jäähyväistunnelmissa

Siitä on jo melkein kaksi vuotta, kun tulin Québeciin ensimmäisen kerran. En voi sanoa juurtuneeni erityisemmin tähän kaupunkiin, mutta haikeutta on silti ilmassa, kun on aika sanoa hyvästit. Olen lähtenyt täältä jo kahdesti, mutta tällä kertaa paluuta ei ole tiedossa. Ei tähän maailmankolkkaan ihan vahingossa eksy eikä tiedossa ole hyvää syytä uudelle visiitille.

Olen iloinen, että pääsen tästä kämpänrotjakkeesta eroon. Viimeisin ärsyyntymisen aihe oli vuotava lämminvesivaraaja. Vuokranantaja ei pitänyt erityisemmin kiirettä korjaajan hankkimisessa, niinpä viikon ajan jouduimme aina avaamaan boilerin hanan kun tarvitsimme kuumaa vettä ja muistamaan sulkea sen jälkikäteen. Vettä pääsi siltikin valumaan parketille (kuka oikein asentaa parketin lämminvesivaraajan alle??), joten huolimaton vuokraisäntä voi joutua uusimaan lattian.

Pakkaaminen ja muuttaminen on ikävää puuhaa. Stressitasoja nosti erityisesti rahdin hankkiminen romanialaisen kirjoille. Merirahtia järjestäviltä firmoilta olisi pitänyt pyytää tarjous hyvissä ajoin. Nyt aika loppui kesken kun pääsiäinenkin puski päälle. Kovin montaa firmaa emme edes onnistuneet löytämään ja hintahaitari oli melkoisen kirjava. Kallein pyysi yhden kuutiometrin kuljetuksesta melkein tuhat dollaria. Päädyimme lopulta lentorahtiin, sillä Air Canada kuljettaa laatikot viidessä päivässä ja jopa halvemmalla kuin monissa firmoissa meriteitse. Sadan kilon hinnaksi tulee reilu 500 dollaria, joten ei tämä mitenkään ilmaista lystiä ole. Romanialainen on kuitenkin nähnyt niin paljon aikaa, vaivaa ja rahaa kirjakokoelmansa hankkimiseen, ettei sitä mitenkään voinut jättää tänne.

Viimeinen viikko on kulunut hyvästien merkeissä (ja minun osaltani esitelmää kirjoittaessa, minkä johdosta pääsiäisloma jäi välistä). Eilen teimme viimeisen sunnuntaikävelyn vanhaan kaupunkiin, nautimme viimeiset leivoskahvit Paillardissa ja räpsin viimeisiä kuvia kuin paraskin japanilaisturisti. Olen käynyt syömässä viimeiset sushit ystävän kera, jonka kanssa olemme kolunneet läpi kaupungin sushiravintoloita (testikohteita on takan kuusi sekä sushitaksi). Olemme myös kestinneet työkavereitamme ja meitä on kestitty. Erityisesti parin ystävän hyvästeleminen oli vaikeampaa kuin odotin. Ehkä jonkinlaista juurtumista tänne on päässyt tapahtumaan puolivahingossa, ihmisten kautta. Toivon, että lähitulevaisuudessa saan vuorostani emännöidä heitä. Lupauksia vierailusta on tehty ja niistä tullaan muistuttamaan.

Hei sitten, Québec!

Murphyn laki

Murphyn laiksi kutsutaan periaatetta "jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen". Tänään on ollut juuri sellainen päivä.

Tietokoneeni virtalähde on oikutellut jo useamman kuukauden. Yhtäkkiä huomaan koneen käyttävän akkua, vaikka virtajohto onkin siinä kiinni. Viime aikoina näin on tapahtunut joka kerta kun olen liikuttanut konetta vähänkään. Niinpä olen joutunut kääntelemään ja vääntelemään virtajohtoa, kunnes kone taas ottaa siitä virtaa. Tänä aamuna kääntelin sitä viimeisen kerran: johto tuntui yhdestä kohdasta kuumalta, sitten se rupesi savuamaan ja samassa leimahti liekkeihin. Ei muuta kuin äkkiä johto irti koneesta ja seinästä. Liekehtivät sähkölaitteet ovat ympäröineet meitä viime aikoina, sillä olen onnistunut saamaan tulen aikaiseksi mikrossa ja romanialainen leivänpaahtimessa.

Päivän ensimmäinen tehtävä oli siis uuden virtalähteen hankkiminen. Löysin sellaisen eräästä elektroniikkaliikkeestä ja maksoin itseni kipeäksi. Veroineen se maksoi 160 dollaria eli euroissa satasen. Pari sataa päälle ja olisin saanut jo uuden tietokoneen... Myyjän mielestä vanha johto näytti siltä, että joku olisi nakertanut sitä, mutta kiistin syyllistyneeni moiseen.

Päivän toinen vastoinkäyminen liittyi pyöräilyyn. Viime viikolla hyppäsin pyörän selkään ensimmäistä kertaa talven jälkeen ja havaitsin takakumin melkein tyhjäksi. Pyysin kollegalta lainaan pumppua, mutta se osoittautui väärän kokoiseksi. Tänään löysin kaupasta pumpun, jonka suutin tuntui olevan sopivan kokoinen pyöräni venttiiliin. Mutta jokin kuitenkin mättää, sillä puolen tunnin taistelun jälkeenkään en saanut rengasta täyttymään hitusenkaan vertaa. Pyöräilen siis edelleen tyhjällä kumilla. Lisäksi kanadalaisissa pyörissä ei tunnuta harrastavan lokasuojia, mikä tekee sateella pyöräilystä erityisen epämiellyttävää. Tänään tietenkin satoi kotimatkalla.

Mielialaa kohentaa nyt hieman se, että tämä pahuksen kallis virtajohto toimii. En nimittäin pärjäisi mitenkään loppuaikaa täällä ilman tietokonetta. Ja keittiöstä (siis tuosta keittiöksi nimetystä olohuoneen nurkkauksesta) leijailee parhaillaan sienirisoton tuoksu. Ja Jyp on enää yhden voiton päässä finaalipaikasta.

löytöjä

Eilen tulin siihen tulokseen, että tiet ovat sulat ja kuivat ja lämpöä riittävästi pyöräilykauden avaamiseen. Vähän vaappuen hurautin mäkeä alas suuntaan, jossa en aikaisemmin ollut käynytkään. Vajaan kymmenen minuutin matkan päästä löysin kauppahallin ja kauppakeskuksen, joita en ollut koskaan nähnyt. Kauppahallissa oli juuri sellaisia puoteja kuin saattoi odottaakin: lihaa, leivonnaisia, kahviloita - ja sitten puolen metrin korkuisia suklaapupuja. Pääsiäisen alla kauppoihin ilmaantuu mitä mielikuvituksellisempia suklaahahmoja. Harmi, että ne vievät niin paljon tilaa, etten viitsi roudata Suomeen asti. Paras löytö oli kuitenkin häkellyttävän suuri ja edullinen vihanneskauppa. Muistatte varmaan, että olen valittanut vihannesten huonosta laadusta ja korkeasta hinnasta. Nyt tiedän missä tehdä ostokset jatkossa. Loppuviikko meillä syödään kasvispainotteisesti.

