isoäiti

Olin kuullut paljon anekdootteja isoaidista ennen kuin paasin tapaamaan hanet. Hanella on kanoja, jotka nukkuvat oisin puussa, ettei kettu saa napattua niita. Han tekee itse patjansa heinista eika suostu muunlaisilla nukkumaan. Kun romanialainen lahti opiskelemaan Kanadaan, isoaiti halusi valttamatta tehda hanelle tyynyn hanhen hoyhenista, silla pitaahan pojalla olla edes kunnollinen paanalusta maailmalla. Tyyny veikin sitten puolet matkalaukusta. Isoaiti ei ole koskaan kaynyt missaan muualla kuin Oradeassa, lahimmassa kaupungissa, jonne hanen jalkikasvunsa asettui. Joskus nuorena tyttona hanen komea lauluaanensa pantiin merkille ja hanta kosiskeltiin kuoromatkalle Bukarestiin. Isoaiti ei lahtenyt, silla uskoi niin kauas kotoa lahtemisen olevan kohtalokasta. Isoaidilla on televisio ja lankapuhelin, mutta kannettava tietokone oli hanelle sen verran eksoottinen tuttavuus, etta kun romanialainen naytti hanelle tietokoneelta valokuvaani ja arvuutteli, etta kukahan tama on, isoaiti veikkasi neitsyt Mariaa.

Isoaiti asuu pienessa kylassa kaukana kaikesta muusta. Oradeaan on periaatteessa vain 40 km, mutta huonojen teiden vuoksi matka kestaa tunnin ja tuntuu todella, etta olemme siirtyneet maan aariin. Isoaidin talo on pieni savesta tehty satavuotias mokki, jossa on kaksi huonetta. Toisessa huoneista on liesi, mutta kesaaikaan kokkaus tapahtuu eteisessa, jossa ilmanvaihto on huomattavasti parempi. Talo on huolella tehty ja helteilla se pysyy sisalta mukavan viileana. Seinilla on uskonnollisaiheisia ryijyja ja sanky on niin korkea, etta sinne pitaa kiiveta. Ulkona on kana- ja kalkkunatarha seka huussi. Kaikkea tata "vartioi" laiskanpulskea karvaturri, johon porttiin maalattu teksti viittaa: "vihainen koira".

Talon yhteyteen kuuluu myos puutarha tai oikeastaan viljelys, joka on ainakin hehtaarin kokoinen. Siella kasvaa perunaa, tomaattia, omena-, kirsikka- ja luumupuita, mutta paaasiassa viinikoynnoksia. Valitettavasti isoaidin voimat eivat riita pitamaan yksin huolta nain isosta viljelyksesta ja hoitamattomana se vastaavasti ei tuota satoa yhta hyvin. Isoaiti on jo kahdeksissakymmenessa ja on huolehtinut elannostaan yksin leskeydyttaan reilu parikymmenta vuotta sitten. Han on melko pitkalti omavarainen kanojensa ja kasvimaansa ansiosta, eika voisi kuvitellakaan toisenlaista elamaa. Isoaiti edustaa sita viimeista sukupolvea, jolle onnellinen elama merkitsee juurillaan pysymista ja arjen jatkumista samanlaisena kuin aina ennenkin. Hanen poikansa olivat ensimmaisia sukupolvien ketjussa, jotka jattivat kotikylansa lahteakseen kaupunkiin.

Enaa isoaiti ei sekoittanut minua neitsyt Mariaan (ja itse asiassa jo naureskelikin erehdykselleen), mutta tunnuin silti olevan hanelle mieleen, ainakin paatellen suukkojen maarasta. Lihaisa olemukseni sai kehuja, mika olikin ensimmainen kerta kun ylipainosta puhuttiin niin positiiviseen savyyn. Edes vaarauskoisuuteni ei saanut isoaitia savahtamaan, vaan han totesi tyynesti, etta mita uskonnolla on valia, jos kaksi ihmista rakastaa toisiaan.

