My kind of a book store

Blogi on taas saanut vaipua unholaan. Kuvaavaa on, että blogin osoite ei rävähtänyt osoitekenttään parin ensimmäisen kirjaimen jälkeen, niin kuin on asian laita kaikkien usein vierailemieni sivustojen kanssa, sillä en ole kertaakaan edes käynyt blogissani sitten uuden koneen hankkimisen. Edellinen, Kanadaan lähtiessä hankittu läppäri väsyi elämään. Onneksi ei aivan yllättäen, niin että ehdin kopsata talteen kaikki tiedostoni. Tilalla on punakuorinen Samsung, jonka nopea käynnistyminen jaksaa lämmittää sydäntä joka päivä.

Jottei tämä menisi aivan turhaksi jaaritteluksi, niin kirjaan tässä itsellenikin ylös yhden Lontoon parhaimmista ajanviettopaikoista. Notting Hill itsessään on hirmuisen söpö (niin kauan kuin sinne ei eksy lauantaina) ja sen putiikeissa on helppo notkua tuntikaupalla, mutta omalta osaltani sen ehdottomin kohokohta on ruokakirjakauppa, jolla on niinkin mielikuvituksellinen nimi kuin Books for Cooks. Liike itsessään on pieni, mutta ruoka-aiheista kirjallisuutta romaaneista keittokirjoihin on silti hämmästyttävän kattavasti. Sanottakoon tässä välissä, että en ole mikään kirjafriikki. Kannatan kirjastoja enkä osta omaksi juuri ollenkaan kirjoja, tutkimuskirjallisuutta lukuunottamatta. Juuri tilitin ystävälle, miten kirjamessut saavat aikaan omituista salaista syyllisyyttä siitä, että en jaksa innostua tapahtumasta, jossa voi ostaa kirjoja - ja päästäkseen ostamaan kirjoja pitää maksaa pääsymaksu. Hyvänen aika, pitäisihän jokaisen akateemisen kirjojen parissa pyörivän henkilön kiihkoilla kirjamessusta puoli vuotta ennen ja jälkeen. Vaan en minä. Siksi onkin aina mainitsemisen arvoista, jos tulen kaupasta ulos kirja kainalossa. Tässä tapauksessa se oli ranskalainen keittokirja (siis ranskalaista keittiötä käsittelevä, jonka kielenä on englanti). Kesäisen Ranskan-matkan jälkeen päätimme pyhästi opetella kokkaamaan yhtä ihania ruokia ja sen suhteen tuo kirja on osoittautunut nappiostokseksi. Resepteistä on testattu ja hyväksi havaittu jo ainakin sipulikeitto, Burgundinpata, pinaatilla ja kinkulla täytetty vasikanpaisti madeirakastikkeen kera, Hollandaise-kastike ja crème brulée.

Ruokakirjakaupan viehätystä lisäsi se, että kaupan perällä saattoi levähtää pöytien ääressä nauttien samalla kahvia ja kaupan testikeittiössä tehtyjä leivonnaisia. Yläkerrassa järjestetään kuulema kokkauskurssejakin, harmi vaan, että ne alkoivat vasta kun olimme jo takaisin kotimaassa.

Kuplivassa kaupungissa osa I

Epernayn turisti-infossa oli tällainen kokoelma kaikista seudun shamppanjamerkeistä

Mistä lähtien shamppanjasta tuli se juttu? Omassa kaveripiirissäni näin tapahtui kolmenkympin korvilla. Yhtäkkiä lahjaksi ei enää kannettukaan Henkelliä tai muita halppiskuohareita vaan aitoa shamppanjaa. Shamppanja on oiva varallisuustason kasvun mittari. Sitä ryhdytään ostamaan siinä vaiheessa kun opiskelijamaailmasta on siirrytty työelämään ja asuntolainasta huolimatta ei enää tarvitse arpoa ostaisiko kuuden vai seitsemän euron punkkua (tai mistä minä tiedän miten nykyopiskelijat elävät, teineilläkin kun tuntuu olevan ökykalliita brändikäsilaukkuja). Itse olin pitkään sitä mieltä, että minun ei kannata rahojani tuhlata shamppanjaan, kun en kuitenkaan erota sitä kuohuviinistä. Voi hyvänen aika, sehän on vähän kuin sanoisi ettei Saarioisten kumipitsaa aidossa kiviuunissa valmistetusta, juuri oikeanlaisella sitkolla ja rapeudella varustetun pohjan päälle aidoista raaka-aineista kasattua pizzaa. Toki shamppanjoissakin on eroja. Huonoimmat ovat (melkein) yhtä huonoja kuin halvat kuohuviinit. Ja toisinpäin: laadukas kuohuviini on shamppanjan veroista, mutta valitettavasti myös hinnaltaan samoissa lukemissa.

Sen lisäksi, että viime vuosina shamppanjaa on kertynyt lahjaksi keskiluokkaistuvilta tovereiltani, olen päässyt sen makuun Bar Groteskin shamppanjatiistailla. Lasillinen Pol Rogeria irtoaa vitosella eli pullollinen maksaa kympin vähemmän kuin alkoholin monopoliyhtiössä. Kerrassaan ihastuttava juoma! Jos osaisin viinislangia, tähän tulisi lista kuvailevia adjektiiveja, mutta nenääni ja makunystyröitäni ei ole harjaannutettu nahkan, tallin ja mustekynän erotteluun viinistä, joitakin esimerkkejä mainitakseni. Groteskin tiistai-illoissa kehkeytyi ajatus suunnata auto myös shamppanjan synnyinsijoille Champagneen ja shamppanjapääkaupungiksi tituleerattuun Epernayhyn.

Epernayssa majoituimme periranskalaisessa pikkuhotellissa, jonka puistonäkymään ja kylpyammeeseen olimme kovin ihastuneita viidakkohenkisestä sisustustyylistä huolimatta. Heti saavuttuamme söimme myöhäisen pikalounaan (kaupungilla on kokoa sen verran, että sieltä jopa löytyi koko iltapäivän ruokaa tarjoavia bistroja) ja säntäsimme sitten tutustumaan Moet & Chandonin shamppanjataloon. Avenue de la Champagnen varrella komeilevista lukaaleista saaattoi päätellä, että täällä kasvaa Ranskan viinituotannon Raha. Kierros shamppanjakellareissa kesti tunnin, sisälsi perusteellisen opastuksen shamppanjanvalmistukseen ja päättyi lasilliseen talon shamppanjaa. Kierros oli toki vaikuttava, mutta kovin markkinahenkinen. Lukemat olivat hengästyttäviä: maanalaisissa kellareissa muhii sata miljoonaa pulloa shamppanjaa ja pelkkä vuosituotanto on 26 miljoonaa pulloa. Yhtiö onkin maailman suurimpia shamppanjantuottajia ja konsernin Moet-Hennessy Louis Vuitton liikevaihto huima. Jotenkin näin jättiläismäinen koneisto ei tuntunut kovin sympaattiselta. Opas selitti ylpeänä, että firman periaatteisiin kuuluu valmistaa täsmälleen samanlaista shamppanjaa vuodesta toiseen, joten kypsytystä ei enää tehdä tammitynnyreissä, joista saattaisi irrota aromeja. Tasalaatuisuus on ehkä jossain määrin hyve, mutta onko ketään muuta, jonka mielestä on kiva ajatus, että eri vuosikerrat maistuvat hieman erilaisilta ja että persoonallisuus ei ole pahasta? Moet&Chandon on luvalla sanoen hieman tylsä shamppanja - ja pahasti ylihinnoiteltu.

Champagnen-visiitillämme opimme, että hyvää shamppanjaa voi saada viidellätoista eurolla, jos kyseessä on pieni ja tuntemattomampi shamppanjatalo, joka ei ole kiinnostunut panostamaan aggressiiviseen markkinointiin. Seuraavana aamuna käväisimme Moet&Chandonin naapurissa Achille Princierin maistelutiloissa. Heidän vuosituotantonsa on vain 30 000 pulloa, sillä omistaja ei kuulema halua massiivisempaa tuotantoa eikä sitä, että heidän shamppanjansa päätyisi markettien hyllyille ja siksi suurin osa rypälesadosta myydään muille yhtiöille (todennäköisesti iso osa juuri naapuriin, jonka oma viljelykapasiteetti ei kata tuotantomääriä). Epernayn jokaisessa ravintolassa oli shamppanjalista, jolta saattoi valita ruokajuomaksi minulle tuntemattomia, mutta ravintolan hyväksi havaitsemia merkkejä, erittäin kohtuullisella hinnalla. Eräässä baarissa oli jopa lista shamppanjoista, joita saattoi ostaa mukaan - jäähdytettynä toki - myöhään yöhön asti. Epernayhyn mars, jos shamppanja on mieleesi! Tai shamppanja yhdistettynä ostereihin, ankanrintaan ja paahtovanukkaaseen...

