kotikaupunki

Säät eivät ole varsinaisesti suosineet suomalaisia tänä kesänä, mutta juuri Romaniasta palattuani oli sentään parin viikon jakso, jolloin aurinkoa näki ja lämpötilakin pysytteli kesäisissä lukemissa. Yhtenä tällaisena päivänä polkaisin Taivaskalliolle päivää paistattelemaan. Auringon tuoksu iholla on jotakin, jota pitkinä talvi-iltoina syvästi kaipaan. Jotain perisuomalaista oli myös kahinassa, jonka tuuli saa aikaan koivun lehdistössä. Tuolloin mietin, että mahtaako Euroopassa olla toista pääkaupunkia, jossa voi parissa minuutissa polkea kotoa luonnon keskelle rikkumattomaan rauhaan vaille muiden ihmisten seuraa.

Pitkään poissa oltuaan kotikaupunkinsa näkee alkuun hieman eri tavalla. Laskeuduin Helsinki-Vantaalle kesäkuun ensimmäinen päivä ja jo ilmassa ihmettelin allani avautuvaa metsäistä maisemaa, jonka rikkoi vain vesistö siellä täällä. Kaiken sen luonnon keskelle oli sitten ripoteltu muutamia hassuja kerrostaloja. Matkalla lentokentältä Käpylään ympäröivä vehreys ja vihreys oli häkellyttävää. Quebecissä on toki sieviä puistoalueita, mutta kaupungin yleisilme ei ole mitenkään vihreä. Omakotitalolähiöissä pihat ovat pienehköjä ja niitä hallitsee hyvin hoidettu nurmikko. Muita istutuksia saati sitten puita ei juurikaan ole. Helsingissä taas kerrostalojen pihoilla on lähes poikkeuksetta puita ja varsinainen metsä alkaa usein jo kivenheiton päässä.

Olen ylpeydellä esitellyt romanialaiselle kliseisintä Helsinkiä: Senaatintoria, meren rantoja, Suomenlinnaa ja vastaanotto on ollut ihastunutta. Reiluuden nimissä päätin kuitenkin viedä hänet myös kierrokselle rumimpaan Helsinkiin, jotta kuva kotikaupungistani olisi vähän tasapainoisempi. Kiersimme niin ollen itä-Helsinkiä ja Jakomäkeä, mutta yllätyksekseni itsellenikin nämä huonomaineiset asuinalueet eivät olleetkaan niin ankeita kuin mielikuvissani. Edes Merihaka ja Itä-Pasila eivät tehneet vaikutusta romanialaiseen, joka suhtautui huvittuneesti epätoivoiseen pyrkimykseeni osoittaa Helsingistä jotain rumaa. Tässä suhteessa mikään ei vedä vertoja Romanialle. Monien yksityiskohtien merkitystä jouduin tosin selostamaan. Mikä funktio on niillä harjaksilla, jotka nököttävät jokaisen kerrostalon ovensuussa? Kas, en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että jonkun mielestä on omituista että talon ulko-oven vieressä on säännönmukaisesti väline, jolla puhdistaa jalkineensa. Rapakelin kansan keksintö. Keittiön kuivauskaapin esitteleminen ei heti herättänyt odottamaani ihastunutta reaktiota sen neroudesta, mutta hiljalleen se on myönnetty käytännölliseksi. Savukalat ja korvapuustit (joita leivoin menestyksekkäästi myös Romaniassa) saivat osakseen suitsutusta ja ylipäänsä romanialainen kehui suomalaisten raaka-aineiden maukkautta. Kahvi sen sijaan on pahaa, kuulema.

je me souviens, je me souviendrai

Vuosi Kanadassa on takana ja on aika tehdä jonkinlainen tilinpäätös. Monet ovat arvelleet, että on varmaan haikeata lähteä täältä. Itse asiassa ei ole. Osittain varmaan siksi, että en koe erityisemmin juurtuneeni tänne ja osittain siksi, että tiedän viettäväni täällä aikaa myös ensi vuonna. Siksi ei ole ollut pakottavaa tarvetta juosta vielä hiki hatussa läpi lempipaikkoja viimeistä kertaa. Orleansin saarelle voin mennä viettämään kaunista kesäpäivää ensi vuonnakin ja lempiravintolanikin ovat kaikki paikallaan vielä seuraavalla kerralla. Joitain pieniä juttuja jään toki kaipaamaan, kuten lähileipomoa, josta harva se aamu on kipaistu hakemassa tuoreet leivät tai croissantit.

Päällimmäisenä tunteena on tyytyväisyys siitä, että päätin lähteä vuodeksi lähes toiselle puolelle maailmaa ja kaiken lisäksi ypöyksin. Ei se ollut ihan helppoa varsinkaan alkuun, mutta kokemus on tuonut varmuutta ja iloa siitä, että pärjään monenlaisissa olosuhteissa vieraassa maassa. Ranskaa en oppinut niin paljon kuin olin odottanut, mutta sentään pärjään sillä arkitilanteissa.

