My kind of a book store

Blogi on taas saanut vaipua unholaan. Kuvaavaa on, että blogin osoite ei rävähtänyt osoitekenttään parin ensimmäisen kirjaimen jälkeen, niin kuin on asian laita kaikkien usein vierailemieni sivustojen kanssa, sillä en ole kertaakaan edes käynyt blogissani sitten uuden koneen hankkimisen. Edellinen, Kanadaan lähtiessä hankittu läppäri väsyi elämään. Onneksi ei aivan yllättäen, niin että ehdin kopsata talteen kaikki tiedostoni. Tilalla on punakuorinen Samsung, jonka nopea käynnistyminen jaksaa lämmittää sydäntä joka päivä.

Jottei tämä menisi aivan turhaksi jaaritteluksi, niin kirjaan tässä itsellenikin ylös yhden Lontoon parhaimmista ajanviettopaikoista. Notting Hill itsessään on hirmuisen söpö (niin kauan kuin sinne ei eksy lauantaina) ja sen putiikeissa on helppo notkua tuntikaupalla, mutta omalta osaltani sen ehdottomin kohokohta on ruokakirjakauppa, jolla on niinkin mielikuvituksellinen nimi kuin Books for Cooks. Liike itsessään on pieni, mutta ruoka-aiheista kirjallisuutta romaaneista keittokirjoihin on silti hämmästyttävän kattavasti. Sanottakoon tässä välissä, että en ole mikään kirjafriikki. Kannatan kirjastoja enkä osta omaksi juuri ollenkaan kirjoja, tutkimuskirjallisuutta lukuunottamatta. Juuri tilitin ystävälle, miten kirjamessut saavat aikaan omituista salaista syyllisyyttä siitä, että en jaksa innostua tapahtumasta, jossa voi ostaa kirjoja - ja päästäkseen ostamaan kirjoja pitää maksaa pääsymaksu. Hyvänen aika, pitäisihän jokaisen akateemisen kirjojen parissa pyörivän henkilön kiihkoilla kirjamessusta puoli vuotta ennen ja jälkeen. Vaan en minä. Siksi onkin aina mainitsemisen arvoista, jos tulen kaupasta ulos kirja kainalossa. Tässä tapauksessa se oli ranskalainen keittokirja (siis ranskalaista keittiötä käsittelevä, jonka kielenä on englanti). Kesäisen Ranskan-matkan jälkeen päätimme pyhästi opetella kokkaamaan yhtä ihania ruokia ja sen suhteen tuo kirja on osoittautunut nappiostokseksi. Resepteistä on testattu ja hyväksi havaittu jo ainakin sipulikeitto, Burgundinpata, pinaatilla ja kinkulla täytetty vasikanpaisti madeirakastikkeen kera, Hollandaise-kastike ja crème brulée.

Ruokakirjakaupan viehätystä lisäsi se, että kaupan perällä saattoi levähtää pöytien ääressä nauttien samalla kahvia ja kaupan testikeittiössä tehtyjä leivonnaisia. Yläkerrassa järjestetään kuulema kokkauskurssejakin, harmi vaan, että ne alkoivat vasta kun olimme jo takaisin kotimaassa.

Brittiläisiä puhuttelutapoja

Vierailin Lontoossa elämäni ensimmäisen kerran viime tammikuussa (jos ei lasketa sitä kertaa, kun minulla oli kuuden tunnin koneen vaihtoaika matkalla Kanadasta Egyptiin ja pistäydyin ystävän kanssa lounaalla Covent Gardenissa). Silloin olin aivan helisemässä kielen kanssa. Olen tähän asti elänyt siinä harhaluulossa, että osaan englantia ja vieläpä kohtalaisen hyvin, mutta annas kun britti aukaisee suunsa! Korva on niin tottunut jenkkienglantiin television armottomasta vaikutuksesta - tai romanialaiseen ääntämykseen kotipuolessa - että vieras murre on kuin kuulisi eri kieltä. Osansa vaikeuksilla taisi olla siinäkin, että podin poskiontelotulehdusta, mikä ilmeisesti heikensi kuuloa. Tällä kertaa en nimittäin ole kohdannut suurempia ymmärtämisvaikeuksia. Paitsi muutamia kertoja kassalla, kun en meinaa uskoa, että ostosten loppusumma voisi todellakin olla niin pieni, kuin myyjä kuulosti sanovan. Kaikki on täällä niin ihanan halpaa Helsingin hintoihin verrattuna. Paitsi asunnot, mutta niistä meidän ei nyt tarvitse murehtia. Ruokakaupassa monet peruselintarvikkeet ovat moninkertaisesti halvempia, edullisia ravintoloita on helppo löytää (vaikka halutessaan ravintolaruoasta saa kyllä maksaa maltaita, toisaalta taas Michelin-tasoisissa ravintoloissa saattaa olla hyvin kohtuuhintaisia menukokonaisuuksia), puhumattakaan pubien hintatasosta. Kaiken kaikkiaan ensihavaintoni Lontoon hintatasosta on, että asumista ja julkista liikennettä lukuunottamatta kaupunki on varsin edullinen. Lontoo on välillä keikkunut maailman kalleimpien kaupunkien listan kärjessä, mutta siinä on ilmeisesti ollut tekemistä punnan kalliilla kurssilla. Ketään ei varmaan yllätä tieto siitä, että Oslo on maailman kallein kaupunki. Olisi kivaa olla norjalainen ihan vain siksi, että ihan kaikkialle matkustaessa tuntuisi siltä, että onpa täällä halpaa...

Yksi brittiläinen erikoisuus on puhuttelusana, joka on miehen kohdalla 'mate' ja naisen 'love'. Tottumattomaan korvaan se kuulostaa siltä kuin myyjä sanoisi: "mitä jätkä" tai "hei kulta". Varsinkin verrattuna amerikkalaisten 'miss', 'ma'am' ja 'sir' -maniaan, brittipuhuttelu kuulostaa epäilyttävän rennolta ja tuttavalliselta. Englanninkielisissä maissa tosin yleensäkin tervehdykseen pitää aina ympätä nimi, joten tällaisille puhuttelusanoille on tarvetta silloin, kun henkilön nimi ei ole tiedossa. Minusta tulisi kerrassaan huono amerikkalainen, sillä nimimuistini on onneton. Tai toisaalta, jos nimen kerran kuultuaan sitä toistelee koko ajan ääneen, niin ehkä se jää paremmin päähän. Tai ehkä jenkit vaan ovat lapsesta asti kouliintuneet painamaan nimet haukkana mieleensä. Minulla nimi menee yleensä toisesta korvasta sisään ja samantien toisesta ulos. Se on vähän noloa, varsinkin papin töissä. Enkä ole vielä keksinyt sujuvaa tapaa urkkia nimi tietoon uudestaan.

Oodi navigaattorille

Ennen vanhaan Euroopan turneelle lähdettiin paksun karttakirjan ja hyvän kartanlukijan kanssa. Meillä tuo metodi ei olisi toiminut, sillä mieheltä puuttuu ajokortin lisäksi myös kartanlukutaito. Eikä niistä maantiekartoista aina olisi ollutkaan apua huonosti viitoitetulla takahikiällä tai esikaupunkialueella. Onneksi nykyaika on tuonut mukanaan navigaattorin. Voin vain kuvitella, millaisia perheriitoja karttojen tulkitseminen on tuonut mukanaan, sillä jopa navigaattorin kanssa voi saada kinaa aikaiseksi siitä, olisiko pitänyt kääntyä nyt heti vai vasta 50 metrin päässä.

Meidän TomTomimme käskyttää lempeällä, mutta päättäväisellä äänellä suuntaan, joka suurimmassa osassa tapauksia on oikea. Silloin tällöin Tomppa tosin käskee kääntymään suuntaan jossa ei ole tietä tai väittää meidän ajavan pellolla, mutta enimmäkseen se on hyvin kuusella reiteistä. Ja pääasia, että käyttää myös omaa järkeään, kuten teki ystäväni, joka navigaattori kehotti kääntämään heti oikealle keskellä moottoritiesiltaa.

Tompan logiikassa on joitakin pikkuvikoja. Se laskee joko nopeimman tai lyhyimmän reitin, mutta sellaista vaihtoehtoa se ei tunne kuin "järkevin reitti" (vrt. www.viamichelin.com, joka on kerrassaan loistava reittejä suunnitellessa). Lyhin reitti on kirjaimellisesti linnuntiereitti, joka vie kärrypolkuja pitkin (usein Tomppa kysyykin, että haluatko välttää päällystämättömiä teitä. No haluan, kiitos). Nopein reitti on yleensä moottoritietä pitkin, mutta toisinaan Tomppa on päätellyt reitin olevan vielä nopeampi, jos menemme ramppia alas ja tulemme ramppia ylös - oikaiseehan se ainakin parisataa metriä. Sellaisissa tapauksissa on tosin vähän hölmö olo taas moottoritielle palatessa.

Tomppa ottaa hermoon erityisesti silloin, jos päätän poiketa jonnekin tai en pääse kulkemaan ehdotettua reittiä ja se vain jatkaa nalkuttamistaan: "turn around when possible". Siitä huolimatta ilman Tomppaa emme olisi ikinä selvinneet yhtään minnekään öisessä tulvivassa Unkarissa tai Belgian maaseudulla. Tai Vantaalla. Siellä sitä navigaattoria vasta tarvitaankin.

Der Stau

Näin idyllisistä tunnelmista ehdimme nauttimaan ruuhkien välissä

Oma saksan opiskeluni jäi kouluaikoina vähäiseksi, mutta silti jonnekin aivojen perukoille syöpyi käyttösana "der Stau" eli liikenneruuhka. Enpä silloin tiennyt, mitä todellinen ruuhka tarkoitti. Saksassa opin senkin. Belgialaisesta luostarista lähdettäessä edessä oli useiden satojen kilometrien ajo Celle-nimiseen kaupunkiin Pohjois-Saksassa, mutta ajoaika näytti varsin ilahduttavalta. Navigaattori ei nimittäin laske automaattisesti mukaan ruuhkassa kuluvaa aikaa ja Saksassa eteenpäin ei tunnu pääsevän lainkaan osumatta ruuhkaan. Meille tämä hetki koitti jossakin Kölnin liepeillä, keskellä moottoritietä. Minun logiikallani on ymmärrettävää, jos keskikaupungilla kadut ruuhkautuvat, kun liikennevaloista pääsee kerralla läpi vain tietty määrä autoja, mutta liikenteen totaalinen pysähtyminen moottoritiellä muun syyn kuin äkillisen onnettomuuden takia tuntuu käsittämättömältä. Mutta niin vain nökötimme keskellä moottoritietä tunnin verran, niin, että viiden minuutin välein nytkähtelimme hitusen eteenpäin. Lopulta ruuhkan purkauduttua selvisi syykin: moottoritieltä oli yksi kaista poissa käytöstä tietyön vuoksi. Yksi kaista! Ja silti liikenne oli täysin pysähdyksissä. Tähän liittyikin oppitunti numero kaksi Saksan liikenteestä: autoja on käsittämättömän paljon. Moottoritiellä autoja on koko ajan edessä, takana, molemmilla sivuilla ja ihan siinä nokan alla jos ei pidä varaansa. Turvavälejä ei tunneta, tilannenopeus on mukavasti tappavat 130 km/h ja koko ajan pitää olla äärimmäisen keskittynyt, jos omalla kaistalla tapahtuukin yhtäkkiä äkkijarrutus tai viereisen kaistan rekka päättää siirtyä nenäsi alle varoittamatta. Kaikki aina kehuvat Saksan autobaanoja, mutta minulle se oli Puolan ohella matkan stressaavin ajopätkä.