Kodinhoidon ohella isoaiti on myos kansanparantaja, jonka luokse kylalaiset etsiytyvat. Parantajan taidot han on oppinut omalta aidiltaan. Isoaiti tietaa, milla yrtilla on mikakin vaikutus ja silta osin parantamistaito tuntuukin ihan uskottavalta perimatiedolta. Romanialainen oli loukannut itsensa pari viikkoa aikaisemmin, polvilumpio oli mennyt sijoiltaan ja jalka oli yha kovin kipea. Niinpa isoaiti halusi ehdottomasti suorittaa parantamisriitin. Se sisalsi kipean polven hieromista ja yha uudelleen toistettua litaniaa, jossa lahestyttiin neitsyt Mariaa ja pyydettiin hanta tulemaan alas parantamaan ja asettamaan paikoilleen "luun luuhun, ihon ihoon, verisuonen verisuoneen". Kerta toisensa jalkeen isoaiti toisti Pyhaan Aitiin viitaten: "sanat ovat minun, teot sinun". Sisainen kulttuuriantropologini oli onneksi hereilla ja tajusi tallentaa tilanteen videokameralle. Harvoin nimittain paasee todistamaan tallaista. Erikoisinta kuitenkin oli, etta seuraava yo oli ensimmainen, jolloin romanialainen pystyi nukkumaan kunnolla ilman etta polvea sarki. Joko neitsyt Maria oli tehokas tai isoaiti osasi hieroa oikeista kohdin. Varsinaista parantumista ei kuitenkaan tapahtunut, vaan menimme lopulta laakariin, otimme magneettikuvat ja totesimme, etta polven sivusiteet ovat taysin revenneet. Helsingin sairaalapaivystyksessa vaitettiin, etta kaikki on kunnossa, jalalle ei tehty mitaan ja romanialainen kotiutettiin pelkka ideaaliside polven ymparilla, joten kolmessa viikossa polvi on ilman tukea todennakoisesti mennyt aika paljon huonompaan suuntaan. Yrita siina sitten vakuuttaa toiselle, etta suomalaisen terveydenhuollon pitaisi olla maailman parasta.

Miss Whiskas ja muita maaseudun ihmeita

Saavuttuani Romaniaan minut vietiin melkein heti ekskursiolle maaseudulle. Matkasimme eraan tuttavamme vaimon perheen luokse noin tunnin ajomatkan paahan. Jouduin itse rattiin, silla kyseisen tuttavani kortti oli hyllytetty. Han istui itse pelkaajan paikalla antamassa ohjeita - ja pelkaamassa. Aaneen han kehui rauhallista, tarkkaavaista ja varovaista ajotyyliani, mutta ei silti halunnut antaa autoaan meille, jos ei itse ollut paikalla. Ikina ennen ei ole ajaminen ollut yhta tuskallista. Romaniassa ei riita rahaa teiden kunnossapitoon (niin kuin ei oikein mihinkaan muuhunkaan) ja sen kylla huomaa: tiet ovat kuin pommituksen jaljilta. Tuttava neuvo oli yksinkertainen: "pujottele, pujottele!" Ja minahan pujottelin kuin henkeni edesta, silla muutama kuoppa, johon osuimme tuntui munaskuissa ja pikkuauton olemattomissa jousituksissa. Lopulta paatin suosiolla tiputtaa vauhdin sellaiseksi, etta ehdin varmasti reagoida kaikkiin kuoppiin ja niinpa rekat ohittelivat minua. Nailla teilla ei ole helppoa ajaa ylinopeutta, hyva jos juuri ja juuri seitsemankympin tuntivauhtiin yltaa. Moottoriteita ei ole.


