakta, että käännösteksti on aina pitempi kuin alkukielinen, käänsipä sitten kummalle kielelle tahansa), mutta yleensä suomenkieliseen sanaan liittyy kuitenkin jokin lataus, joka katoaa käännettäessä. Suomen kielessä on ihastuttavan paljon kuvailevia sanoja ja kaiken kukkuraksi mahdollisuus johtaa yhdestä sanasta uusia lähes loputtomiin (vrt. Käpylä -> käpyläläinen -> käpyläläisyys -> käpyläläistyä). Huvikseni kokosin listaa mieleeni juolahtaneista ilmaisuista, joiden kääntäminen on haasteellista:

änkyrä
tönkkösuolattu
pystyynkuollut
pohjanmaa
kaamos
pelimanni
humputella
lotrata
kaihoisa
pönöttää
imelletty perunalaatikko
talkkuna
patsastella
kaveri (erotuksena ystävälle)
myrtynyt
saunatonttu
puskaraiskaaja
luimistella
lymyillä
ankkalammikko (suomenruotsalaismerkityksessä)

Tuleeko teille mieleen muita ilmaisuja, joiden pitäisi olla tällä listalla? Tai löytyykö jollekin noista ylläolevista iskevä englanninnos?

On myös joitain niin kulttuurisidonnaisia sanontoja, että muunmaalaiset eivät niitä käsitä. Yritin joskus kysyä joltakin jenkiltä, että miten teillä sanotaan "väki vähenee, pidot paranee"? Sain osakseni oudoksuvan katseen ja vastauksen, ettei sellaista ole. Amerikkalaisille on olemassa vain "the more the merrier!"

matkailun avartavasta vaikutuksesta

Matkoja ja matkustajia on ainakin kolmenlaisia. Ensinnakin on pakettimatkoja. Naille matkustajille on samantekevaa, minne matka suuntautuu, kunhan siella on lamminta ja olut on halpaa. Viikko kuluu uima-altaalla ja ravintolassa, jonne ensimmaisena iltana tuli eksyttya (ja jossa on mieluusti suomenkielinen ruokalista). Ehka kaydaan jollakin hotellin tarjoamalla paivaretkella eli vietetaan pari tuntia bussissa, raahustetaan oppaan perassa rauniokierros lapi ja kaydaan paikallisessa baarissa oluella. Kotiin tultua sukulaisille ja tuttaville esitellaan uima-allaskuvia, joista nakyy hienosti ihon asteittainen palaminen ja kehutaan, miten hieno paikka Turkki/Kreikka/Kanarian saaret/Egypti onkaan.

Sitten on tyomatkailijoita, joille on yhta lailla aivan sama mihin maahan paatyy, kunhan lentojen aikataulut ovat sopivat ja kentalla paasee turvatarkastuksesta lapi jonottamatta. Perilla tyomatkailija tutustuu pakettimatkailijan tavoin lahinna hotelliinsa josta kasin matkustaa taksilla seminaari- tai palaveripaikkaan.

Kolmas ryhma ovat reppumatkailijat, jotka aanekkaimmin toistavat matkailu avartaa -mantraa ja pitavat itseaan vahan parempina kuin vahemman matkustavia kanssaihmisiaan. He kiertavat kaukaa itsestaanselvat lomakohteet ja kaihtavat viimeiseen asti hotellien ja matkatoimistojen jarjestamia retkia nahtavyyksiin. Niihin pitaa paasta omin neuvoin, paljon suuremmalla vaivalla, jotta kohde tuntuisi autenttisemmalta, vaikka vieressa turisteja rantautuisikin samaan aikaan viidesta eri ilmastoidusta bussista. Reppumatkailijat eivat ole valmiita maksamaan mistaan, mutta valittavat silti hotellin huonosta tasosta. Reppumatkailijoiden mielesta paikalliset ihmiset ovat aina ihanan ystavallisia ja vieraanvaraisia. Kotiin palattuaan he jarjestavat matkakuvat diaesitykseksi tietokoneelleen, kertovat mielellaan anekdootteja eksoottisista ja jannittavista tapahtumista ja huokailevat, kuinka paasivat hetkeksi matkakohteensa paikalliseen elamaan sisalle.