Loppumattomalta tuntuneen moottoritieseikkailun jälkeen saavuimme vihdoin Celleen ja majoituimme viehättävään pieneen hotelliin, joka sijaitsi satoja vuosia vanhassa talossa, sillä Cellessä ei muunlaisia oikein olekaan. Pikkukaupunki oli arki-iltana hiljainen kuin Kouvola konsanaan, mutta löysimme kuitenkin avoinna olevan ravintolan ja virkistyimme pizzasta ja ihanasta vehnäoluesta.

Celle on joskus valittu Saksan kauneimmaksi kaupungiksi. Sieväähän siellä on kuin piparkakkukaupungissa, täynnänsä puurakenteisia ristikkotaloja. Vanhojen talojen ulkoseiniin on muuten maalattu raamatunlauseita, mikä oli hieman hämmentävää. Kaikkialla on siistiä ja sievää, mutta aavistuksen kliinistä. Jos kaipaat rosoisuutta, niin suosittelen suuntaamaan ranskalaisiin pikkukaupunkeihin. Pizzalla istuessamme kadehdin silti paikallisia teinejä, jotka kokoontuivat jäätelöbaariin. Itse nimittäin kasvoin paikkakunnalla, jossa kavereita tavattiin joko Shellin tai R-kioskin kulmalla. Me mistään jäätelöbaareista oltu kuultukaan.

Päätimme nauttia aamiaisen piknik-muodossa paikallisen linnan puistossa (ylin kuva). Ajatus oli muuten hyvä, mutta emme ottaneet huomioon ankkoja, jotka alkoivat vaappua erittäin määrätietoisesti meitä kohti heti kun olimme istuneet alas. Ennen kuin ne olivat yhtä määrätietoisesti ryövänneet eväämme, olimme jo vaihtaneet maisemaa. Loppujen lopuksi istuimme penkillä, jonka ohi kulki koko ajan ihmisiä eikä ruokailu siksi tuntunut kovin yksityiseltä hetkeltä.

Kahden yön jälkeen oli aika jatkaa matkaa kohti pohjoista. Edessä oli reissun pisin ajomatka, joka venyi 900 kilometriksi kun jouduimme vaihtamaan reittiä kesken kaiken. Alun perin nimittäin ajattelin, että matkustaisimme lautalla Saksasta Tanskaan, mikä lyhentäisi ajoa parillasadalla kilometrillä. Olin kuitenkin kuullut varoituksia siitä, että saksalaisten kesälomaviikonloppuina lautalle saattoi olla kymmenien kilometrien jonot ja odotus voisi kestää melkein koko päivän. Olin kuitenkin tuudittautunut siihen uskoon, että kesälomat näillä seuduilla alkavat vasta heinäkuussa. Hampuriin menevällä tiellä oli kuitenkin taas sellaiset mateluruuhkat, että kun livahdimme välillä huoltoasemalle kysäisin myyjältä syytä ja hän kertoi, että lomat olivat juuri alkaneet Saksassa ja kahdessa naapurivaltiossa. Päätimme suosiolla siis valita maantiereitin.

Tanskan läpi ajaminen oli hieman puuduttavaa. Vain isoja siltoja ylittäessä maisemat olivat vaikuttavia, mutta niistä joutuikin sitten pulittamaan pitkän pennin (yhteensä noin 70 euroa). Mutta Ruotsissa vasta tylsää olikin, loputtomiin samanlaista metsämaisemaa kuin kotopuolessakin. Hurrasimme aina kun navigaattori osoitti matka-aikaa olevan kymmenen minuuttia edellistä vähemmän.

Emme sentään kuvitelleet ajavamme yhdessä päivässä Tukholmaan asti, vaan yövyimme välissä Jönköpingin liepeillä jossain tienvarsihotellissa, jossa ruotsalainen kansankoti näytti holhoavimmat kasvonsa. Hotellihuoneen sängyllä oli lehtinen, jossa valistettiin terveellisistä elämäntavoista ("syö useita kertoja päivässä, mutta vain pieniä annoksia kerrallaan"). Aamiaisbuffetissa tarjolla ei ollut oikeaa voita tai rasvaisia makkaroita, niin kuin Saksassa, vaan paljon luomua ja kevyttuotteita. Minikokoiset croissantitkin oli melkein piilotettu sivupöydälle. Mahdolliset verisuonitaudit eivät siis mene ainakaan tämän puljun piikkiin.

Viimeisenä aamuna ja viimeisellä taipaleella ajaminen tuntui tahmeammalta kuin kertaakaan aiemmin eikä 350 kilometrin pyrähdys Tukholmaan tuntunutkaan enää niin pikkujutulta kuin suunnitelmissa. Oi sitä auvoa, kun ajoin auton laivaan ja tiesin, että seuraavana päivänä ja seuraavana viikkona en joutuisi istumaan ratin takana muuten kuin kauppareissulla. Kolme viikkoa ja 6000 kilometriä kunnialla takana päin! Tämän jälkeen voin sanoa olevani Oikea Kuski.

Matkakertomus päättyy siis vihdoin tähän. Mutta älkää vielä iloitko ennenaikaisesti, sillä ylihuomenna reissaamme kuukaudeksi Lontooseen ja kerrottavaa kertyy takuulla.

Luostarivierailu

Etana näytti sarvensa ja pouta saapui. Sateet väistyivät viimein Champagnessa oleillessamme, mutta helteiseltä alkoi tuntua vasta, kun jätimme Ranskalle haikeat jäähyväiset. Aiempi suosikkimaamme Italia on saanut pahan kilpailijan ja suunnittelemme jo ajatuksen tasolla matkaa Provenceen.


Seuraava yöpymispaikkamme ei komeillut suosituimpien häämatkakohteiden kärkipäässä, suuntana oli nimittäin ekumeeninen luostari Chevetognen kylässä Belgiassa. Kohde oli miehen valitsema, sillä luostarin asukkaiden joukossa on eräs tutkijamunkki, jonka kanssa mies on ollut tekemisissä sähköpostitse jo kauan. Nyt heille tarjoutui tilaisuus kohtaamiseen kasvokkain ja miehelle myös mahdollisuus penkoa luostarin kirjastoa ja kirjakauppaa, matkakohteemme Ranskassa kun eivät varsinaisesti suosineet antiikin teologiaa käsittelevien kirjojen hankintaa. Burgundyssä sen sijaan piipahdimme isossa kirjakaupassa, jossa myytiin vain viiniin liittyvä kirjallisuutta ja muuta oheissälää. Siis kokonainen kauppa pelkkää viiniasiaa! Siellä jopa myytiin Trivial Pursuitin viinieditiota, mutta mistäpä löydät kuusi ihmistä, joiden kanssa voisi pelata ranskankielistä viiniknoppitietopeliä...

Mies tiesi nimeltä myös toisen luostarissa asuvan munkin, jolle hän itse asiassa oli omistanut pian ilmestyvän artikkelin. Kuulimme, että hän oli hyvin iäkäs ja varsin huonokuntoinen, mutta arvelimme silti tapaavamme myös hänet. Mutta saavuttuamme luostariin meidät ohjattiin heti lounaalle, jota emme vielä ehtineet edes lopetella, kun ruokasaliin rynnisti munkki, joka julisti isä Lannin kuolleen juuri. Matkustimme siis Suomesta asti belgialaiseen luostariin tapaamaan munkkia, joka kuoli juuri kun saavuimme perille. Spooky, sanoi mies (joka pakotettiin jättämään viimeinen tervehdys edesmenneelle munkille kun hautaustoimiston miehet olivat käyneet valmistelemassa ruumiin arkkuun).

Toinen isännistämme sen sijaan oli varsin hyvissä ruumiin ja sielun voimissa. Isä Ugo oli ulkoiselta olemukseltaan varsin joulupukkimainen: yhtä pitkä kuin leveä, valkopartainen silmälasipäinen setä, joka nauraa räkätteli koko ajan. Luostarin vähälukuisesta asujistosta löytyi monenlaista tallaajaa, kokki oli tietenkin tukeva, mutta monet olivat mielikuvien maailmallisista iloista kieltäytyneiden riutuneiden hengenmiesten näköisiä.

Chevetognen luostarin erikoisuus on sen ekumeeninen järjestely. Päärakennuksen molemmin puolin on kappeli, joista toisessa vietetään itäistä ja toisessa läntistä liturgiaa. Ruokailuhetket ja muu toiminta ovat munkeille yhteisiä. Minua tämä systeemi lähinnä masensi. Erillinen ehtoollisen vietto tuntuu korostavan kuilua, joka arjen muutoin jakavia ortodoksi- ja katolisia munkkeja erottaa.

Toinen segretaation ilmentymä oli vierailijoiden ruokailutila. Ymmärtäisin kyllä hyvin, jos luostarin vakituisten asukkaiden ruokailu halutaan pitää privaattina, mutta tässä tapauksessa miesvieraat olivat tervetulleita syömään munkkien kanssa. Ainoastaan naisten piti ruokailla keskenään vierailijoiden ruokasalissa. Joillekin munkeille pelkkä naisten läsnäolo samassa rakennuksessa tuntui olevan liikaa päätelleen niistä murhaavan halveksuvista katseista, joita minuun luotiin kun odottelimme illallisen alkamista ja munkit saapuivat kappelistaan. Aluksi ajattelin, että pukeutumisessani on jotain vialla, vaikka olinkin vetänyt ylleni peittävimmät mahdolliset loimet, mutta vika taisikin olla vain minun olemassaolossani. Voi sitä omahyväisyyden ja itseriittoisuuden määrää, joissa jotkut miessukupuolen jumalanpalvojat voivatkaan rypeä! Tätä puolta en ole ymmärtänyt enkä koskaan tule ymmärtämäänkään katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Onneksi en maininnut kenellekään, että olen luterilainen pappi...

Näissä tunnelmissa aloitimme illallisen, joka sujui hiljaisuuden vallitessa. Tai siis meidän piti olla hiljaa, mutta kaiuttimista kaikui munkkien ruokailutilasta tuleva monotoninen ääneenluku. Kun munkit olivat päättäneet ruokailunsa, luenta loppui ja loppurukousten jälkeen mekin saimme liikahtaa pois paikoiltamme. Miehen toiveesta ajoimme saman tien lähimpään kaupunkiin hampurilaiselle, sillä hänelle jäi nälkä luostari-illallisesta... Seuraavana päivänä isä Ugo muuten selitti meille, että jokaisessa ruokailussa luetaan jotain kirjaa, lounaalla toista ja illallisella toista. Edellisen kirjan läpi lukeminen kesti kuulema kymmenen kuukautta. Lukemisto vaihtelee Benediktuksen luostarisäännöstä aina päivän sanomalehteen asti.