Burgundinpataa ja amatööriviiniturismia

Alsacen jälkeen matkasimme kolmisensataa kilometriä etelään, Burgundyn alueelle. Ensi-ihastuksen jälkeen olimme jo alkaneet panna merkille periranskalaisia kliseitä ja omituisuuksia. Jos asuisin tässä maassa, repisin varmasti hiuksiani aukioloaikojen suhteen. Useimmat liikkeet ovat auki aamulla puoleenpäivään asti ja sitten taas kahdesta eteenpäin noin kuuteen tai seitsemään. Iltapäivällä on siis parin tunnin tauko ja silloin mikään ei liiku. Suurin osa liikkeistä on myös kiinni koko maanantaina. Toisaalta myös sunnuntaina lappu oli luukulla monessa paikassa. Ja ainakin Ammerschwirissä kaikkialla oli kuollutta torstai-iltapäivänä, sillä silloin oli kirkonmenot. Lopputulokseksi tuntuu jäävän se, että ranskalaiset työskentelevät noin puoli päivää viikossa. Muulloin sitten syödään, mutta nälkä saa tulla vain tiettyinä kellonaikoina, tarkalleen ottaen klo 12-14 ja 19-22. Muina aikoina on aivan turha kuvitella saavansa ruokaa, ainakaan pienemmissä paikoissa, joissa ei ole roskaruokaravintoloita tai koko päivän auki olevia kulmajuottoloita. Saman ilmiöön törmäsimme viime kesänä myös Italiassa. Ei kuulkaa ole mukavaa saapua nälkäisenä vieraalle paikkakunnalle ja todeta, että syötävää ei yksinkertaisesti ole tarjolla missään. Mitäs menit missaamaan virallisen ruoka-ajan.

Ranskassa ihmiset ihan oikeasti kävelevät kadulla kainalossaan patonki, josta napsaistaan välillä pala suuhun. Leivät ja leivokset ovat maailman parhaita, totta kai. Jos tulee tarve käydä ostamassa patonki, auton voi näppärästi pysäköidä esimerkiksi keskelle katua, kääntyvien kaistalle. Hätävilkut vaan päälle ja ostoksille.

Muistan yliopiston ranskan kielen keskustelukurssilta opettajan turhautumisen, kun hän yritti saada mykän suomalaisjoukon keskustelemaan eloisasti. Hän yritti saada meidät tajuamaan, että Ranskassa on epäkohteliasta olla hiljaa. Jo lapsesta asti ihmisiä kannustetaan muodostamaan omia mielipiteitä ja tuomaan niitä koko ajan esille. Toisten päälle puhuminen ei ole epäkohteliasta, vaan totuttu käytäntö. Mielipiteitä ihmisillä tosiaan tuntui olevan. Todistimme bistrossa lounasaikaan, kuinka naapuripöydässä keskusteltiin vilkkaasti politiikasta. Viereisessä pöydässä ruokaileva mies oli sen sijaan sitä mieltä, että naapuripöydässä esitettiin vääränlaisia mielipiteitä, joten hän ryhtyi riitelemään kiivaasti näiden itselleen ventovieraiden kanssa. Käsirysyksi tilanne ei sentään mennyt, mutta en voisi kuuna päivänä kuvitella, että näkisin samanlaisen tilanteen Suomessa. Sivumennen sanoen testasimme lounaaksi burgundinpataa, olimmehan sen synnyinseudulla. Riemukseni sain todeta, että viime talvena itse hauduttamani burgundinpata oli maukkaampaa. Osaan siis tehdä jotakin ruokaa paremmin kuin ranskalaiset (tai ainakin ranskalaisen väsähtäneen perusbistron kokki). Samana iltana opimme myös, että kaikki Michelin-oppaassa mainitut ravintolat eivät tarjoa erinomaista ruokaa. Samanlaista kuivaa kanaa ja riisiä saa yliopistoruokalastakin.


Matkakohteidemme perusteella olemme niin sanottuja viinituristeja. Itse kutsuisin meitä amatööriviinituristeiksi, sillä emme tiedä viineistä yhtään mitään joitakin satunnaisia lehtijutuista mieleen jääneitä knoppeja lukuun ottamatta. Olemme myös aika eri ikäryhmää kuin muut viinituristit. Joka ikisellä viinitilalla olemme olleet ne nuorimmat vieraat. Muut ovat enimmäkseen eläkeläisiä, joko pariskunnittain tai iloisesti bussilla matkustavina ryhminä. Amatööriyteni paljastuu siinäkin, että tökkäsin sormella karttaan ja sanoin ”Burgundy, siellä tehdään punaviiniä, mennään sinne”. En vaivautunut ottamaan selvää, että Burgundyssä viljellään vain ja ainoastaan pinot noir –rypälelajiketta. Minä inhoan pinot noiria ja paljastan siten rahvaanomaisen makuni. Muistelen, että Sideways-elokuvassa pinot noiria ylistettiin rypäleistä jaloimmaksi, joka on erityisen herkkä ja menestyy siksi vain tietyillä alueilla ja oikeassa hoidossa. Ehkä on niin, mutta minun makuuni halvimmat pinot noirit ovat vetisen mehumaisia ja Burgundyn kalliit versiot kiristävät suuta ja syövyttävät vatsalaukun. Sitkeästi yritin maistella niitä eri paikoissa, kunnes lausuin tuomioni ja olin tyytyväinen, että piipahdimme alueella vain kaksi päivää. Sen lisäksi, että en pidä alueen punaviinien mausta, ne ovat järkyttävän kalliita. Ensimmäisestä maistelussa jossakin prameassa linnassa Aloxe-Cortonissa hipsimme vähin äänin pois, kun näimme hinnat, jotka pyörivät keskimäärin viidenkympin tienoilla. Seuraavasta paikasta ostimme yhden parinkympin punkun mukaamme vain siksi, että tilan omistaja, yli kahdeksankymppinen setä, oli niin hellyyttävä ja vaimokin vielä pyörätuolissa. Kolmas paikka osoittautui englantilaisen viiniammattilaisen pyörittämäksi ja sieltä ostimme herkullista Chateauneuf-du-Papea, jota tuotetaan siis useita satoja kilometrejä Burgyndysta etelämpänä. Seuraavalla kerralla täytynee tehdä toivioretki sinne. Maisteluiden huipennus – ja kovin koettelemus vatsahapoille – oli kuitenkin Beaunen kaupungissa entisen kirkon tiloissa toimiva viinikellari, jossa sai kymmenen euron pääsymaksua vastaan maistaa viittätoista eri Burgundyn punaviiniä. Se oli ihan riittävästi.

Alsassilaista idylliä

Romanian sietämättömät helteet jäivät taakse Itävaltaan matkatessa ja ilmasto alkoi muistuttaa erehdyttävästi tyypillistä suomalaista kesäsäätä. Sama sateinen ja kolea sää jatkui myös Ranskan puolella, mutta se tuntui nyt täysin sivuseikalta. Tämä on minun maani, oi kyllä!

Ensimmäinen konkreettinen ero Saksaan ja Itävaltaan nähden rajan ylitettyämme oli liikenneympyröiden moninkertaistuminen. Rajalta majapaikkaamme oli nelisenkymmentä kilometriä ja matkan varrella vähintään yhtä monta liikenneympyrää. Pian alkoivat myös viinitarhat, olimmehan saavuttaneet Alsacen kuuluisan viinialueen. Majapaikan olin valinnut melko arpomalla löydettyäni googlesta ranskalaisen nettisivuston, jossa oli listattu B&B-paikkoja ympäri maata. Rajasin vain alueen ja sen jälkeen selailin paikkoja, jotka sopivat budjettiin ja jotka näyttivät lupaavilta. Päädyimme pieneen maalaiskylään nimeltä Ammerschwir ja sen parempaa valintaa emme olisi voineet tehdä aluetta tuntienkaan. On kuin olisimme pudonneet ajassa parisataa vuotta taaksepäin. Kylä on täynnä värikkäitä keskiaikaisia taloja ja päällimmäisenä vallitsee rikkumaton rauha – turistit kansoittavat muutaman kilometrin päässä sijaitsevat matkaoppaiden mainostamat kohteet Ribeauvillen ja Riquewihrin. Täällä vieraita on niin vähän, että jokainen kyläläinen tervehtii meitä vastaan tullessaan. Viereisen kaupunginportin katon päällä asuu haikara. Kieli soljuu mukavasti eikä samanlaista kynnystä ranskan puhumiseen jostain syystä ole kuin Québecissä. Lieneekö syynä ymmärrettävämpi murre.




