lunta, jäätä ja outoja ihmisiä

Herr Funk on - kuten jo aiemmin on tullut todettua - varsin erikoinen persoona. Hänellä on tapana työskennellä yöt, nukkua päivät ja heräillä neljän-viiden maissa iltapäivällä. Ei ihmekään, että hän on toisinaan äreä koptin tunnilla, joka alkaa 15.30. Miespoloinen on joutunut heräämään sietämättömän aikaisin. Ihmettelin kerran, että miten moisella vuorokausirytmillä kykenee hoitamaan sosiaalisia suhteita, mutta eihän se ole mikään ongelma, jos ei ole sosiaalista elämää. Inhimillisen pilkahduksen Herr Funkiin loi tieto siitä, että hänellä on naisystävä. Regine on kuudettakymmentä käyvä koptologi, joka niin ikään työskentelee projektissamme. Herttainen ja normaali tapaus, siinä määrin kuin tällä alalla ylipäänsä voi olla normaali. Viime aikoina Regine on ryhtynyt kaveeraamaan kanssani ja halusi kutsua minut ja romanialaisen kotiinsa illalliselle. Luonnollisesti myös Herr Funk oli pakotettu sosiaalisuuteen. Etukäteen olimme hieman huolissamme, että mistä oikein keksimme puhuttavaa koko illaksi, mutta se oli turha huoli, sillä Funk kyllä kykenee puhumaan tutkimuksesta loputtomiin. Regine onnistui aika ajoin kääntämään keskustelun hetkeksi pois koptinkielisistä käsikirjoituksista ja kuulimme muun muassa, että tarunhohtoisen Lavalin yliopiston Nag Hammadi -projekti alkaa olla loppusuoralla. Funk joutuu jäämään tämän vuoden jälkeen eläkkeelle, sillä hänellä ei ole vakituista virkaa eikä projektilla ole enää varaa maksaa palkkaa. Itse hän suhtautui asiaan melko kepeästi ja sanoi valinneensa tietoisesti tämän tien. Hän ei halunnut professoriksi, jotta saisi säilyttää vapautensa tehdä tutkimusta kaikessa rauhassa, ilman opetus- ja hallinnollisten velvoitteiden rasitetta. Funkin jäädessä pois yliopistossa ei ilmeisesti tulla enää tarjoamaan koptin opetusta. Samaten kun projektin kolme professoria lähivuosina jäävät eläkkeelle, uusia ei tulla palkkaamaan tilalle. Aika aikansa kutakin. Mikä onni, että ehdin Lavaliin vielä, kun projekti on voimissaan.

Yllättävän viihtyisän illan päätteeksi päätin, että nyt jos koska on aika käyttää taksia. Québecin talvi näytti jälleen kyntensä ja talvimyrsky kolisutti ikkunoita. Taksia ei tietenkään saanut, joten taistelimme itsemme lähimmälle bussipysäkille. Vaan tämä bussipa veikin vain vanhaan kaupunkiin, josta piti kävellä loppumatka kotiin. Ilma oli iltaa kohti lauhtunut, tuulen voima sen sijaan ei, joten lumisade oli muuttunut - ei suinkaan rännäksi, vaan pieniksi teräviksi jääpisaroiksi, jotka piiskasivat naamaan vaakasuorassa. Lunta tuli muutenkin siinä määrin, kuin joku olisi avannut jättimäisen lumitykin kaupungin yllä. Yllä olevasta kuvasta saa ehkä jonkinlaisen käsityksen. Pientä lohtua kärsimysten kotimatkaan toi se, että saimme kävellä aura-auton perässä. Erään kaupan ohi puskiessamme kaiuttimista raikui Beatlesin "Obladi oblada, life goes on bra", joka istui mahdollisimman huonosti tilanteeseen.

Lumimyrskyjä on siis täällä vähän väliä ja talvi on vasta puolessa välissä. Ehkä muistini on hatara, mutta en muista kokeneeni vastaavaa vuosiin. Eilen olin sitä mieltä, että vaihtaisin ihan koska tahansa tämän epäinhimillisen arktisen talven Helsingin pimeyteen ja loskaan. Tänään lumisade oli lakannut ja ulkona oli suhteellisen miellyttävää, joskin käveleminen kinoksissa on vaivalloista vielä pari päivää, kunnes jalankulkijoiden väylätkin on kunnolla aurattu. Viereinen kuva on kauppahallista, josta kävin hakemassa chorizoa ja käsintehtyjä suklaakonvehteja. Sitä paitsi talvikarnevaali alkoi eilen, joten eiköhän tämä tästä iloksi muutu.