Perilla sain rentoutua matkan koettelemuksista. Talo oli vuoren juurella keskella ei mitaan, vieressa virtasi joki, jossa innokkaimmat kalastivat aamusta iltaan ja jossa kylan lehmat kayskentelivat paamaarattomasti. Illalla grillasimme. Muuratut grillit saati sitten kaasuharvelit ovat taalla tuntemattomia. Sen sijaan takapihalla oli kuoppa, johon rakennettiin nuotio. Sen jalkeen perunat valmistettiin nuotion paalla muurinpohjalettupannun tapaisessa rautapannussa, oljyssa kypsentamalla. Oli muuten ehka maailman parhaita perunoita. Niiden jalkeen grillattiin pienia kuorettomia makkaroita, jotka tunnetaan nimella "mici" ja jotka ovat vahintaan yhta suosittuja kuin meilla lenkkimakkara.


Ilta ei ollut erityisen lammin, joten muuten olisi hyvin voinut kuvitella istuvansa iltaa suomalaisella leirinuotiolla, jollei kasvillisuus olisi ollut vahan eksoottisempaa. Viinikoynnokset varjostivat terassia, kuistin vieressa kasvoi sitruunapuu ja kirsikoita kaytiin valilla poimimassa omasta puusta. Perheella oli myos kissoja ja koiria siina maarin, etta kesti hetken, ennen kuin sain ne laskettua. Lopputulos oli nelja koiraa ja kolme kissaa. Yksi kissoista oli todellinen supermalli. Perhe oli lahettanyt kuvan kissastaan eraaseen kilpailuun ja kissa oli voittanut Miss Whiskas -tittelin ja sen myota vuoden ilmaiset kissanruoat. On siina ollut postinkantajalla ihmettelemista. Postia kun ei muutenkaan tule kovin usein maaseudulle, saati sitten ovelle kannettavia kissanruokapaketteja.



Seuraavana paivana vierailimme laheisessa karhuluolassa. Se on esihistorialliselta ajalta sailynyt tippukiviluola, joka loydettiin sattumalta 1970-luvulla ja josta on sittemmin tullut suosittu nahtavyys. Luolan pituus on 1,5 km, joten siella riitti ihmettelemista. Harmi vain, kamerani ei ole riittavan tehokas, etta saisin hyvia kuvia luolan sisalta. Luola toimi muinoin karhujen pesana. Noin 20 000 vuotta sitten tapahtui jotakin, joka sulki luolan suuaukon ja niinpa 140 karhua koki kohtalonsa luolan sisalla. Karhut soivat toinen toisiaan, kunnes jaljella oli enaa vain yksi yksilo. Naiden muinaiskarhujen luut ovat nyt luolassa tippukivien seassa.

Vierailimme myos tuttavamme vanhempien luona, jotka asuivat "tassa ihan lahella". Kaytannossa piipahtamiseen meni koko paiva. Tuttavan aiti on ikonimaalari, jonka tuotoksia ihailin seinalla ja lopulta ostin yhden mukaani. Kokonaisuutena maaseutumatkailu on mielenkiintoista ja avartavaa, mutta tama cityihminen oli kylla onnellinen paastyaan takaisin kaupunkiin.

yhtä juhlaa

Vuosi vaihtui ja juhlakausi on taas takanapäin. Tammikuu on ehkä marraskuun jälkeen masentavin kuukausi, sillä kesään tai ylipäänsä mihinkään arjen katkaisevaan tapahtumaan on toivottoman pitkältä tuntuva aika. Kanadassa talvi saavuttaa pahimman teränsä vasta näillä main ja jatkuu ja jatkuu vielä kuukausikaupalla. Onneksi muutaman päivän päästä pääsen pakenemaan tätä pohjoisamerikkalaista Siperiaa Helsingin lämpöön. -10 astetta ei tunnu enää missään. Täällä lehdessä ohjeistetaan tehokkaimpia lumenluontitekniikoita ja kehotetaan pitämään parvekkeet puhtaina, sillä ne voivat todistetusti romahtaa lumen painosta.