Helsingissä on vain kourallinen Michelin-tähden saaneita ravintoloita, eikä meillä ole ikinä varaa niihin. Tiesin toki, että Michelin-ravintolat ovat keskittyneet Ranskaan, mutta hämmästykseni oli suuri, kun tästä tuhannen asukkaan kyläpahasesta löytyi jopa kaksi ravintolaa, jotka on mainittu Michelin-oppaassa. Illastimme kaksi kertaa peräkkäin niistä toisessa enkä ole kuuna päivänä syönyt yhtä hyvin! Etanoita, jänistä, piparjuuritahnaa, ankanrintaa… Järjettömän maukas ruoka tekee onnelliseksi, mutta samalla masentaa: en koskaan pysty loihtimaan itse mitään yhtä hyvää. Tai katsotaan, päätimme aloittaa harjoittelun ranskalaisen keittiön parissa kotiin palattuamme.

Ruoan lisäksi täällä on tietenkin ilahduttanut viini. Jokaisessa kadunkulmassa on paikallisen viiniyrittäjän maistelu- ja ostopiste. Maistaminen on ilmaista, mutta olemme silti ottaneet periaatteeksi ostaa aina maistelun päätteeksi yhden pullon mukaamme. Kahden päivän jäljiltä automme takakontissa on kahdeksan pulloa alsassilaista valkoviiniä, pääasiassa rieslingiä. Olen kehittynyt niin hyväksi rypäleiden tunnistamisessa, että osasin jopa sanoa ravintolan jälkiruokasorbetista, mitä rypälelajiketta siinä oli käytetty… Toisin sanoen olen maistellut paikallisia viinejä kiitettävän ahkerasti.

Onneksi otimme mukaan varsin pienet matkalaukut, jotta tavaratilaa riittää viinin hamstraamiselle. Vielä on nimittäin jäljellä Burgundy sekä Champagne.

Miss Whiskas ja muita maaseudun ihmeita

Saavuttuani Romaniaan minut vietiin melkein heti ekskursiolle maaseudulle. Matkasimme eraan tuttavamme vaimon perheen luokse noin tunnin ajomatkan paahan. Jouduin itse rattiin, silla kyseisen tuttavani kortti oli hyllytetty. Han istui itse pelkaajan paikalla antamassa ohjeita - ja pelkaamassa. Aaneen han kehui rauhallista, tarkkaavaista ja varovaista ajotyyliani, mutta ei silti halunnut antaa autoaan meille, jos ei itse ollut paikalla. Ikina ennen ei ole ajaminen ollut yhta tuskallista. Romaniassa ei riita rahaa teiden kunnossapitoon (niin kuin ei oikein mihinkaan muuhunkaan) ja sen kylla huomaa: tiet ovat kuin pommituksen jaljilta. Tuttava neuvo oli yksinkertainen: "pujottele, pujottele!" Ja minahan pujottelin kuin henkeni edesta, silla muutama kuoppa, johon osuimme tuntui munaskuissa ja pikkuauton olemattomissa jousituksissa. Lopulta paatin suosiolla tiputtaa vauhdin sellaiseksi, etta ehdin varmasti reagoida kaikkiin kuoppiin ja niinpa rekat ohittelivat minua. Nailla teilla ei ole helppoa ajaa ylinopeutta, hyva jos juuri ja juuri seitsemankympin tuntivauhtiin yltaa. Moottoriteita ei ole.


Perilla sain rentoutua matkan koettelemuksista. Talo oli vuoren juurella keskella ei mitaan, vieressa virtasi joki, jossa innokkaimmat kalastivat aamusta iltaan ja jossa kylan lehmat kayskentelivat paamaarattomasti. Illalla grillasimme. Muuratut grillit saati sitten kaasuharvelit ovat taalla tuntemattomia. Sen sijaan takapihalla oli kuoppa, johon rakennettiin nuotio. Sen jalkeen perunat valmistettiin nuotion paalla muurinpohjalettupannun tapaisessa rautapannussa, oljyssa kypsentamalla. Oli muuten ehka maailman parhaita perunoita. Niiden jalkeen grillattiin pienia kuorettomia makkaroita, jotka tunnetaan nimella "mici" ja jotka ovat vahintaan yhta suosittuja kuin meilla lenkkimakkara.


Ilta ei ollut erityisen lammin, joten muuten olisi hyvin voinut kuvitella istuvansa iltaa suomalaisella leirinuotiolla, jollei kasvillisuus olisi ollut vahan eksoottisempaa. Viinikoynnokset varjostivat terassia, kuistin vieressa kasvoi sitruunapuu ja kirsikoita kaytiin valilla poimimassa omasta puusta. Perheella oli myos kissoja ja koiria siina maarin, etta kesti hetken, ennen kuin sain ne laskettua. Lopputulos oli nelja koiraa ja kolme kissaa. Yksi kissoista oli todellinen supermalli. Perhe oli lahettanyt kuvan kissastaan eraaseen kilpailuun ja kissa oli voittanut Miss Whiskas -tittelin ja sen myota vuoden ilmaiset kissanruoat. On siina ollut postinkantajalla ihmettelemista. Postia kun ei muutenkaan tule kovin usein maaseudulle, saati sitten ovelle kannettavia kissanruokapaketteja.



Seuraavana paivana vierailimme laheisessa karhuluolassa. Se on esihistorialliselta ajalta sailynyt tippukiviluola, joka loydettiin sattumalta 1970-luvulla ja josta on sittemmin tullut suosittu nahtavyys. Luolan pituus on 1,5 km, joten siella riitti ihmettelemista. Harmi vain, kamerani ei ole riittavan tehokas, etta saisin hyvia kuvia luolan sisalta. Luola toimi muinoin karhujen pesana. Noin 20 000 vuotta sitten tapahtui jotakin, joka sulki luolan suuaukon ja niinpa 140 karhua koki kohtalonsa luolan sisalla. Karhut soivat toinen toisiaan, kunnes jaljella oli enaa vain yksi yksilo. Naiden muinaiskarhujen luut ovat nyt luolassa tippukivien seassa.

Vierailimme myos tuttavamme vanhempien luona, jotka asuivat "tassa ihan lahella". Kaytannossa piipahtamiseen meni koko paiva. Tuttavan aiti on ikonimaalari, jonka tuotoksia ihailin seinalla ja lopulta ostin yhden mukaani. Kokonaisuutena maaseutumatkailu on mielenkiintoista ja avartavaa, mutta tama cityihminen oli kylla onnellinen paastyaan takaisin kaupunkiin.

maku kuin aidossa kermassa

Olen löytänyt uuden suosikkiaamiaisen: bagelit tuorejuustolla. Olen harrastanut tätä herkkua aina Amerikan-matkoilla, mutta vasta äskettäin hoksasin, että saahan niitä yhtä lailla Kanadastakin. Montreal on itse asiassa kuulu bageleistaan siinä missä savulihastaankin, joten laadun pitäisi olla taattua jos pussin kyljessä lukee "Montreal style".

Mitään luomua nämä herkut eivät tosiaan ole, sillä parasta ennen -päiväys on vasta yli kuukauden päästä. Ihmettelen myös, että mitä maidon sekaan pistetään, kun sekin säilyy kaksi viikkoa. Tässä päivänä eräänä halusimme kermavaahtoa lettujen päälle. Romanialainen oli jo kurottamassa kohti kermavaahtovalmistetta, kun ryhdyin valistamaan häntä siitä, minkälaisia lisäainepommeja moiset spraykermavaahdot ovat: "katso nyt, tässä on selluloosakumia ja ties mitä, otetaan mieluummin aitoa kermaa". Otin käteeni vispikermapurkin ja kas - senkin tuoteseloste oli pitkä kuin nälkävuosi ja joukossa oli myös tuota selluloosakumia. Mitä se sitten ikinä lieneekään. Kahdesta epämääräisestä lisäainekasautumasta valitsimme sitten kuitenkin sen helpomman vaihtoehdon.