Luostarissa oli jonkin verran vieraita ja heidän majoittamiseensa oli varattu kokonaan erillinen rakennus, jossa oli jopa "perhehuoneita" (siis huone, jossa oli kaksi sänkyä, toisistaan erillään tietenkin). Tyypillinen kävijä vaikutti olevan keski-ikäinen nainen, yllätys yllätys. Päästyämme vierastalon rauhaan tuntui siltä, että tässä voisi jopa hieman rentoutua. Vietinkin suurimman osan päivästä ja seuraavasta aamusta pihalla kirjaa lueskellen sillä aikaa kun mies keskusteli tutkimuskysymyksistä isä Ugon kanssa. Seuraavana aamuna osallistuimme toki jumalanpalvelukseen, olihan kyseessä Johannes Kastajan syntymäpäivän juhlinta (joka meillä täällä Suomessa juhannuksena tunnetaan, mutta monessa muussa maassa pelkästään kirkollisena juhlapyhänä).

Isä Ugo oli pelkkää sydämellisyyttä, juhlapäivän lounas paljon enemmän kuin luostarilta odotin (naudan pihvi, sienikastiketta, ranskalaisia perunoita ja vaniljakakkua), ja mies sai ilmaiseksi mukaansa laatikollisen luostarin julkaiseman teologisen aikakauskirjan vuosikertoja, mutta silti oli jotenkin keveämpi hengittää kun käänsimme auton pois luostarin pihasta. Luostarilaitos itsessään on aika kaukana siitä, mitä itse ajattelen olevan kristinuskon ydintä.

Kuplivassa kaupungissa osa II

Jos kirjoittaisin dekkarin, sijoittaisin sen tapahtumat ehdottomasti Epernayn maanalaisiin shamppanjakellareihin! Kuvitelkaa, kaupungin alapuolella risteilee satoja kilometrejä tunneleita, joissa pulloja kypsytetään. Pelkästään Moet&Chandonin talon alla on 28 kilometriä tunneleita kolmessa tasossa. Ilma on niissä kuulema juuri oikeanlainen shamppanjan kypsytykseen, tasainen 10-12 asteen lämpötila vuoden ympäri ja sopiva ilmankosteus. Kellarit ovat sokkeloisia labyrintteja, joihin eksyy helposti ilman opasta tai opasteita. Valaistus on hämärä, nurkkiin ei näe ja tunnelma on mystinen: tänne pitää ehdottomasti sijoittaa pari murhaa, jotka tietenkin kietoutuvat kansainväliseen salaliittoon shamppanjan miljoonabisneksen ympärillä...

Kellareista kiinnostavampi oli Achille Princierin pienempi kellari, jossa saimme liikuskella omin päin. Innokkaimmin tosin tutkimme seinien graffitteja, siis niitä tyyliin "Jussi was here", mutta nämä olivat ranskaksi ja toistasataa vuotta vanhoja.

Toisen Epernay-päivän aloitimme siis vierailulla Achille Princierille, ja sitten olikin jo lounaan aika. Ruokailun jälkeen mies päätti ottaa kylvyn hotellihuoneessamme. Hän laittoi veden valumaan ja tuli huoneen puolelle nakuttelemaan tietokonetta. Ei mennyt kuin muutama minuutti, kun siivooja koputti ovelle ja kysyi onko joku suihkussa. Vesi nimittäin tippui alakertaan. No, oli käynyt niin, että suihku oli kierähtänyt ammeen pohjalla ylösalaisin ja suihkutti vettä suoraan lattialle. Ranskalaisissa kylpyhuoneissa ei siis tosiaan ole mitään viemärisysteemiä, tässäkin vaan pelkkä puulattia. Suoraan huoneemme alapuolella oli hotellin respa, jossa yritettiin pelastaa tulostimia ja tiekokoneita vesivahingoilta ja vettä kerättiin ämpäreihin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt ne joutuvat uusimaan koko lattian. Jos nimittäin suomalaisessa talossa vesi valuu alakertaan asti, niin silloin rakenteet ovat jo pilalla. Mutta ranskalainen rakentaminen taitaa olla toisenlaista; jos vesi valuu lattian läpi parissa minuutissa, ei siellä välissä taida juuri olla eristäviä kerroksia, jotka voisivat mennä pilalle... Joka tapauksessa olimme tapauksesta niin noloissamme, että emme enää kehdanneet näyttää naamaamme hotellin henkilökunnalle vaan luikimme vastedes sisään ja ulos takaovesta. Harmi sinällään, sillä olisimme halunneet illastaa hotellin ravintolassa.

Iltapäivän ratoksi mies halusi käväistä Reimsissä, joka sijaitsee vain 30 kilometrin päässä. Hyppäsimme siis autoon ja lähdimme ajamaan kohti isoa kaupunkia. Perillä muistin, miksi olin halunnut välttää suurkaupunkeja reissullamme. Vieraassa kaupungissa ajaminen on ahdistavaa, etenkin tässä tapauksessa kun koko keskusta oli yhtä suurta tietyömaata eikä navigaattorista ollut mitään apua. Yritin löytää rautatieaseman parkkipaikan, mutta jouduin kiertämään koko aseman alueen pariin kertaan, ennen kuin onnistuin löytämään sivutien, josta luikahtaa sisään. Kiertelimme jonkin aikaa keskustassa ja ihmettelimme etenkin jättimäistä katedraalia, joka muistutti paljon Pariisin Notre Damea. Tämä katedraali oli kärsinyt pahoin pommituksissa ja jouduttu rakentamaan osin uudestaan ja siksi sisältä löytyi modernin taiteilijan kädenjälkeä, päätyikkunan lasimaalaukset olivat nimittäin Marc Chagallin käsialaa.

Jos Reimsiin saapuminen oli ollut ongelmallista, niin sieltä poispääseminen vasta haastavaa olikin. En millään meinannut löytää tietä ulos parkkipaikalta, sillä kaikkialla oli vain tietöitä. Sain jo puolittaisen paniikkikohtauksenkin kun olin auton kanssa ahtaassa paikassa eikä ulospääsyä näkynyt missään. Kun se lopulta onnistui, vannoin, että tämän matkan jälkeen kierrämme loput suurkaupungit kaukaa!

Kuplivassa kaupungissa osa I

Epernayn turisti-infossa oli tällainen kokoelma kaikista seudun shamppanjamerkeistä

Mistä lähtien shamppanjasta tuli se juttu? Omassa kaveripiirissäni näin tapahtui kolmenkympin korvilla. Yhtäkkiä lahjaksi ei enää kannettukaan Henkelliä tai muita halppiskuohareita vaan aitoa shamppanjaa. Shamppanja on oiva varallisuustason kasvun mittari. Sitä ryhdytään ostamaan siinä vaiheessa kun opiskelijamaailmasta on siirrytty työelämään ja asuntolainasta huolimatta ei enää tarvitse arpoa ostaisiko kuuden vai seitsemän euron punkkua (tai mistä minä tiedän miten nykyopiskelijat elävät, teineilläkin kun tuntuu olevan ökykalliita brändikäsilaukkuja). Itse olin pitkään sitä mieltä, että minun ei kannata rahojani tuhlata shamppanjaan, kun en kuitenkaan erota sitä kuohuviinistä. Voi hyvänen aika, sehän on vähän kuin sanoisi ettei Saarioisten kumipitsaa aidossa kiviuunissa valmistetusta, juuri oikeanlaisella sitkolla ja rapeudella varustetun pohjan päälle aidoista raaka-aineista kasattua pizzaa. Toki shamppanjoissakin on eroja. Huonoimmat ovat (melkein) yhtä huonoja kuin halvat kuohuviinit. Ja toisinpäin: laadukas kuohuviini on shamppanjan veroista, mutta valitettavasti myös hinnaltaan samoissa lukemissa.

Sen lisäksi, että viime vuosina shamppanjaa on kertynyt lahjaksi keskiluokkaistuvilta tovereiltani, olen päässyt sen makuun Bar Groteskin shamppanjatiistailla. Lasillinen Pol Rogeria irtoaa vitosella eli pullollinen maksaa kympin vähemmän kuin alkoholin monopoliyhtiössä. Kerrassaan ihastuttava juoma! Jos osaisin viinislangia, tähän tulisi lista kuvailevia adjektiiveja, mutta nenääni ja makunystyröitäni ei ole harjaannutettu nahkan, tallin ja mustekynän erotteluun viinistä, joitakin esimerkkejä mainitakseni. Groteskin tiistai-illoissa kehkeytyi ajatus suunnata auto myös shamppanjan synnyinsijoille Champagneen ja shamppanjapääkaupungiksi tituleerattuun Epernayhyn.

Epernayssa majoituimme periranskalaisessa pikkuhotellissa, jonka puistonäkymään ja kylpyammeeseen olimme kovin ihastuneita viidakkohenkisestä sisustustyylistä huolimatta. Heti saavuttuamme söimme myöhäisen pikalounaan (kaupungilla on kokoa sen verran, että sieltä jopa löytyi koko iltapäivän ruokaa tarjoavia bistroja) ja säntäsimme sitten tutustumaan Moet & Chandonin shamppanjataloon. Avenue de la Champagnen varrella komeilevista lukaaleista saaattoi päätellä, että täällä kasvaa Ranskan viinituotannon Raha. Kierros shamppanjakellareissa kesti tunnin, sisälsi perusteellisen opastuksen shamppanjanvalmistukseen ja päättyi lasilliseen talon shamppanjaa. Kierros oli toki vaikuttava, mutta kovin markkinahenkinen. Lukemat olivat hengästyttäviä: maanalaisissa kellareissa muhii sata miljoonaa pulloa shamppanjaa ja pelkkä vuosituotanto on 26 miljoonaa pulloa. Yhtiö onkin maailman suurimpia shamppanjantuottajia ja konsernin Moet-Hennessy Louis Vuitton liikevaihto huima. Jotenkin näin jättiläismäinen koneisto ei tuntunut kovin sympaattiselta. Opas selitti ylpeänä, että firman periaatteisiin kuuluu valmistaa täsmälleen samanlaista shamppanjaa vuodesta toiseen, joten kypsytystä ei enää tehdä tammitynnyreissä, joista saattaisi irrota aromeja. Tasalaatuisuus on ehkä jossain määrin hyve, mutta onko ketään muuta, jonka mielestä on kiva ajatus, että eri vuosikerrat maistuvat hieman erilaisilta ja että persoonallisuus ei ole pahasta? Moet&Chandon on luvalla sanoen hieman tylsä shamppanja - ja pahasti ylihinnoiteltu.

Champagnen-visiitillämme opimme, että hyvää shamppanjaa voi saada viidellätoista eurolla, jos kyseessä on pieni ja tuntemattomampi shamppanjatalo, joka ei ole kiinnostunut panostamaan aggressiiviseen markkinointiin. Seuraavana aamuna käväisimme Moet&Chandonin naapurissa Achille Princierin maistelutiloissa. Heidän vuosituotantonsa on vain 30 000 pulloa, sillä omistaja ei kuulema halua massiivisempaa tuotantoa eikä sitä, että heidän shamppanjansa päätyisi markettien hyllyille ja siksi suurin osa rypälesadosta myydään muille yhtiöille (todennäköisesti iso osa juuri naapuriin, jonka oma viljelykapasiteetti ei kata tuotantomääriä). Epernayn jokaisessa ravintolassa oli shamppanjalista, jolta saattoi valita ruokajuomaksi minulle tuntemattomia, mutta ravintolan hyväksi havaitsemia merkkejä, erittäin kohtuullisella hinnalla. Eräässä baarissa oli jopa lista shamppanjoista, joita saattoi ostaa mukaan - jäähdytettynä toki - myöhään yöhön asti. Epernayhyn mars, jos shamppanja on mieleesi! Tai shamppanja yhdistettynä ostereihin, ankanrintaan ja paahtovanukkaaseen...