Myös töiden suhteen vuosi on ollut hyödyllinen, ennen kaikkea siksi, että olen päässyt tutustumaan toisenlaiseen tapaan tehdä tutkimusta - paljon teksti- ja kielilähtöisempään kuin Helsingissä, jonka tutkimuskulttuuri on hyvin amerikkalaisvaikutteista. En laita niitä arvojärjestykseen, mutta itse koen kiinnostavammaksi sen tyylin, minkä olen jo aiemmin omaksunut. Lavalin kirjastoon tutustuttuani silmäni ovat avautuneet myös sen suhteen, miten puutteellisin eväin olen aiemmin työtäni tehnyt. Helsingin kirjaston valikoima ei riitä alkuunkaan väitöskirjaa varten. Täältä on löytynyt melkein kaikki, mitä olen etsinyt ja ne loputkin olen saanut kätevästi hankittua kaukolainoina muista kirjastoista. Se on ilmainen palvelu toisin kuin Helsingissä, jossa ulkomailta lainaan tilatusta kirjasta pitää pulittaa 25 euroa/kappale!

Tulin tänne yksin, mutta lähden pois kaksin. En osannut odottaa, että rakastuisin oikein toden teolla, mutta niin vain kävi ja olen siitä onnellinen. Jotkut tarkkaavaiset blogini lukijat osasivat aavistaa draaman kaaren jo ennen minua.

Juuri nyt olen väsynyt koko päivän jatkuneesta pakkaamisesta ja siivoamisesta, mutta onnellinen huomenna odottavasta paluulennosta Suomeen. Kiva päästä taas kotiin, jossa odottavat tutut ja ennen kaikkea omat tavarat, puhumattakaan keittiöstä, jossa ei tarvitse käyttää jatkuvasti luovuutta korvatakseen puuttuvat välineet. Erityisen mukavaa on nähdä ystäviä uusine lapsineen, vauvamahoineen tai kaljuineen sekä palata ihan oikean ja eläväisen työyhteisön pariin.

Aion kirjoittaa blogia jatkossakin, ehkä vähän harvemmalla tahdilla. Kesällä matkustan kuukaudeksi Romaniaan ja arvelen sieltä riittävän tarinoitavaa. Ja kyllähän arjessa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista missä tahansa.

mietteitä sopeutumisesta

Viime aikoina on vaihteeksi ollut paljon rientoja. Oli kolmekymppissynttärit, hummeri-ilta, päivänpaistattelua professorin kattoterassilla (en muuten koskaan ole ollut yhtä upeassa vanhassa kaupunkilaisasunnossa) sekä ylipäänsä suomalaisvieraiden isännöintiä. Saattelin poijjaat kentälle tiistaina ja noudin sieltä äidin keskiviikkona.

Taisin joskus aiemmin luonnehtia paikallisia ihmisiä hitaasti lämpeneviksi. Tarkoitan, että päällisin puolin he ovat ystävällisiä, mutta hyvää päivää -tuttavuutta syvällisempään vuorovaikutukseen he ryhtyvät vasta pitkään tuumailtuaan. Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta, mutta vasta aivan viime aikoina olen päässyt muutamien työkavereiden kanssa kiusallisten ja jäykkien ensivisiittien yli hapuilemaan alkavaa kaveruutta. Nyt tuntuu siltä, että jos jäisin tänne pitemmäksi aikaa, olisi olemassa aineksia tasa-arvoisen ja vastavuoroisen sosiaalisen verkoston syntymiseen, joka ei perustu yksinäisen ulkomaalaisen säälimiseen tai eksotiikan nälkään.

Yksi viimeaikaisista viihtyisistä illoista oli työkaverini Sergen luona. Hän kutsui minut, romanialaisen sekä kaksi suomalaista vierastani illalliselle ja osoitti häkellyttävää vieraanvaraisuutta. Tarjolla oli hummereita, joita täältä saa inhimilliseen hintaan, toisin kuin Euroopassa. Serge kertoikin, että Ranskassa asuessaan he raaskivat ostaa hummereita vain kahdesti. Silloinkin ne oli tuotettu Kanadasta. Täällä Quebecissä he sen sijaan syövät hummereita sesonkiaikaan viikottain. Saksiniekkojen parissa riitti puuhasteltavaa niin, että melkein tuli uudestaan nälkä yrittäessä availla otuksen eri osia. Hummereiden jälkeen saimme maisteltavaksi paikallista oivallista late harvest -viiniä ja jälkiruoaksi paistettiin isoisää, jota grandpère kirjaimellisesti tarkoittaa. Se on lähinnä munkkitaikinaa muistuttava seos, joka rasvan sijaan paistetaan kiehuvassa vaahterasiirapissa. Lopuksi isäntä antoi vielä pojille kotiinviemiseksi vaahterasiirappia ja -sokeria. Kuvassa romanilainen tutkii hummerinsa sukupuolta.