Romanialainen halusi myös kylmäsavulohta, joten ostimme sellaistakin lähes 100 dollarin kilohinnasta huolimatta. Heikosta dollarista huolimatta jotain saa näköjään vaihteeksi halvemmalla Suomesta.

ristiäiset

Tämännäköinen neiti oli tänään juhlakalu, kun ensimmäistä kertaa lehteilin kirkollisten toimitusten kirjaa juhlaväen edessä stola kaulassa. Ilmeisesti olin riittävän uskottava, sillä vieraat olivat aidosti hämmästyneitä kuultuaan, että tämä oli ensimmäinen toimitukseni. Kummipojallani on nyt siis pikkusisko, jota härnätä ja paijata ihan nimeltä mainiten.


Täyden palvelun ristiäisissä pappi vastaa kasteen lisäksi myös tarjoilusta ja juhlatilan siivoamisesta. Minulla on paha tapa valmistaa tarjolle kakkuja, joiden reseptejä en ole testannut etukäteen. Siinä on omat riskinsä, mutta tähän tuotokseen olin kuitenkin oikein tyytyväinen. Välissä oli sitruuna- ja valkosuklaamoussetäytteitä. Kakku on päällystetty vaahtokarkkimassalla, joka olikin haastavin osuus. Massa oli nimittäin sen verran hankalaa kaulittavaa, että taistelin sen kanssa hartiavoimin varmaan kolme varttia. Käsissäni on vieläkin kipeinä lihaksia, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Pidin silti tuon päällyksen mausta enemmän kuin marsipaanin. Koristeet pipersin sokerimassasta ja värjäsin tomuvärillä. Leivontaharrastus on melkoista välineurheilua eikä loppua näy niille kivoille ja ehdottoman tarpeellisille tarvikkeille, joita pitäisi hankkia seuraavia kokeiluja varten.

Blogitauko pääsi venähtämään pitkäksi. Inspiraatio on ollut vähän kateissa ja illat ovat kuluneet Kanadaan soitellessa ja uudesta telkkarista nauttiessa. Saati sitten muissa riennoissa, joita on riittänyt noin joka toiselle illalle. On myös tullut luettua kiinnostavia kirjoja, joiden herättämistä ajatuksista tekisi mieli kirjoittaa. Sitä siis luvassa sitten, kun seuraavan kerran avaan sanaisen arkkuni.

yhtä juhlaa

Vuosi vaihtui ja juhlakausi on taas takanapäin. Tammikuu on ehkä marraskuun jälkeen masentavin kuukausi, sillä kesään tai ylipäänsä mihinkään arjen katkaisevaan tapahtumaan on toivottoman pitkältä tuntuva aika. Kanadassa talvi saavuttaa pahimman teränsä vasta näillä main ja jatkuu ja jatkuu vielä kuukausikaupalla. Onneksi muutaman päivän päästä pääsen pakenemaan tätä pohjoisamerikkalaista Siperiaa Helsingin lämpöön. -10 astetta ei tunnu enää missään. Täällä lehdessä ohjeistetaan tehokkaimpia lumenluontitekniikoita ja kehotetaan pitämään parvekkeet puhtaina, sillä ne voivat todistetusti romahtaa lumen painosta.


Joulun tienoille kasautui yllättävän paljon sosiaalisia rientoja illalliskutsujen merkeissä. Joulua ja uutta vuotta vietimme romanialaisten ystäviemme kanssa romanialaisittain. Sekä jouluna ja uutena vuotena kuuluu valvoa ja syödä läpi yön. Autenttisiin romanialaisiin perinteisiin kuuluisi päätyä näiden öiden jälkeen sairaalaan vatsahuuhteluun ylensyönnin takia, mutta tämän tradition jätimme välistä. Jouduin itse asiassa heittämään loput juustokakusta roskiin, kun emme saaneet kaikkea sitä syötyä viikon aikana. Sydämeni vuotaa verta. Romanialaisten iltojen lisäksi vierailimme professorini luona vanhassa kaupungissa menneen ajan charmia ja vaurautta huokuvassa kivitalossa. Professorin mies, ranskalainen pianisti, kertoili meille tarinoita purjehdusreissuiltaan ympäri maailmaa. Edellinen purjehdus oli viimekeväinen reissu Etelä-Amerikan ympäri ja lopuksi lentäen Pääsiäissaarille. Kiitettävä suoritus 65-vuotiaalta. Myös Herr Funk saavutti tuon iän pari päivää sitten ja kävimme juhlistamassa sitä illallisella. Työkaverini ovat saaneet tuta leipomiani kakkuja, pullia ja pipareita runsain määrin, mutta Herr Funk on ehdottomasti kiitollisin yleisö. Epäherrasmiesmäisesti hän kehui minua naisystäväänsä paremmaksi kokiksi jälkimmäisen kuullen ja toivoi minun palaavan takaisin Québeciin niin pian kuin mahdollista.

Juhlapyhät kirvoittivat romanialaiset muistelemaan lapsuutensa joulua. Joulupukki ei Romaniassa tullut kylään keskelle illanviettoa, vaan jätti lahjat vaivihkaa parvekkeelle yön kuluessa, ehkä osittain siksi, ettei niissä olosuhteissa pukille löytynyt uskottavia vermeitä. Kenellä 80-luvun Romaniassa oli joulupukin kostyymi, kun kaikesta muustakin oli pulaa? Pääasia kuitenkin oli, että lapset saivat lahjoja. Kaikki romanialaisen tavanneet tietävät hänen olevan varsinainen bibliofiili ja samanlainen hän on ollut lapsesta asti. Noin kolmevuotiaana hän kanniskeli kainalossaan joka paikkaan mukanaan paksua historiankirjaa. Hän osasi kaikki tarinat ulkoa ja mielellään kertoi niitä kaikille vastaantulijoille. Niinpä hänen lempinimensä oli tuossa iässä Älykkö. Taatusti mieliinpainuva on ollut taaperoikäinen romanialainen resitoimassa juhlavasti sormi ojossa: "Moldova ei ole minun eikä sinun, vaan meidän lastemme ja lastenlastemme".

valkea joulu

On taas tullut leivottua. Tein kaksi piparkakkutaloa ja nehän on aina työläämpiä kuin mitä edelliseltä vuodelta muisti. Tarkoitukseni oli tehdä ihan pikkuisia taloja, mutta paperilla pieniltä näyttäneet kaavat muuttuivatkin leivottuna normaalikokoisiksi. Toisen taloista vien joulutervehdykseksi romanialaisille ystävillemme. Heidän jälkikasvunsa rakastui piparkakkuihin ja keksi niille uudissanankin: pap. Papa-verbi tarkoittaa syömistä ja pipari on nyt sitten pap. Aina kun hän näkee vilauksenkaan rasiasta, jossa pipareita toin, alkaa pap-atus. Minun nimeni puolestaan on Pa.

Lunta on tullut koko viikon ja tienpenkkojen lumivallit alkavat olla jo näyttävän näköisiä. Auraus tulee välillä vähän jälkijunassa. Autotiet on siis aina aurattu hetimiten myräkän jälkeen, mutta jalkakäytävillä ei ole niin väliä. Ei ole nimittäin mukavaa tarpoa neljää kilometriä yliopistolle lähes umpihangessa. Jonkin sääraportin mukaan tänä talvena tulee vieläkin enemmän lunta kuin edellisenä vuonna, joka siis oli ennätysluminen. Toisaalta vaikea kuvitella viimevuotiseen viiteen metriin vielä paria metriä lisää, mutta toisaalta ei, jos lumentulo jatkuu samaan tahtiin kuin tällä hetkellä. Kun vielä pakkastakin on parisenkymmentä astetta, niin talvivaatteille on todella käyttöä. Onneksi en omista autoa. Sääliksi käy niitä, jotka aloittavat aamunsa kaivamalla autonsa esiin lumen alta ja sen jälkeen jumiutuvat risteysten sohjokasoihin. Lauantaisella iltapäiväkävelyllä näin monta tällaista tapausta ja ohikulkijat sitten ystävällisesti työnsivät sohjoon juuttuneita autoja liikkeelle. En kehdannut ottaa kuvaa toisten ahdingosta, mutta tilanne kävi huvittamaan, kun niitä tuli kilometrin matkalla vastaan useampia.

herkkupäivä

Romanialaisen ehdoton suosikkikahvila Québecissä on Paillard. Kakut ja leivonnaiset siellä ovat hänen mielestään niin hyviä, että niitä pitää tilata kerralla kaksi. Eilen Paillardissa oli "avoimien ovien päivät" eli sieltä sai ilmaisia maistiaisia. Tällaista tilaisuutta ei tietenkään voinut jättää väliin. Matkalla vanhaan kaupunkiin satunnainen ohikulkija pysäytti meidät ja selitti kiihtyneenä, että "menkää Paillardiin, sieltä saa ihania herkkuja ilmaiseksi!" Kiitimme huvittuneena tästä tiedosta, joka meillä jo oli. Québeciläiset eivät tunnu ymmärtävän suomalaisen sananlaskun päälle: "kell' onni on, se onnen kätkeköön". Loppujen lopuksi Paillardin tarjoilu rajoittui vain tuoreisiin leipiin sekä sen seitsemän sortin jouluhalkoon, joka kuuluu täällä erottamattomasti joulupöytään.