Tällä viikolla olen ollut enimmäkseen kotona ja olen hiljalleen alkanut löytää itselleni sopivaa tahtia tehdä töitä kotona. En edes yritä pitää kiinni mistään kellonajoista ("aloitan työskentelyn nyt ja lopetan silloin ja silloin"), vaan limitän työnteon ja kaiken muun (tv-sarjojen katselun, ruoanlaiton, nettisurffailun, lenkkeilyn) joustavasti toisiinsa. Tuntuu, että tällä tyylillä saan enemmän aikaan, kun pidän hyvällä omallatunnolla taukoa silloin, kun ei meinaa jaksaa keskittyä. Ja vastaavasti työasiat kiinnostaa vielä iltakymmeneltäkin. Suomeen palattuani palaan taas takaisin toimistossa työskentelyyn, mutta täällä yliopiston ikkunaton työhuone ja hitaasti runksuttava kone eivät houkuttele.

ristiäiset

Tämännäköinen neiti oli tänään juhlakalu, kun ensimmäistä kertaa lehteilin kirkollisten toimitusten kirjaa juhlaväen edessä stola kaulassa. Ilmeisesti olin riittävän uskottava, sillä vieraat olivat aidosti hämmästyneitä kuultuaan, että tämä oli ensimmäinen toimitukseni. Kummipojallani on nyt siis pikkusisko, jota härnätä ja paijata ihan nimeltä mainiten.


Täyden palvelun ristiäisissä pappi vastaa kasteen lisäksi myös tarjoilusta ja juhlatilan siivoamisesta. Minulla on paha tapa valmistaa tarjolle kakkuja, joiden reseptejä en ole testannut etukäteen. Siinä on omat riskinsä, mutta tähän tuotokseen olin kuitenkin oikein tyytyväinen. Välissä oli sitruuna- ja valkosuklaamoussetäytteitä. Kakku on päällystetty vaahtokarkkimassalla, joka olikin haastavin osuus. Massa oli nimittäin sen verran hankalaa kaulittavaa, että taistelin sen kanssa hartiavoimin varmaan kolme varttia. Käsissäni on vieläkin kipeinä lihaksia, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Pidin silti tuon päällyksen mausta enemmän kuin marsipaanin. Koristeet pipersin sokerimassasta ja värjäsin tomuvärillä. Leivontaharrastus on melkoista välineurheilua eikä loppua näy niille kivoille ja ehdottoman tarpeellisille tarvikkeille, joita pitäisi hankkia seuraavia kokeiluja varten.

Blogitauko pääsi venähtämään pitkäksi. Inspiraatio on ollut vähän kateissa ja illat ovat kuluneet Kanadaan soitellessa ja uudesta telkkarista nauttiessa. Saati sitten muissa riennoissa, joita on riittänyt noin joka toiselle illalle. On myös tullut luettua kiinnostavia kirjoja, joiden herättämistä ajatuksista tekisi mieli kirjoittaa. Sitä siis luvassa sitten, kun seuraavan kerran avaan sanaisen arkkuni.

yhtä juhlaa

Vuosi vaihtui ja juhlakausi on taas takanapäin. Tammikuu on ehkä marraskuun jälkeen masentavin kuukausi, sillä kesään tai ylipäänsä mihinkään arjen katkaisevaan tapahtumaan on toivottoman pitkältä tuntuva aika. Kanadassa talvi saavuttaa pahimman teränsä vasta näillä main ja jatkuu ja jatkuu vielä kuukausikaupalla. Onneksi muutaman päivän päästä pääsen pakenemaan tätä pohjoisamerikkalaista Siperiaa Helsingin lämpöön. -10 astetta ei tunnu enää missään. Täällä lehdessä ohjeistetaan tehokkaimpia lumenluontitekniikoita ja kehotetaan pitämään parvekkeet puhtaina, sillä ne voivat todistetusti romahtaa lumen painosta.


Joulun tienoille kasautui yllättävän paljon sosiaalisia rientoja illalliskutsujen merkeissä. Joulua ja uutta vuotta vietimme romanialaisten ystäviemme kanssa romanialaisittain. Sekä jouluna ja uutena vuotena kuuluu valvoa ja syödä läpi yön. Autenttisiin romanialaisiin perinteisiin kuuluisi päätyä näiden öiden jälkeen sairaalaan vatsahuuhteluun ylensyönnin takia, mutta tämän tradition jätimme välistä. Jouduin itse asiassa heittämään loput juustokakusta roskiin, kun emme saaneet kaikkea sitä syötyä viikon aikana. Sydämeni vuotaa verta. Romanialaisten iltojen lisäksi vierailimme professorini luona vanhassa kaupungissa menneen ajan charmia ja vaurautta huokuvassa kivitalossa. Professorin mies, ranskalainen pianisti, kertoili meille tarinoita purjehdusreissuiltaan ympäri maailmaa. Edellinen purjehdus oli viimekeväinen reissu Etelä-Amerikan ympäri ja lopuksi lentäen Pääsiäissaarille. Kiitettävä suoritus 65-vuotiaalta. Myös Herr Funk saavutti tuon iän pari päivää sitten ja kävimme juhlistamassa sitä illallisella. Työkaverini ovat saaneet tuta leipomiani kakkuja, pullia ja pipareita runsain määrin, mutta Herr Funk on ehdottomasti kiitollisin yleisö. Epäherrasmiesmäisesti hän kehui minua naisystäväänsä paremmaksi kokiksi jälkimmäisen kuullen ja toivoi minun palaavan takaisin Québeciin niin pian kuin mahdollista.

Juhlapyhät kirvoittivat romanialaiset muistelemaan lapsuutensa joulua. Joulupukki ei Romaniassa tullut kylään keskelle illanviettoa, vaan jätti lahjat vaivihkaa parvekkeelle yön kuluessa, ehkä osittain siksi, ettei niissä olosuhteissa pukille löytynyt uskottavia vermeitä. Kenellä 80-luvun Romaniassa oli joulupukin kostyymi, kun kaikesta muustakin oli pulaa? Pääasia kuitenkin oli, että lapset saivat lahjoja. Kaikki romanialaisen tavanneet tietävät hänen olevan varsinainen bibliofiili ja samanlainen hän on ollut lapsesta asti. Noin kolmevuotiaana hän kanniskeli kainalossaan joka paikkaan mukanaan paksua historiankirjaa. Hän osasi kaikki tarinat ulkoa ja mielellään kertoi niitä kaikille vastaantulijoille. Niinpä hänen lempinimensä oli tuossa iässä Älykkö. Taatusti mieliinpainuva on ollut taaperoikäinen romanialainen resitoimassa juhlavasti sormi ojossa: "Moldova ei ole minun eikä sinun, vaan meidän lastemme ja lastenlastemme".

valkea joulu

On taas tullut leivottua. Tein kaksi piparkakkutaloa ja nehän on aina työläämpiä kuin mitä edelliseltä vuodelta muisti. Tarkoitukseni oli tehdä ihan pikkuisia taloja, mutta paperilla pieniltä näyttäneet kaavat muuttuivatkin leivottuna normaalikokoisiksi. Toisen taloista vien joulutervehdykseksi romanialaisille ystävillemme. Heidän jälkikasvunsa rakastui piparkakkuihin ja keksi niille uudissanankin: pap. Papa-verbi tarkoittaa syömistä ja pipari on nyt sitten pap. Aina kun hän näkee vilauksenkaan rasiasta, jossa pipareita toin, alkaa pap-atus. Minun nimeni puolestaan on Pa.

