Murphyn laki

Murphyn laiksi kutsutaan periaatetta "jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen". Tänään on ollut juuri sellainen päivä.

Tietokoneeni virtalähde on oikutellut jo useamman kuukauden. Yhtäkkiä huomaan koneen käyttävän akkua, vaikka virtajohto onkin siinä kiinni. Viime aikoina näin on tapahtunut joka kerta kun olen liikuttanut konetta vähänkään. Niinpä olen joutunut kääntelemään ja vääntelemään virtajohtoa, kunnes kone taas ottaa siitä virtaa. Tänä aamuna kääntelin sitä viimeisen kerran: johto tuntui yhdestä kohdasta kuumalta, sitten se rupesi savuamaan ja samassa leimahti liekkeihin. Ei muuta kuin äkkiä johto irti koneesta ja seinästä. Liekehtivät sähkölaitteet ovat ympäröineet meitä viime aikoina, sillä olen onnistunut saamaan tulen aikaiseksi mikrossa ja romanialainen leivänpaahtimessa.

Päivän ensimmäinen tehtävä oli siis uuden virtalähteen hankkiminen. Löysin sellaisen eräästä elektroniikkaliikkeestä ja maksoin itseni kipeäksi. Veroineen se maksoi 160 dollaria eli euroissa satasen. Pari sataa päälle ja olisin saanut jo uuden tietokoneen... Myyjän mielestä vanha johto näytti siltä, että joku olisi nakertanut sitä, mutta kiistin syyllistyneeni moiseen.

Päivän toinen vastoinkäyminen liittyi pyöräilyyn. Viime viikolla hyppäsin pyörän selkään ensimmäistä kertaa talven jälkeen ja havaitsin takakumin melkein tyhjäksi. Pyysin kollegalta lainaan pumppua, mutta se osoittautui väärän kokoiseksi. Tänään löysin kaupasta pumpun, jonka suutin tuntui olevan sopivan kokoinen pyöräni venttiiliin. Mutta jokin kuitenkin mättää, sillä puolen tunnin taistelun jälkeenkään en saanut rengasta täyttymään hitusenkaan vertaa. Pyöräilen siis edelleen tyhjällä kumilla. Lisäksi kanadalaisissa pyörissä ei tunnuta harrastavan lokasuojia, mikä tekee sateella pyöräilystä erityisen epämiellyttävää. Tänään tietenkin satoi kotimatkalla.

Mielialaa kohentaa nyt hieman se, että tämä pahuksen kallis virtajohto toimii. En nimittäin pärjäisi mitenkään loppuaikaa täällä ilman tietokonetta. Ja keittiöstä (siis tuosta keittiöksi nimetystä olohuoneen nurkkauksesta) leijailee parhaillaan sienirisoton tuoksu. Ja Jyp on enää yhden voiton päässä finaalipaikasta.

kevään valo

Kevät tuntuu hiljalleen saapuvan Kanadaankin, aikaisemmin kuin viime vuonna. Kadut ovat jo sulat, mutta se ei vielä tarkoita, että kipakat pakkaset tai pahimmassa tapauksessa lumimyrskyt olisivat kokonaan ohi. Eiliseltä sunnuntaikävelyltä tulimme bussilla pois, kun tuulen navakkuus pääsi yllättämään.

Mutta aurinko paistaa sentään uskomattoman kirkkaasti. Ilman aurinkolaseja ulkona meinaa sokaistua. Kaikkein varmimmin kevään tulon tunnistaa kuitenkin alkuillan valosta, joka on tähän aikaan vuodesta jotenkin toisenlainen. Sitä on vaikea selittää sanoin, mutta jokainen varmasti tietää, miten eri tavalla kevätiltojen valo lankeaa verrattuna syksyiseen auringonlaskuun. Myös lumikerroksen alta kuoriutuneen maan paljaus tuntuu suomalaiselle tutun keväiseltä. Keski-Euroopassahan kevät tarkoittaa kukkaloistoa, Suomessa ja Kanadassa taas harmaata maata ja joka puolella leijuvaa hiekoituspölyä.

Kevättä ei ollut tänään rinnassa kanssamatkustajilla linja-autossa. Olen niin tottunut paikallisten kohteliaisuuteen, että siitä poikkeaminen närkästyttää. Seisoin tai pikemminkin sinkoilin (kuski harrasti äkkijarrutuksia) bussin takaosassa ja ympärilläni istui vain miehiä, jotka ilmeenkään värähtämättä keskittyivät runojen lukemiseen ja persian opiskeluun. Kyllähän minä jaksan seisoa, ei siinä mitään, mutta monessa muussa maassa miehet eivät yksinkertaisesti kehtaisi seisottaa naista käytävällä. En nyt puhu Suomesta...

Sen sijaan kevättä oli rinnassa runsain mitoin niillä alkuasukkailla, jotka olivat pakkautuneet viime viikolla vaahterasiirappifarmille kauden avajaisillalliselle. Suomalainen työkaverini oli järjestänyt tänne Quebeciin seminaarin, johon kokoontui sama vanha jengi, jonka kanssa olemme vuosittain lukeneet koptia milloin missäkin maassa. Ehdotuksestani menimme tällä kokoonpanolla quebeciläiselle illalliselle. Olisin halunnut kokea sen jo viime vuonna, mutta se onnistuu vain ryhmille. Vaahterasiirappifarmit viettävät hiljaiseloa syksyn ja talven ajan, mutta kevät ja kesä ovat vilkkaita senkin edestä. Suuressa tuvassa tarjoillaan pöytäkunnille kolmen ruokalajin maalaisillallista, joka ei sisällä mitään kasviksia mutta senkin edestä vaahterasiirappia. Meteli on melkoinen ja sitä säestää vielä milloin haitaria milloin lusikoita soittava kansanmuusikko. Lopuksi pihalla saa maisteltavakseen lumessa pyöriteltyä vaahterasiirappitoffeeta ja rekiajelun tilan ympäri. Harvoin olen nähnyt quebeciläisiä yhtä äänekkäinä ja hilpeinä kuin tuona iltana tuossa paikassa. Norjalainen seminaarivieras kiteytti paikan olemuksen osuvasti: etninen ravintola.

pieniä eroja

Usein kuulee ihmisten olettavan, että Kanada ja Suomi ovat kovin samanlaisia maita. Toki niissä on paljon samaa, niin kuin yleisesti ottaen länsimaiden välillä on, mutta en silti vetäisi yhtäläisyysmerkkejä. Otetaan esimerkiksi ilmasto. Täällä on neljä vuodenaikaa ehkä selvemmin kuin Suomessa, jossa kevät, kesä, syksy ja talvi ovat samaa harmaata ja sateista mössöä, ainakin Helsingissä viime vuosina. Ja vaikka täällä on talvella lunta ja pakkasta, niin ilmasto on silti suomalaiselle kovin omituinen. Säätila saattaa vaihdella radikaalisti päivästä toiseen. Yhtenä päivänä lämpötila on kolmessakymmenessä pakkasasteessa ja seuraavana päivänä kymmenen astetta plussan puolella. Sen jälkeen on liukasta, voin vakuuttaa. Tänään taivaalta tulee jääsadetta. Sellaiseen en ole Suomessa törmännyt. Ja silloin kun lunta sataa, sitä sataa kerralla useampi kymmen senttiä. Kuulin ikävän onnettomuuden parin vuoden takaa. Oli yksi niistä talviaamuista, kun lunta tuiskutti urakalla. Eräs mies oli lähtenyt tavanomaiselle aamuiselle juoksulenkilleen, josta häntä ei kuulunut kotiin. Etsinnät aloitettiin pian, mutta hänet löydettiin vasta neljän päivän jälkeen, sillä hän oli hautautunut lumeen hetkessä jouduttuaan mitä ilmeisimmin lumiauran töytäisemäksi. Täytyykin suhtautua jatkossa suurella varovaisuudella lumiauroihin.