Silti turisti on aina turisti ja kuukausi jossakin muussa maassa jattaa hanet yhta kaikki ulkopuoliseksi, vaikka kuinka olisikin matkaa tehty paikallisin kulkuneuvoin. Itse asiassa lyhyt visiitti vieraaseen kulttuuriin voi vain vahvistaa ennakkoluuloja siita. Esimerkiksi vaikka se, etta egyptilaiset ovat epaluotettavia ja rahanahneita. En osaa kielta enka tunne kulttuuria enka siksi osaa aina kayttaytya niin kuin olisi suotavaa. Ja kun totun siihen, etta kadulla minua lahestytaan joko kaupittelu- tai iskumielessa, niin suhtaudun lahtokohtaisesti epaluuloisesti jokaiseen, joka pyrkii ottamaan kontaktia. Paikalliset eivat tunne minua sen enempaa kuin minakaan heita, joten heille edustan yhta lailla stereotyyppista lansimaista turistia, jolla on rahaa vaikka yrittaakin pihdata sita ja joka suhtautuu paikallisiin ylenkatsoen. Usein tama onkin totuus. Samalla tavalla paikalliset pitavat turistia vahan tyhmana, kun se ei osaa arabiaa ja turisti paivittelee torppoja egyptilaisia, jotka eivat osaa englantia mutta toistavat silti jees jees. Sivumennen sanoen mielestani on outoa, etta viikon aikana en Kairossa tormannyt yhteenkaan taksikuskiin, joka olisi osannut englantia edes sen vertaa, etta olisi ymmartanyt tarkeimpien nahtavyyksien englanninkieliset nimet. Kun katujen nimetkaan yksinaan eivat valttamatta sano kuskille mitaan, on taksiin astuessa aina kaytettava luovuutta, joka ikista osaamaansa arabiankielista sanaa ja paljon elekielta. Joskus kuskin silmissa nakee valahdyksen, kun han pohtii paljonko rahaa voi kiskoa typerilta turisteilta. Paras keino on kieltaytya neuvottelemasta hinnasta ja lykata sopivaksi katsomansa summa kuskin kateen kyydista poistuessa. Aina se ei onnistu, vaan kuski itsepaisesti hieroo hintaa ajaessaan. Kerran minut jatettiin tien sivuun, kun kuski pyysi tuplahintaa matkasta keskustasta majapaikkaan ja kieltaydyin maksamasta enempaa kuin normaalitaksan. Eniten ottaa paahan, jos annan tippia (olemattomasta) palvelusta, jota en ole edes pyytanyt tai halunnut ja tipin vastaanottaja on tyytymaton saamansa summaan. Tapanani ei edes ole pihistella tippien suuruudessa.

Taman matkan aikana ainoat kontaktit paikallisiin ovat olleet taksikuskit, tarjoilijat ja hotellien tyontekijat. Kairolaiset taksikuskit ovat jarjestaan toykeita eivatka selvasti pida ulkomaalaisista. Kaksi jalkimmaista ryhmaa pyrkivat enimmakseen olemaan ystavallisia, olenhan sentaan maksava asiakas. Ostettu ystavallisyys ei kuitenkaan paljoa lammita enka niin ollen voi tarjota tarinoita paikallisten ylitsevuotavan lampimasta asenteesta ulkomaalaisia kohtaan. Toisaalta kuinka moni meistakaan Suomessa rientaa juttelemaan mukavia turistin kanssa saati kutsumaan hanta kotiimme teelle? Valinpitamattomyys sallittakoon yhta lailla egyptilaisille kuin suomalaisillekin. Egyptissa valinpitamattomyys muuntautuu tosin toisinaan vihamielisyydeksi, joka kulminoituu silmittomina vakivallantekoina turisteja kohtaan. Vuoden 1997 Luxorin veriloylyn jalkeen maassa vallitsi vereton viisivuotiskausi, mutta siita lahtien kuolettavia terrori-iskuja on ollut taas lahes vuosittain. Usein niissa kylla menehtyy enemman egyptilaisia kuin turisteja. Turvajarjestelyt ovat usein nayttavia, esimerkiksi Egyptilaiseen museoon Kairossa kuljetaan kaksien lapivalaisulaitteiden ja metallinpaljastinten lapi ja itse museorakennusta lahestyttaessakin jo pitaa kulkea poliisin tiesulkujen lapi. Toisaalta monissa paikoissa metallinpaljastin piippaa jokaisen kohdalla eika ketaan silti tarkasteta.