Burgundinpataa ja amatööriviiniturismia

Alsacen jälkeen matkasimme kolmisensataa kilometriä etelään, Burgundyn alueelle. Ensi-ihastuksen jälkeen olimme jo alkaneet panna merkille periranskalaisia kliseitä ja omituisuuksia. Jos asuisin tässä maassa, repisin varmasti hiuksiani aukioloaikojen suhteen. Useimmat liikkeet ovat auki aamulla puoleenpäivään asti ja sitten taas kahdesta eteenpäin noin kuuteen tai seitsemään. Iltapäivällä on siis parin tunnin tauko ja silloin mikään ei liiku. Suurin osa liikkeistä on myös kiinni koko maanantaina. Toisaalta myös sunnuntaina lappu oli luukulla monessa paikassa. Ja ainakin Ammerschwirissä kaikkialla oli kuollutta torstai-iltapäivänä, sillä silloin oli kirkonmenot. Lopputulokseksi tuntuu jäävän se, että ranskalaiset työskentelevät noin puoli päivää viikossa. Muulloin sitten syödään, mutta nälkä saa tulla vain tiettyinä kellonaikoina, tarkalleen ottaen klo 12-14 ja 19-22. Muina aikoina on aivan turha kuvitella saavansa ruokaa, ainakaan pienemmissä paikoissa, joissa ei ole roskaruokaravintoloita tai koko päivän auki olevia kulmajuottoloita. Saman ilmiöön törmäsimme viime kesänä myös Italiassa. Ei kuulkaa ole mukavaa saapua nälkäisenä vieraalle paikkakunnalle ja todeta, että syötävää ei yksinkertaisesti ole tarjolla missään. Mitäs menit missaamaan virallisen ruoka-ajan.

Ranskassa ihmiset ihan oikeasti kävelevät kadulla kainalossaan patonki, josta napsaistaan välillä pala suuhun. Leivät ja leivokset ovat maailman parhaita, totta kai. Jos tulee tarve käydä ostamassa patonki, auton voi näppärästi pysäköidä esimerkiksi keskelle katua, kääntyvien kaistalle. Hätävilkut vaan päälle ja ostoksille.

Muistan yliopiston ranskan kielen keskustelukurssilta opettajan turhautumisen, kun hän yritti saada mykän suomalaisjoukon keskustelemaan eloisasti. Hän yritti saada meidät tajuamaan, että Ranskassa on epäkohteliasta olla hiljaa. Jo lapsesta asti ihmisiä kannustetaan muodostamaan omia mielipiteitä ja tuomaan niitä koko ajan esille. Toisten päälle puhuminen ei ole epäkohteliasta, vaan totuttu käytäntö. Mielipiteitä ihmisillä tosiaan tuntui olevan. Todistimme bistrossa lounasaikaan, kuinka naapuripöydässä keskusteltiin vilkkaasti politiikasta. Viereisessä pöydässä ruokaileva mies oli sen sijaan sitä mieltä, että naapuripöydässä esitettiin vääränlaisia mielipiteitä, joten hän ryhtyi riitelemään kiivaasti näiden itselleen ventovieraiden kanssa. Käsirysyksi tilanne ei sentään mennyt, mutta en voisi kuuna päivänä kuvitella, että näkisin samanlaisen tilanteen Suomessa. Sivumennen sanoen testasimme lounaaksi burgundinpataa, olimmehan sen synnyinseudulla. Riemukseni sain todeta, että viime talvena itse hauduttamani burgundinpata oli maukkaampaa. Osaan siis tehdä jotakin ruokaa paremmin kuin ranskalaiset (tai ainakin ranskalaisen väsähtäneen perusbistron kokki). Samana iltana opimme myös, että kaikki Michelin-oppaassa mainitut ravintolat eivät tarjoa erinomaista ruokaa. Samanlaista kuivaa kanaa ja riisiä saa yliopistoruokalastakin.


Matkakohteidemme perusteella olemme niin sanottuja viinituristeja. Itse kutsuisin meitä amatööriviinituristeiksi, sillä emme tiedä viineistä yhtään mitään joitakin satunnaisia lehtijutuista mieleen jääneitä knoppeja lukuun ottamatta. Olemme myös aika eri ikäryhmää kuin muut viinituristit. Joka ikisellä viinitilalla olemme olleet ne nuorimmat vieraat. Muut ovat enimmäkseen eläkeläisiä, joko pariskunnittain tai iloisesti bussilla matkustavina ryhminä. Amatööriyteni paljastuu siinäkin, että tökkäsin sormella karttaan ja sanoin ”Burgundy, siellä tehdään punaviiniä, mennään sinne”. En vaivautunut ottamaan selvää, että Burgundyssä viljellään vain ja ainoastaan pinot noir –rypälelajiketta. Minä inhoan pinot noiria ja paljastan siten rahvaanomaisen makuni. Muistelen, että Sideways-elokuvassa pinot noiria ylistettiin rypäleistä jaloimmaksi, joka on erityisen herkkä ja menestyy siksi vain tietyillä alueilla ja oikeassa hoidossa. Ehkä on niin, mutta minun makuuni halvimmat pinot noirit ovat vetisen mehumaisia ja Burgundyn kalliit versiot kiristävät suuta ja syövyttävät vatsalaukun. Sitkeästi yritin maistella niitä eri paikoissa, kunnes lausuin tuomioni ja olin tyytyväinen, että piipahdimme alueella vain kaksi päivää. Sen lisäksi, että en pidä alueen punaviinien mausta, ne ovat järkyttävän kalliita. Ensimmäisestä maistelussa jossakin prameassa linnassa Aloxe-Cortonissa hipsimme vähin äänin pois, kun näimme hinnat, jotka pyörivät keskimäärin viidenkympin tienoilla. Seuraavasta paikasta ostimme yhden parinkympin punkun mukaamme vain siksi, että tilan omistaja, yli kahdeksankymppinen setä, oli niin hellyyttävä ja vaimokin vielä pyörätuolissa. Kolmas paikka osoittautui englantilaisen viiniammattilaisen pyörittämäksi ja sieltä ostimme herkullista Chateauneuf-du-Papea, jota tuotetaan siis useita satoja kilometrejä Burgyndysta etelämpänä. Seuraavalla kerralla täytynee tehdä toivioretki sinne. Maisteluiden huipennus – ja kovin koettelemus vatsahapoille – oli kuitenkin Beaunen kaupungissa entisen kirkon tiloissa toimiva viinikellari, jossa sai kymmenen euron pääsymaksua vastaan maistaa viittätoista eri Burgundyn punaviiniä. Se oli ihan riittävästi.

Alsassilaista idylliä

Romanian sietämättömät helteet jäivät taakse Itävaltaan matkatessa ja ilmasto alkoi muistuttaa erehdyttävästi tyypillistä suomalaista kesäsäätä. Sama sateinen ja kolea sää jatkui myös Ranskan puolella, mutta se tuntui nyt täysin sivuseikalta. Tämä on minun maani, oi kyllä!

Ensimmäinen konkreettinen ero Saksaan ja Itävaltaan nähden rajan ylitettyämme oli liikenneympyröiden moninkertaistuminen. Rajalta majapaikkaamme oli nelisenkymmentä kilometriä ja matkan varrella vähintään yhtä monta liikenneympyrää. Pian alkoivat myös viinitarhat, olimmehan saavuttaneet Alsacen kuuluisan viinialueen. Majapaikan olin valinnut melko arpomalla löydettyäni googlesta ranskalaisen nettisivuston, jossa oli listattu B&B-paikkoja ympäri maata. Rajasin vain alueen ja sen jälkeen selailin paikkoja, jotka sopivat budjettiin ja jotka näyttivät lupaavilta. Päädyimme pieneen maalaiskylään nimeltä Ammerschwir ja sen parempaa valintaa emme olisi voineet tehdä aluetta tuntienkaan. On kuin olisimme pudonneet ajassa parisataa vuotta taaksepäin. Kylä on täynnä värikkäitä keskiaikaisia taloja ja päällimmäisenä vallitsee rikkumaton rauha – turistit kansoittavat muutaman kilometrin päässä sijaitsevat matkaoppaiden mainostamat kohteet Ribeauvillen ja Riquewihrin. Täällä vieraita on niin vähän, että jokainen kyläläinen tervehtii meitä vastaan tullessaan. Viereisen kaupunginportin katon päällä asuu haikara. Kieli soljuu mukavasti eikä samanlaista kynnystä ranskan puhumiseen jostain syystä ole kuin Québecissä. Lieneekö syynä ymmärrettävämpi murre.




Helsingissä on vain kourallinen Michelin-tähden saaneita ravintoloita, eikä meillä ole ikinä varaa niihin. Tiesin toki, että Michelin-ravintolat ovat keskittyneet Ranskaan, mutta hämmästykseni oli suuri, kun tästä tuhannen asukkaan kyläpahasesta löytyi jopa kaksi ravintolaa, jotka on mainittu Michelin-oppaassa. Illastimme kaksi kertaa peräkkäin niistä toisessa enkä ole kuuna päivänä syönyt yhtä hyvin! Etanoita, jänistä, piparjuuritahnaa, ankanrintaa… Järjettömän maukas ruoka tekee onnelliseksi, mutta samalla masentaa: en koskaan pysty loihtimaan itse mitään yhtä hyvää. Tai katsotaan, päätimme aloittaa harjoittelun ranskalaisen keittiön parissa kotiin palattuamme.

Ruoan lisäksi täällä on tietenkin ilahduttanut viini. Jokaisessa kadunkulmassa on paikallisen viiniyrittäjän maistelu- ja ostopiste. Maistaminen on ilmaista, mutta olemme silti ottaneet periaatteeksi ostaa aina maistelun päätteeksi yhden pullon mukaamme. Kahden päivän jäljiltä automme takakontissa on kahdeksan pulloa alsassilaista valkoviiniä, pääasiassa rieslingiä. Olen kehittynyt niin hyväksi rypäleiden tunnistamisessa, että osasin jopa sanoa ravintolan jälkiruokasorbetista, mitä rypälelajiketta siinä oli käytetty… Toisin sanoen olen maistellut paikallisia viinejä kiitettävän ahkerasti.

Onneksi otimme mukaan varsin pienet matkalaukut, jotta tavaratilaa riittää viinin hamstraamiselle. Vielä on nimittäin jäljellä Burgundy sekä Champagne.

Tasamaa-Pösö Alpeilla

Häistä on luvassa raporttia myöhemmin, mutta se on ihan oma lukunsa, joten jatketaan sen sijaan matkakertomusta.