Leipomaankin olen päässyt sydämeni kyllyydestä. Edellisen vierailun kiihkeistä väittelyistä huolimatta olimme edelleenkin tervetulleita kyläilemään romanialaispariskunnan luona, mikä siis on jo muodostunut jokaperjantaiseksi tavaksi. Ensimmäisellä kerralla vein mukanani tuoreita korvapuusteja. Emäntä oli kovin ihastunut niihin ja sanoi kokevansa leipomisen ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Niinpä lupasin, että tuon joka perjantai mukanani jotakin leipomustani. Seuraavaksi kerraksi tein mokkapaloja (joista tuli epämokkapalamaisen browniemaisia) ja viimeksi omena-tuorejuustomuffinsseja, jonka reseptiä voin suositella lämpimästi. Kesällä hurahdin leivontablogeihin, joista saa koko ajan uusia ideoita. Tein silloin jopa elämäni ensimmäisen marsipaanikakun koristeväkerryksineen. Henkilökohtainen suosikkini on Kinuskikissan blogi, joka on monipuolisin, yksityiskohtaisin ja esteettisin seuraamistani suomenkielisistä leivontablogeista.

Ensi viikolla aion pyöräyttää talven ensimmäiset piparit. Piparitaloja ajattelin leipoa myös jouluviemisiksi tutuille. Itsenäisyyspäivän kunniaksi voisi taas tehdä karjalanpiirakoita. Ja sitten onkin jo aika pohtia, mitä joulupöytään kantaisi. Tämä on ensimmäinen jouluni ulkomailla ja ajattelin ihan suosiolla skipata perinteiset suomalaiset jouluruoat listalta (paitsi lohta aion graavata) ja tutustua sen sijaan paikallisiin traditioihin.

Oradea

Mistä aloittaa? Ehkä päällimmäisin kaupunkia kuvaava adjektiivi on nuhjuinen. Oradeassa on paljon ränsistynyttä kauneutta ja sitten pelkkää ränsistyneisyyttä. Kaupungin kukoistuskausi oli La belle époque, 1900-luvun alku, jolloin myös tämä video on kuvattu. Suurin osa vanhan kaupungin rakennuksista on noussut 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Tyyli on samaa kuin muualla Keski-Euroopassa. En ole toistaiseksi päässyt käymään Wienissä, mutta olen kuullut sanottavan, että Budapest on hyvin samanlainen kuin Wien, joskin ränsistyneempi. Oradeassa on samaa ylevyyttä pienemmässä mittakaavassa (200 000 asukasta), mutta vielä Budapestiäkin huonommassa kunnossa. Rahaa kunnostuksiin ei yksinkertaisesti ole. Yllättävää kyllä, keskustan kauniit vanhat talot eivät ole rikkaiden vaan köyhimmän kansanosan asuttamia ja eihän heillä tietenkään ole varaa restauroida kotejaan. Tässä esimerkkinä muutama kuva vanhasta kaupungista, tosin kuvissa näkyvät rakennukset ovat kaupungin tärkeimpiä maamerkkejä ja siten kunnostettuja.





























Keskustaa lukuun ottamatta koko muu kaupunki – ökyrikkaiden kansoittamaa kukkulan rinnettä lukuun ottamatta – koostuu hämmästyttävän rumista kerrostaloista. Ihmiset asuvat melko ahtaasti ja tavallinen työssäkäyvä ei voi unelmoidakaan omistusasunnosta, josta voi joutua pulittamaan 150 000 euroa. Kaikki romanialaisen ystävät ovat akateemisesti koulutettuja, mutta heidän keskimääräiset kuukausiansionsa ovat vain noin 300 euroa. Erityisesti opettajat ovat todellisessa palkkakuopassa. Palkkoihin nähden hintataso on täällä todella korkea, esimerkiksi maito maksaa sen saman euron litralta kuin Suomessakin ja bensan litrahintakin on yli euron. Suomalaisella tutkimusapurahalla täällä elää silti kuin ruhtinas. Suhaamme paikasta toiseen aina taksilla, sillä kyyti maksaa keskimäärin pari euroa. Eilen illastimme kaupungin ulkopuolella luksusravintolassa. Kolmen hengen illallinen juomineen kustansi yhteensä reilut 40 euroa.

Majapaikkamme täällä on Suciun täysihoitola. Romanialaisen vanhemmat ja veli asuvat kerrostalokolmiossa, joka on hiljattain remontoitu lattiasta kattoon. Vanhemmat ovat yrittäjiä, joiden toimenkuva on maakauppa. Muutama kaupan välittäminen vuodessa riittää pitämään heidät leveässä leivässä. Päiväsaikaan molemmat ovat yleensä kotona. Isä-Suciua en silti ole onnistunut neljän vuorokauden aikana näkemään enempää kuin tervehtimisten verran. Suurin syy piileskelyyn lienee kielitaidottomuus. Äiti-Suciua ei englannin taitamattomuus vaivaa, vaan hän jutustelee iloisesti minulle romaniaksi. Osan ymmärrän, osan en, ja tällöin turvaudumme saksaan (jota en sitäkään ole opiskellut peruskurssia enempää). Tärkeimmistä asioista saan yleensä selvää ja kovasti yritän vastailla kahta sanaa pitemmillä lauseilla romaniaksi. Äiti-Suciu on varsinainen kodinhengetär, joka kokkaa, tiskaa, siivoaa ja pyykkää päivittäin ja huolehtii kaikin tavoin perheen kolmen miehen hyvinvoinnista. Aamulla hän herää aikaisin laittamaan aamiaista veli-Suciulle, ennen kuin tämä porhaltaa työpaikalleen pankkiin. Sitten on meistä huolehtimisen vuoro. Tällaisten olosuhteiden jälkeen Québec on ollut romanialaiselle kotitalouskoulun paikka.

Äiti-Suciu loihtii joka päivä toinen toistaan herkullisempia ruokia. Ateria alkaa aina poikkeuksetta keitolla, joka yksistään on monimutkainen ja aikaa vievä valmistaa. Keitot ovat niin tärkeä osa romanialaista keittiötä, että sanalle on romanian kielessä kolme eri vastinetta. Keittoa seuraa pääruoka, joka on aina jotain lihapitoista. Eilen söimme kanaa, josta en itse ikinä saisi yhtä maukasta ja tänään unkarilaistyyppistä makkaroilla höystettyä vihannesmuhennosta ja sen ohessa munakoisosalaattia, jota romanialainenkin on moneen otteeseen valmistanut.

Kovan helteen vuoksi ulkona ei ole erityisen miellyttävää päiväsaikaan, joten olemme jalkautuneet usein vasta illansuussa, jolloin terasseilla on miellyttävää istuskella. EM-jalkapalloa voi seurata joka ikisessä kuppilassa. Yllätykseksi itsellenikin olen innostunut katsomaan jalkapalloa. Alkusarjan jälkeen on itse asiassa tullut nähtyä jokainen ottelu ja tänäänkin olemme menossa katsomaan matsia eräiden ystävien luokse. Huomenna lähdemme Transylvanian kierrokselle. Matkaamme bussilla Sibiuun, josta Sighisoaraan ja Brasoviin ja Clujin kautta takaisin Oradeaan. Luvassa pitäisi olla vuoristomaisemia, keskiaikaisia saksalaisten rakennuttamia kaupunkeja, satulinnoja ja kreivi Draculan synnyinkoti. Vlad Dracula on tosiaan ollut historiallinen henkilö, mutta vampyyrimyytti ovat liitetty häneen paljon myöhemmin. Draculan kotiseudusta lisää tuonnempana, olettaen että hotelleissamme on internet-yhteys.

mietteitä sopeutumisesta

Viime aikoina on vaihteeksi ollut paljon rientoja. Oli kolmekymppissynttärit, hummeri-ilta, päivänpaistattelua professorin kattoterassilla (en muuten koskaan ole ollut yhtä upeassa vanhassa kaupunkilaisasunnossa) sekä ylipäänsä suomalaisvieraiden isännöintiä. Saattelin poijjaat kentälle tiistaina ja noudin sieltä äidin keskiviikkona.