Talven keskeltä myös quebeciläiset kaipaavat auringon lämpöön. Air Canadalla on tarjouslentoja etelään, mutta kohteiden nimet ovat suomalaisen korvaan eksoottisia: Bahama, Cancun, Havana, Jamaika. Bahama on itse asiassa pohjoisamerikkalaisille vähän sama kuin Kanariansaaret suomalaisille.

Pieni ero on myös yleisessä tapakulttuurissa. Paikalliset ovat yleisesti ottaen niin kilttejä, kohteliaita ja ystävällisiä, että he vaikuttavat melkein lammasmaisilta. Välillä sekin tuntuu ärsyttävältä. Jos jalankulkijana lähestyn risteystä ja lasken mielessäni, että auto ehtii hyvin ajaa risteyksen yli ennen kuin olen itse kohdalla, niin eikö vaan auto tietenkin pysähdy minut nähdessään. Olisit nyt mennyt siitä, pahvi, kun olisit hyvin ehtinyt! Liikennevalotkin on synkronoitu sillä tavalla epätaloudellisesti, että kun jalankulkijoille palaa vihreä, niin kaikille autoille näytetään punaista. Road rage taitaa olla kokonaan tuntematon käsite. Eräs Quebeciin asettunut romanialainen oli taannoin lähes kolaroinut toisen auton kanssa ja oli itäeurooppalaisella temperamentilla antanut toisen kuskin kuulla kunniansa. Toinen kuski oli ollut niin hämmentyneen näköinen, että todennäköisesti kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun joku korotti ääntään julkisella paikalla.

enempi parempi

Joulun tunnelmaa pohjoisamerikkalaisittain.

maisemanvaihdos

Olen taas vaihtanut mannerta seuraavaksi pariksi kuukaudeksi Pohjois-Amerikkaan. Viimeisen vuoden aikana on tullut reissattua käsittämättömän paljon: lasken käyneeni yhdeksässä maassa. Sen lisäksi, että olen kuormittanut ympäristöä luvattoman paljon, lentokenttäelämä on koulinut minua kärsivällisemmäksi. Pinnani ei enää kiristy jatkuvasta odottelemisesta ja olen oppinut suorastaan nauttimaan seinän tuijottamisesta. Tälläkin kertaa matka ovelta ovelle vei 18 tuntia. Sitten viime näkemän Québecin lentokentästä on remontoitu ihan oikeasti uskottavan kansainvälisen lentokentän oloinen näköalakahviloineen päivineen. Edellinen versio muistuttikin lähinnä Tikkakosken lentokenttää 80-luvulla.

Olen aina välillä leikitellyt ajatuksella, että omistaisin kakkoskoteja maailmalla. No, nyt minulla tavallaan on toinen asunto Québecissä, mutta se ei ihan muistuta mielikuvien loftia Manhattanilla tai merenranta-asuntoa Kreikassa. Jos viimevuotinen kämppäni oli hyytävän kylmä, niin tämä romanialaisen nykyinen asunto muistuttaa lähinnä saunaa. Lämmitystä ei pääse itse säätelemään, joten ylimääräinen kuumuus pitää karkottaa pitämällä ikkunoita auki. Miten ihanan energiatehokasta! Jääkaappikin sanoi itsensä irti tänne saavuttuani. Jostain syystä se jäähdyttää vain puoliteholla, niin että siellä ei oikein uskalla säilyttää pilaantuvia ruokia. Jäätelökin sulaa pakastimessa. Sama pakastinongelma minulla oli muuten viime vuonnakin, mutta tälläkään kertaa vuokrantajaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Keittokomero on pienimmästä päästä mitä olen nähnyt ja kanadalainen tapa sijoittaa leittiöön vain yksi lavuaari tekee tiskaamisesta haastavaa. Ilmeisesti sen oletetaan tapahtuvan juoksevan veden alla. Tai sitten brittityyliin jättää astiat huuhtelematta.

Muilta osin asunto on kyllä kiva. On lautalattiat ja komeroita vaikka muille jakaa (eikä taaskaan tavaraa, mitä säilyttää komeroissa). Sijainti on noin puolivälissä keskustan ja yliopiston välillä, mikä käytännössä tarkoittaa, että kaikkialle on pitkä matka. Helsingissä kuljin työmatkat pyörällä, mutta täällä pyrin kävelemään mahdollisimman paljon, vaikka kävely ei olekaan mikään lempilajini. Siinä etenee niin tuskastuttavan hitaasti... Toissapäivänä kävin jalkaisin yliopistolla ja illalla syömässä vanhan kaupungin tuntumassa, joten kilometrejä kertyi kolmetoista. Nyt on hyvä reippailla, kun talvi ei ole vielä saapunut. Ensimmäiset pari päivää tuloni jälkeen oli outo lämmin jakso, jolloin kuljin t-paidassa ja ehdin jo harmitella, etten ollut ottanut mukaani kuin talvitakkeja. Mutta jo eilisiltana talvipalttoo ei ollut yhtään liikaa, kun pohjoisen puhuri näytti mistä tuulee ja toi mieleen ikävimpiä muistoja viime talvesta. Sanottakoon vielä kerran, että vihaan Kanadan ilmastoa. Joka väittää, että tuuli tekee Helsingin talven kylmäksi, ei ole kokenut vielä mitään. Helsingin talvi voittaa Québecin vastaavan 6-0. Tai ehkä 5-1, sillä keskitalven päivien valoisuus piristää hieman. Olen joka tapauksessa optimoinut oleskeluni ajankohdan siten, että olen poissa Suomesta pimeimmän loppusyksyn ajan ja pakenen Kanadasta takaisin sitten, kun talvi toden teolla alkaa täällä.

Ensimmäiset päivät ovat hurahtaneet pienten askareiden parissa. On hankittu kirjastokortti ja työhuoneen avain ja tarjottu työkavereille vastaleivottuja korvapuusteja. Ja tietenkin sisustettu asuntoa. Romanialainen ei ole kaivannut suihkuverhoa tai eteisen mattoa (tai astiankuivaustelinettä!), mutta omasta mielestäni tällaiset pienet asiat tekevät asunnosta viihtyisämmän, käytännöllisemmän ja kodinomaisemman. Hankimme jopa lankapuhelimen, sillä nettiyhteyttä ei saanut ilman lankapuhelinsopimusta ja jos sellaisesta palvelusta kerran maksaa kuukausimaksua, niin saman tien puhelinta voisi käyttääkin. Paikallispuhelut ovat täällä ilmaisia, myös paikalliset kännykkäliittymät mukaanlukien - tai siis eivät ilmaisia, mutta kuuluvat kuukausipakettiin. Ja netti on siis aina sidoksissa joko puhelimeen tai kaapelitelevisioon. Ilman jompaakumpaa ei verkkoon ole asiaa. Nettisopimukset näyttävät myös aina olevan vuoden mittaisia määräaikaisia, joista eroon pääseminen aikaisemmin tulee kalliiksi. Eräs työkaverini oli joutunut huolehtimaan kuolleen setänsä jäämistöstä ja oli saanut 250 dollarin laskun irtisanottuaan nettisopimuksen. Vasta kymmenien puhelujen jälkeen firma suostui olemaan laskuttamatta kuollutta henkilöä.

sattumuksia

Koneelleni luikerteli troijalainen virus. Valpas viruksentorjuntaohjelmani havaitsi sen, mutta pyöritteli sitten peukaloitaan kykenemättä poistamaan matoa. Johan siinä meinasi paniikki iskeä. Kokeilin sitä, kokeilin tätä. Skannasin koneen kovalevyä suurin piirtein kymmenellä eri ohjelmalla, mutta kaikki niistä kehtasivat väittää kirkkain silmin, että puhdasta on. Ja silti kone ilmoittaa useita kertoja päivässä uudesta pöpötiedostosta. Taistelin koneeni kanssa viikon verran. Apu löytyi lopulta verkkoyhteisöstä. Sanalla on ollut hieman huono kaiku Kauhajoen tapahtumien jälkeen, mutta tämä oli hyvä esimerkki verkon toimivuudesta. Pyysin apua kahdeltakin verkkokeskustelupalstalta (Afterdawn.fi ja Virustorjunta.net), jossa ystävälliset ja ennen kaikkea minua asiantuntevammat ihmiset osasivat analysoida lähettämiäni lokitiedostoja ja paikallistaa vian. Sen jälkeen vaiva olikin poistettu parilla klikkauksella. Taidan vastedeskin turvautua näihin palstoihin tietokoneongelmissa. Ja samalla olen salaa ylpeä, että osasin hoitaa ongelman itsenäisesti ja saada koneen toimimaan omin kätösin. Juhlin tätä askeleena kohti syvempää tietokonenörttiyttä.