Joulun tienoille kasautui yllättävän paljon sosiaalisia rientoja illalliskutsujen merkeissä. Joulua ja uutta vuotta vietimme romanialaisten ystäviemme kanssa romanialaisittain. Sekä jouluna ja uutena vuotena kuuluu valvoa ja syödä läpi yön. Autenttisiin romanialaisiin perinteisiin kuuluisi päätyä näiden öiden jälkeen sairaalaan vatsahuuhteluun ylensyönnin takia, mutta tämän tradition jätimme välistä. Jouduin itse asiassa heittämään loput juustokakusta roskiin, kun emme saaneet kaikkea sitä syötyä viikon aikana. Sydämeni vuotaa verta. Romanialaisten iltojen lisäksi vierailimme professorini luona vanhassa kaupungissa menneen ajan charmia ja vaurautta huokuvassa kivitalossa. Professorin mies, ranskalainen pianisti, kertoili meille tarinoita purjehdusreissuiltaan ympäri maailmaa. Edellinen purjehdus oli viimekeväinen reissu Etelä-Amerikan ympäri ja lopuksi lentäen Pääsiäissaarille. Kiitettävä suoritus 65-vuotiaalta. Myös Herr Funk saavutti tuon iän pari päivää sitten ja kävimme juhlistamassa sitä illallisella. Työkaverini ovat saaneet tuta leipomiani kakkuja, pullia ja pipareita runsain määrin, mutta Herr Funk on ehdottomasti kiitollisin yleisö. Epäherrasmiesmäisesti hän kehui minua naisystäväänsä paremmaksi kokiksi jälkimmäisen kuullen ja toivoi minun palaavan takaisin Québeciin niin pian kuin mahdollista.

Juhlapyhät kirvoittivat romanialaiset muistelemaan lapsuutensa joulua. Joulupukki ei Romaniassa tullut kylään keskelle illanviettoa, vaan jätti lahjat vaivihkaa parvekkeelle yön kuluessa, ehkä osittain siksi, ettei niissä olosuhteissa pukille löytynyt uskottavia vermeitä. Kenellä 80-luvun Romaniassa oli joulupukin kostyymi, kun kaikesta muustakin oli pulaa? Pääasia kuitenkin oli, että lapset saivat lahjoja. Kaikki romanialaisen tavanneet tietävät hänen olevan varsinainen bibliofiili ja samanlainen hän on ollut lapsesta asti. Noin kolmevuotiaana hän kanniskeli kainalossaan joka paikkaan mukanaan paksua historiankirjaa. Hän osasi kaikki tarinat ulkoa ja mielellään kertoi niitä kaikille vastaantulijoille. Niinpä hänen lempinimensä oli tuossa iässä Älykkö. Taatusti mieliinpainuva on ollut taaperoikäinen romanialainen resitoimassa juhlavasti sormi ojossa: "Moldova ei ole minun eikä sinun, vaan meidän lastemme ja lastenlastemme".

filmihulluutta romanialaisittain

Taas on tullut vastaan asioita, joita Romaniassa ei tunneta: joulukalenteri, Nalle Puh, sushi (ehkä Bukarest poislukien). Silti kaikkein hupaisimmat viimeaikaiset tarinat diktatuurin ajalta liittyvät televisioon ja elokuviin.

Ceausescun aikaan Romanian televisio lähetti ohjelmaa vain parisen tuntia päivässä. Siitäkin ainakin puolet kului propangandaan, näytettiin johtajaa matkoillaan ympäri maata sekä hehkutettiin uudistus- ja rakennusprojekteja. Vasta tämän jälkeen päästiin itse asiaan ja koko kansa kokoontui ruudun ääreen seuraamaan valtiovallan sopimaksi katsomia elokuvia. Mutta koska lähetysaika oli niin lyhyt, näytettiin elokuvasta kerralla vain osa. Jatkoa seurasi sitten viikon päästä. Tällä tavalla yhteen elokuvaan saatiin hyvinkin kulutettua kolme-neljä viikkoa. Lisäksi samoja elokuvia saatettiin näyttää yhä uudelleen eri nimisinä, sillä uusien elokuvien levitysoikeudet tietenkin maksoivat.