Lunta on tullut koko viikon ja tienpenkkojen lumivallit alkavat olla jo näyttävän näköisiä. Auraus tulee välillä vähän jälkijunassa. Autotiet on siis aina aurattu hetimiten myräkän jälkeen, mutta jalkakäytävillä ei ole niin väliä. Ei ole nimittäin mukavaa tarpoa neljää kilometriä yliopistolle lähes umpihangessa. Jonkin sääraportin mukaan tänä talvena tulee vieläkin enemmän lunta kuin edellisenä vuonna, joka siis oli ennätysluminen. Toisaalta vaikea kuvitella viimevuotiseen viiteen metriin vielä paria metriä lisää, mutta toisaalta ei, jos lumentulo jatkuu samaan tahtiin kuin tällä hetkellä. Kun vielä pakkastakin on parisenkymmentä astetta, niin talvivaatteille on todella käyttöä. Onneksi en omista autoa. Sääliksi käy niitä, jotka aloittavat aamunsa kaivamalla autonsa esiin lumen alta ja sen jälkeen jumiutuvat risteysten sohjokasoihin. Lauantaisella iltapäiväkävelyllä näin monta tällaista tapausta ja ohikulkijat sitten ystävällisesti työnsivät sohjoon juuttuneita autoja liikkeelle. En kehdannut ottaa kuvaa toisten ahdingosta, mutta tilanne kävi huvittamaan, kun niitä tuli kilometrin matkalla vastaan useampia.

eilen, tänään, huomenna

Parilla kaverilla on ollut tämä meemi blogissaan, joten huvituinpa minäkin miettimään menneitä.

10 vuotta sitten, 1998...

1) asuin Vallilassa kämäisessä osakuntayksiössä, jota rakastin niin kuin ensimmäistä asuntoaan vain voi, ja joka sijaitsi niin "kaukana", etteivät ystäväni vaivautuneet kyläilemään siellä

2) opiskelin teologiaa toista vuotta - tiesin siis kaikesta kaiken - ja olin juuri aloittamassa osa-aikatöitä TYT:n toimistonhoitajana

3) ystäväpiirini alkoi vakiintua teologityttöjen, erityisesti Körttiksellä asuvien ympärille

Viisi vuotta sitten, 2003...

1) olin tympääntynyt opintoneuvojan työhöni

2) en tiennyt, mitä haluan isona, joten hain monenlaisia eri töitä, en päässyt yhteenkään haastatteluun ja pelkäsin joutuvani viettämään loppuelämäni opintotoimistossa

3) edellisestä johtuen päätin saada gradun valmiiksi seuraavana keväänä (niin kuin sainkin), joten työpaikalla tuli vietettyä myös iltoja ja viikonloppuja, mutta yllättävää kyllä aikaa jäi myös muulle elämälle

Kolme vuotta sitten, 2005...

1) olin saanut ensimmäisen apurahani ja aloittanut väitöskirjan tekemisen intoa, tarmoa ja onnea täynnä

2) monivuotiselle lauluharrastukselle musiikkiopistossa olin sanonut hyvästi edellisenä keväänä, ja harrastusten paikan nappasivat elämäntaparemontin myötä juoksu ja kuntosali (uinti taisi tulla kuvioihin mukaan vasta seuraavana vuonna - niin syvässä oli uimahallineuroosi koululiikunta-ajoilta)

3) monen vuoden tauon jälkeen aloin taas matkustella: kesällä Roomassa, syksyllä Budapestissa ja ihka ensimmäisellä työmatkalla seminaarissa Tanskassa

Vuosi sitten, 2007...

1) vaihdoin siviilisäätyä ja asuinmaata

2) olin juuri palannut Kairosta ja San Diegosta ja saanut ensimmäisen veritulppani

3) valmistelin itsenäisyyspäivän bileitä tuttavilleni Québecissä ja tutustuin romanialaiseen yhä paremmin

Eilen...

1) en jaksanut lähteä yliopistolle, vaan pidin etätyöpäivän kotona

2) kävin pitkällä kävelyllä minulle tuntemattomalla asuinalueella ja päätin etten enää vastaisuudessa syö hot dogeja

3) harmittelin uudelleen hajonnutta jääkaappia, joka oli täynnä ruokaa ja hetken päästä tyhjensinkin sitä jo jotta tilalle saatiin tuotua uusi sekä opettelin käyttämään liian monimutkaiselta vaikuttaa uutta uunia

Tänään...

1) kävin aamulla sairaalassa toteamassa, että veritulppa on jo liuennut pois

2) teen kotoa käsin sanahakuja kreikkalaisten ja latinalaisten tekstien tietokannoissa ja yritän saada Jouluradiota kuulumaan

3) aion leipoa pipareita, mikä jäi eilisillan hässäkän vuoksi tekemättä

Huomenna...

1) shoppailen karjalanpiirakkatarvikkeita sekä joululahjoja kummilapsille

2) menen vaihteen vuoksi yliopistolle

3) illalla menen katsomaan romanialaisten elokuvien festivaalien avajaiselokuvaa "La reste est silence"

Ensi vuonna, 2009...

1) minut vihitään papiksi

2) tiedän toivottavasti tarkemmin, mihin maahan tulemme seuraavaksi asettumaan

3) käyn vihdoin tervehtimässä ystäviä Lontoossa ja Wienissä ja ihailemassa puukirkkoja itäisessä Romaniassa

sairaskertomus

Inhoan sairaaloita. Inhoan inhoan inhoan. Erityisesti ulkomailla. Tällä kertaa minulla ei edes ole turvanani taikakalua, joka avaa kaikki ovet, eli paikallista sairausvakuutuskorttia. Toki kaukaa viisaana olen järjestänyt itselleni matkavakuutuksen (huvittavaa kyllä, minulla on voimassaoleva vakuutus samaan yhtiöön kolmen eri tahon kautta), mutta se ei ole ollenkaan sama asia. Kun alkoi näyttää siltä, että lääkäri olisi tarpeen, niin sen löytäminen ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Konkkasin kipeällä jalallani pitkin kaupunkia ja aina minut käännytettiin ovelta tuon amuletin puuttumisen takia. Vasta neljäs paikka olisi huolinut ulkomaalaisen, mutta pidin tarpeettomana maksaa 150 dollaria terveyskeskuksessa siitä, että lääkäri olisi todennut minun tarvitsevan tutkimuksia, joita heillä ei ole tarjolla ja passittanut sairaalaan. Loppujen lopuksi päätin siis mennä suoraan sairaalaan, joka sijaitsee ihan naapurissamme.

On suunnattoman uuvuttavaa ja raivostuttavaa yrittää selittää sairausvakuutuskortin puuttumisesta, vakuutuksista, maksusopimuksista saati omista vaivoistaan ranskaksi, niin että olin lähes itkeä ilosta kun tässä paikassa oli sentään suurimmalta osin englannintaitoista henkilökuntaa. Vaan se odottaminen... Kuudesta tunnista vietin lääkärien ja hoitajien seurassa varmaan korkeintaan puoli tuntia. Parhaimmillaan istuin toimenpidehuoneessa tunnin yksinäni ja mietin, oliko minut unohdettu. Sitäkin on joskus tapahtunut. Romanialainen oli aivan järkyttynyt hitaasta toiminnasta ja siitä, että lavereilla makasi kärsivän näköisiä potilaita tuntikausia. Kerrankin jokin asia, jossa Romania tuntuu hakkaavan Suomen, sillä hän ei ole kotimaassaan kokenut vastaavaa, kun taas minä olen hyvinkin viettänyt melkein vuorokauden villissä lännessä eli helsinkiläisen sairaalan päivystyksessä. Mistähän se on kiinni, että Romaniassa tämä asia on järjestyksessä? Tai no, siellä toisaalta kuuluu voidella hoitohenkilökuntaa käteisellä.

Olin henkisesti valmistautunut maksamaan satoja dollareita tästä sairaalakeikastani, mutta yllätyksekseni viimeisenä tapaamani lääkäri laskuttikin minua alta listahinnan, sillä hän ei mielestään ollut omistautunut minulle 150 dollarin edestä. Ylitsevuotavasta ystävällisyydestä ja maksutapahtuman hämillisyydestä päättelin, että raha kuului suoraan lääkärille itselleen. Ero Romaniaan taitaa olla siinä, että tästä hoitorahasta sai kuitin.