Juhlia on viime aikoina muutenkin riittänyt. Ystäväpariskuntani on kohta lähdössä vaatimattomalle viisi kuukautta kestävälle häämatkalle maailman ympäri ja järjestivät sen johdosta lähtöjuhlat. Toinen ystäväni (se, jonka kotiin tuppaudun kahdesti viikossa Idols-kisakatsomon merkeissä - olenhan itse televisioton) järjesti tupaantuliaiset. Lupasin leipoa niitä varten ja niinpä pistäydyin Pasilan Lidlissä ostamassa leivontatarpeita. Takanani jonossa seisoi kaksi laitapuolen kulkijaa, joista toinen katsoi asiakseen kommentoida ostoksiani: "kato mitä mässyä tolla on: maapähkinävoita, suklaata ja keksejä". Herroilla itsellään oli ostoskorissaan ravinaineympyrän suositusten mukaisesti pelkkää kaljaa. Äkäännyin kommentista (tulistun melko nopeasti suotuisissa olosuhteissa), mutta kykenin tällä kertaa pidättäytymään aukomasta päätäni takaisin.

Romanialaisen edesottamukset eivät ole olleet ihan näin pieniä. Saattelin hänet Helsinki-Vantaan lentokentälle kolmisen viikkoa sitten. Paluumatka Kanadaan tyssäsi kuitenkin jo Frankfurtin lentokentälle, jossa virkailijat huomasivat viisumin vanhentuneen. Kyllä, romanialaisen olisi pitänyt hoksata päivämäärä jo aikaisemmin, mutta passissa oli myös opiskelulupa-asiakirja, joka on voimassa kevään 2009 loppuun asti ja huomio oli tullut kiinnitettyä lähinnä siihen. Eihän sitä viisumia sitten tietenkään saanut mitenkään helposti, vaan romanialaisen piti tehdä parin viikon koukkaus kotimaahansa. Siis lento kotikaupunkiin ja sieltä 15 tunnin junamatka Bukarestiin, jossa jonottamista vesisateessa lähetystöllä aamuvarhaisesta iltaan. Lopulta kourassa oli uusi viisumi, mutta sepä onkin byrokraatin fiksulla päätöksellä kertaviisumi, joka oikeuttaa vain yhteen maahantuloon. Jos romanialainen siis haluaa poistua Kanadan rajojen ulkopuolelle, niin takaisin ei ole tulemista muuten kuin Bukarestin kautta. Toinen lähtöyritys Kanadaan oli suotuisampi ja viikko sitten hän saapui Quebeciin. Byrokratia oli tietenkin vastassa sielläkin. Opiskelulupakin oli vanhentunut, sillä se ei voi olla voimassa pitempään kuin viisumi. Jokin tullivirkailija aikaisemmin oli siis tehnyt virheen kirjatessaan sen päättymispäiväksi toukokuun 2009. Uutta anomusta siis kehiin. Yliopistolle ilmoittautuminen ei tietenkään onnistu niin kauan kuin kyseistä paperia ei ole eikä siten apurahakaan saavu tilille.

Myös asunnon löytäminen on ollut mutkikkaampaa kuin odotimme. Syyskuun loppu ei ole aivan optimaalisinta aikaa löytää edullista pientä asuntoa sen jälkeen, kun opiskelijat ovat jo ratsanneet kaupungin asuntotarjonnan. Olen toiminut asunnonvälittäjänä etänä etsiskellen netistä sopivan kuuloisia ilmoituksia ja romanialainen on sitten käynyt paikan päällä asuntoesittelyssä. Muuten hän on ollut tilapäisesti majoittuneena niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Opus Dein asuntolaan. Olin jo lyönyt käsiäni yhteen ihastuksesta yhteisön asunnotonta ulkomaalaista opiskelijaparkaa kohtaan osoittaman kristillisen lähimmäisenrakkauden johdosta kunnes kuulin, että he veloittavat tästä hyväntekeväisyydestä 30 dollaria vuorokaudelta. Se teki asunnon etsimisestä entistäkin akuutimpaa. Suhteilla sellainen sitten lopulta löytyi, hieman kalliimpi kuin olimme ajatelleet, mutta kivalla paikalla ja sopivan kokoinen. Viimevuotinen vuokraemäntämme lupasi lainata huonekaluja, joiden haaliminen tyhjään asuntoon olisi muuten ollutkin työlästä. Loppu hyvin, kaikki hyvin; muutto on huomenna ja kunhan opiskelulupa-asia saadaan kuntoon, pääsee romanialainen vihdoin väitöskirjansa pariin. Minä lennän tarkastamaan uutta asuntoa viiden viikon päästä.

mietteitä sopeutumisesta

Viime aikoina on vaihteeksi ollut paljon rientoja. Oli kolmekymppissynttärit, hummeri-ilta, päivänpaistattelua professorin kattoterassilla (en muuten koskaan ole ollut yhtä upeassa vanhassa kaupunkilaisasunnossa) sekä ylipäänsä suomalaisvieraiden isännöintiä. Saattelin poijjaat kentälle tiistaina ja noudin sieltä äidin keskiviikkona.

Taisin joskus aiemmin luonnehtia paikallisia ihmisiä hitaasti lämpeneviksi. Tarkoitan, että päällisin puolin he ovat ystävällisiä, mutta hyvää päivää -tuttavuutta syvällisempään vuorovaikutukseen he ryhtyvät vasta pitkään tuumailtuaan. Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta, mutta vasta aivan viime aikoina olen päässyt muutamien työkavereiden kanssa kiusallisten ja jäykkien ensivisiittien yli hapuilemaan alkavaa kaveruutta. Nyt tuntuu siltä, että jos jäisin tänne pitemmäksi aikaa, olisi olemassa aineksia tasa-arvoisen ja vastavuoroisen sosiaalisen verkoston syntymiseen, joka ei perustu yksinäisen ulkomaalaisen säälimiseen tai eksotiikan nälkään.

Yksi viimeaikaisista viihtyisistä illoista oli työkaverini Sergen luona. Hän kutsui minut, romanialaisen sekä kaksi suomalaista vierastani illalliselle ja osoitti häkellyttävää vieraanvaraisuutta. Tarjolla oli hummereita, joita täältä saa inhimilliseen hintaan, toisin kuin Euroopassa. Serge kertoikin, että Ranskassa asuessaan he raaskivat ostaa hummereita vain kahdesti. Silloinkin ne oli tuotettu Kanadasta. Täällä Quebecissä he sen sijaan syövät hummereita sesonkiaikaan viikottain. Saksiniekkojen parissa riitti puuhasteltavaa niin, että melkein tuli uudestaan nälkä yrittäessä availla otuksen eri osia. Hummereiden jälkeen saimme maisteltavaksi paikallista oivallista late harvest -viiniä ja jälkiruoaksi paistettiin isoisää, jota grandpère kirjaimellisesti tarkoittaa. Se on lähinnä munkkitaikinaa muistuttava seos, joka rasvan sijaan paistetaan kiehuvassa vaahterasiirapissa. Lopuksi isäntä antoi vielä pojille kotiinviemiseksi vaahterasiirappia ja -sokeria. Kuvassa romanilainen tutkii hummerinsa sukupuolta.