Tama postaus taitaa antaa Egyptista vahan turhan synkan kuvan. Seuraavalla kerralla lupaan kertoa kuvien kera hienoista asioista, joita on tullut nahtya. Huomaan olevani reppumatkailijan snobimpi - tai yksinkertaisesti varttuneempi - versio, joka on valmis maksamaan vahan ekstraa mukavuudesta, kuten lentomatkasta 18 tunnin junamatkan sijaan tai langattomasta internetyhteydesta ja joka ei ole niin kiinnostunut sukeltamaan paikalliseen elamaan kuin valikoiden tutustumaan siihen, mika itsea eniten kiinnostaa.

arkista aherrusta

Uuden lukukauden alkaessa olen aina täynnä tarmoa ja suuria suunnitelmia, jotka eivät yleensä realisoidu ihan siinä määrin kuin ajattelin. Tai ainakaan tehokkuustaso ei pysy yhtä korkealla koko lukukautta. Aloitin jälleen kerran lupaavasti: olen kirjoittanut rästiin jääneen esseen sekä kirja-arvostelun ja luonnostellut artikkelia, joka tulee toiseutta antiikin maailmassa käsittelevään kirjaan. Koptin luentokin alkoi jälleen, joskin nukuin puolet siitä. Joskus on vain hetkiä, jolloin hereillä pysyminen on miltei mahdotonta ja sellainen oli juuri kun luento alkoi. Voitte arvata, että jos opiskelijoita on vain kolme, niin yhden nuokkuminen on aika näkyvää ja kyllä Herr Funk sitä kommentoikin... Tauolla kävin hakemassa kahvia ja läpsimässä itseäni poskille, niin että toinen puolitoistatuntinen meni lopulta hyvin. Funk osaa pahimmillaan olla äärimmäisen kuiva ja tuntuu siltä, että se puhuu enimmäkseen itselleen eikä muille. Ensi viikolla täytyy yrittää palauttaa mieleen, mitä opin syksyn aikana syyriasta ja ryhtyä jälleen käännöspuuhiin. Näiden lisäksi iltalukemistooni kuuluu myös romanian opiskelua. Romanialaisen sukulaiset eivät puhu lainkaan englantia ja kovin mielelläni haluaisin kyetä kommunikoimaan heidän kanssaan muutenkin kuin hymyilemällä ja nyökyttelemällä, mikä on pääasiallisin tapani viestiä unkarilaisen kälyni isovanhempia tavatessa. Tilasin netistä oppikirjan ja olen jo menossa verbien taivutuksessa. Romania kuuluu romaanisiin kieliin eli toisin kuin muut itä-Euroopan maiden kielet se on kehittynyt suoraan latinan pohjalta. Sitä äännetään samoin kuin kirjoitetaan, mikä on suomalaiselle ilahduttavaa. Itse asiassa pelkästään ranskan ja latinan opintojen pohjalta romaniaa pystyy jo auttavasti lukemaan ja puheestakin saa napattua yllättävän paljon sanoja.

Projektimme täällä on suorittanut merkittävän kulttuuriteon ja julkaissut yksissä kansissa ranskankieliset käännökset kaikista Nag Hammadin kirjaston teksteistä. Sitä juhlistettiin niin näyttävästi kuin yliopistolla kyetään eli järjestettiin cocktail-tilaisuus kutsuvieraille (erinomainen buffet-tarjoilu) ja sen jälkeen avoin yleisöluento aiheesta (kenen nerokas idea oli tarjota ensin cocktailit ja sitten kahden tunnin luento?). Luento oli turhan yleistajuinen ja perusteellinen, että sitä oli jaksanut seurata kohteliaasti kaikki 120 minuuttia, joten kolmen hengen seurueemme liukeni jo vartin jälkeen varauloskäynnin kautta äänettömästi ulos. Juhlat on taas juhlittu vähäksi aikaa ja arki jatkuu jälleen hiljaisena. Talvi on hiljentänyt kaupungin kokonaan tai kenties kaikki vain keräävät voimia tulevan kesän 400-vuotishulinoihin, mutta juuri nyt täällä ei tapahdu niin maan mitään. Hollywoodin käsikirjoittajien lakkokin on keskeyttänyt suosikkitelevisiosarjani, mutta onneksi sentään netistä löytyy vanhoja tuotantokausia, joita en ole vielä nähnyt.