Ihmisten lisäksi huomaan hiljalleen tottuneeni täällä asumiseen myös muilta osin. Tiedän esimerkiksi, mistä voin ostaa ruisjauhoja, missä elokuvateatterissa näytetään dubbaamattomia ulkomaalaisia elokuvia, millä pysäkillä jäädä pois minnekin mentäessä tai mistä ostaa konserttilippuja. Olo ei ole enää samalla tavalla avuton ja ulkopuolinen kuin aikaisemmin. Lähikaupan kassakin on vasta viime viikkojen aikana alkanut tervehtiä minua samalla tuttavallisella sävyllä kuin muita vakioasiakkaita kysellen kuulumisia ja tiedustellen, että onko minulla oma kassi mukana (tympääntyneenä muovipussisaasteeseen kuljetan yleensä mukana kankaista kauppakassia - kiitos Society of Biblical Literaturen, jonka konferenssikassit ovat juuri sopivan tilavia ja kestäviä siihen tarkoitukseen). Vaahterasiirappipekoni ja poutine maistuvat nykyään erinomaisesti. Kaiken kaikkiaan olen alkanut sopeutua. Se vaati kuitenkin enemmän kuin puoli vuotta. Sopeutumisella en silti tarkoita, että haluaisin jäädä tänne pysyvästi. Nyt kaipaan Helsinkiin, mutta olen utelias kokemaan myös muita kaupunkeja ja maita asuinpaikkanani.

home sweet home

Tässä on kotikatuni, rue de la Reine. Aiemmin tämä oli kaupungin surullisenkuuluisa huorakatu. Kuulema tällä kadulla liikkui vain niitä, jotka etsivät maksullista seksiä tai niitä, jotka myivät sitä. Mutta muutama vuosi sitten kaupunki päätti siivota alueen. Narkkarit ja bordellit heivattiin kaupungin laitamille Limoilouun. En tiedä, mitä Limoiloun asukkaat olivat tästä mieltä. Todennäköisesti eivät hurranneet. Talot kunnostettiin ja myytiin ja samaan syssyyn koko naapurustoa ehostettiin, niin että tätä nykyä alueelta löytyy - kuten olen aiemminkin jo maininnut - trendikkäitä ravintoloita ja pikku putiikkeja. Asuntoni ulko-ovi ja olohuoneen ikkunat ovat suoraan kadulle pohjakerroksessa, mutta täällä on silti mukavan rauhallista.

Sisään astuessa tupsahdetaan pohjoisamerikkalaiseen tapaan suoraan olohuoneeseen. Varsinaista eteistä ei siis ole. Siirsin ruokapöydän olohuoneeseen ja entisestä dining roomistani tuli työhuone. Huomatkaa sohva, joka on ruma, epämukava ja kaamean värinen, mutta ajaa sentään sohvan asian. Ja siinä on teekkariystäväni mukaan kuulema hyvä nukkua.



Käytävän varrelta löytyy työhuone, keittiö (tai oikeastaan keittokomero), kylpyhuone, ovi takapihalle ja lopuksi makuuhuone. Neliöitä on reilusti ja sen puoleen viihdyn täällä hyvin, mutta näin talvisaikaan täällä on lievästi sanottuna viileähköä. Ostin epäesteettiset kirkkaansiniset karvatossut jotka sujautan jalkaani heti kotiin tultuani, sillä pelkillä sukilla ei jalkaansa rohkene laittaa jääkylmälle lattialle. Kylpyamme on sentään kiva asia ja korvaa saunan ihan riittävän hyvin. Paikallisiin voi kylvää ihmetystä kertomalla, että Suomessa on tavallista - varsinkin uusissa taloissa - että kerrostaloasunnossakin on sauna.

Aleksanterinkadulla

Ensimmäinen viikko Helsingissä on ollut yhtä sinkoutumista paikasta toiseen. Kuvittelin viettäväni löhölomaa kirjoja ahmien, mutta sen sijaan olenkin täyttänyt sosiaalista vajettani ja tavannut ystäviä lähes minuuttiaikataululla. Valtakunnassa näyttää olevan kaikki hyvin ja ennallaan. Ainakin Il Sicilianon pizzat.

On ihana tunne, kun ymmärtää, mitä ihmiset ympärillä puhuvat eikä kaupassa asioidessa tarvitse olla yhtenä kysymysmerkkinä. Kanssaihmisten juttuja tulee salakuunneltua ihan vain siksi, että satunnaisista keskustelunpätkistä saa tolkkua. Tämän anekdootin nappasin eräässä kahvilassa: "Maija kysyi lapseltaan, että mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle. Lapsi mietti pitkään ja vastasi sitten: en mitään." Mahtavaa elämänfilosofiaa!