Romaniasta lähdettäessä takapenkkiseuramme oli vaihtunut ja pinkki matkalaukku poistunut kyydistä. Ensimmäinen etappi oli Itävallassa serkkuni miehen äidin asunnossa Wiener Neustadtissa. Mutta sinne päästäkseen oli matkattava Unkarin halki. Vannoin tällä kertaa välttäväni vuoret (ja niin teinkin), mutta muutoin luonnonolosuhteet olivat jälleen meitä vastaan. Ajelimme moottoritietä pitkin ja ihailimme etäällä näkyviä salamoita tietämättä, että hetken päästä olisimme itse myrskyn silmässä. Sade alkoi ropista viattoman oloisesti, mutta jo muutaman minuutin päästä se vaihtui hakkaavaksi raekuuroksi ja niin rajuksi myrskyksi, että oli pakko pysähtyä moottoritien laitaan näkyvyyden ollessa vain muutamia senttejä. Hetken aikaa olin ihan vakuuttunut siitä, että vesi ja tuuli vievät automme mennessään. Vettä oli niin paljon, että en enää tiennyt oliko se pelkkää sadetta vai oliko tulviva joki yllättänyt meidät moottoritiellä. Onneksi kyseessä oli edellinen, mutta moottoritien laitamien pellot näyttivät silti olevan kokonaan veden varassa. Kuka olisi uskonut, että kohtaamme ääriolosuhteita juuri Unkarissa, tuossa rauhaisien pustien hallitsemassa maankolkassa?

Moottoriteitä pitkin matkaaminen on tylsää, mutta sen verran huoletonta ja nopeaa, että valitsimme suosiolla sen koko matkalle, etenkin kun äkillinen myrskykokemuksemme opetti, että mitä tahansa voi tapahtua missä tahansa. Wiener Neustadt jäi meille vain yöpymispaikaksi ja jatkoimme heti seuraavana aamuna kohti samaisen serkun äidin toista asuntoa syvällä Alppien katveessa. Aikomuksemme oli ajaa saman päivän aikana Grossglockner Road, joka on maksullinen maisemareitti Alpeilla, mutta jouduimme sattuneista syystä vaihtamaan realistisempaan vaihtoehtoon.

Pösömme on monilta osin ihastuttava ja uskollinen toveri. Sen persoonallisiin piirteisiin kuuluu tuplavilkutus vasemmalle käännyttäessä ja kovimmilla pakkasilla se osoitti mieltään sammumalla liikennevaloihin tai risteyksiin lipuessa. Varsinaiseksi talviautoksi se ei muutenkaan ole osoittautunut. Siinä missä nelivetoiset citymaasturit ulvaisevat näyttävästi lumikinosten läpi, meidän Pösösemme jämähtää jo pieneen lumikynnykseen kadun reunan parkista lähtiessä. Tämän reissun aikana selvisi, että Pösömme ei ole myöskään vuoristoauto. Viimeinen taival itävaltalaiselle maalaisasunnolle vei nimittäin yllättäen vuoren halki. Kylteissä varoiteltiin kaltevuuden olevan 15%, mikä ei tottumattomalle kuulostanut lainkaan mahdottomalta. Pösö oli toista mieltä. Jouduimme kipuamaan tietä ylös ykkösvaihteella ulvoen citymaastureiden ohitellessa meitä notkeasti. Alaspäin laskeutuminen se vasta pelottavaa olikin. Jarruja ei voi pitää pohjassa koko aikaa, etteivät ne hajoa, mutta ykkösellä moottori puolestaan on tiukilla. Kun viimein pääsimme alas oli jo itsestään selvää, että tällä autolla ei matka jatku millään vuoristotiellä. Osasyynä ongelmiin saattoi tosin olla se, että autossa oli täysi lasti, neljä henkeä ja matkatavarat, mutta en erityisemmin ollut innostunut kokeilemaan uusia ääriolosuhteita kevyemmällä taakallakaan. Yöpaikkaamme Zell am Seessä köröttelimme siis turvallisesti moottoriteitä ja lukemattomia tunneleita pitkin.

Turisteilla - pääasiassa arabipariskunnilla - kansoitetun Zell am Seen jälkeen yövyimme Innsbruckissa läävässä, jossa oli varsin itäeurooppalaistyylinen (lue: olematon) palveluhenki. Kenties se yhdistettynä kylmään ja sateiseen säähän ja kielipuolisuuteen saksan kanssa vaikutti siihen, ettemme syttyneet Itävallalle. Vuoristomaisemat olivat kyllä komeita, mutta muuten yleisvaikutelma maasta oli tylsä. Meillä oli jo kova kiire päästä varsinaiseen matkakohteeseemme, Ranskaan.

Via Baltica ja vielä vähän lisää

Minulla on tapana innostua jostakin asiasta täysillä, keuhkota siitä aikani ja unohtaa vähitellen koko juttu. Siksi olen oppinut monien asioiden suhteen, että antaa ajan kulua ja katsotaan myöhemmin, vieläkö innostusta riittää. Ellen sitten ehdi toimia pikaisesti. Näin kävi viime kesänä, kun sain yhtäkkiä päähänpinttymän auton hankinnasta. Kahden viikon kuluttua siitä, kun ajatus oli ensimmäisen kerran hiipinyt päähäni, olin jo autonomistaja. Pienen, punaisen viisivuotiaan Pösön, joka näytti ja tuntui kuin uudelta. Ostopäätös on kaduttanut vain muutaman kerran taloudelliselta kannalta (sekä toisinaan viime talven lumitalkoissa), mutta enimmäkseen on ollut vain luksusta mennä sinne minne haluaa ja milloin haluaa. Etenkin kilometrin päässä sijaitsevaan ruokakauppaan.

Jo autoa ostaessa olin sitä mieltä, että sitä pitää sitten myös käyttää koko rahan edestä, joten päätimme, että häämatkamme tulee olemaan road trip Eurooppaan. Ensin Via Balticaa pitkin Romaniaan, jossa häät pidetään ja sitten Ranskan kautta kotiin. Haaveissa siinsivät Toscana ja Provence, mutta totesin niiden vaativan liikaa ylimääräisiä satoja ajokilometrejä, onhan meillä vain rajallinen aika, budjetti ja ennen kaikkea vain yksi ajokortillinen matkustaja käytössämme. Siis mahdollisimman suoraa reittiä länteen ja sitten kohti pohjoista.

Reissun ensimmäinen osuus, matka Suomesta Romaniaan, ei ollut lomamatka, vaan tiukkaa ajoa sillä periaatteella, että perillä ollaan mahdollisimman pian. Takapenkille saimme matkaseuraksi kaksi hauskaa ystävää ja takakonttiin hervottoman kokoisen pinkin matkalaukun, ja niin matka saattoi alkaa. Lähdimme Helsingistä luvattoman aikaisella lautalla kohti Tallinnaa, josta pääsimme aloittamaan ajamisen jo kymmeneltä. Ensimmäiset kolme maata sujahtivat ohi varsin vaivattomasti. Baltian maissa Via Baltica on suoraa, tasaista tietä, jonka yhdeksänkympin nopeusrajoitus on juuri sopiva Pösösellemme. Hesburgereitakin osui matkan varrelle, jos paikallinen muona epäilytti. Saavuimme Puolaan Bialystokiin kymmenen maissa illalla, joten ehdimme saada kunnon yöunet ennen seuraavan päivän rupeamaa. Unen päästä oli tosin vaikea saada kiinni, kun silmät suljettua edessä vilisi vain kuvia liikennetilanteista ja kroppa jatkoi vielä ajamista.

Maailman parhaan aamiaisbuffetin jälkeen (suosittelen lämpimästi Best Western Cristal –hotellia Bialystokissa!) aloitimme toisen matkapäivän optimistisissa merkeissä. Puola näytti kuitenkin pian kyntensä: loputtomalta tuntuvaa mutkaista tietä, joka kulkee kylien läpi ja joka on rekkojen suosiossa. Ohituskaistoja tuossa maassa ei tunnettu, mutta niillä pätkillä, jolloin tienpiennar oli normaalia leveämpi, sai rinnakkain ajaa niin monta autoa kuin mahtui, siis kahdesta neljään. Opettelin itsekin maan tavoille ja tein muutamia tyylikkään tiukkoja ohituksia. Nopeusrajoitusten noudattamisesta pidin silti tiukasti huolta, osittain siitä syystä, että rekkojen takia keskinopeus oli muutenkin alhainen ja suurimmaksi osaksi siksi, että kameroita ja poliisiratsioita oli tiuhassa, etenkin silloin, jos nopeusrajoitus oli juuri äkillisesti muuttunut alemmaksi. Jo iltapäivällä selvisi, ettemme ajaisi saman päivän aikana Romaniaan asti, sillä perillä oli pieniä majoitusongelmia. Muistin, että ystävämme oli juuri saapunut Unkarin Egeriin, joten otin yhteyttä häneen ja hän hommasi seurueellemme viereisen huoneiston omasta majapaikastaan. Arvelimme ehtivämme istua iltaa pitkään Egerissä, vaikka ensimmäinen yllätys matkan kulussa tapahtuikin jo Puolan puolella. Slovakian rajalle oli matkaa vain parikymmentä kilometriä, kun tie oli yhtäkkiä poikki. Olin siinä vaiheessa jo niin turhautunut Puolaan, että sieltä poispääsemisen vaikeutuminen otti päähän. Löysimme kuitenkin kiertotien (päällystämätöntä maalaistietä, lehmiä ja kauniita vuoristomaisemia) ja pääsimme suhteellisen vaivattomasti joskin pienen viivytyksen jälkeen Slovakian puolelle. Slovakia on niin pieni maa, että sen läpi ajoi verrattain nopeasti. Pysähdyimme vain ostamaan tuulilasitarran ja hyvä olikin, sillä vain muutama kilometri sen jälkeen, kun olimme sen hankkineet, poliisi pysäytti meidät vain tarkistaakseen tarran voimassaolon. Tämän verran oli ehdottomasti syytä hankkia tietoa ennen matkalle lähtöä, sillä tietullin maksamatta jättäminen saattaisi johtaa järkyttävän suuriin sakkoihin.