Ihmisten lisäksi huomaan hiljalleen tottuneeni täällä asumiseen myös muilta osin. Tiedän esimerkiksi, mistä voin ostaa ruisjauhoja, missä elokuvateatterissa näytetään dubbaamattomia ulkomaalaisia elokuvia, millä pysäkillä jäädä pois minnekin mentäessä tai mistä ostaa konserttilippuja. Olo ei ole enää samalla tavalla avuton ja ulkopuolinen kuin aikaisemmin. Lähikaupan kassakin on vasta viime viikkojen aikana alkanut tervehtiä minua samalla tuttavallisella sävyllä kuin muita vakioasiakkaita kysellen kuulumisia ja tiedustellen, että onko minulla oma kassi mukana (tympääntyneenä muovipussisaasteeseen kuljetan yleensä mukana kankaista kauppakassia - kiitos Society of Biblical Literaturen, jonka konferenssikassit ovat juuri sopivan tilavia ja kestäviä siihen tarkoitukseen). Vaahterasiirappipekoni ja poutine maistuvat nykyään erinomaisesti. Kaiken kaikkiaan olen alkanut sopeutua. Se vaati kuitenkin enemmän kuin puoli vuotta. Sopeutumisella en silti tarkoita, että haluaisin jäädä tänne pysyvästi. Nyt kaipaan Helsinkiin, mutta olen utelias kokemaan myös muita kaupunkeja ja maita asuinpaikkanani.

kultaa ja tilastotietoja

Opin taas mielenkiintoista nippelitietoa lukemalla paikallisia lehtiä. Québeciin virtaa eniten turisteja Ranskasta, jopa kymmenen kertaa enemmän kuin Yhdysvalloista. Olisin veikannut ihan toisin päin. Ehkä jenkkituristit ovat vain näkyvämpiä. Ja kuuluvampia.

Viime vuonna Québecin kaupungissa ei tapahtunut yhtään henkirikosta. Siis ei yhtään ainoaa, nolla. Kuinka moni muu tämänkokoinen tai edes pienempikään kaupunki voi kehuskella moisella? Olen aikaisemminkin todennut, että myöhään illalla kaupungilla kävellessä ei koskaan ole turvaton olo. Tilastot näyttävät vain vahvistavan tämän tuntuman todeksi.

Kanadan-vuottani on jäljellä enää kolme viikkoa. Aktivoiduin eilen käymään ensimmäistä kertaa Museum of Civilizationissa suomalaisvieraideni kanssa. Kyllä kannatti. Pelkkä perusnäyttely oli (suurimmalta osin) kiinnostava. Oli intiaanien ja inuitien sekä Uuden Ranskan synnyn historiaa. Näimme muun muassa videon iglun teosta ja ihmettelimme rauhanpiippua ja intiaanipäähineitä. Kaikkein kiinnostavin oli kuitenkin erikoisnäyttely Or des Ameriques (Amerikkojen kulta). Siellä käytiin läpi kullan vaikutushistoriaa Amerikoissa varhaisimmista sivilisaatioista nykyaikaan. Näytteillä oli Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen kultaisia koruja ja naamioita sekä valloittajien kulta-aarteita, joukossa mm. 1700-luvulla uponneesta laivasta nostettuja aarteita. Kalifornian ja Klondyken kultaryntäykselle oli varattu iso osasto aikakautta henkivin esinein ja lehtileikkein. Nykyajan osastolla kulta oli esillä tieteen, taiteen ja urheilun näkökulmasta: avaruuskypärä, moderneja koruja, Celine Dionin kultalevy sekä erilaiset kultamitalit demonstroivat kullan yhä jatkuvaa symboliarvoa mutta myös käytännöllisyyttä. Kaiken keskiössä oli maailman suurin kultakolikko, joka painaa 100 kiloa ja jonka arvo on miljoona dollaria. Sillä olisi tyylikästä maksaa kahvikupillinen. En ole yleensä museoihmisiä, mutta tämä on ehdoton nähtävyys, jos Québeciin päin tulee asiaa.

lapsellisia

Vuoden mittaan olen huomannut monissa käytännöissä eroja Suomen ja Kanadan välillä, mutta ainakin yhdessä asiassa Suomi pesee vertailukohteensa kirkkaasti: äitiys- ja päivähoitojärjestelyissä. Äitiysloman kesto on yleensä puoli vuotta ja sen jälkeen palataan taas töihin - jos lapselle järjestyy hoitopaikka. Syksyllä työkaverini lapsen hoitopaikka ilmoitti lopettavansa toimintansa kolmen päivän varoitusajalla, siis että perjantain jälkeen ette voi enää tuoda lastanne tänne. Onneksi sukulaisten ja tuttavien tukiverkosto toimi niin, että loppuvuoden tenavaa hoitivat vuoropäivinä kotona isoäiti, äidin ystävä ja isä, joka koetti yhdistää kotona työskentelyn ja lastenhoidon. Eilen puolestaan tapasin vuokraemäntääni, joka synnytti viime syyskuussa. Tammikuusta lähtien hän on periaatteessa aloittanut jatko-opintonsa ja tuloksia olisi saatava aikaan, mutta voitte kuvitella, miten helppoa se on kun muutaman kuukauden ikäinen lapsi ei anna äidilleen mahdollisuutta edes syödä. Äiti ilmoitti lapsen päivähoitojonoon jo raskausaikana, mutta jonossa ollaan yhä edelleen. Jopa yksityinen päivähoito on kiven alla vaikka maksaakin 40 dollaria vuorokaudelta. En ole saanut selvyyttä siihen, miksi päivähoitopaikkoja on niin vähän ja mitä ihmettä tekevät naiset, joiden on pakko palata töihin, mutta joilla ei ole paikkaa, mihin lapsensa laittavat siksi aikaa.

Lapsiin liittyy toinenkin polttava puheenaihe täällä: Suomen menestys Pisa-tutkimuksessa. Siitä on kirjoiteltu paljon eri lehdissä ja Quebecistä on jo käynyt asiantuntijaryhmä Suomessa tutustumaan ylivertaiseen koulutusjärjestelmäämme. Selityksiä pärjäämiseen on ollut monenlaisia, yleisestä koululaitosta, koulutusta ja opettajia arvostavasta asenneilmapiiristä, korkeasti koulutetuista opettajista, kouluruoasta ja viihtyisistä tiloista arveluihin useiden kielten opiskelun vaikutuksesta oppilaiden kapasiteettiin jäsentää tietoa. Ja tietysti artikkelissa mainittiin "oppimaan oppiminen" (en enää muista mitä se oli ranskaksi, mutta tuo suomenkielinen termi on kyllä iskostunut päähän yliopistovuosina). Harkittu ja viisas päätös on varmasti myös se, että koulunaloitusikä on vasta 7-vuotiaana. Loistotuloksista huolimatta varmaa on, että suomalaisten koululaisten mielestä nyt ja aina koulunkäynti on tylsää, ruotsi ja uskonto inhokkeja ja kouluruoka pahaa.

Ja sitten taas sääreporttia. Kun maaliskuu vaihtui huhtikuuksi, lämpötilat alkoivat pysytellä plussan puolella ja lumikinokset sulaa silmissä. Mutta sitten on taas tullut räntää kaksi päivää putkeen. Tiet ovat jo sulia ja kuivia, sillä lumi on tosiaan rahdattu keskustasta jonnekin muualle sitä mukaa kun se on maahan ehtinyt. Talojen pihoilla ja kampuksella lumimassat ovat silti edelleen vaikuttavan kokoisia. Luulenpa, että saan napattua kuvan lumen peittämästä nurmesta vielä toukokuun viimeisenä päivänä, ennen paluutani takaisin Suomeen.

vaahterasiirapin valtakunta

En ole hetkeen joutanut kirjoittamaan, sillä Sannin ja romanialaisen saapumisen seurauksena minulla on pitkästä aikaa ollut muutakin elämää kuin työ ja internet. Sannin kanssa leikin turistia viikon ja tuli jälleen kierrettyä läpi kaikki suosikkipaikat sekä muutama uusi. Vuokrasimme viikonlopuksi auton, jonka 17 dollarin päivävuokra tuntui aluksi järjettömän halvalta, mutta vakuutuksen (30 dollaria/päivä), verojen, bensan ja yhden parkkisakon (joka onkin muuten vielä maksamatta) kera kokonaishinta olikin jo toisenlainen. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajoin automaattivaihteisella kulkuneuvolla. Ensimmäiset muutama sata metriä olivat melkoisen nykivää kyytiä, mutta sitten homma alkoi sujua ja pian en enää muunlaista menoa kaivannutkaan. Erityisesti kaupunkiajo oli huomattavasti helmpompaa kun ei tarvinnut keskittyä vaihteiden kanssa pelaamiseen. Menomatkan posotimme moottoritietä, joka oli sen verran tylsä, että takaisin palasimme ns. Kuninkaantietä, joka seurailee mantereen vanhimman rakennetun tien reittiä. Maisemana vuorottelivat teollisuusalueet lukemattomine autokauppoineen sekä joen varteen rakennetut idylliset pikkukylät, joiden pääraittia Kuninkaantie halkoi. Kesä- ja syysaikaan veikkaan maiseman olevan parhaimmillaan.