Ja mikä minua sitten vaivasi? Vanha tuttu vaiva, veritulppa, joka iski varsin lyhyellä lennolla Bostonista Québeciin. Kehotan kaikkia polttamaan roviolla lentosukat, joiden pitäisi ehkäistä tätä vaivaa, mutta jotka minun kohdallani tuntuvat vain edistävän verisuonten tukkeutumista. Jos olisin amerikkalainen, haastaisin sukkia tuottavan firman oikeuteen. Mutta koska olen suomalainen, tyydyn kiristelemään hampaitani ja kotiintultuani marssimaan Instruun pyytämään kainosti rahojani takaisin.

lauantai-iltapäivä

Juoksulenkillä keskuspuistossa, joka on komeasti nimetty Taistelukentän puistoksi. Tihuttaa. Vesi valuu tasaisena norona vastaan puskiessani ylämäkeen. Koko suuressa puistossa ei ole ristinsielua, seuranani on vain kaksi mustaa oravaa. Tiedän kyllä missä kaikki ihmiset ovat, siellä, missä mekin viime viikonloppuna: kauppakeskuksessa. Vanhan kaupungin siluetti häviää harmauteen. Ulkopuolisena täällä, yhä edelleen.

eespäin, ylöspäin, kotiin päin

Sain käyttööni pyörän. Se ei ole ihan aikuisten kokoa ja vaihteet runksuvat, mutta kyllä sillä eteenpäin pääsee ja jarrutkin pelittävät riittävästi. Pyörän avulla kaupungista tulee helpommin saavutettava. Viikon verran ehdin kulkea jalkaisin yliopistolle ja takaisin, 45 minuuttia suuntaansa, ja muuta ei sitten enää jaksanutkaan. Pyörällä saman matkan sujauttaa paljon nopeammin. Onnekseni matka on tasamaata, mitä työmatka Helsingissä ei todellakaan ole. Sen sijaan kauppareissu vaatii laskeutumista vuorenrinnettä alas ja vastaavasti paluu on joko maitohapoille vetävän pitkän ylämäen kautta tai 95 askelmaa portaita ylös, mikä sekin vie mehut ihan kiitettävästi. Hyötyliikuntaa on toisin sanoen tarjolla runsain mitoin. Nyt toivon, että talven tulo lykkääntyy mahdollisimman pitkälle, jotta voin jatkaa pyöräilyä. Lumen tultua en enää uskalla liikenteen sekaan. Pyöräteitä ei juurikaan ole, mutta onneksi tie yliopistolle ei ole liian vilkkaasti liikennöity ja autoilijat ottavat muut kulkijat huomioon.

Bussilla kulkemista pyrin minimoimaan siitä syystä, että en ole enää oikeutettu opiskelijahintaiseen kuukausilippuun. Normaali hinta on 75 dollaria, mikä tuntuu turhan suolaiselta. Kertalippu maksaa vähän vähemmän kuin Helsingissä, mutta niistäkin kertyy äkkiä sievoinen summa. Eikä bussi muutenkaan ole mahdottoman mukava. Olin jo unohtanut, miten tupaten täynnä ne ovat, varsinkin iltaisin yliopistolta tullessa. Busseissa ei muuten saa kuljettaa lastenvaunuja, sillä niissä ei ole varattu tilaa vaunuille niin kuin suomalaisissa busseissa. Tutustuimme vastikään naapurustoon muuttaneeseen romanialaisperheeseen. Mies käy töissä yliopistolla, mutta nainen on käytännössä sidottu kotiin, sillä autottomana hän ei pääse lapsensa kanssa minnekään kävelyetäisyyttä pitemmälle. Ei ihmekään, että Kanada ei näyttäydy heille mitenkään hohdokkaana maana.

maisemanvaihdos

Olen taas vaihtanut mannerta seuraavaksi pariksi kuukaudeksi Pohjois-Amerikkaan. Viimeisen vuoden aikana on tullut reissattua käsittämättömän paljon: lasken käyneeni yhdeksässä maassa. Sen lisäksi, että olen kuormittanut ympäristöä luvattoman paljon, lentokenttäelämä on koulinut minua kärsivällisemmäksi. Pinnani ei enää kiristy jatkuvasta odottelemisesta ja olen oppinut suorastaan nauttimaan seinän tuijottamisesta. Tälläkin kertaa matka ovelta ovelle vei 18 tuntia. Sitten viime näkemän Québecin lentokentästä on remontoitu ihan oikeasti uskottavan kansainvälisen lentokentän oloinen näköalakahviloineen päivineen. Edellinen versio muistuttikin lähinnä Tikkakosken lentokenttää 80-luvulla.

Olen aina välillä leikitellyt ajatuksella, että omistaisin kakkoskoteja maailmalla. No, nyt minulla tavallaan on toinen asunto Québecissä, mutta se ei ihan muistuta mielikuvien loftia Manhattanilla tai merenranta-asuntoa Kreikassa. Jos viimevuotinen kämppäni oli hyytävän kylmä, niin tämä romanialaisen nykyinen asunto muistuttaa lähinnä saunaa. Lämmitystä ei pääse itse säätelemään, joten ylimääräinen kuumuus pitää karkottaa pitämällä ikkunoita auki. Miten ihanan energiatehokasta! Jääkaappikin sanoi itsensä irti tänne saavuttuani. Jostain syystä se jäähdyttää vain puoliteholla, niin että siellä ei oikein uskalla säilyttää pilaantuvia ruokia. Jäätelökin sulaa pakastimessa. Sama pakastinongelma minulla oli muuten viime vuonnakin, mutta tälläkään kertaa vuokrantajaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Keittokomero on pienimmästä päästä mitä olen nähnyt ja kanadalainen tapa sijoittaa leittiöön vain yksi lavuaari tekee tiskaamisesta haastavaa. Ilmeisesti sen oletetaan tapahtuvan juoksevan veden alla. Tai sitten brittityyliin jättää astiat huuhtelematta.

Muilta osin asunto on kyllä kiva. On lautalattiat ja komeroita vaikka muille jakaa (eikä taaskaan tavaraa, mitä säilyttää komeroissa). Sijainti on noin puolivälissä keskustan ja yliopiston välillä, mikä käytännössä tarkoittaa, että kaikkialle on pitkä matka. Helsingissä kuljin työmatkat pyörällä, mutta täällä pyrin kävelemään mahdollisimman paljon, vaikka kävely ei olekaan mikään lempilajini. Siinä etenee niin tuskastuttavan hitaasti... Toissapäivänä kävin jalkaisin yliopistolla ja illalla syömässä vanhan kaupungin tuntumassa, joten kilometrejä kertyi kolmetoista. Nyt on hyvä reippailla, kun talvi ei ole vielä saapunut. Ensimmäiset pari päivää tuloni jälkeen oli outo lämmin jakso, jolloin kuljin t-paidassa ja ehdin jo harmitella, etten ollut ottanut mukaani kuin talvitakkeja. Mutta jo eilisiltana talvipalttoo ei ollut yhtään liikaa, kun pohjoisen puhuri näytti mistä tuulee ja toi mieleen ikävimpiä muistoja viime talvesta. Sanottakoon vielä kerran, että vihaan Kanadan ilmastoa. Joka väittää, että tuuli tekee Helsingin talven kylmäksi, ei ole kokenut vielä mitään. Helsingin talvi voittaa Québecin vastaavan 6-0. Tai ehkä 5-1, sillä keskitalven päivien valoisuus piristää hieman. Olen joka tapauksessa optimoinut oleskeluni ajankohdan siten, että olen poissa Suomesta pimeimmän loppusyksyn ajan ja pakenen Kanadasta takaisin sitten, kun talvi toden teolla alkaa täällä.