Taisin joskus aiemmin luonnehtia paikallisia ihmisiä hitaasti lämpeneviksi. Tarkoitan, että päällisin puolin he ovat ystävällisiä, mutta hyvää päivää -tuttavuutta syvällisempään vuorovaikutukseen he ryhtyvät vasta pitkään tuumailtuaan. Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta, mutta vasta aivan viime aikoina olen päässyt muutamien työkavereiden kanssa kiusallisten ja jäykkien ensivisiittien yli hapuilemaan alkavaa kaveruutta. Nyt tuntuu siltä, että jos jäisin tänne pitemmäksi aikaa, olisi olemassa aineksia tasa-arvoisen ja vastavuoroisen sosiaalisen verkoston syntymiseen, joka ei perustu yksinäisen ulkomaalaisen säälimiseen tai eksotiikan nälkään.

Yksi viimeaikaisista viihtyisistä illoista oli työkaverini Sergen luona. Hän kutsui minut, romanialaisen sekä kaksi suomalaista vierastani illalliselle ja osoitti häkellyttävää vieraanvaraisuutta. Tarjolla oli hummereita, joita täältä saa inhimilliseen hintaan, toisin kuin Euroopassa. Serge kertoikin, että Ranskassa asuessaan he raaskivat ostaa hummereita vain kahdesti. Silloinkin ne oli tuotettu Kanadasta. Täällä Quebecissä he sen sijaan syövät hummereita sesonkiaikaan viikottain. Saksiniekkojen parissa riitti puuhasteltavaa niin, että melkein tuli uudestaan nälkä yrittäessä availla otuksen eri osia. Hummereiden jälkeen saimme maisteltavaksi paikallista oivallista late harvest -viiniä ja jälkiruoaksi paistettiin isoisää, jota grandpère kirjaimellisesti tarkoittaa. Se on lähinnä munkkitaikinaa muistuttava seos, joka rasvan sijaan paistetaan kiehuvassa vaahterasiirapissa. Lopuksi isäntä antoi vielä pojille kotiinviemiseksi vaahterasiirappia ja -sokeria. Kuvassa romanilainen tutkii hummerinsa sukupuolta.

Ihmisten lisäksi huomaan hiljalleen tottuneeni täällä asumiseen myös muilta osin. Tiedän esimerkiksi, mistä voin ostaa ruisjauhoja, missä elokuvateatterissa näytetään dubbaamattomia ulkomaalaisia elokuvia, millä pysäkillä jäädä pois minnekin mentäessä tai mistä ostaa konserttilippuja. Olo ei ole enää samalla tavalla avuton ja ulkopuolinen kuin aikaisemmin. Lähikaupan kassakin on vasta viime viikkojen aikana alkanut tervehtiä minua samalla tuttavallisella sävyllä kuin muita vakioasiakkaita kysellen kuulumisia ja tiedustellen, että onko minulla oma kassi mukana (tympääntyneenä muovipussisaasteeseen kuljetan yleensä mukana kankaista kauppakassia - kiitos Society of Biblical Literaturen, jonka konferenssikassit ovat juuri sopivan tilavia ja kestäviä siihen tarkoitukseen). Vaahterasiirappipekoni ja poutine maistuvat nykyään erinomaisesti. Kaiken kaikkiaan olen alkanut sopeutua. Se vaati kuitenkin enemmän kuin puoli vuotta. Sopeutumisella en silti tarkoita, että haluaisin jäädä tänne pysyvästi. Nyt kaipaan Helsinkiin, mutta olen utelias kokemaan myös muita kaupunkeja ja maita asuinpaikkanani.

vaahterasiirapin valtakunta

En ole hetkeen joutanut kirjoittamaan, sillä Sannin ja romanialaisen saapumisen seurauksena minulla on pitkästä aikaa ollut muutakin elämää kuin työ ja internet. Sannin kanssa leikin turistia viikon ja tuli jälleen kierrettyä läpi kaikki suosikkipaikat sekä muutama uusi. Vuokrasimme viikonlopuksi auton, jonka 17 dollarin päivävuokra tuntui aluksi järjettömän halvalta, mutta vakuutuksen (30 dollaria/päivä), verojen, bensan ja yhden parkkisakon (joka onkin muuten vielä maksamatta) kera kokonaishinta olikin jo toisenlainen. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajoin automaattivaihteisella kulkuneuvolla. Ensimmäiset muutama sata metriä olivat melkoisen nykivää kyytiä, mutta sitten homma alkoi sujua ja pian en enää muunlaista menoa kaivannutkaan. Erityisesti kaupunkiajo oli huomattavasti helmpompaa kun ei tarvinnut keskittyä vaihteiden kanssa pelaamiseen. Menomatkan posotimme moottoritietä, joka oli sen verran tylsä, että takaisin palasimme ns. Kuninkaantietä, joka seurailee mantereen vanhimman rakennetun tien reittiä. Maisemana vuorottelivat teollisuusalueet lukemattomine autokauppoineen sekä joen varteen rakennetut idylliset pikkukylät, joiden pääraittia Kuninkaantie halkoi. Kesä- ja syysaikaan veikkaan maiseman olevan parhaimmillaan.

Quebecin päässä kävimme ajamassa Orleansin saaren ympäri. Samalla saarellahan olin syksyllä poimimassa omenoita. Vaikka osa palveluista onkin talviaikaan kiinni, moni yritys pyörittää toimintojaan tähänkin aikaan vuodesta. Erityisesti sokerimajat (cabane à sucre / sugar shack), sillä juuri nyt on se aika vuodesta, jolloin vaahterasiirappia valmistetaan. Valmistuspisteet ovat yleensä metsän laidassa, lähellä vaahterapuita. Puuhun tökätään reikä, josta alkaa valua kirkasta nestettä jota keittämällä saadaan aikaan vaahterasiirappia. Eri lämpötiloissa saadaan aikaan eri lopputulos: siirappia, sokeria, toffeeta tai voita. En ole missään päässyt näkemään varsinaista valmistusprosessia. Kävimme kyllä yhdessä majassa, jossa näytösluontoisesti hämmennettiin toffeepataa, mutta tietouteni on pääasiassa peräisin vaahterasiirappimuseosta (kyllä, täällä on sellainenkin). Sesonkiin kuuluu myös, että sokerimajoissa istutaan illallisella, jossa on tarjolla kaikkea mahdollista vaahterasiirapista valmistettua. Harmi vain ne ovat auki vain tilauksesta ja vain ryhmille.

Elokuussa tänne tullessani hoksasin pian, miten tärkeää roolia vaahterasiirappi täällä näyttelee, mutta näin sesongin aikaan sitä ei pääse millään karkuun. Kaupungilla on kojuja, joissa myydään lumen päällä hyydytettyä vaahterasiirappitoffeeta, kauppahallissa käy kuhina nimenomaan vaahterasiirappimyyntipisteiden luona ja jopa lähikaupasta saa kaikennäköistä makeaa tuotetta heti ulko-oven eteen näyttävästi parkkeerattuna. Viimeksi kuluneen viikon aikana olen maistanut tai mukaani on tarttunut seuraavia tuotteita: vaahterasiirappitorttu, vaahterasiirappitoffee, aamiaispapuja vaahterasiirapissa Celinen valmistamina, vaahterasiirappivoi (ja yhdeltä siideritilalta ostin myös omenavoita, joka sopinee loistavasti paahtoleivälle, tosin minulla ei ole leivänpaahdinta), vaahterasiirappitikkari, vaahterasiirappimajoneesi ja vaahterasiirappiolut. Kumma juttu, mutta vaahterasiirapin maku on alkanut tuntua varsin normaalilta osalta ateriaa. Voisin veikata, että vaahterasiirappi on kanadalaisille sitä, mitä ruisleipä suomalaisille. Quebeciläisille eritoten, sillä suurin osa maailman vaahterasiirapin valmistuksesta on keskittynyt tähän provinssiin. Museossa oli myös teksti, jossa valistettiin kyseisen tuotteen terveellisyydestä. Kuulostaako tutulta?