Rajaseutujen asukkaat olivat onnellisemmassa asemassa, sillä he saattoivat katsella lähetyksiä naapurimaiden televisioista Unkarista, Bulgariasta tai Neuvostoliitosta. Mutta konstit olivat muutenkin monet. Viihdettä janoava kansa keksi monia keinoja päästä käsiksi elokuvanautintoihin. Eräskin kekseliäs heppu perusti oman - tietenkin laittoman -tv-aseman ja muutaman naapuritalon asukkaat saivat seurata elokuvia, joita mies pyöritti omassa kotonaan videonauhurissa. Juonnot hoiti vaimo kotisohvalta käsin.

Kovin suosittuja ja yleisiä olivat mustan pörssin videokasetit. Länsimaisilla elokuvilla oli yllättävän laaja levikki laittomien kopioiden muodossa. Kuvanlaatu tietenkin oli mitä oli, kun käsissä oleva vhs saattoi olla kopio ehkä noin sadannesta alkuperäisen kasetin kopiosta. Kielimuuriongelma ratkaistiin sillä, että näille alkuperäisille kaseteille oli jälkiäänitetty romaniankielinen käännös siten, että alkuperäinen dialogi kuului vähän vaimeammin ja sen perään tuli romaniankielinen tulkkaus. Tulkkauksen hoiti aina yksi ja sama nainen, Irina Nistor, jonka äänen tunsivat lopulta kaikki romanialaiset. Vähän sama ilmiö siis kuin meillä VR:n kuulutukset, jotka myös ovat saman henkilön lukemia kaikkialla Suomessa.

Muutama päivä sen jälkeen, kun olin kuullut nämä tarinat, menimme elokuvateatteriin, jossa alkoi viikon kestävä romanialaisten elokuvien festivaali. Festivaali on ehkä vähän juhlava nimike, sillä käytännössä joka päivä näytetään yksi uusi elokuva melko pienessä salissa ja on täytynyt nähdä jonkin verran vaivaa ylipäänsä kuullakseen festivaalin olemassaolosta. Romanialainen bongasi heti elokuvateatterin aulassa Romanian Pirkka-Pekka Peteliuksen, joka oli Kanadassa promotoimassa uusinta elokuvaansa. Kummallisin yhteensattuma oli silti luvassa vasta saliin saavuttuamme. Illan elokuvan esitteli meille itse omassa persoonassaan Irina Nistor ja näin minäkin pääsin osalliseksi romanialaisten kollektiivisesta äänimuistista.

kulttuurieroja

Enimmäkseen tulee vietettyä aikaa samanmielisten ihmisten kanssa. Parhaimmilla ystävilläni on samantyyppiset arvot ja näkemykset tärkeinä pitämiini asiohin. Jopa työkavereiden kanssa olemme monista asioista hyvin samoilla linjoilla, mitä nyt joistain pienistä poliittisista eroista tulee naljailtua kahvipöydässä. Siksi onkin virkistävää ja haastavaa keskustella välillä toisella tavalla ajattelevien kanssa. Omat argumentit terävöityvät ja samalla ravistautuu irti siitä harhasta, että kaikkihan näin ajatettelevat.

Edellisessä postauksessa mainitsin romanialaispariskunnan, jotka ovat vastikään muuttaneet Quebeciin. Eilen istuimme heidän luonaan iltaa, joka venähti pitkäksi kun ajauduimme väittelemään siten, että yksi teema johti toiseen. Isäntämme ovat koulutettuja, kriittisiä ja ajattelevia, mutta monista heidän asenteistaan näkyi se, miten ympäröivästä yhteiskunnasta omaksutut näkemykset on helppo nielaista sellaisenaan, kyseenalaistamatta. Sama näkyy varmasti myös minusta, suomalaisuuteni, eurooppalaisuuteni, luterilaisuuteni ynnä muut taustallani vaikuttavat ryhmät varmasti selittävät, miksi pidän joitakin asioita itsestäänselvyytenä.