Ensimmäiset päivät ovat hurahtaneet pienten askareiden parissa. On hankittu kirjastokortti ja työhuoneen avain ja tarjottu työkavereille vastaleivottuja korvapuusteja. Ja tietenkin sisustettu asuntoa. Romanialainen ei ole kaivannut suihkuverhoa tai eteisen mattoa (tai astiankuivaustelinettä!), mutta omasta mielestäni tällaiset pienet asiat tekevät asunnosta viihtyisämmän, käytännöllisemmän ja kodinomaisemman. Hankimme jopa lankapuhelimen, sillä nettiyhteyttä ei saanut ilman lankapuhelinsopimusta ja jos sellaisesta palvelusta kerran maksaa kuukausimaksua, niin saman tien puhelinta voisi käyttääkin. Paikallispuhelut ovat täällä ilmaisia, myös paikalliset kännykkäliittymät mukaanlukien - tai siis eivät ilmaisia, mutta kuuluvat kuukausipakettiin. Ja netti on siis aina sidoksissa joko puhelimeen tai kaapelitelevisioon. Ilman jompaakumpaa ei verkkoon ole asiaa. Nettisopimukset näyttävät myös aina olevan vuoden mittaisia määräaikaisia, joista eroon pääseminen aikaisemmin tulee kalliiksi. Eräs työkaverini oli joutunut huolehtimaan kuolleen setänsä jäämistöstä ja oli saanut 250 dollarin laskun irtisanottuaan nettisopimuksen. Vasta kymmenien puhelujen jälkeen firma suostui olemaan laskuttamatta kuollutta henkilöä.

sattumuksia

Koneelleni luikerteli troijalainen virus. Valpas viruksentorjuntaohjelmani havaitsi sen, mutta pyöritteli sitten peukaloitaan kykenemättä poistamaan matoa. Johan siinä meinasi paniikki iskeä. Kokeilin sitä, kokeilin tätä. Skannasin koneen kovalevyä suurin piirtein kymmenellä eri ohjelmalla, mutta kaikki niistä kehtasivat väittää kirkkain silmin, että puhdasta on. Ja silti kone ilmoittaa useita kertoja päivässä uudesta pöpötiedostosta. Taistelin koneeni kanssa viikon verran. Apu löytyi lopulta verkkoyhteisöstä. Sanalla on ollut hieman huono kaiku Kauhajoen tapahtumien jälkeen, mutta tämä oli hyvä esimerkki verkon toimivuudesta. Pyysin apua kahdeltakin verkkokeskustelupalstalta (Afterdawn.fi ja Virustorjunta.net), jossa ystävälliset ja ennen kaikkea minua asiantuntevammat ihmiset osasivat analysoida lähettämiäni lokitiedostoja ja paikallistaa vian. Sen jälkeen vaiva olikin poistettu parilla klikkauksella. Taidan vastedeskin turvautua näihin palstoihin tietokoneongelmissa. Ja samalla olen salaa ylpeä, että osasin hoitaa ongelman itsenäisesti ja saada koneen toimimaan omin kätösin. Juhlin tätä askeleena kohti syvempää tietokonenörttiyttä.

Juhlia on viime aikoina muutenkin riittänyt. Ystäväpariskuntani on kohta lähdössä vaatimattomalle viisi kuukautta kestävälle häämatkalle maailman ympäri ja järjestivät sen johdosta lähtöjuhlat. Toinen ystäväni (se, jonka kotiin tuppaudun kahdesti viikossa Idols-kisakatsomon merkeissä - olenhan itse televisioton) järjesti tupaantuliaiset. Lupasin leipoa niitä varten ja niinpä pistäydyin Pasilan Lidlissä ostamassa leivontatarpeita. Takanani jonossa seisoi kaksi laitapuolen kulkijaa, joista toinen katsoi asiakseen kommentoida ostoksiani: "kato mitä mässyä tolla on: maapähkinävoita, suklaata ja keksejä". Herroilla itsellään oli ostoskorissaan ravinaineympyrän suositusten mukaisesti pelkkää kaljaa. Äkäännyin kommentista (tulistun melko nopeasti suotuisissa olosuhteissa), mutta kykenin tällä kertaa pidättäytymään aukomasta päätäni takaisin.

Romanialaisen edesottamukset eivät ole olleet ihan näin pieniä. Saattelin hänet Helsinki-Vantaan lentokentälle kolmisen viikkoa sitten. Paluumatka Kanadaan tyssäsi kuitenkin jo Frankfurtin lentokentälle, jossa virkailijat huomasivat viisumin vanhentuneen. Kyllä, romanialaisen olisi pitänyt hoksata päivämäärä jo aikaisemmin, mutta passissa oli myös opiskelulupa-asiakirja, joka on voimassa kevään 2009 loppuun asti ja huomio oli tullut kiinnitettyä lähinnä siihen. Eihän sitä viisumia sitten tietenkään saanut mitenkään helposti, vaan romanialaisen piti tehdä parin viikon koukkaus kotimaahansa. Siis lento kotikaupunkiin ja sieltä 15 tunnin junamatka Bukarestiin, jossa jonottamista vesisateessa lähetystöllä aamuvarhaisesta iltaan. Lopulta kourassa oli uusi viisumi, mutta sepä onkin byrokraatin fiksulla päätöksellä kertaviisumi, joka oikeuttaa vain yhteen maahantuloon. Jos romanialainen siis haluaa poistua Kanadan rajojen ulkopuolelle, niin takaisin ei ole tulemista muuten kuin Bukarestin kautta. Toinen lähtöyritys Kanadaan oli suotuisampi ja viikko sitten hän saapui Quebeciin. Byrokratia oli tietenkin vastassa sielläkin. Opiskelulupakin oli vanhentunut, sillä se ei voi olla voimassa pitempään kuin viisumi. Jokin tullivirkailija aikaisemmin oli siis tehnyt virheen kirjatessaan sen päättymispäiväksi toukokuun 2009. Uutta anomusta siis kehiin. Yliopistolle ilmoittautuminen ei tietenkään onnistu niin kauan kuin kyseistä paperia ei ole eikä siten apurahakaan saavu tilille.

Myös asunnon löytäminen on ollut mutkikkaampaa kuin odotimme. Syyskuun loppu ei ole aivan optimaalisinta aikaa löytää edullista pientä asuntoa sen jälkeen, kun opiskelijat ovat jo ratsanneet kaupungin asuntotarjonnan. Olen toiminut asunnonvälittäjänä etänä etsiskellen netistä sopivan kuuloisia ilmoituksia ja romanialainen on sitten käynyt paikan päällä asuntoesittelyssä. Muuten hän on ollut tilapäisesti majoittuneena niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Opus Dein asuntolaan. Olin jo lyönyt käsiäni yhteen ihastuksesta yhteisön asunnotonta ulkomaalaista opiskelijaparkaa kohtaan osoittaman kristillisen lähimmäisenrakkauden johdosta kunnes kuulin, että he veloittavat tästä hyväntekeväisyydestä 30 dollaria vuorokaudelta. Se teki asunnon etsimisestä entistäkin akuutimpaa. Suhteilla sellainen sitten lopulta löytyi, hieman kalliimpi kuin olimme ajatelleet, mutta kivalla paikalla ja sopivan kokoinen. Viimevuotinen vuokraemäntämme lupasi lainata huonekaluja, joiden haaliminen tyhjään asuntoon olisi muuten ollutkin työlästä. Loppu hyvin, kaikki hyvin; muutto on huomenna ja kunhan opiskelulupa-asia saadaan kuntoon, pääsee romanialainen vihdoin väitöskirjansa pariin. Minä lennän tarkastamaan uutta asuntoa viiden viikon päästä.