Iltakymmeneltä ylitimme Unkarin rajan ja ehdin jo soittaa iloisen puhelun ystävällemme ja kertoa olevamme Egerissa parin tunnin kuluttua. Mistäpä olisimme voineet tietää, että luonnonolosuhteet olivat meitä vastaan. Egeriin oli matkaa enää vain 70 kilometriä, kun tie oli yhtäkkiä suljettu. Lähdimme etsimään kiertotietä, mutta käännyimme ilmeisesti väärään suuntaan, sillä olimme yhtäkkiä keskellä jotain kylää, jossa oli menossa jonkin sortin iltamat. Tie oli täynnänsä univormupukuisia miehiä soihdut käsissään ja tuiskeessa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nämä on nyt niitä kansalliskaartilaisia, jotka häiriköivät mustalaisia. Onneksi autossamme oli suomalaiset kilvet, joten saimme ylitsevuotavan ystävällisen kohtelun, etenkin kun romanialainen osaa puhua unkaria (ja kun vastapuoli ei tiennyt hänen olevan romanialainen). Peruutimme siis pois tapahtumapaikalta ja etsimme uuden tien. Joka oli taas poikki. Käännyimme tuloksetta vielä pariin suuntaan, kunnes vihdoin löysimme reitin lähimpään isoon kaupunkiin, mutta sieltä Egeriin vievä moottoritie oli tietenkin suljettu. Tässä vaiheessa meille selvisi syykin: tulvat. Harhailimme vieraassa kaupungissa ympäriinsä navigaattorin kertoessa meille ystävällisesti, mutta tiukasti, että ”turn around when possible”. Turha sille oli kertoa, että moottoritie ei ole käytössä. Lopulta näimme kyltin, jossa mainittiin Eger ja syöksähdimme sen perään. Navigaattori jaksoi muutaman kilometrin verran naputtaa meitä kääntymään takaisin, mutta ryhtyi vihdoin laskemaan uutta reittiä. Tie muuttui pienemmäksi ja vielä pienemmäksi ja kohta huomasimme kipuavamme ylöspäin vuorenrinnettä tietä pitkin, joka oli vain yhden auton levyinen. En ollut tietoinen, että matkamme varrella edes oli olemassa vuori, ja nyt yhtäkkiä olimme matkalla sen laelle. Ympärillä oli vain sankkaa metsää eikä valoja näkynyt missään. Toisaalta pimeys teki matkan kulusta vieläkin pelottavampaa, toisaalta oli hyvä, ettemme nähneet miten korkealla olimme. Tilanne oli kuin suoraan kauhuelokuvasta ja tunnelmaa vahvisti radioasema, joka soitti todella outoa modernia klassista musiikkia. Navigaattori väitti kuitenkin, että olimme metri metriltä lähempänä Egeriä, joten emme voineet muuta kuin luottaa sen arviointikykyyn. Tuolla vuoristotiellä etenimme mateluvauhtia, sillä tie oli mutkainen ja aika ajoin edestä piti hätistellä pieniä peuroja, jotka tuijottivat autoa lasittunein katsein kunnes säikähtivät äänitorvea.

Kaikki loppuu aikanaan ja lopulta vuorikin oli valloitettu ja sieltä laskeuduttu alas. Viimeinen koettelemus oli edessä jo Egeriin saavuttuamme, sielläkin oli nimittäin poikki juuri se ratkaiseva katu, jota pitkin navigaattori olisi halunnut meidän viedä hotellille. Onneksi vastaan sattui yksinäinen myöhäisyön koiranulkoiluttaja, joka käväisi hakemassa autonsa ja näytti meille tien perille. Käsittämätöntä ystävällisyyttä! Majapaikassa meitä odotti empaattinen ystäväpariskunta sekä pullo punaviiniä, joka ei koskaan ole maistunut sen paremmalta.

Seuraavana päivänä loput parisataa kilometriä perille Romaniaan moottoritietä pitkin tuntuikin vain huviajelulta ja matkamusiikin kappalevalinnat jaksoivat jo huvittaa: Ain’t no mountain high enough sekä Ultra Bran Vesireittejä (”jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon”).

Wien

Vietin muutaman paivan ystavani huomassa imperiumin paakaupungissa. Joidenkin mielesta Wien on vain Budapestin toisinto, mutta minun mielestani naiden kahden valilla huomaa Lansi- ja Ita-Euroopan eron. Wienissa kaikki on viimeisen paalle, vanhat rakennuksetkin kuin juuri entisoityja ja kaikki viivasuorassa. Kielikysymyksessa talla kansalla riittaa itsetuntoa enemman kuin konsanaan quebecilaisilla. Ystavani soitti kaasulaitokselle ja olisi halunnut selvittaa asiaa englanniksi, mutta sai napakan vastauksen: "olemme nyt Itavallassa. Taalla puhutaan saksaa." Selva.

lentokenttäelämää

Jarin kauaa en ehtinyt pysya paikallani Helsingissa, kun tuli jo kesalomamatkan vuoro. Tein henkilokohtaisen ennatykseni matkatavaroiden maarassa - siis vahyydessa. Laukku, johon pakkasin tavarat kuukauden matkaa varten, painoi vain 10 kiloa! Edellisella matkallahan meilla molemmilla oli noin 80 kiloa matkatavaraa seka viela se 156 kiloa kirjoja, jotka postitimme juuri ennen lahtoa. Kohtalon ivaa on, etta juuri silloin kun kilorajat paukkuvat, niin eteen osuu niuho virkailija. Kaikkihan aina kertovat tarinoita siita, miten heilla on mennyt 15 ylikiloa sisaltava laukku silmaakaan rapayttamatta ruumaan. No, ei meilla. Air Canadan lennoille saa ottaa mukaan kaksi matkalaukkua, jotka molemmat saavat olla 23 kg seka lisaksi kaksi 10 kg:n painoista kasimatkatavaraa. Nostin hihnalle ensimmaisen, painavimmaksi arvoimani laukun ja huokaisin helpotuksesta, kun lukema naytti vain 25 kiloa. Mutta neiti niuho sanoikin: "Ei kay. Laukku on liian painava. Kiloraja on 23." Kaikki seuraavat kolme laukkua painoivat 24 kiloa ja jokaisen kohdalla sama virsi. Niinpa jouduimme siirtamaan jokaikisesta matkalaukusta jotakin kasimatkatavaroihimme, etta neiti niuho olisi tyytyvainen. Voi sita logiikan riemuvoittoa! Onneksi han jatti punnitsematta kasimatkatavaramme, joiden kohdalla olisi varmasti tullut vielakin enemman huutoa...

Jos on Murphyn lain mukaista, etta omalle kohdalle osuu juuri se joustamattomin lentokenttavirkailija, niin yleensa silloin myos eteen osuu ongelmaperhe. Ongelmaperhe on jostain syysta yleensa arabiperhe, isa, aiti, vahintaan kaksi lasta ja aivan liian paljon matkatavaraa. Ongelmaperhe pysayttaa koko jonon noin tunniksi, kun he levittelevat kasiaan viattomina: miten niin muka emme voi saada kaikkea tata ruumaan ilmaiseksi? Miten niin en voi ottaa tata jattimatkalaukkua koneeseen sisaan, sehan ei paina sallittua enempaa? Mille hattuhyllylle muka ajattelit sen tunkea? Ongelmaperhe osuu eteesi yleensa juuri silloin, kun olet varannut aika naftisti aikaa lahtoselvitykseen. Silti ongelmaperhe ei ikina myohasty koneesta, vaan he purjehtivat paikoilleen viimeisina.

Olin ostanut halvimmat loytamani lennot Helsingista Budapestiin (138 euroa, ei mitenkaan paha hinta), mutta konetta piti vaihtaa Wienissa. Harmi kylla, en saanut jaada koneesta Wienissa, vaan hyppasin Budapestissa bussiin ja palasin sinne, silla aloitin lomani siella. Ensimmainen lento oli vahan myohassa, joten vaihtoaikaa Wienissa jai ruhtinaalliset 25 minuuttia - ja sitten piti viela menna turvatarkastuksen lapi. Milla logiikalla henkilo laitetaan turvatarkastukseen suoraan edelliselta lennolta laskeuduttua? Se kuulostaa lahinna epaluottamuslauseelta lahtolentokentan turvallisuusjarjestelyja kohtaan.

Toinen, mutta erittain ajankohtainen omituisuus oli vastassa Budapestin lentokentalla. Kentalta poistuttaessa oli kuljettava "infektiotutkan" ohi, joka mittasi oliko matkustajilla kuumetta - toisin sanoen jaljitettiin mahdollisia sikainfluenssatapauksia. Onneksi kesaflunssani ei ollut viela silloin iskenyt, ties millaisiin kuulusteluihin olisin muuten joutunut.

Suhteellisen sujuvasti edennyt matkani oli melkein tyssata Budapestin lentokentalle. Yritin hypata paikallisbussiin, joka veisi linja-autoasemalle, mutta olin rahaa vaihtaessani saanut liian suuria seteleita, jotka eivat kelvanneet lippuautomaattiin. Yritin ostaa jotain kahvilasta rikkoakseni rahan, mutta tarjoilija katsoi minua kauhistuneena: ei heilla ole noin paljoa vaihtorahaa. Kyse oli hei noin 20 euron arvoisesta setelista... Lopulta autonvuokrauspisteen virkailija heltyi rikkomaan rahan madeltuani hanen edessaan. Unkarissa, tuossa epapalveluhenkisyyden luvatussa maassa, tavoitteeseensa paasee parhaiten, jos noyristelee mahdollisimman paljon, pyytelee anteeksi olemassaoloaan ja kiittelee vuolaasti kaikesta. Satunnaisena kavijana viela kestan sen, mutta en todellakaan jaksaisi asioida paivasta toiseen tuolla tavoin.

ja pappi sai taas kahvia juodakseen

Kuopio. Mitä siitä voisi sanoa? Edelliset muistoni kaupungista ovat kymmenen vuoden takaa. Oli kesä ja ulkona vihreää, torilla lörtsyjä ja minä majoituin patjalla seurakuntakodilla. Nyt talvi on parhaimmillaan. Pikkupakkanen ja lunta juuri niin sopiva kerros, että se näyttää tasapainoiselta ja hallitulta toisin kuin Quebecin sinne tänne auralla räiskityt lumimassat. Suomen kaikki pikkukaupungit on rakennettu yhtä väljästi ja matalasti, että niistä puuttuu kaupungin tuntu. Kuopion asemakaavassa on se erikoisuus, että joka toinen katu on kapeampi ja tarkoitettu vain jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Kesti hetken ennen kuin havaitsin sen, mutta idea on mitä mainioin. Saavuin Kuopioon sunnuntai-iltana ja kaikkialla oli hiljaista. Ei liikennettä, ei ihmisiä. Suurin melu tuli liikennevalojen piipityksestä. Hetken aikaa olin huolissani, että löydänkö mistään avoinna olevaa ruokapaikkaa, kunnes huomasin aution torin laidalla tutun ja turvallisen Rosso-kyltin. Savossa tunnen muuten aina itseni jotenkin hätäiseksi ja hösääväksi, vaikka ihan tietoisesti pyrin hidastamaan tempoani. Paikallisten tapa olla on kiireetöntä. Erään ystäväni mukaan Kuopio olisi muuten kiva kaupunki asua, jos siellä ei olisi niitä kuopiolaisia. Viikon ajan nautin kyllä kovasti pikkukaupungin idyllistä. Tuossa puutalossa on ateljee ja ikkunasta voin kurkata ihan elävää käsityöläistä työnsä äärellä. Tuossa on ytimekkäästi nimetty ravitsemusliike: Pieni ravintola. Ja tuossa on - vaaleanpunainen limusiini. En ole nähnyt sellaisia koskaan missään enkä todellakaan odottanut törmääväni sellaiseen tammikuisena sunnuntai-iltana aution Kuopion kadulla.

Tuomiokapituli tuli tutuksi, kun sen väki perehdytti meitä toimitusten ja seurakuntatyön saloihin. Minä olin kuuden hengen joukkomme teini, ikäeroa seuraavaksi nuorimpaan ordinoitavaan kertyi viitisentoista vuotta. Jotkut kouluttajat sortuivat hymistelyyn kokemuksesta ja kypsyydestä, mikä sai minut ärtyneeksi, sillä minuthan luokitellaan silloin "epäkypsäksi" ja "kokemattomaksi". Kumma ajatusmaailma tuo, että korkea ikä tekisi ihmisestä pätevämmän ja valmiimman tehtävään, joka on hänelle täysin uusi. Olin muutenkin kummajainen, ainoa ryhmästämme, joka ei jatka tämän viikon jälkeen seurakuntatyöhön. Vaikka kyllä sekin alkoi taas kutkuttaa. Koulutus huipentui eilen muodolliseen pönötystilanteeseen, jossa meitä kuulusteltiin suullisesti tuomiokapitulin istunnon yhteydessä. Minä vastailin suuna päänä kuin mikäkin "opettaja opettaja minä tiedän" -mallioppilas. Piti muistaa nousta seisomaan ja herra piispoitella. Lopulta herra piispa päästi meidät pahasta ja toivotti itse kunkin meistä tervetulleeksi ensi sunnuntaina pappisvihkimykseen.