Otetaan esimerkiksi vaikka romanikysymys. Kaikki tapaamani romanialaiset ovat puhuneet romaneista sävyyn, joka minun korvaani kuulostaa rasistiselta. Romaniassa on romaneja parisen miljoonaa ja he ovat köyhintä ja yhteiskuntaan integroitumattominta kansanosaa. Romanit ovat siis romanialaisille ongelma, joka pitää jotenkin ratkaista. Ulkoministeri ehdottikin taannoin ratkaisuksi kaikkien romanien lähettämistä Egyptin autiomaahan. Tämä kertonee keskustelun tasosta jopa korkeimpien poliittisten päättäjien keskuudessa. Isäntiemme mielestä romanit ovat laiskoja, työntekoa karttavia ja varasteluun taipuvaisia. Tarkensivat sentään, että eivät pidä näitä geneettisinä taipumuksina, vaan romanikulttuurin tuotteina. Vielä jäi ilmaan kysymys siitä, mikä on syy ja mikä seuraus. Voisiko romanien vuosisatainen syrjiminen olla johtanut siihen, että romanikulttuurissa ihaillaan enemmän valtayhteiskunnasta eristäytyvää elämäntapaa, johon koulutus ja työnhaku ei kuulu?

Toinen kuuma peruna oli seksuaalivähemmistöt ja sen määrittely, mikä on normaalia. Romaniassa homoseksuaalisuus oli vielä viisi vuotta sitten kriminalisoitu lailla, joten asenneilmasto ja keskustelun taso on siellä jotakuinkin sama kuin kolme vuosikymmentä sitten Suomessa. Ja tietenkin kirkonmiehet vaativat voimakkaimmin rikospykälän säilyttämistä.

Kolmas väittelyn aiheemme oli minulle yllätys, sillä kaikki kolme romanialaista pöydän ympärillä olivat sitä mieltä, että ihmisestä johtuvaa ilmastonmuutosta ei ole olemassa. Puhuivat ilmaston luontaisesta pitkän aikavälin lämpötilanvaihteluista, asiantuntijoista, jotka esittävät vastakkaisia näkemyksiä, yhden asian ja yhden totuuden ilmapiiristä, jossa ilmastonmuutosskenaariot ovat vallanneet apokalyptisen uskonnon aseman. Väittivät, että he eivät voi uskoa tutkimuksiin, joita eivät voi itse todentaa, koska eivät ole ilmastontutkimuksen spesialisteja. Minä pidin tätä tarpeettomana kyynisyytenä. Miten valtioiden tasolla koskaan voitaisiin tehdä päätöksiä yhtään mistään, jos poliitikot eivät voisi luottaa asiantuntijalausuntoihin, joiden perusteella päätöksiä valmistellaan? Yksi piti hybriksenä sitä, että ihminen kuvittelee kykenevänsä hallitsemaan ilmastoakin. Tässä olikin suurin eromme: ne, jotka eivät usko ihmisen vaikuttaneen ilmastonmuutokseen, pitävät naurettavana pyrkimyksiä säädellä luontaista muutosta. Minä puolestani näen asian niin, että valistuksen ja teollistumisen aikakaudesta alkanut kehitysusko on vihdoin saavuttanut lakipisteensä ja on havahduttu huomaamaan sen seuraukset. Pyrkimykset hillitä ilmastonmuutosta eivät näen ollen ole ylpeyttä, vaan häpeää, huonoa omaatuntoa ja tarvetta saada korjatuksi edes osa itse aiheutetuista tuhoista.

Jossain vaiheessa kävi ilmi, että Romaniassa koko kysymys ilmastonmuutoksesta ei ole juurikaan esillä, joten kukaan heistä ei ollut lukenut tai keskustellut asiasta erityisen paljoa. Suomessahan aiheelta ei ole voinut välttyä viimeisten vuosien aikana. Totta on, että kriittisille kommenteille ei ole mediassa ollenkaan sijaa, kukapa meillä enää uskaltaisi kritisoida ilmastonmuutoksen olemassaoloa. Juuri siksi olinkin niin hämmentynyt huomatessani, että peruslähtökohdastakin voidaan olla eri mieltä.