eläviä ja kuolleita kieliä

Hermo menee syyrian kanssa! Takana on kaksi oppituntia ja nyt pitäisi kääntää muutamia lyhyitä lauseita, mutta koko kieli näyttää edelleen kärpäsenkakalta. Heprea on paljon loogisemman näköistä, sillä siinä kirjaimet sentään kirjoitetaan erikseen. Syyriassa ne taas sidotaan toisiinsa ja kun jotkut kirjaimet ovat lähinnä pisteitä tai aaltoviivoja ja muutamat kirjaimet tuntuvat eroavan toisistaan lähinnä kokonsa puolesta, vaatii pelkkä kirjainten tunnistaminen tulkintaa. En onnistu löytämään etsimiäni sanoja sanastosta, jonka opettaja minulle kopioi. On muutenkin turhauttavaa kääntää syyriaa ranskaksi ja turhautumisen määrää kasvattaa entisestään sanasto, joka ei suinkaan ole syyria-englanti tai syyria-ranska, vaan syyria-latina. Wtf?! Jostakin passiivisen muistin syövereistä pulpahtelee aika ajoin esiin ammoin oppimiani heprean sanoja, jotka ovat syyrian kielessä suurin piirtein samoja. Se sentään vähän piristää, kuten lupaus siitä, että kielioppi on simppeliä. Olen muuten ainoa opiskelija tällä kurssilla, joten on pakko tehdä kotitehtävät huolella tai seuraavasta oppitunnista ei tule mitään.

Koptin kurssilla on leppoisampaa, kun kielen perusteet on jo ennestään hallussa. On hauskaa lukea vaihteen vuoksi muitakin kuin hämyjä gnostilaisia tekstejä. Viime kerralla lukaisimme kirjeen, jonka joku Joona oli raapustanut jollekin Iisakille. Joona kertoi olevansa estynyt tulemaan etelään ja lähetti siksi rahaa kirjeen mukana. Rahalla hän neuvoi ostamaan jauhoja ja käyttämään loput johonkin uskonnolliseen vaatekappaleeseen. Hatren välityksellä hän kertoi lähettäneensä "ne kolme", ei aavistustakaan mitä. Sitten Hatre itse tarttuu kynään ja suoltaa omat terveisensä Iisakille. Ajatelkaa, jos 1500 vuoden päästä joku istuu oppitunnilla lukemassa satunnaista postikorttia tai sähköpostiviestiä 2000-luvun Suomesta ja keskustelee sen tarkoituksesta? Tänään jätämme Iisakin, Joonan ja Hatren omaan rauhaansa ja siirrymme lukemaan legendaa Joosefin kuolemasta. Sen jälkeen menen syömään libanonilaiseen ravintolaan, sillä jostain kumman syystä iski äkillinen himo Lähi-idän ruokaan.

kielipuoli

"Joko ranska sujuu?" on vakiokysymys, joka Suomesta heitetään. Vastaan nyt kaikille samalla kertaa, että ei ihan vielä. Ranskaksi olen vähäpuheinen ja lauseeni muutaman sanan mittaisia, joten sillä ei ihan pidetä keskustelua yllä. Osaan muotoilla kysymyksiä, mutta vastausta kuunnellessa ilmeeni usein paljastaa, että sanoma ei ihan mene perille. Toisinaan juoksen mieluummin karkuun kuin heittäydyn kepeään small talkiin vieraan ihmisen kanssa, kun en kuitenkaan ymmärrä mitä se sanoo ja on äärettömän turhauttavaa, kun ei osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi. Muutun ihan toiseksi ihmiseksi, vilkkaammaksi ja vapautuneemmaksi heti, kun saan puhua englantia. Englanniksi keskustelemista en olekaan arastellut enää aikoihin, vaikken aina olekaan erityisen sujuva. On vaikeaa olla nokkela ja hauska vieraalla kielellä. Englanniksi kykenen sentään sutkauttelemaan ja keksimään jopa sanaleikkejä, mutta ranskaksi olen umpitampio.

Työkavereiden kanssa puhun enimmäkseen englantia. Kauppareissuista selviän - yleensä - ranskaksi. Luennot tulee tietenkin kuunneltua ja enimmäkseen ymmärrettyäkin ranskaksi, joskin tuntuu hieman koomiselta, että suomalainen ja synkkä romanialainen takeltelevat koptin käännöksiä ranskaksi itäsaksalaiselle professorille, joka itsekin joutuu välillä turvautumaan kurssin ainoan natiivin apuun ranskan suhteen.

Eilen tuli käytyä ensimmäistä kertaa elokuvissa. Kun québeciläisiä elokuvia näytetään Ranskassa, niissä on yleensä tekstitykset, jotta ranskalaiset ymmärtäisivät kaukaisten serkkujensa mokellusta. Nyt tätä ylellisyyttä ei tietenkään ollut tarjolla. Täytyy sanoa, että en tajunnut dialogista juuri mitään, mutta pelkästään kuvallista kerrontaa seuraamalla pysyi juuri ja juuri kärryillä. Onneksi kyseessä ei ollut mikään elämää suurempi taide-elokuva.