iloinen veronmaksaja

Tuossa taannoin keväällä sain veroehdotuksen, joka innoitti minut pohtimaan verovähennysmahdollisuuksia. Olin edellisenä keväänä ostanut kannettavan tietokoneen, jota käytin myös työntekoon enkä vain pelkkänä viihdekeskuksena, kuten sitä joskus täällä mainostin. Lisäksi olin höyrähtänyt tutkimuskirjallisuuden haalimiseen. Kaivettuani kaikki kuitit esille totesin niiden yhdessä olevan pitkä penni, josta olisi toivottavaa saada jotain takaisinkin tulonhankkimisvähennyksinä. Postitin korjatun veroehdotuksen ja jäin odottamaan päätöstä, joka saapui eilen. Ensireaktioni oli pettymys, sillä veronpalautuksen määrä oli sama tässä verotuspäätöksessä kuin aiemmassa veroehdotuksessani. Niinpä soitin verotoimistoon udellakseni varovasti, miksi vähennyksiäni ei oltu hyväksytty. Tympääntyneen oloinen virkailija valisti, että oli ne kyllä hyväksytty, ihan jokaista pennosta myöten, mutta viimevuotiset ansiotuloni olivat niin olemattomat, ettei niistä irronnut enempää rahaa palautettavaksi. Apuraha kun on verotonta tuloa, niin veroja kertyi vain satunnaisista sivutuloistani. Kaiken maailman vähennysten jälkeen henkilökohtainen panokseni valtion julkisten palveluiden rahoittamiseen oli koko vuodelta noin kymmenen euron luokkaa. Tästä tiedosta tuli epämääräisen syyllinen olo.

Elokuusta lähtien olen taas ryhtynyt iloiseksi veronmaksajaksi. Apurahalta palkansaajaksi siirtymisen eduista osasin aiemmin luetella eläkkeen kertymisen ja työterveyshuollon, mutta nyt myös verovähennysmahdollisuuden. Tyhjästä kun on paha nyhjäistä.

kuusi asiaa, joista pidän tänään

Löysin tämän idean kollegani blogista. Tässä siis listani kuudesta asiasta, jotka ovat ihastuttaneet juuri tänään.

1) Lounas- ja kahvihetket työkavereiden kanssa

Tätä osaan arvostaa etenkin Quebecin vuoden jälkeen, sillä siellä vietin usein työpäiväni ypöyksin. Projektillamme ei edes ollut mitään taukotilaa, johon olisi voinut kokoontua saati sitten mitään keittiöntapaista, joten lounaat söin useimmiten tietokoneen ääressä kertakäyttöaterimilla. Täällä Helsingissä nautin kyllä oman työhuoneeni tarjoamasta rauhasta, mutta halutessani voin pitää taukoa ja vaihtaa kuulumisia työkavereideni kanssa. Erityisen ilahduttavaa on, että työhuoneeni seinän takaa löytyy kollega, joka tekee tutkimustaan vähän samasta aihepiiristä, joten voimme puolin ja toisin heittää kysymyksiä ja vinkkejä tutkimuksiimme liittyen tai höpöttää työpäivän lomassa ihan muuten vaan.

2) Naistenlehdet

Torstai on se päivä viikosta, kun postiluukusta kolahtaa Anna-lehti. Olen koukuttunut viikottaiseen naistenlehtiannokseeni. Mikään ei ole rentouttavampaa kuin heittäytyä sohvalle lukemaan hömppää, kunhan se ei ole liian hömppää. Cosmopolitan herättää lähinnä ärtymystä ja huvittuneisuutta enkä myöskään pidä lehdistä, jotka koostuvat valtaosin kiiltävistä mainossivuista vailla mitään luettavaa. Lukeudun lähinnä Annan, Trendin ja Olivian kohderyhmään. Erityisesti pidän ruokaresepteistä ja kotiini tuleekin kannettuna Glorian Ruoka&Viini.

3) Anna-Leena Härkönen

Koko kesänä olen lukenut vaivaisen yhden romaanin. Toista oli vuosi 2000, joka oli minulle klassikkokesä. Olin silloin kesäteologina Tampereella, josta en tuntenut yhtään ainoaa ihmistä. Niinpä käytin kaiken vapaa-ajan lukemiseen. Kesän aikana tuli kahlattua läpi mm. Rikos ja rangaistus, Tuntematon sotilas ja Täällä pohjantähden alla. Ja Okalinnut. Sekä paljon muuta. Opiskeluaikana en juuri lukenut romaaneja lukuvuosien aikaan, sillä koin huonoa omaatuntoa, jos luin kaunokirjallisuutta, kun päivätöistä liikenevä aika piti käyttää tentti- ja gradukirjallisuuden lukemiseen. Sitäkin innokkaammin lueskelin romaaneja lomilla. Tämä kesä on siis siinä suhteessa ollut poikkeus, ehkä vähän vahingossa myös, sillä Oradeasta ei juuri saanut käsiinsä englanninkielistä kirjallisuutta ja sinne mukaan ottamani yksi kirja oli pian luettu. Mutta nyt noudin juuri kirjastosta Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin Ei kiitos. Olen aina pitänyt hänen itseironisesta ja oivaltavasta kirjoitustyylistään, jossa ei ole tekotaiteellisuutta tai -syvällisyyttä pätkän vertaa. Pakinoitsijana ja kolumnistina Härkönen on ehkä parhaimmillaan. Samantyyppisenä kirjoittajana pidän muuten Regina Raskia.

4) Pesto

Ei ole juuri mitään ihanampaa, kuin itsetehty pesto. Tuoreen basilikan, pinjansiementen, parmesanin, valkosipulin ja aurinkokuivatun tomaatin yhdistelmästä syntyy tajuntaa räjäyttävä makuyhdistelmä, johon kaupan valmispestot eivät koskaan voi yltää. Pesto on mielestäni melkeinpä parempaa kylmänä vaikka leivän päällä, sillä kuuma pasta tukahduttaa mausta osan.

5) Last.fm

Suuri kiitos sille ystävälleni, joka tutustutti minut tähän ohjelmaan. Se on ikään kuin nettiradio, joka soittaa käyttäjiensä tietokoneilla olevaa musiikkia. Jos laitan hakusanaksi jonkun lempiartistini nimen, ohjelma soittaa satunnaisen kappaleen kyseiseltä artistilta ja sen perään muiden samantyyppisten artistien tuotantoa. Hakusanaksi voi laittaa myös vaikka 'reggae' tai '70's'. Tällä tavalla voi tehdä varsinaisia löytöjä. Olisinko ilman tätä törmännyt laulajaan nimeltä Mor Karbasi? Häneen päädyin, kun laitoin hakuun Yasmin Levyn, joka on ladinoksi (espanjan ja lähinnä heprean sekoitusta) laulava sefardijuutalainen. Pisteenä i:n päälle juutalaismusiikkia kuunnellessani taivaalle muodostui raamatullisesti sateenkaari.