karnevaalihumua

Pääsiäinen on tänä vuonna ennätysaikaisin ja siitä johtuen myös laskiainen. Niinpä on hieman hassua, että Québecin perinteistä kaksiviikkoista talvikarnevaalia vietetään paastonajan jo alettua. Vaikka kuinka moni tässä maallistuneen katolilaisuuden mekassa edes osaisi yhdistää karnevaalin suurta paastoa edeltäväksi uskonnolliseksi tapahtumaksi? Brasilialainen työkaverini kertoi, että Brasiliassa lähes kaikki tosiaan paastoavat. Käytännössä se tarkoittaa yhdestä ateriasta pidättäytymistä päivittäin. Ei kovin paha rasti. Kerroin, että luterilaisessa kirkossa paastoaminen on myös esillä, mutta sitä korostetaan ennen kaikkea henkisenä asiana, siis että tulisi paastota ennen kaikkea jostakin turhanpäiväisestä asiasta tai tavasta, kuten television katsomisesta, jotta kykenisi paremmin keskittymään olennaisten kysymysten pohdiskeluun. Brasilialaisen ja romanialaisen mielestä se oli jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka me luterilaiset emme ota mitään kirjaimellisesti. Olen muuten huomannut, että katolilainen brasilialainen ja ortodoksinen romanialainen tuntevat usein yhteenkuuluvuutta paheksuessaan yhdessä harhaoppista protestanttia. Romanialainen ei kylläkään harjoita uskontoaan järin aktiivisesti, mutta hän katsoo kaikesta huolimatta kirkkokuntansa edustavan Traditiota.

Kaupungilla on siis hulinaa näinä päivinä. Pyörähdin eilen katsomassa, mitä siellä oikein tapahtuu. Yksi pääkaduista oli suljettu liikenteeltä ja keskelle katua oli pystytetty lava, jossa oli parhaillaan menossa tanssiesitys. Täytyy sanoa, etten ole koskaan ennen nähnyt toppapukuisia tanssijoita. Kadun varteen oli rakennettu parikin baaria jäästä. Piipahdin niistä toisessa maistamassa cariboua, joka on jonkin sorttista glögiä. Yhdessä kojussa myytiin vaahterasiirappinekkuja, jotka valmistettiin siten, että kuumaa vaahterasiirappia kaadettiin lumialustalle ja pyöriteltiin siinä kunnes se oli tarpeeksi kiinteää syötäväksi. Eräässä puistikossa oli lumiveistoskilpailun aikaansaannoksia. Pääpuistossa olisi myös tapahtunut jotakin, mitä varten ihmisiä virtasi sinne solkenaan, mutta sinne päästäkseen olisi pitänyt hankkia 10 dollarin hintainen karnevaalipassi, enkä ollut siihen riittävän utelias. Sen sijaan suuntasin takaisin kotiin kokkaamaan savulohta ja sienirisottoa romanialaiselle ja brasilialaiselle. SAVU-savustuspussit ovat muuten mainio väline valmistaa savustettua kalaa kaupunkikeittöolosuhteissa, suosittelen. Kävi ilmi sekin, että Brasiliassa sienelle on vain yksi nimi: olipa kyseessä mikä tahansa lajike, niin se on heidän mielestään vain "sieni". Vastaavasti heillä on useita kymmeniä ilmaisuja hedelmille, joita me tietämättömät nimitämme yksinkertaisesti sitruunaksi ja appelsiiniksi.

vilukissan valituksia

Englantilaiset asunnot ovat kuulema talvisin kylmiä. Me suomalaiset sentään osaamme rakentaa talomme niin, että talvisin niissä on mukavaa ja lämpöistä. Luulisi, että kanadalaiset olisivat yhtä järkeviä, mutta ei: yksinkertaisia ikkunoita, vetoisia ovia, paperinohuita seiniä. Kun pakkanen toden teolla iskee, ei keskuslämmitys yksinkertaisesti jaksa nostaa lämpöasteita riittävän ylös. Puhumattakaan jääkylmistä lattioista. Kun illalla on sujahtanut peiton alle hyvin toppautuneena, ei sieltä ihan pienen hädän vuoksi viitsi lähteä pois. Villasukat ovat kovassa käytössä, kohta puhkikuluneet. Joten villasukkalähetyksiä tänne, kiitos!

Kävin kokeilemassa elämäni toista poutine-annosta (siis ranskalaisia perunoita, ruskeaa kastiketta ja juustoa, quebeciläisten suuri ylpeys). Ashton-pikaruokaketjulla on kätevä konsepti: alennusta pakkasasteiden mukaan. Söin siis poutineni 16%:n alennuksella. 30 asteen pakkasilla kannattaisi jo käydä syömässä koko ateria, jos kykenee selviytymään ravintolaan asti.

kulinarismia, osa 3

Viimeviikkoiset ravintolakokemukseni ovat pääasiassa Kairosta ja San Diegosta, sillä kotiin palattua on ollut kiva taas kokata itse. Niinpä minulta on jäänyt väliin sellaisetkin perinteiset kausiherkut kuin kurpitsapiiras. Ruokakauppojen valikoimaa sen sijaan tutkin ahkerasti. Vaikka paljon on kehumisen aihetta, joitain juttuja ei meinaa saada millään. Muun muassa rucolasalaattia en ole löytänyt mistään ja feta- ja mozzarellajuustot ovat luokattoman huonoja. Samaten tuoreyrttivalikoima on rajallinen, kallis ja laatu on huonoa. Mutta sen lisäksi että tavallista ruokakaupoista löytyy vaikka mitä jännää, on täällä myös erityisiä herkkukauppoja. Erityisesti pidän J. A. Moisanin mennyttä aikaa henkivästä puodista, josta saa melkein mitä vaan. Myös Pandan lakritsaa. Se sijaitsee suosikkikadullani rue St-Jeanilla, jonka varrella on vanhoja taloja ja kivoja putiikkeja ja kahviloita. Nyt se on erityisen tunnelmallinen lumivaippaan ja jouluvaloihin kääriytyneenä. Jos ei välitä naamaan läiskivistä nyrkin kokoisista räntähiutaleista.

Moisania vastapäätä on toinenkin herkkupuoti, Epicerie Europeenne eli eurooppalainen ruokakauppa. Olen juuri ostanut lentoliput Suomeen, jonne tulen viettämään joulua, joten rahat ovat melko finaalissa. Mutta köyhän ei kannata ostaa halpaa, vai miten se menee? Niinpä kaksi köyhää eurooppalaista, minä ja romanialainen, suuntasimme tänään eurooppalaiseen ruokakauppaan hankkimaan illallista. Pöydässä on nyt prosciuttoa (kokonaisesta kinkusta siivutettua), kypsytettyä goudaa, bruschettaa (à la Päivi) sekä romanialaista munakoiso"salaattia". Jälkimmäinen valmistetaan kypsyttämällä munakoisoja liedellä. Siis suoraan lieden päällä, ilman paistinpannua. Lopputulos muistuttaa enemmän grillattua tavaraa kuin uunissa kypsyttämällä saisi. Kypsät munakoisot pilkotaan hienoksi ja sekaan lisätään itse valmistettu majoneesi sekä raastettua sipulia. Tahna tarjotaan tuoreen leivän päällä. Lopputulos on erinomaista, vaikka valmistamisesta lähtee järkyttävä käry. Minulla ei muuten taida olla palovaroitinta, sillä se olisi huutanut jo kauan aikaa sitten, jos sellainen jossan piileskelisi.

eläviä mereneläviä

Ottaen huomioon, että suhtaudun varauksella niinkin arkipäiväiseen ruokalajiin kuin katkarapuihin, olen osoittanut tällä viikolla huomattavaa urheutta sen suhteen, mitä suuhuni pistän. Keskiviikkona illallistimme suositussa sushiravintolassa. Suurin osa listan kaloista ei sanonut minulle mitään, eikä muuten edes seurueemme natiiville. Maistoin haita, raakana tietysti. Se ei itse asiassa ollut mitenkään erityisen maukasta, mutta suhtauduin siihen yleisenä kostona kaikkia maailman tappajahaita kohtaan: purkaa vaan meitä, me puremme takaisin. Sen sijaan ankerias on uusi suosikkini sushin päällisenä.