Helsingissä on pimeämpää ja ruuhkaisempaa kuin muistin. Québecissäkin pimeä tulee jo neljän jälkeen, mutta päivällä auringonvalo on kirkasta toisin kuin täällä napapiiriä lähempänä, jossa keskipäiväkin on hämärää, kun aurinko ei oikein meinaa jaksaa kunnolla nousta. Lumettomuus tietenkin korostaa pimeyttä. Québecissä ei ole samanlaista ostos- ja liikekeskustaa kuin Helsingissä, niinpä ihmisvirrat siellä suuntautuvat marketteihin ja kauppakeskuksiin, joihin mennään autolla ja vanha kaupunki on vilinästä vapaa nyt kun turistikausikin on hiljennyt.

Lapsuuteni Helsinki koostui Tyyne-tädin pikkuisesta alppilalaisyksiöstä, ikkunan alla kolistelevasta kolmosen raitiovaunusta, Linnanmäestä ihan nurkan takana, Alppipuistosta, jossa käytiin syöttämässä sorsille pullaa ja Stockmannista, josta haettiin kahvia sillä kolmosen ratikalla ja takaisin tullessa piti muista lähteä oikeaan suuntaan tai muuten kotimatka oli pitkä. Varmaan näistä muistikuvista johtuu, että rakastan raitiovaunuja yli kaiken. Ne tekevät Helsingistä Helsingin. Ehkäpä sovinkin tulevat tapaamiset ratikkaan lomani aikana. Hypätkää kolmosen kyytiin jos haluatte nähdä minua. Tänään itse asiassa törmäsin perheenjäseneeni juurikin raitiovaunussa: kato veli, terve! Eipä ollakaan nähty neljään ja puoleen kuukauteen. Tunsin piston sydämessäni ja loppuviikon omistaudun ystävieni sijaan perheelleni. Tosin juuri nyt voisin omistautua edes ystävälleni sen sijaan että istumme vieri vieressä hänen olohuoneessaan kumpikin näpyttelemässä omia tietokoneitamme. On tämäkin aikakausi, kuten Tiina kommentoi.

omnia mea mecum porto

Tämä on yksi harvoista lauseista, joka on jäänyt mieleen latinan alkeiskurssilta. Kaiken kannan mukanani. Tänne tullessani minulla oli mukana kaksi matkalaukkua. Olen sittemmin haalinut ympärilleni lisää tavaraa, mutta tilapäisessä asunnossa asuminen osoittaa joka tapauksessa, miten vähillä tavaroilla oikeastaan tulee toimeen. Asunnossani on vain perushuonekalut ja keittiössä muutamia astioita. Ei mikroaaltouunia, kahvinkeitintä, leivänpaahdinta tai televisiota. Kännykkääkin käytän nykyisin vain kellona. Jos Skype-puheluita ei oteta lukuun, niin en edes muista koska olisin viimeksi soittanut puhelimella. Harvat sosiaaliset rientoni saan sovittua kasvotusten tai sähköpostitse. Aiemmin en olisi voinut kuvitellakaan porskuttavani tyytyväisenä eteenpäin ilman televisiota tai kännykkää. MUTTA: riippuvuus yleensä korvautuu toisella. En tiedä, mitä tekisin ilman kannettavaa tietokonetta ja nettiyhteyttä. Tietokone on kodin viihdekeskukseni. Sen näytöltä katselen leffoja ja tv-sarjoja, luen lehtiä, kirjoitan sähköpostia ja tätä blogia ja kuuntelen musiikkia. Jos kone oikuttelee tai netti ei toimi, iskee heti kovin turvaton olo ja koen olevani täysin eristyksissä muusta maailmasta.

Jos olisin tullut jäädäkseni, varmaan rakentaisin pesää innolla. Mutta kun tietää muutaman kuukauden kuluttua lähtevänsä niin, ettei mukaan mahdu taaskaan enempää kuin kaksi matkalaukkua, tulee jokaisen esineen kohdalla kaupassa mietittyä, että tarvitsenko tätä todella. Ainoa hintavampi hankintani tähän mennessä on tietokoneen kaiuttimet, jotta musiikin kuuntelu olisi mielekästä. Paikallisesta Tarjoustalon vastineesta olen roudannut läjäpäin halpoja keittiötarvikkeita. Prioriteeteistani kertoo hyvin se, ettei minulla ole seinillä tauluja, mutta keittiöstä löytyy jo kaksi irtopohjakakkuvuokaa. Kas jos on tarve leipoa kaksi kakkua kerralla.