Quebecin päässä kävimme ajamassa Orleansin saaren ympäri. Samalla saarellahan olin syksyllä poimimassa omenoita. Vaikka osa palveluista onkin talviaikaan kiinni, moni yritys pyörittää toimintojaan tähänkin aikaan vuodesta. Erityisesti sokerimajat (cabane à sucre / sugar shack), sillä juuri nyt on se aika vuodesta, jolloin vaahterasiirappia valmistetaan. Valmistuspisteet ovat yleensä metsän laidassa, lähellä vaahterapuita. Puuhun tökätään reikä, josta alkaa valua kirkasta nestettä jota keittämällä saadaan aikaan vaahterasiirappia. Eri lämpötiloissa saadaan aikaan eri lopputulos: siirappia, sokeria, toffeeta tai voita. En ole missään päässyt näkemään varsinaista valmistusprosessia. Kävimme kyllä yhdessä majassa, jossa näytösluontoisesti hämmennettiin toffeepataa, mutta tietouteni on pääasiassa peräisin vaahterasiirappimuseosta (kyllä, täällä on sellainenkin). Sesonkiin kuuluu myös, että sokerimajoissa istutaan illallisella, jossa on tarjolla kaikkea mahdollista vaahterasiirapista valmistettua. Harmi vain ne ovat auki vain tilauksesta ja vain ryhmille.

Elokuussa tänne tullessani hoksasin pian, miten tärkeää roolia vaahterasiirappi täällä näyttelee, mutta näin sesongin aikaan sitä ei pääse millään karkuun. Kaupungilla on kojuja, joissa myydään lumen päällä hyydytettyä vaahterasiirappitoffeeta, kauppahallissa käy kuhina nimenomaan vaahterasiirappimyyntipisteiden luona ja jopa lähikaupasta saa kaikennäköistä makeaa tuotetta heti ulko-oven eteen näyttävästi parkkeerattuna. Viimeksi kuluneen viikon aikana olen maistanut tai mukaani on tarttunut seuraavia tuotteita: vaahterasiirappitorttu, vaahterasiirappitoffee, aamiaispapuja vaahterasiirapissa Celinen valmistamina, vaahterasiirappivoi (ja yhdeltä siideritilalta ostin myös omenavoita, joka sopinee loistavasti paahtoleivälle, tosin minulla ei ole leivänpaahdinta), vaahterasiirappitikkari, vaahterasiirappimajoneesi ja vaahterasiirappiolut. Kumma juttu, mutta vaahterasiirapin maku on alkanut tuntua varsin normaalilta osalta ateriaa. Voisin veikata, että vaahterasiirappi on kanadalaisille sitä, mitä ruisleipä suomalaisille. Quebeciläisille eritoten, sillä suurin osa maailman vaahterasiirapin valmistuksesta on keskittynyt tähän provinssiin. Museossa oli myös teksti, jossa valistettiin kyseisen tuotteen terveellisyydestä. Kuulostaako tutulta?

kevättä odotellessa

Kevät alkaa hiljalleen hiipiä Québeciin. Sen huomaa auringosta, joka paistaa eri tavalla kuin talvella, tiedättehän. Lumikinoksetkin tuntuvat hieman pienentyneen, vaikka enimmäkseen ollaan vielä pakkasen puolella. Poissa ollessani täällä oli ollut viikon sisällä kaksi lumimyrskyä. Tiedän sen siksi, että sähköpostiin tuli kahteen otteeseen viesti, että yliopisto on suljettu sään takia. Montrealissa kaikki lennot oli peruutettu pahimman myrskyn aikaan. Nyt se on virallisesti ilmoitettu, että tämä talvi on ollut runsaslumisin vuosikymmeniin. Montrealissa pelätään pahoja tulvia, kun kaupungissa olevat lumimassat alkavat sulaa. Erääseen paikkaan lunta on kasattu niin korkeaksi vuoreksi, että se tuskin sulaa kokonaan kesän aikana vaan pysyttelee paikallaan seuraavan lumen tuloon asti. Iltalehden mukaan lumiraivo vaivaa Kanadaa ja erityisesti Quebecin osavaltiolta. Se on tieraivoon (road rage) verrattavissa oleva ilmiö. Ihmiset tappelevat verissä päin harvoista vapaista parkkipaikoista ja aurausajoista. Joku oli uhannut aseella naapuria, joka oli luonut lumet hänen pihalleen.

Olin eilen pitkästä aikaa messussa. Vanhan kaupungin anglikaanikirkossa on joka sunnuntai englanninkielinen jumalanpalvelus. Ei mikään kovin suuri yhteisö, mutta todennäköisemmin eläväisempi kuin paikallisissa katolilaisissa kirkoissa. Kirkkokansa oli keskimäärin keski-ikäistä ja kaikki tuntuivat tuntevan toisensa. Minä erotuin tietenkin uutena joukosta, joten pappi tuli heti messun jälkeen hieromaan tuttavuutta. Jumalanpalveluksesta ei saa niin paljoa irti, jos joutuu kieli keskellä suuta miettimään miten päin tässä kuuluu olla. Usein pappi antoi selkeitä ohjeita esimerkiksi siitä, miten meidän oli tarkoitus kiertää kirkkoa palmunlehvien kanssa. Hassuista punavalkoisista kaavuista huolimatta tunnelma oli hieman epämuodollisempi kuin keskiverrossa suomalaisessa luterilaisessa messussa, jossa ei uskalleta sanoa yhtään ainoaa sanaa, jota ei ole kirjattu kirkkokäsikirjaan. Saarnaa ei muuten ollut, mutten tiedä oliko tämä poikkeuksellista, sillä tällä kertaa luettiin koko passiokertomus siten, että vuorosanat oli jaettu seurakuntalaisten kesken. Onnistuin kuin onnistuinkin mokaamaan jotenkin. Yhdessä vaiheessa eteeni ilmestyi nainen pidellen tarjotinta, jossa oli valkeita lappuja. Yhtään ajattelematta nappasin yhden lapuista itselleni. Nainen tuijotti hetken hölmistyneenä ja purskahti sitten röhönauruun. En vieläkään tiedä mistä papereista siinä oli kysymys, mutta ilmeisesti toimin vastaavasti kuin olisin ottanut kolehtihaavista rahaa.

arvotaan lisänumero

Posti toi juuri juoksulenkkarini, jotka olin unohtanut talvilomalla Suomeen. Olen lähestulkoon kärsinyt vieroitusoireista kun en ole päässyt lenkille. Nyt otan vakavasti harkintaan, että ryhdynkö treenaamaan puolimaratonia varten. Aikaa on kaksi ja puoli kuukautta, minkä pitäisi periaatteessa riittää kun jonkinlainen pohjakunto on jo olemassa. Mutta se tarkoittaa, että lenkillä pitäisi alkaa ravata 3-4 kertaa viikossa ja osa niistä pitäisi olla oikein kunnolla pitkiä. Katsotaan riittääkö motivaatio vai voittaako luontainen laiskuus. Tässä vaiheessa en siis vielä uhoa, että toukokuussa juoksen varmasti sen 21 km.