Yksi seurakuntaelämän kliseistä osoittautui totiseksi todeksi tuomiokapitulissa: en ole koskaan juonut niin paljon kahvia kuin tämän viikon aikana. Oli aamukahvi, aamupäiväkahvi, lounaan jälkeinen kahvi, iltapäiväkahvi ja mahdollisesti vielä kahvi iltamenojen yhteydessä. Niin ja tietenkin pullaa tai kääretorttua kahvin kanssa. Ja aina väki oli menossa silmät kiiluen kahville, sillä "kahvihammasta kolotti" taas. Oma saldoni oli keskimäärin kolme kupillista päivässä ja se oli minun todellinen tulikasteeni eikä mikään julkinen tutkinto.

boston kuvina

Vanhaa ja uutta rinta rinnan.














Päivän lehdet.











Ei ihan vielä talvi.














Designer Shoe Warehouse: Kenkätaivas.

lintuperspektiivistä

Kirjoitin tämän tajunnanvirtatekstin itse asiassa jo viikko sitten Montrealin lentokentän lähtöportilla, mutta en sitten päässytkään ihan hetkeen nettiin.

****************

Olen matkalla Bostoniin, SBL:n vuosittaiseen konferenssiin. Kansleri kaikessa armeliaisuudessaan rahoitti matkaani, mutta toki pidän esitelmän sen vastineeksi. Luvassa on siis viisi päivää työkavereiden kanssa hengailua (Helsingistä on taas tulossa parisenkymmentä henkeä), enemmän tai vähemmän kiinnostavia esitelmiä, raamatuntutkimuksen suurien nimien bongailua ja kirjamessut, eksegeetin taivas.

Quebecin ja Montrealin väli lennetään aina pienenpienillä potkurikoneilla, sellaisilla, jotka vaappuvat ja pitävät kovaa meteliä ja jonne mahtuu vain parikymmentä matkustajaa. Kone lentää melko matalalla, joten aurinkoinen sää tarjoaa tilaisuuden tarkastella näkymiä. St. Lawrence –joki on näemmä alkanut jäätyä, sen reunat ovat valkoiset. Paikoin jää on niin ohutta, että veden väreilyn näkee sen läpi. Yhtä asiaa en vieläkään ymmärrä: miten maassa, jossa suurinta osaa vuodesta ulkona ei tarkene oleilla vähissä vaatteissa, voi olla niin monta uima-allasta? Varsinkin ilmeisen varakkaammilla asuinalueilla jokaisen takapihalla on sellainen, toinen toistaan kookkaampi.

Montrealin lentokentällä on kokonaan oma siipensä USA:n lennoille. Sinne ei ihan noin vaan kävellä. Turvatarkastus muuttuu tuolle alueelle pyrkiessä millintarkaksi, käsilaukusta syynätään varmasti jokainen esine. Turvajärjestelyjen massiivisuus saa minut aina hieman huvittuneeksi. Miten voi olla, että koko muu maailma pärjää vähän rennommallakin asenteella? Amerikkaan pyrkivältä matkustajalta otetaan muuten joka kerta sormenjäljet – molemmista käsistä – ja valokuva sen lisäksi, että matkan syytä tietenkin tivataan. Miettikää, miten massiiviset arkistot jossakin on kaikkien maahan matkaavien tiedoista.

Olen joskus miettinyt, etten ainakaan haluaisi lentäjäksi. Puistattaa ajatuskin, että vastaisin satojen ihmisten hengestä. Täpärässä tilanteessa varmasti panikoisin ja se olisi sitten siinä. Luin lehdestä, että ”lempi”lentoyhtiöni Air Canadan eräs kokenut perämies oli eräänä kauniina päivänä kokenut psyykkisen romahduksen kesken lennon. Hänet oli sitten raahattu ulos ohjaamosta ja sidottu kiinni tuoliin ja hänen tilalleen ohjaamoon asettui lentoemäntä, joka oli ottanut muutaman lentotunnin. Yhdessä kapteenin kanssa he suorittivat onnistuneen pakkolaskun. Kyseisen perämiehen ura taitanee olla ohi, tuossa ammatissa ei varmaan kelpaa selitykseksi, että oli ”huono päivä”. Jätän siis suosiolla lentokapteenin uran jollekulle kykenevämmälle. Lentokapteenista tuli mieleen Edu Kettusen pompöösi kipale Lentäjän poika, jota antaumuksella lauloimme ala-asteaikoina, niin että sanat ovat vieläkin tuoreessa muistissa: ”Minä istuin kiitotien päähän, jäin ihmettä katselemaan…” Nykyisin närkästyn laulun aloituksesta. Miten vastuuttomat vanhemmat oikein päästävät lapsensa istumaan kiitotielle??!

ekoilua

Ensi alkuun pahoittelen tämänkertaista angstista ja paatoksellista kirjoitustani.

Viime aikoina ympäristöasiat ovat olleet kovasti mieleni päällä. Eko-omatunnon kolkutus ei taatusti ole sattumaa, sillä ilmastonmuutos, energiansäästö ja päästöjen vähentäminen ovat koko ajan tapetilla. Lehdissä neuvotaan tavallisia tallaajia ekotekoihin. Ekoilu on suorastaan trendikästä ja niinpä markkinavoimat ovat valjastaneet sen uusimmaksi voimakseen. Naistenlehdissä neuvotaan, miten kulutus voidaan suunnata ympäristöystävällisiin tuotteisiin - ja minä kun luulin, että nimenomaan kulutuksen vähentäminen on ekologista. Siitä-ja-siitä vesipullosta menee niin-ja-niin monta senttiä Itämeren suojeluun - mutta pulloveden ostaminen itsessään vesirikkaassa maassa on käsittämättömän typerää. Jopa kertakäyttövaippoja valmistetaan osittain biohajoavasta materiaalista - hyvä suuntaus sinänsä, mutta sekajätteen seassa nämäkään "ekovaipat" eivät pääse maatumaan vaan mädäntyvät tuottaen metaania.

Hesarin artikkelissa kartoitettiin, miten yksittäinen kansalainen voi omilla valinnoillaan eniten vaikuttaa. Merkittävimmäksi yksittäiseksi asiaksi nousi asuntojen lämmitys. Ekosähkö tarkoittaa uusiutuvilla energianlähteillä tuotettua sähköä, joka käytännössä on tuuli-tai vesivoimalla tuotettua. Ympäristöystävällinen sähköntuotanto on Suomessa vielä lapsenkengissä. Mitä useampi ihminen vaihtaa palveluntarjoajaa ekosähköä tuottavaan yritykseen, sitä enemmän ekosähkön tuottamiselle ja kehittämiselle on tarvetta. Toistaiseksi ekosähkö on himpun verran tavallista sähköä kalliimpaa, mutta oman yhden hengen kerrostalotalouttani muutaman euron vuosittainen lisäys ei hetkauta. Niinpä vaihdoin siihen palattuani takaisin Suomeen. Lisää tietoa aiheesta löytyy täältä ja täältä. Noin! Mainospala on tarjottu.

Energialähteen valinnan lisäksi voi tietenkin koettaa vähentää sähkön käyttöään. Hehkulamput energiansäästölamppuihin, turhat valot pois päältä ja kodin elektroniikka käytön jälkeen sammutettuna valmiustilan sijaan. Hesarin jutussa ei kai tarkoituksellisesti mainittu, että kotitalouksien sähkönsäästöpyrkimykset ovat vain hyttysen hyrinää koko kuviota tarkastellessa. Energiansäästöstä puhuttaessa katseet tulisi ensinnä kohdistaa teollisuuteen ja liike-elämään ja siihen voidaan vaikuttaa lähinnä poliittisilla päätöksillä. Jälleen yksi hyvä syy äänestää. Toisinaan kuulee kommentteja, joissa kyseenalaistetaan ekoilu, yhden ihmiset valinnoilla kun on häviävän pienet mahdollisuudet vaikuttaa mihinkään, kun vieressä paperitehtaan koneet raksuttavat täysillä. Onhan se toisinaan masentavaa, mutta enhän tingi muistakaan eettisistä periaatteistani sen varjolla, että joku muu ei niitä noudata.

Energialähteen valinnan jälkeen seuraavaksi kriittisin kohta on liikenne. Tässä kohdin koen piston sydämessäni. Tai paremminkin sarjatulta. Olen elänyt siinä harhaluulossa, että elämäntapani on kohtuullisen ekologista, siinä määrin kuin se voi olla 2000-luvun kaupunkilaisella, joka ei ole valmis tinkimään tietyistä mukavuuksista. Pienituloiselle ekologisuus sopii ihan itsekkäistäkin syistä: sähköä säästämällä säästää myös rahaa. Kierrätän jätteet huolellisesti, kodinkoneiden määrä on minimissä, en omista autoa ja julkisia kulkuvälineitäkin käytän vain silloin, kun en pyöräile. En yleensä ostele turhaa tavaraa (ei siihen olisi varaakaan), ja einesten sijaan teen aina ruoan itse (en tosin osta luomua, vaikka siihen olisi syytä olla varaa). Niinpä tehdessäni tänään Ekotallaaja-testiä, jossa voi laskea oman ekologisen jalanjälkensä, odotin maltillista tulosta. Vaan ei, ekologinen jalanjälkeni on 6,8, mikä vastaa keskivertosuomalaisen tulosta. Tulosta kasvatti melkein puolella yksi ainoa asia: lentomatkustaminen, jota minä reteästi harjoitan yli 50 tuntia vuodessa. Olen toki tiennyt lentämisen olevan saastuttavin liikkumisen muoto, mutta en tajunnut sen olevan näin ratkaisevaa. Luopumalla lentämisestä parantaisin elämäntapani ekologista kestävyyttä 40 prosenttia. Tässä on jotakin, mitä aion tutkiskella sydämessäni jatkossa: onko minun pakko reissata ihan minne tahansa ihan millä tahansa keinoin? Seuraavan vuoden aikana aion vielä olla röyhkeä ja piittaamaton yksilö, jota saa vapaasti syyttää ilmastonmuutoksen etenemisestä, mutta Kanadaan ei vaan pääse junalla. Lentämisen välttäminen on kuitenkin yksi hyvä syy lisää olla muuttamatta pysyvästi toiselle puolelle maapalloa. Yksi ystäväni innostui kutsusta tulla ensi kesänä kyläilemään Romaniaan, mutta ilmoitti kieltäytyvänsä kategorisesti lentämisestä. Kai se sitten tosiaan on mahdollista, matkustaminen muilla keinoin.

kotikaupunki

Säät eivät ole varsinaisesti suosineet suomalaisia tänä kesänä, mutta juuri Romaniasta palattuani oli sentään parin viikon jakso, jolloin aurinkoa näki ja lämpötilakin pysytteli kesäisissä lukemissa. Yhtenä tällaisena päivänä polkaisin Taivaskalliolle päivää paistattelemaan. Auringon tuoksu iholla on jotakin, jota pitkinä talvi-iltoina syvästi kaipaan. Jotain perisuomalaista oli myös kahinassa, jonka tuuli saa aikaan koivun lehdistössä. Tuolloin mietin, että mahtaako Euroopassa olla toista pääkaupunkia, jossa voi parissa minuutissa polkea kotoa luonnon keskelle rikkumattomaan rauhaan vaille muiden ihmisten seuraa.