6) Mies, joka oli tiskannut ja pessyt pyykkiä kotiin tullessani

Ja koko mies muutenkin.

sataa sataa ropisee

Olen ollut laiska ja saamaton blogin päivittämisen suhteen sitten kotiinpaluuni. Mitä enemmän aikaa edellisestä päivityksestä kuluu, sen enemmän kasaantuu asioita, joista voisi kirjoittaa ja niinpä seuraavasta kirjoituksesta tulee sillisalaattia. Yritän olla ottamatta paineita päivityksestä, tämähän on harrastus, jonka pitäisi olla hupia. Musiikkiopistonkin lopetin siinä vaiheessa, kun myönsin sen vievän enemmän voimia kuin tuovan. Mikä harrastus se sellainen on, jossa pitää käyttää aikaansa tylsiin kotitehtäviin (musiikinteoria...), tuntea syyllisyyttä vähästä harjoittelusta, stressata puolivuosittaisia matineoita ja etenkin jatkuvasti edessä olevia uusia tutkintoja. Kyllä helpotti, kun ilmoitin, että tämä oli sitten viimeinen vuosi.

Kesä on mennyt sinkoillessa sinne tänne. Romaniasta palattuani kirjoitin vimmalla esitelmää pohjoismaisen gnostilaisuustutkimusverkoston seminaariin, joka pidettiin tänä vuonna Helsingissä. Sekin oli ja meni jo. Kokouspaikkamme oli hotelli Vuoranta, joka on kuin mikä tahansa ankea 70-luvun suomalainen lomakeskus synkkine rakennuksineen, joihin sisälle pääsee valoa mahdollisimman vähän ja hoitamattomine pihapiireineen. Iltamenot jäivät tänä vuonna vähemmälle hankalien kulkuyhteyksien johdosta. Siitä huolimatta oli ilahduttavaa tavata taas samoja mukavia ihmisiä, joiden kanssa on vietetty seminaareja jo muutama vuosi peräjälkeen. Leirimäisissä olosuhteissa ihmisiin tutustuu aika hyvinkin, niin että joistakuista seminaarituttavuuksista on syntynyt ystävyyksiä. Kanadassa kovasti kadehdittiin tämäntapaista verkostoitumismahdollisuutta. Siellä saman alan opiskelijat ja tutkijat eri yliopistoista eivät ole juuri missään tekemisissä keskenään saati sitten muunmaalaisten kanssa. Tämä verkosto on sen sijaan suonut mahdollisuuden tutustua käytännössä kaikkiin pohjoismaisiin ja vähän muihinkin gnostilaisuuden kanssa tekemisissä oleviin tutkijoihin. Kun kontaktit on kerran luotu, niin yhteistyö eri yliopistojen välillä tullee jatkossakin olemaan luontevaa.

Seminaarin urakoituamme kävimme sukulaisvierailuilla. Ensin suuntasimme Muurameen vanhempieni luokse. Romanialainen ihastui saunaan niin, että halusi sinne joka ilta. Muurame-cityn päänähtävyydet ja tarkalleen ottaen koko kylä tuli esiteltyä parin tunnin kävelylenkin aikana. Muun ajan otimme rennosti. Opin, että polvisuojat ovat välttämättömät, jos aikoo leikkiä hevosta lapsi selässä. Muuramesta matka jatkui Tampereelle serkun ja kummipojan hoteisiin, joista jälkimmäisen loputon energia oli suuri ihmetyksen aihe. Kummipoika on kummitätiinsä tullut siinä, että pitää sokerista, pizzasta ja valkosipulista. Quebecistä Suomeen kotiutunut teekkariystäväni vei meidät Tampere-kierrokselle, joka sisälsi Pyynikin näköalatornin, tuomiokirkon, Pyynikin puutaloalueen ja Hervannan. Tampere on Helsingin jälkeen ehdoton suosikkini Suomen kaupungeista, mutta romanialaiseen se(kään) ei tehnyt vaikutusta. Hän oli sitä mieltä, että Suomessa ei taida olla oikein mitään nähtävää Helsingin lisäksi. Lisäsi tosin diplomaattisesti, että luonto on varmasti kaunista. Sitä ei vain ole tullut nähtyä.

Moni asia on jäänyt välistä tänä kesänä huonojen säiden takia. Olisi ollut kivaa käydä puistossa piknikillä, toisenkin kerran Suomenlinnassa, retkellä jossakin lähistön kivassa kesäkaupungissa tai vaikka ulkoilmaelokuvissa, mutta mikään ei innosta sateisella ja kolealla ilmalla. Toisaalta nautin kovasti siitä, että saan olla ihan vain kotona kaiken hässäkän ja reissaamisen jälkeen. En silti pistäisi pahaksi, jos aurinko välillä suvaitsisi näyttäytyä.

pomppivaa kiekkoa

Kanadalaisia ei -ainakaan vielä- tunnu mm-kiekko kiinnostavan. Kanada-Slovenia -ottelua seurasi televisiosta vajaa parisataatuhatta katsojaa, kun taas Montreal Canadiensin pudotuspelia tuijotti silmä kovana yli kaksi miljoonaa katsojaa pelkästään ranskankielisellä kanavalla (Québecin provinssin asukasluku on yhteensä 7 miljoonaa). Nyt kaikki kanadalaisjoukkueet ovat jo pudonneet NHL:n play offseista, joten ehkä kiinnostus siirty hiljalleen maajoukkueeseen. Kaupungilla kisat eivät juuri näy. Turisteja on tavallista enemmän, mutta se voi johtua yleensäkin vuodenajasta. Törmäsin tosin lähiapteekissani Venäjän joukkueen pelaajaan, joten ilmeisesti ainakin osa joukkueista on majoittuneessa näillä tienoin.

Tietokonenörttiyteni on kohonnut asteella, kun olen selvittänyt, miten pystyisin katsomaan Suomen otteluita netistä. Televisiosta niitä on turha etsiä, jos täällä näytetään hädin tuskin edes Kanadan matseja. Kävi ilmi, että täällä ja täällä on linkkejä, jotka saa näkyviin lataamalla pari ohjelmaa. Helppoa kuin mikä. Kuvanlaatu ei aina ole kovin kummoinen ja kanavat voivat olla mistä päin maailmaa tahansa. Ensimmäiset kaksi ottelua seurasin tanskalaisella selostuksella. Oli sivumennen sanoen poikkeuksellisen apaattinen kommentaattori. Kolmannen matsin aikana opin uutta jääkiekkoterminologiaa englanniksi. Suomessa ollessahan paras ratkaisu on katsoa suoraa lähetystä YLEn sivuilta. Ehdin hyvän aikaa harmitella sitä, ettei lähetystä voi seurata ulkomailta käsin, kunnes Tuomas vinkkasi, että lataamalla yliopistolta VPN clientin ja loggautumalla sisään, näyttää koneeni verkko-osoite olevan yliopistolta ja siis Suomen sisältä. Tänään ilo oli ylimmillään, kun Suomi voitti Latvian tutun taukoamattoman Mertarannan selostuksen siivittämänä. Olen aivan varma, että kun Mertaranta päättää jättää nämä hommat uusille tulokkaille, seuraa siitä samanlainen maansuru kuin Arvi Lindin eläkkeelle jäämisestä.

kultaa ja tilastotietoja

Opin taas mielenkiintoista nippelitietoa lukemalla paikallisia lehtiä. Québeciin virtaa eniten turisteja Ranskasta, jopa kymmenen kertaa enemmän kuin Yhdysvalloista. Olisin veikannut ihan toisin päin. Ehkä jenkkituristit ovat vain näkyvämpiä. Ja kuuluvampia.

Viime vuonna Québecin kaupungissa ei tapahtunut yhtään henkirikosta. Siis ei yhtään ainoaa, nolla. Kuinka moni muu tämänkokoinen tai edes pienempikään kaupunki voi kehuskella moisella? Olen aikaisemminkin todennut, että myöhään illalla kaupungilla kävellessä ei koskaan ole turvaton olo. Tilastot näyttävät vain vahvistavan tämän tuntuman todeksi.