Eilisaamuni aloitin eksymällä. Bussit 800 ja 801 menivät juuri nenäni edestä, joten sain nerokkaan ajatuksen hypätä perässä tulleeseen bussiin numero 7. Tiesin, että sekin ajaa kampukselle, joskin eri reittiä ja päätyy toiselle puolelle kampusta. Sitten matkaa tehdessäni tuumasin, että voisin yhtä hyvin ajaa kauppakeskukseen asti ja käydä hakemassa sushia lounaaksi. Kauppakeskus on heti kampuksen takana ja oletin, että jos normaalisti käyttämäni bussi ajaa kampukselta kauppakeskuksen toiselle puolelle, niin tämä ajaa toiselle puolelle. Vaan eipä ajanut. Kun jossain vaiheessa jäin kyydistä pois, ei minulla ollut aavistustakaan missä olin. Satoi märkää lunta ja edellispäivän plussakeli oli muuttanut tiet tappoliukkaiksi. Harhailin ulkosalla nelisenkymmentä minuuttia kunnes päädyin kampuksen laidalle ja sukelsin tunneliin. Seuraavaksi suunnistin sokkona tunnelissa jonkin aikaa, kunnes päädyin ulos oikesta paikasta ja kävin kuin kävinkin hakemassa sushini. Mutta vannoin, etten ikinä enää ota bussia numero 7.

En malta olla näyttämättä, mitä kaikkea nettikirjakaupasta voi hankkia. Romanialainen tilasi italialaisesta kirjakaupasta tämän elämää nähneen edition Torinon museon koptilaisista käsikirjoituksista. Kirja on painettu vuonna 1884. Ei ihan uutuusteos.

Lopuksi vielä päivän paikallinen outous: quebeciläiset rakastavat arvontoja. Joka ikisten kissanristiäisten ohjelmassa on "tirage". Paikkalla olijoiden kesken arvotaan joko lahjakortteja tai sitten ihan puhtaasti rahaa, kuten yliopistolla, jossa arvonnan palkintoina on muutaman sadan dollarin stipendejä. Mistä tulikin mieleeni, että sain sähköpostia, jossa minulle kerrottiin myönnetyn erivapauden ulkomaalaisten opiskelijoiden lukukausimaksusta. Tällä lukukaudella maksan saman verran kuin paikalliset opiskelijatkin. Lukukausimaksu putosi niin ollen 4300 dollarista 1100 dollariin. En siis joudukaan pistämään omia rahojani (lue: Akatemiasta saamaani apurahaa) lukukausimaksuihin, vaan yliopistolta tähän tarkoitukseen saamistani stipendeistä jää jopa rahaa käteen. Oikein mukava yllätys. Lisää samanlaisia, kiitos.

Kiina-ilmiö

Lunta sataa aina vaan. Kuinka paljon lunta on ylipäänsä mahdollista tulla? Omakotitaloalueilla talojen ikkunat ovat jo lumen peitossa, ainoastaan oven kohdalta on raivattu käytävä tielle. Täältä keskustasta lumiaurat kärräävät suurimmat kasat jonnekin salaiseen lumen säilytyspaikkaan, mutta sisäpihoilla lumen paljouden huomaa. Kadulta ei enää näy sisäpihalleni, sillä aitaa vasten nojaa pari-kolmemetrinen kinos. Naapurini on suorastaan maaninen lumenluonnissa. Harva se päivä hän heiluu pihalla lapion kanssa ja tekee sitä tuntikausia, putsaten joka ikisen taloyhtiön kuuden asunnon oven edustankin huolellisesti. Hän saattaa olla lumitöissä silloinkin, kun koko ajan sataa lisää ja seuraavana päivänä joutuu taas aloittamaan alusta. Sitäpaitsi ei olisi mitään tarvetta tehdä lumitöitä sisäpihalla, kun jokaisesta talon asunnosta pääsee ulos suoraan kadullekin.

Taisin aiemmin mainita, että Regine kokkasi meille silloin illallisella ollessamme paikallista erikoisuutta nimeltä pâté chinois eli kiinalainen pata. Ihmettelin silloin nimeä, jolle Regine ei tiennyt selitystä. Mutta Celinellä on paikallistietous hyvin hallussaan ja sain kuulla seuraavan tarinan. Kun Kanadan halki rakennettiin rautatietä, urakka oli raskas ja vaarallinen ja siihen oli vaikea löytää tarpeeksi työntekijöitä. Niinpä rautatien rakensi pitkälti Kiinasta rahdattu halpa työvoima, jota ruokittiin pääasiassa lihalla, maissilla ja perunoilla, siis pâté chinoisin raaka-aineilla. Jos muuten haluaisi matkustaa Québecistä maan halki toisen meren rannalle Vancouveriin, matkaan junalla tai bussilla kuluisi kolme vuorokautta. Etäisyydet ovat täällä käsittämättömiä.

Celinellä oli toinenkin kiinnostava anekdootti. Helsingissä on viime aikoina vauhkottu romanikerjäläisistä. Romanian romanit eivät ole ehtineet ihan tänne asti, mutta Montrealissa kuulema riittää kerjäläisiä muutenkin ja niistä keskustellaan yhtä lailla (Québecissä en ole nähnyt yhtään kerjäläistä, mutta tämä onkin pikkukaupunki). Eräs toimittaja oli kokeillut kuukauden ajan naamioitumista ja kadulla kerjäämistä. Kun hän lopulta laski kerjäämällä ansaitsemansa rahat yhteen, oli hän tienannut 1000 dollaria enemmän, kuin mikä oli hänen toimittajan palkkansa. Niinpä hän kirjoitti tietävänsä mihin ryhtyä jos jäisi työttömäksi... Voisin olettaa, että Suomessa kerjääminen ei lyö ihan yhtä hyvin leiville. Ihmiset ovat lähinnä hämmentyneitä ja vaivaantuneita kerjäämistä kohdatessaan ja luikkivat äkkiä karkuun.

karnevaalihumua

Pääsiäinen on tänä vuonna ennätysaikaisin ja siitä johtuen myös laskiainen. Niinpä on hieman hassua, että Québecin perinteistä kaksiviikkoista talvikarnevaalia vietetään paastonajan jo alettua. Vaikka kuinka moni tässä maallistuneen katolilaisuuden mekassa edes osaisi yhdistää karnevaalin suurta paastoa edeltäväksi uskonnolliseksi tapahtumaksi? Brasilialainen työkaverini kertoi, että Brasiliassa lähes kaikki tosiaan paastoavat. Käytännössä se tarkoittaa yhdestä ateriasta pidättäytymistä päivittäin. Ei kovin paha rasti. Kerroin, että luterilaisessa kirkossa paastoaminen on myös esillä, mutta sitä korostetaan ennen kaikkea henkisenä asiana, siis että tulisi paastota ennen kaikkea jostakin turhanpäiväisestä asiasta tai tavasta, kuten television katsomisesta, jotta kykenisi paremmin keskittymään olennaisten kysymysten pohdiskeluun. Brasilialaisen ja romanialaisen mielestä se oli jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka me luterilaiset emme ota mitään kirjaimellisesti. Olen muuten huomannut, että katolilainen brasilialainen ja ortodoksinen romanialainen tuntevat usein yhteenkuuluvuutta paheksuessaan yhdessä harhaoppista protestanttia. Romanialainen ei kylläkään harjoita uskontoaan järin aktiivisesti, mutta hän katsoo kaikesta huolimatta kirkkokuntansa edustavan Traditiota.