Varsinainen koitos oli kuitenkin edessä eilen, kun vietimme osteripäivällisiä professorini luona. Kertailin osterisananlaskuja, kuten "se, joka ensimmäisen kerran maistoi osteria, oli äärimmäisen rohkea yksilö" ja "jos ostereilla olisi silmät, emme söisi niitä". Ei mitään kovin esteettistä muonaa, kuten kuvasta näkyy ja ne todella syödään elävänä. Yllättävän sutjakkaasti sain niitä kuitenkin kurkusta alas. Kuva on todiste elämäni ensimmäisestä osterista, huomatkaa neuvova sormi. Jälkiruoaksi olin tehnyt Ellen Svinhufvud -kakun, joka osoittautui menestykseksi.

Ensimmäistä kertaa tuli istuttua iltaa lähimpien työkavereiden kesken ja tunnelma oli oikein rento. Jopa synkkä romanialainen viihtyi :-)

kulinarismia, osa 2

Nyt on sekin nähty, nimittäin sinfoniaorkesteri keikalla ostoskeskuksessa. Shoppailtuani näin ylevissä tunnelmissa päätin pistäytyä illalliselle kulmakuppilaani, jossa olin käynyt vasta kerran aikaisemmin. Ilta oli niin lämmin, että istuin terassilla. Maitopossu siiderikastikkeessa ja lasillinen Zinfandelia saivat minut hyrisemään tyytyväisyydestä ja julistamaan paikan kaupungin parhaaksi ravintolaksi. Jos joskus tulette Québeciin, niin älkää missatko Le Postinoa.

Täällä ollaan erityisen hyviä jälkiruoka- ja leivonnaisosastolla. Crème brûlée, suklaakakku, brownie, suklaaletut ja sokeritorttu ovat lajinsa aatelia. Jälkimmäisen (tarte au sucre) pääraaka-aine on nimensä mukaisesti fariinisokeri. Lähikaupassanikin on hylly täynnä ihanan näköisiä tuoreita leivonnaisia, joita en ole uskaltanut kokeilla, etten paisuisi tunnistamattomaksi. Karkkivalikoima täällä ei muuten ole kovin kummoinen, joten pääsin onneksi kerralla eroon irtokarkkiriippuvuudestani. Sen sijaan olen hurahtanut maapähkinävoisuklaaseen...

Täällä on Alkoa vastaava alkoholimonopolisysteemi, mutta varsinaisten alkoholimyymälöiden lisäksi viiniä saa myös ruokakaupasta, joskin jälkimmäisissä myydään lähinnä halpisviinejä, jotka eivät ole kovin kummoisia. Ehkä viiniä enemmän olut on täällä se juttu. Québecissä on runsaasti pienpanimoita, jotka tekevät varsin oivallista olutta jopa minun makuuni, vaikken olekaan maailman suurin oluiden ystävä.

Lähikaupassani on viinien ja leivonnaisten lisäksi hämmentävän paljon muitakin herkkuja, muun muassa pitkä tiski paikallisia juustoja, makkaroita ja leikkeleitä. Yhdessä nurkkauksessa myydään erilaisia luomutuotteita. Se on siis lähempänä Stockan herkkua kuin keskiverto-Alepaa.

putin ja hullunkurinen professori

Tiedättehän hajamielisen professorin prototyypin? Sen hieman eriskummallisen ja antisosiaalisen neron, jonka tukka hapsottaa ja katse harittaa ja joka on katoavaa luonnonvaraa nykypäivän yliopistossa, jossa edellytetään pedagogisia taitoja, hallinnollisia kykyjä ja sujuvaa small talkia? Täällä on yksi lajinsa edustaja. Sen nimi on Wolf-Peter Funk, se on kotoisin itä-Saksasta, josta aikanaan loikkasi tänne ja se on guru koptologian saralla. Aloitin tänään Herr Funkin kurssin Philologie et dialectologie de copte I. Kurssilla on lisäkseni kokonaiset kaksi opiskelijaa ja nekin tietysti oman projektimme tutkijoita. Ennen luennon alkua he laittoivat pöytiä uuteen järjestykseen, sillä Herr Funk kuulema hermostuu jos kaikki ei ole paikallaan. Edellisenä lukukautena nämä kaksi opiskelijaa olivat kerran vaihtaneet paikkoja, minkä johdosta Herr Funk ei tiennyt miten päin olla. Tällä kertaa uuden opiskelijan läsnäolo sai häneltä pasmat hetkeksi sekaisin. Seuraava hämmennyksen aihe oli liiallinen tuolien määrä pöydän päässä. Sitten ihmeteltiin hetken miten kummallisella tavalla uusi opiskelija eli minä vasenkätisenä taivuttaa kättään kirjoittaessaan. Seuraavat kolme tuntia perehdyimme keskeytyksettä bohairin murteen saloihin pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Illalla tutustuin paikalliseen erikoisuuteen, joka on suosiossa erityisesti pikkutunneilla. Ruokalajin nimi on poutine (lausutaan samalla tavalla kuin itänaapurimme presidentin nimi) ja se koostuu ranskalaisista perunoista, juustosta ja ruskeasta kastikkeesta. Synkkä romanialainen kirosi sen alimpaan helvettiin, mutta itse en tuomitsisi sitä yhtä voimakkaasti. Makuelämys oli, no, mielenkiintoinen.

Aiemmin illalla söin elämäni parasta sushia. Synkkä romanialainen ei tietenkään pidä sushista, kuten ei juuri mistään muustakaan, mutta kertoi kuitenkin anekdootin elämänsä ensimmäisestä sushikokeilusta: hän oli ostanut sitä ruokakaupasta ja paistoi sen paistinpannulla, kun se näytti raa'alta. Synkkä romanialainen on negatiivisuudessaan niin ylitsevuotava, että se menee jo koomisuuden puolelle.

Vuorokausi on juuri vaihtunut, mutta ilma on kuin linnunmaitoa ja lämpötila keikkuu parinkymmenen asteen tienoilla. Kerron tämän vain siksi, koska tiedän, että Suomessa on kylmä. Palelkaa, toverit! (hymy hyytynee minulta talven mittaan)

kulinarismia, osa 1

Joka minua vähänkin tuntee, tietää, millainen herkkusuu olen. Niinpä en malta olla heti alkuun kertomatta paikallisesta ruokakulttuurista. Yksi ennustuksistani osui toteen: täällä todellakin tungetaan vaahterasiirappia ihan joka paikkaan. Olipa kyseessä alku-, pää-, jälkiruoka, juoma tai yöpala, kanadalaisten mielestä vaahterasiirappi kruunaa sen. Vanhassa kaupungissa on herkkupuoti, jonka teema on "1001 makua vaahterasiirapista". Miten niin 1001 makua? Vaahterasiirapista saa tasan yhden maun. Viikon jälkeen tuon tuotteen haju tuntuu jo hieman epämiellyttävältä. Pitkä vuosi edessä sen suhteen.

Mutta muuten täällä - kaikeksi onneksi - hallitsee ranskalainen ruokakulttuuri. Pikkuisista kulmakuppiloista saa ankkaa, vasikkaa, fasaania ja etanoita ja ruoka on joka paikassa joko erinomaista tai taivaallista. Ulkoapäin nuhruinen bistro onkin Suomeen verrattuna fine dining -paikka. Asun kaupunginosassa, joka aiemmin oli vähän huonomaineinen, mutta jota on viime vuosina ehostettu ja jonne on avattu tukuittain uusia ravintoloita ja trendikkätä illanviettopaikkoja, joita suositellaan matkaoppaissakin. Lounasaikaan on tyypillistä, että pääruoan hinnalla (eli noin 7-10 eurolla) saa myös alku- ja jälkiruoan. Tällainen menu on nimeltään table d´hôte eli vieraspöytä. Iltamenut ovat hieman hintavampia, mutta kuvaavaa on, että illastaessani nurkan takana sijaitsevassa bistrossa sain 30 eurolla kaksi alkuruokaa + yllätyspalan, pääruoan, jälkiruoan ja viinit. Jos rahat ei riitä kunnon illalliseen, niin aina voi etsiä käsiinsä créperien, josta saa muutamalla dollarilla erilaisia suolaisia ja makeita lettuja. Apuraha ei valitettavasti riitä jatkuvaan ulkona syömiseen, joten nyt kun 'turistiviikkoni' on ohi, täytyy taas ryhtyä laittamaan itse ruokaa.