Pitkään poissa oltuaan kotikaupunkinsa näkee alkuun hieman eri tavalla. Laskeuduin Helsinki-Vantaalle kesäkuun ensimmäinen päivä ja jo ilmassa ihmettelin allani avautuvaa metsäistä maisemaa, jonka rikkoi vain vesistö siellä täällä. Kaiken sen luonnon keskelle oli sitten ripoteltu muutamia hassuja kerrostaloja. Matkalla lentokentältä Käpylään ympäröivä vehreys ja vihreys oli häkellyttävää. Quebecissä on toki sieviä puistoalueita, mutta kaupungin yleisilme ei ole mitenkään vihreä. Omakotitalolähiöissä pihat ovat pienehköjä ja niitä hallitsee hyvin hoidettu nurmikko. Muita istutuksia saati sitten puita ei juurikaan ole. Helsingissä taas kerrostalojen pihoilla on lähes poikkeuksetta puita ja varsinainen metsä alkaa usein jo kivenheiton päässä.

Olen ylpeydellä esitellyt romanialaiselle kliseisintä Helsinkiä: Senaatintoria, meren rantoja, Suomenlinnaa ja vastaanotto on ollut ihastunutta. Reiluuden nimissä päätin kuitenkin viedä hänet myös kierrokselle rumimpaan Helsinkiin, jotta kuva kotikaupungistani olisi vähän tasapainoisempi. Kiersimme niin ollen itä-Helsinkiä ja Jakomäkeä, mutta yllätyksekseni itsellenikin nämä huonomaineiset asuinalueet eivät olleetkaan niin ankeita kuin mielikuvissani. Edes Merihaka ja Itä-Pasila eivät tehneet vaikutusta romanialaiseen, joka suhtautui huvittuneesti epätoivoiseen pyrkimykseeni osoittaa Helsingistä jotain rumaa. Tässä suhteessa mikään ei vedä vertoja Romanialle. Monien yksityiskohtien merkitystä jouduin tosin selostamaan. Mikä funktio on niillä harjaksilla, jotka nököttävät jokaisen kerrostalon ovensuussa? Kas, en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että jonkun mielestä on omituista että talon ulko-oven vieressä on säännönmukaisesti väline, jolla puhdistaa jalkineensa. Rapakelin kansan keksintö. Keittiön kuivauskaapin esitteleminen ei heti herättänyt odottamaani ihastunutta reaktiota sen neroudesta, mutta hiljalleen se on myönnetty käytännölliseksi. Savukalat ja korvapuustit (joita leivoin menestyksekkäästi myös Romaniassa) saivat osakseen suitsutusta ja ylipäänsä romanialainen kehui suomalaisten raaka-aineiden maukkautta. Kahvi sen sijaan on pahaa, kuulema.

Sighisoara

Transylvanian matkaraportista jäi uupumaan viimeinen pysähdyspaikkamme, Sighisoara. Matkasimme sinne Brasovista jälleen hämmästyttävän kauan pikkubussilla, jonka ilmastoinnin laita oli vähän sinne päin. Saavuimme kaupunkiin illansuussa ja totesimme Pensiune Citadelan erittäin viihtyisäksi. Niinpä suuntasimme portista sisään vanhaan kaupunkiin. Sievähän se oli kuin pieni karkki, joskin karkki joka on kulunut imeskelyssä. Rakennukset eivät olleet läheskään niin hyvässä kunnossa kuin Sibiussa. Keskiaikaista tunnelmaa lisäsi se, että vanhan kaupungin kadut olivat lähes kokonaan päällystämättömiä ja mukulakivetkin olivat paikallaan vain paikoittain. Kiipesimme torniin, josta näimme kaupungin kaikessa pienuudessaan ja tämän jälkeen mittailimme jalkaisin kujia. Kirkot, tornit ja ylipäätään koko kaupunki oli nähty muutamassa tunnissa. Yhtenä päänähtävyyksistä voi pitää alla olevaa Vlad Draculan kotitaloa, joka toimii tätä nykyä ylihintaisena ravintolana. Yritin seuraavana päivänä löytää jäätelöä useammastakin paikasta, mutta se tuntui olevan kiven alla (eräässä ravintolassa sanottiin, että jäätelöä saa vain keskustasta - miksi ihmeessä?). Lopulta näin jäätelökyltin ja hyökkäsin innoissani sisään huomaten olevani itse Draculan talossa. Ja se jäätelöannos maksoi neljä kertaa enemmän kuin muualla.

Ei voi kuin ihmetellä, että romanialaiset eivät ole viitsineet rahastaa Draculalla, joka suurimpana syynä vetää maahan amerikkalaisturisteja. On tietenkin Branin linna, joka meiltä siis jäi väliin, mutta edes matkamuistomyymälöissä ei ole erityisemmin tarjolla Dracula-krääsää. Ja Sighisoaralla olisi enemmän syytä kuin millään muulla paikkakunnalla omia Dracula itselleen, onhan kreivi syntynyt juuri täällä. Jos minä olisin matkailuyrittäjä, niin muuttaisin heti tuon talon Dracula-museoksi ja kenties rakentaisin teemapuistoakin lähettyville. Mutta ehkä näiden puuttuminen kertoo siitä, miten vähän romanialaiset itse arvostavat kyseistä myyttiä. Maaseudulla vampyyrien ja ihmissusien läsnäolon kokemus elää yhä vahvana, mutta Draculaa pidetään länsimaisena hapatuksena.

Yksi ilta Sighisoarassa oli oikein viihtyisä, mutta seuraava päivä meni lähinnä peukaloita pyöritellessä ja varjopaikkoja etsiskellessä (sekä sitä jäätelöä), kun odottelimme iltakuudelta lähtevää junaa. Kaikki jalkaisin tavoitettavissa olevat nähtävyydet oli jo nähty ja kaupunki tuntui tylsältä. Iltamyöhällä paikka oli kuin aavekaupunki, missään ei näkynyt ristinsielua, sillä monet turistitkin tulevat tänne vain päiväreissulle. Kaupunki on ääriään myöten täynnä ainoastaan kerran vuodessa, heinäkuun lopulla vietettävillä keskiaikamarkkinoilla.

Juna tuli lopulta, vaikkei ihan ajallaan ja vei meidät illan kuluessa Oradeaan. Tällä kertaa matkanteko oli oikein miellyttävää tasokkaassa ja ilmastoidussa InterCity-vaunussa. Ravintolavaunun työntekijä kertoi työskentelevänsä aina neljä päivää putkeen. Junan tullessa pääteasemalle hän käy nukkumaan käytävän lattialle ja seuraavana päivänä jatketaan taas toiseen suuntaan. Työolosuhteistaan huolimatta mies piti työpaikkaansa hyvänä ja oli erityisen tyytyväinen 850 lein palkkaansa (n. 240 euroa). Näin Romaniassa.

Maassa maan tavalla

Romanit ovat Romaniassa toisen luokan kansalaisia. Joitakuita täällä ärsyttää kovasti se, että kansainvälisessä lehdistössä kirjoitetaan romanialaisista kerjäläisistä, sillä heidän mielestään Romanian romanit eivät ole sen enempää romanialaisia kuin minkään muun maankaan romanit. Totta on, että he ovat erittäin heikosti integroituneita ympäröivään yhteiskuntaan. Romaneilla on oma kielensä, liikkuvan elämäntapansa vuoksi he eivät ole juurtuneet mihinkään yksittäiseen paikkaan ja kontaktit muuhun väestöön ovat olemattomat. Silti he ovat syntyneet tähän maahan ja sitä myötä Romanian kansalaisiksi, joten kokonaisen kansanosan räikeä syrjiminen saa minut kiukkuiseksi. Romanien pääasiallinen elinkeino on kerjääminen tai varastaminen, sillä kukaan ei halua palkata romania töihin. Työttömyys ja sosiaaliturvan puute ajaa heidät pysymään hengissä kyseenalaisin keinoin, mikä pitää yllä muun väestön epäluuloja heitä kohtaan. Varsinainen noidankehä. Lukunsa erikseen ovat järjestäytyneen rikollisuuden pomot, jotka kuuluvat maan alati kasvavaan miljonäärikastiin. Rikas ja köyhä romaninainen pukeutuvat samantyylisesti kirjaviin hameisiin ja huiveihin, mutta heidät erottaa se, että rikkaalla on rivistö kultakoruja ja vaikkapa kokonaan kullatut hampaat, kuten eräällä rouvalla näin.

Raha on aihe, joka hallitsee täällä keskusteluja. Ihmisten päämääränä on hankkia mahdollisimman paljon rahaa ja jos rahaa on, niin se pitää näyttää ulospäin. Oradea on sen verran pieni kaupunki, että täällä ei pyöri Lamborghineja, mutta Bukarestin kaduilla niitä kuulema vilisee. Köyhäkin pyrkii hankkimaan itselleen ainakin yhden kalliin asun, jolla voi luoda illuusiota menestyksestä. Voisin kuvitella, että täältä löytäisi halvalla antiikkihuonekaluja, sillä vain se on arvossaan, mikä on uutta. Rahan ja materian palvonta tuntuu minusta oudolta, mutta en olekaan itse koskaan elänyt niukkuudessa, jolloin suurin unelmani olisi ollut saavuttaa tietty elintaso.

Käyttäytymistavat eivät täällä ole niin erilaisia kuin Suomessa, että olisin sortunut etikettivirheisiin. Mutta eräänä iltana kiinnitin huomiota siihen, että hyvästellessä miespuoliset kaverit kättelivät kaikki romanialaista, mutta eivät minua. Kun tivasin tähän selitystä, niin kuulin, ettei tapana ole kätellä naisia. Kaikkien mielestä oli outoa, että minä pidin sitä outona.

Toissailtana olimme kaupungin kesäfestareilla, jotka eivät eroa pikaruoankäryineen, makeiskojuineen ja oluttelttoineen suomalaisista festareista mitenkään muuten kuin että illalla on pimeää. Illan pääesiintyjä oli Nightlosers, jonka bluesin ja kansanmusiikin sekoitus upposi minuun hyvin. Festarit päättyivät ylenpalttisen kalliiseen ilotulitukseen. Seuraavana iltana ihailimme taivaalla salamasadetta, joka veti vertoja ilotulitukselle. Ukkosmyrsky itse asiassa katkaisi sähköt elokuvateatterista ja koko kauppakeskuksesta, joten menemme tänään uudestaan toivottavasti paremmalla menestyksellä katsomaan Narniaa, joka ehti pyöriä eilen melkein loppuun asti ennen äkillistä pimeyttä.