Kaupungilla on siis hulinaa näinä päivinä. Pyörähdin eilen katsomassa, mitä siellä oikein tapahtuu. Yksi pääkaduista oli suljettu liikenteeltä ja keskelle katua oli pystytetty lava, jossa oli parhaillaan menossa tanssiesitys. Täytyy sanoa, etten ole koskaan ennen nähnyt toppapukuisia tanssijoita. Kadun varteen oli rakennettu parikin baaria jäästä. Piipahdin niistä toisessa maistamassa cariboua, joka on jonkin sorttista glögiä. Yhdessä kojussa myytiin vaahterasiirappinekkuja, jotka valmistettiin siten, että kuumaa vaahterasiirappia kaadettiin lumialustalle ja pyöriteltiin siinä kunnes se oli tarpeeksi kiinteää syötäväksi. Eräässä puistikossa oli lumiveistoskilpailun aikaansaannoksia. Pääpuistossa olisi myös tapahtunut jotakin, mitä varten ihmisiä virtasi sinne solkenaan, mutta sinne päästäkseen olisi pitänyt hankkia 10 dollarin hintainen karnevaalipassi, enkä ollut siihen riittävän utelias. Sen sijaan suuntasin takaisin kotiin kokkaamaan savulohta ja sienirisottoa romanialaiselle ja brasilialaiselle. SAVU-savustuspussit ovat muuten mainio väline valmistaa savustettua kalaa kaupunkikeittöolosuhteissa, suosittelen. Kävi ilmi sekin, että Brasiliassa sienelle on vain yksi nimi: olipa kyseessä mikä tahansa lajike, niin se on heidän mielestään vain "sieni". Vastaavasti heillä on useita kymmeniä ilmaisuja hedelmille, joita me tietämättömät nimitämme yksinkertaisesti sitruunaksi ja appelsiiniksi.

hajamietteitä

Miksi Grönlanti on englanniksi Greenland ja Islanti Iceland? Eikö sen pitäisi olla toisinpäin? Grönlannissa on takuulla enemmän jäätä kuin Islannissa ja Islannissa enemmän vihreää kuin Grönlannissa.

Miten määritellään "lähiaikoina"? "Tähän avataan pian libanonilainen ravintola", on kyltti julistanut lähikaupan vastapäisessä ikkunassa vuodenvaihteesta lähtien. Onko puolitoista kuukautta "pian"?

Miten kahden kuukauden sähkölasku yhden hengen taloudelta voi olla 400 dollaria, etenkin kun yhden hengen talous on ollut tuosta ajanjaksosta ulkomailla neljä viikkoa? Asian otti mielensä päälle etenkin uusi ystäväni Regine, joka soitti sähköyhtiöön saadakseen selvityksiä. Mutta eihän tietoja tietenkään luovuteta muille kuin asunnon omistajalle. Seuraavaksi vuokraemäntäni soitti saman asian tiimoilta samaan firmaan. Nyt minun pitäisi löytää täältä jostakin sähkömittari, tarkistaa lukema ja ilmoittaa se vuokraemännälle joka puolestaan ilmoittaa sen firmalle, joka tarkistaa pitääkö lukema yhtä heidän laskutustietojensa kanssa. Joko joku varastaa sähköä minulta tai sitten kanadalainen sähkö on todella kallista. Pidän nyt jo lämmitystä öisin ja poissa ollessani 17 asteessa, joten säästämisen varaa ei oikein ole.

lunta, jäätä ja outoja ihmisiä

Herr Funk on - kuten jo aiemmin on tullut todettua - varsin erikoinen persoona. Hänellä on tapana työskennellä yöt, nukkua päivät ja heräillä neljän-viiden maissa iltapäivällä. Ei ihmekään, että hän on toisinaan äreä koptin tunnilla, joka alkaa 15.30. Miespoloinen on joutunut heräämään sietämättömän aikaisin. Ihmettelin kerran, että miten moisella vuorokausirytmillä kykenee hoitamaan sosiaalisia suhteita, mutta eihän se ole mikään ongelma, jos ei ole sosiaalista elämää. Inhimillisen pilkahduksen Herr Funkiin loi tieto siitä, että hänellä on naisystävä. Regine on kuudettakymmentä käyvä koptologi, joka niin ikään työskentelee projektissamme. Herttainen ja normaali tapaus, siinä määrin kuin tällä alalla ylipäänsä voi olla normaali. Viime aikoina Regine on ryhtynyt kaveeraamaan kanssani ja halusi kutsua minut ja romanialaisen kotiinsa illalliselle. Luonnollisesti myös Herr Funk oli pakotettu sosiaalisuuteen. Etukäteen olimme hieman huolissamme, että mistä oikein keksimme puhuttavaa koko illaksi, mutta se oli turha huoli, sillä Funk kyllä kykenee puhumaan tutkimuksesta loputtomiin. Regine onnistui aika ajoin kääntämään keskustelun hetkeksi pois koptinkielisistä käsikirjoituksista ja kuulimme muun muassa, että tarunhohtoisen Lavalin yliopiston Nag Hammadi -projekti alkaa olla loppusuoralla. Funk joutuu jäämään tämän vuoden jälkeen eläkkeelle, sillä hänellä ei ole vakituista virkaa eikä projektilla ole enää varaa maksaa palkkaa. Itse hän suhtautui asiaan melko kepeästi ja sanoi valinneensa tietoisesti tämän tien. Hän ei halunnut professoriksi, jotta saisi säilyttää vapautensa tehdä tutkimusta kaikessa rauhassa, ilman opetus- ja hallinnollisten velvoitteiden rasitetta. Funkin jäädessä pois yliopistossa ei ilmeisesti tulla enää tarjoamaan koptin opetusta. Samaten kun projektin kolme professoria lähivuosina jäävät eläkkeelle, uusia ei tulla palkkaamaan tilalle. Aika aikansa kutakin. Mikä onni, että ehdin Lavaliin vielä, kun projekti on voimissaan.

Yllättävän viihtyisän illan päätteeksi päätin, että nyt jos koska on aika käyttää taksia. Québecin talvi näytti jälleen kyntensä ja talvimyrsky kolisutti ikkunoita. Taksia ei tietenkään saanut, joten taistelimme itsemme lähimmälle bussipysäkille. Vaan tämä bussipa veikin vain vanhaan kaupunkiin, josta piti kävellä loppumatka kotiin. Ilma oli iltaa kohti lauhtunut, tuulen voima sen sijaan ei, joten lumisade oli muuttunut - ei suinkaan rännäksi, vaan pieniksi teräviksi jääpisaroiksi, jotka piiskasivat naamaan vaakasuorassa. Lunta tuli muutenkin siinä määrin, kuin joku olisi avannut jättimäisen lumitykin kaupungin yllä. Yllä olevasta kuvasta saa ehkä jonkinlaisen käsityksen. Pientä lohtua kärsimysten kotimatkaan toi se, että saimme kävellä aura-auton perässä. Erään kaupan ohi puskiessamme kaiuttimista raikui Beatlesin "Obladi oblada, life goes on bra", joka istui mahdollisimman huonosti tilanteeseen.

Lumimyrskyjä on siis täällä vähän väliä ja talvi on vasta puolessa välissä. Ehkä muistini on hatara, mutta en muista kokeneeni vastaavaa vuosiin. Eilen olin sitä mieltä, että vaihtaisin ihan koska tahansa tämän epäinhimillisen arktisen talven Helsingin pimeyteen ja loskaan. Tänään lumisade oli lakannut ja ulkona oli suhteellisen miellyttävää, joskin käveleminen kinoksissa on vaivalloista vielä pari päivää, kunnes jalankulkijoiden väylätkin on kunnolla aurattu. Viereinen kuva on kauppahallista, josta kävin hakemassa chorizoa ja käsintehtyjä suklaakonvehteja. Sitä paitsi talvikarnevaali alkoi eilen, joten eiköhän tämä tästä iloksi muutu.

vali vali

Aion nyt vähän marmattaa, kun olen äkäisellä päällä. Todennäköisesti illallisen valmistuttua ja saatua vatsani täyteen ei mikään enää ärsytä kovasti. Mutta juuri nyt kyllä. Sisällä on kylmä. Ulkona on kylmä. Pahuksen jäätävä viima käy päälle. Bussi on AINA tupaten täynnä. Raivostuttaa olla sillinä suolassa joka aamu ja ilta. Kaiken lisäksi hallitus torjui aloitteen raitiovaunuverkoston rakentamisesta. Ilmeisesti isoilla autoillaan ajelevat päättäjät luulevan joukkoliikenteen olevan kuosissaan. Raitiovaunujen sijaan rahat satsataan luotijuniin, joten jatkossa itse kaupunkiin pääsee nopeammin Montrealista, mutta kaupungin sisällä liikkuminen tulee edelleen takkuamaan.