Kanadan-vuottani on jäljellä enää kolme viikkoa. Aktivoiduin eilen käymään ensimmäistä kertaa Museum of Civilizationissa suomalaisvieraideni kanssa. Kyllä kannatti. Pelkkä perusnäyttely oli (suurimmalta osin) kiinnostava. Oli intiaanien ja inuitien sekä Uuden Ranskan synnyn historiaa. Näimme muun muassa videon iglun teosta ja ihmettelimme rauhanpiippua ja intiaanipäähineitä. Kaikkein kiinnostavin oli kuitenkin erikoisnäyttely Or des Ameriques (Amerikkojen kulta). Siellä käytiin läpi kullan vaikutushistoriaa Amerikoissa varhaisimmista sivilisaatioista nykyaikaan. Näytteillä oli Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen kultaisia koruja ja naamioita sekä valloittajien kulta-aarteita, joukossa mm. 1700-luvulla uponneesta laivasta nostettuja aarteita. Kalifornian ja Klondyken kultaryntäykselle oli varattu iso osasto aikakautta henkivin esinein ja lehtileikkein. Nykyajan osastolla kulta oli esillä tieteen, taiteen ja urheilun näkökulmasta: avaruuskypärä, moderneja koruja, Celine Dionin kultalevy sekä erilaiset kultamitalit demonstroivat kullan yhä jatkuvaa symboliarvoa mutta myös käytännöllisyyttä. Kaiken keskiössä oli maailman suurin kultakolikko, joka painaa 100 kiloa ja jonka arvo on miljoona dollaria. Sillä olisi tyylikästä maksaa kahvikupillinen. En ole yleensä museoihmisiä, mutta tämä on ehdoton nähtävyys, jos Québeciin päin tulee asiaa.

vappu on vain kerran vuodessa

...ja siksi sitä täytyy viettää asiaankuuluvasti sormet kohmeessa piknikillä värjötellen, ei-suomalaisten päivitellessä, että mikä ihmeen päivä tämäkin on mennä piknikille, kun on vielä melkein talvi. Lieneekö tarpeen edes mainita, että olimme puiston ainoa piknikseurue.

Mutta meillä oli kaikkea mitä pitikin: simaa, munkkeja, karjalanpiirakoita, kaikki tietenkin itse valmistettua. Päivän kruunasi saunareissu. Tutuntuttu asuu kerrostalossa, jonka alakerrassa on pieni uima-allas sekä sauna. Löylyn heittäminen on kylttien mukaan ankarasti kiellettyä, mutta eihän se meitä estä, kun tiedämme pohjoisamerikkalaisia paremmin miten päin saunassa kuuluu olla. Hyvät löylyt siitä saikin irti. Romanialaista ensimmäinen saunakokemus ei aivan vakuuttanut, mutta diplomaattisesti hän lisäsi, että se voi varmasti olla oikein miellyttävää. Jollekulle muulle? Toisessa elämässä? Kummallista muuten miten vaikeaksi saunominen on tehty sitä tuntemattomissa kulttuureissa. Saunoissa on usein yksityiskohtaiset ohjeet, joissa kerrotaan mitä pitää tehdä ja mitä ei missään nimessä pidä tehdä. Kuten viipyä löylyssä 15 minuuttia pitempään kerrallaan. Sehän on hyvänen aika hengenvaarallista.

läksiäiset

Koptin kurssi on vihdoin ohi. Paljon olen toki oppinut vuoden aikana, mutta käännösharjoitukset ovat toisinaan olleet niin vaikeita, että niihin on uponnut tuhottomasti aikaa ja välillä luennot ovat olleet puuduttavan tylsiä. Herr Funk tietää koptista niin paljon, että selostaa meille epäolennaisiakin detaljeja huomaamatta, ettei ole kertonut perussääntöjä, vaikkapa että miten kyseisen murteen perfektin taivutus eroaa muista koptin murteista. Kuulemistamme legendoista poiketen Funk ei ole kertaakaan huutanut ja äyskinyt meille tai haukkunut meitä tyhmiksi. Oletan sen tarkoittavan, että olemme olleet hyvää opiskelija-ainesta...

Eilisen viimeisen luennon päätteeksi luokkaan astui sovitusti joukko Funkin entisiä oppilaita ja työtovereita kantaen pöytää, johon oli aseteltu kakku ja kuohuviinit sekä onnittelukortti. Juhlakalu itse ei pitänyt tapahtumaa huomioimisen arvoisena ja arveli vielä tulevaisuudessa opettavansakin, jos projektilta vaan löytyy rahaa. Mikä ei siis tällä hetkellä näytä kovin todennäköiseltä. Kun eräs opiskelija kohotti maljaa ja sanoi koptiksi "terveydeksi", Funk käyttäytyi erittäin funkmaisesti tarttuen liituun ja demonstroiden taululle, miten kyseinen sana kirjoitettaisiin sillä murteella, jota olimme juuri opiskelleet. Siis ouJaeIte vaan kaikille!

lumi suli kevät tuli

Täkäläinen ilmasto on todella outo. Syksyllä helteet eivät meinanneet loppua millään ja sitten kertarysäyksellä tuli lumi ja pakkanen ja talvi. Sitä kesti suurinpiirtein samanlaisena melkein viisi kuukautta. Sitten taas aivan yhtäkkisesti viimeisen lumisateen jälkeen aurinko tuli esiin ja lämpö hipui pariakymmentä astetta. Sen jälkeen lämpimät päivät tulivat jäädäkseen. Teinitytöt ryhtyivät heti kuljeskelemaan topeissa ja sandaaleissa, mikä on hieman outo näky lumikinosta vasten. Kinoksia ei tosin kauaa ole, sillä lumi on sulanut pois nopeammin kuin olisin uskonut. Viikon päästä on todennäköisesti jo oivalliset edellytykset vappupiknikille puistossa. Tänään laitetaan simaa. Montreal Canadienskin pääsi kuin pääsikin jatkoon.

Talvilukukausi alkaa olla ohi. Huomenna on vihoviimeinen koptin luento. Se on viimeisistä viimeisin myös Herr Funkille, joka on siis jäämässä eläkkeelle. Viime perjantaina olin viettämässä "tyttöjen" iltaa kahden kuusikymppisen työkaverini kanssa ja saimme silloin idean järjestää Funkille yllätysjuhlat kurssin päätteeksi. Luennon päätyttyä luokkaan marssii sisään joukko Funkin entisiä oppilaita ja työkavereita kakun ja kuohuviinin kera.

Pääsiäisen vietto meinasi tänä vuonna jäädä välistä, mutta eipä hätää: ensi viikonloppuna on ortodoksinen pääsiäinen, joten vielä tarjoutuu tilaisuus käydä pääsiäisyön messussa, paistaa lampaat ja valuttaa pashat. Hiljaisen viikon numero kaksi kunniaksi olen ladannut koneelleni Matteuspassion sekä Pergolesin ja Rossinin Stabat Materin. Uuttakin musiikkia on tullut vastaan. Gogol Bordello soittaa mustalaisvaikutteista punkia. Tykkään. Jipun uuden levyn tilasin Suomesta heti sen ilmestyttyä. Sen ääni saa edelleen sanattomaksi, mutta lyriikat ovat paikoin melko pateettisia. Eikö nuorella naisella todellakaan ole muita laulun aiheita kuin ero? Lisäksi ihan kaikki sen kommentit haastatteluissa aiheuttavat myötähäpeää. Veikkaan, että vie vielä kymmenkunta vuotta ennen kuin Jippu tekee musiikkia, jossa kaikki palaset ovat kohdallaan. Ja aikuistuu muutenkin.