Talven yli pitäisi ilmeisesti elää pelkillä hampurilaisilla, sillä vihannekset ovat surkeita ja törkeän hintaisia tähän aikaan vuodesta: paprika ja tomaatti esimerkiksi 11 dollaria/kilo. No, sama juttu on kyllä Suomessakin. Jäystetään yhdessä lanttua (jota saa täältäkin) ja unelmoidaan uudesta sadosta.

Kaikki ihmiset ympärilläni ovat rahattomia. Työhuonekämppikseni teki matkalaskun Kairon reissusta jo joulukuun alussa ja on siitä lähtien odottanut rahojaan. Brasilialainen ja romanialainen eivät ole saaneet apurahojaan, joiden piti tulla tammikuun alussa. Lisäksi projektin johtaja ei ole vielä vaivautunut kirjoittamaan työsopimuksia opiskelijoidensa kanssa, jotta he saisivat pientä palkkaa projektille tekemistään töistä. Ketään ei yliopistolla tunnu kiinnostavan, että rahoja ei makseta ajallaan. Tuskinpa silti yhdenkään professorin palkanmaksu takkuaa. Brasilialainen sentään asuu - kuten aiemmin mainitsin - Opus Dein asuntolassa, jonka vuokraan kuuluu kaikki ateriat, joten hän voi tallustella rahattomana kodin, koulun ja kuntosalin väliä sentään vatsa täynnä. Sydämistynyt olen moisesta piittaamattomuudesta. Täytyy sanoa, että Helsingin yliopisto on tässä suhteessa huomattavasti parempi työnantaja.

suihku, sauna ja suomalainen

Pohjoisamerikkalainen suhtautuminen alastomuuteen ei ole aivan yhtä mutkatonta kuin suomalainen. Käydessäni ensimmäistä kertaa uimahallissa äimistelin naisten suihkuhuonetta suu auki. Toisella seinustalla oli rivi verhoilla eristettyjä suihkukoppeja häveliäimmille peseytyjille. Ronskimmat peseytyivät normaalissa suihkurivistössä, mutta uimapuvut päällä. Myöskään kuntosalin pukuhuoneessa en ole kertaakaan nähnyt alastonta naista. Vaatteet jätetään kyllä lukollisiin kaappeihin niin kuin koto-Suomessakin, mutta ne käydään vaihtamassa pukeutumiskopeissa. Kiinnitin asiaan huomiota vasta viime aikoina. Itsehän lompsin kuin kotonani suihkun ja lokerikon välillä liha hytkyen, mutta yhtäkkiä tajusin, että olenkin ainoa... Häveliäisyys tuntuu olevan tarttuvaa. Nyt vaihdan itsekin vaatteet mahdollisimman pikaisesti ja ympärilleni vilkuillen. Saunaankaan en kehtaa mennä ainoana ilman uimapukua, vaikka siellä on vain naisia. Suomalainen luontevuus alastomuuden suhteen taitaa itse asiassa olla aika ainutlaatuista. Ollessani lukioikäisenä kesävaihdossa Belgiassa isäntäperheeni tytär kertoi, ettei ole koskaan nähnyt äitiään alasti. Jos puhutaan kadunvarsimainosten vaikutuksesta nuorten tyttöjen minäkuvaan ja käsitykseen ideaalivartalosta, on meillä omasta takaa vahva vastakulttuuri: yleiset saunat.

sumua päin

Jokin taho taisi kuulla valitukseni kylmyydestä, sillä sää on äkillisesti lauhtunut huomattavasti, huomenna pitäisi jo huidella kymmenessä plusasteessa. Tarkennettakoon vielä, että minulla ei muuten olisi mitään pakkasta vastaan, mutta asuntoni kylmenee sitä mukaa kuin ilma ulkona ja se ei ole kivaa. Sunnuntaina lauhtunut sää näkyi sumuna - tai siis oikestaan ei näkynyt. Usva kietoi näkyvistä koko kaupungin, joka oli muutenkin aavemaisen autio. Vain yksinäinen kirkonkello kumisi jossakin. Odotin koko ajan vaistomaisesti jotakin kauhuelokuvan efektiä, mutta sellaista ei ilmaantunut.

Uhmasin usvaa ja kävelin vanhan kaupungin ja puiston läpi taidemuseoon, jossa oli viimeistä päivää Picasso-näyttely. Täytyy tunnustaa, että tämä oli vasta ensimmäinen museokäyntini Québecissä, mutta kaupungin muut museot eivät niin järin kiinnostavilta vaikutakaan. Picasso oli tapansa mukaan hupaisa, Pariisi 1900 pittoreskiä, mutta kiinnostavin osasto näyttelyssä oli inuiittitaide. Odotin tosin jotakin muinaistaidetta, mutta nuokin oheiset valaanluu-ukot ovat 1970-luvulta... Vasta nyt tajusin, että asun tosiaan maassa, jossa on eskimoita ja jääkarhuja, jopa Québecin provinssin alueella, joka ulottuu melko pohjoiseen. Maailman 150 000 inuitista valtaosa asuu Kanadassa. Se näkyy myös paikannimistössä: Nunavut, Nunavik, Nunatsiavut. Tämän päivän lehdessä sattui olemaan artikkeli inuiittien itsemurhista, joiden lukumäärä kasvaa nuoremman sukupolven piirissä. Koko 1960-luvun aikana Nunavutin inuiittien parissa tapahtui yksi ainoa itsemurha. Toista on nyt modernisaatiopolitiikan aikana, joka pakottaa alkuperäisväestön irti juuriltaan, perinteisistä elämäntavoistaan ja elinkeinostaan, kaupunkeihin ahdistumaan. Tilastojen mukaan inuitit päättävät itse päivänsä 11 kertaa todennäköisemmin kuin keskivertokanadalaiset.

Museosta palattuamme kuljimme kaupungin toisen "pilvenpiirtäjän" ohi ja romanialainen vinkkasi, että siellä on näköalahissi. Pitihän sekin käydä kokeilemassa ja näkemässä sama sumu myös 100 metrin korkeudesta. Taidan kokeilla sitä vielä toistamiseen vähän kirkkaammalla kelillä. Harmaan ja tihkusateisen iltapäivän kruunasi kuitenkin ehdottomasti tämä bongaamani McDonalds. Niitä ei ole kovin montaa koko Québecissä, mutta kun sellainen on pystyyn pistetty, niin se on tehty tyylillä. Yksi viktoriaaninen BigMac, kiitos.

vilukissan valituksia

Englantilaiset asunnot ovat kuulema talvisin kylmiä. Me suomalaiset sentään osaamme rakentaa talomme niin, että talvisin niissä on mukavaa ja lämpöistä. Luulisi, että kanadalaiset olisivat yhtä järkeviä, mutta ei: yksinkertaisia ikkunoita, vetoisia ovia, paperinohuita seiniä. Kun pakkanen toden teolla iskee, ei keskuslämmitys yksinkertaisesti jaksa nostaa lämpöasteita riittävän ylös. Puhumattakaan jääkylmistä lattioista. Kun illalla on sujahtanut peiton alle hyvin toppautuneena, ei sieltä ihan pienen hädän vuoksi viitsi lähteä pois. Villasukat ovat kovassa käytössä, kohta puhkikuluneet. Joten villasukkalähetyksiä tänne, kiitos!

Kävin kokeilemassa elämäni toista poutine-annosta (siis ranskalaisia perunoita, ruskeaa kastiketta ja juustoa, quebeciläisten suuri ylpeys). Ashton-pikaruokaketjulla on kätevä konsepti: alennusta pakkasasteiden mukaan. Söin siis poutineni 16%:n alennuksella. 30 asteen pakkasilla kannattaisi jo käydä syömässä koko ateria, jos kykenee selviytymään ravintolaan asti.