Sighisoara

Transylvanian matkaraportista jäi uupumaan viimeinen pysähdyspaikkamme, Sighisoara. Matkasimme sinne Brasovista jälleen hämmästyttävän kauan pikkubussilla, jonka ilmastoinnin laita oli vähän sinne päin. Saavuimme kaupunkiin illansuussa ja totesimme Pensiune Citadelan erittäin viihtyisäksi. Niinpä suuntasimme portista sisään vanhaan kaupunkiin. Sievähän se oli kuin pieni karkki, joskin karkki joka on kulunut imeskelyssä. Rakennukset eivät olleet läheskään niin hyvässä kunnossa kuin Sibiussa. Keskiaikaista tunnelmaa lisäsi se, että vanhan kaupungin kadut olivat lähes kokonaan päällystämättömiä ja mukulakivetkin olivat paikallaan vain paikoittain. Kiipesimme torniin, josta näimme kaupungin kaikessa pienuudessaan ja tämän jälkeen mittailimme jalkaisin kujia. Kirkot, tornit ja ylipäätään koko kaupunki oli nähty muutamassa tunnissa. Yhtenä päänähtävyyksistä voi pitää alla olevaa Vlad Draculan kotitaloa, joka toimii tätä nykyä ylihintaisena ravintolana. Yritin seuraavana päivänä löytää jäätelöä useammastakin paikasta, mutta se tuntui olevan kiven alla (eräässä ravintolassa sanottiin, että jäätelöä saa vain keskustasta - miksi ihmeessä?). Lopulta näin jäätelökyltin ja hyökkäsin innoissani sisään huomaten olevani itse Draculan talossa. Ja se jäätelöannos maksoi neljä kertaa enemmän kuin muualla.

Ei voi kuin ihmetellä, että romanialaiset eivät ole viitsineet rahastaa Draculalla, joka suurimpana syynä vetää maahan amerikkalaisturisteja. On tietenkin Branin linna, joka meiltä siis jäi väliin, mutta edes matkamuistomyymälöissä ei ole erityisemmin tarjolla Dracula-krääsää. Ja Sighisoaralla olisi enemmän syytä kuin millään muulla paikkakunnalla omia Dracula itselleen, onhan kreivi syntynyt juuri täällä. Jos minä olisin matkailuyrittäjä, niin muuttaisin heti tuon talon Dracula-museoksi ja kenties rakentaisin teemapuistoakin lähettyville. Mutta ehkä näiden puuttuminen kertoo siitä, miten vähän romanialaiset itse arvostavat kyseistä myyttiä. Maaseudulla vampyyrien ja ihmissusien läsnäolon kokemus elää yhä vahvana, mutta Draculaa pidetään länsimaisena hapatuksena.

Yksi ilta Sighisoarassa oli oikein viihtyisä, mutta seuraava päivä meni lähinnä peukaloita pyöritellessä ja varjopaikkoja etsiskellessä (sekä sitä jäätelöä), kun odottelimme iltakuudelta lähtevää junaa. Kaikki jalkaisin tavoitettavissa olevat nähtävyydet oli jo nähty ja kaupunki tuntui tylsältä. Iltamyöhällä paikka oli kuin aavekaupunki, missään ei näkynyt ristinsielua, sillä monet turistitkin tulevat tänne vain päiväreissulle. Kaupunki on ääriään myöten täynnä ainoastaan kerran vuodessa, heinäkuun lopulla vietettävillä keskiaikamarkkinoilla.

Juna tuli lopulta, vaikkei ihan ajallaan ja vei meidät illan kuluessa Oradeaan. Tällä kertaa matkanteko oli oikein miellyttävää tasokkaassa ja ilmastoidussa InterCity-vaunussa. Ravintolavaunun työntekijä kertoi työskentelevänsä aina neljä päivää putkeen. Junan tullessa pääteasemalle hän käy nukkumaan käytävän lattialle ja seuraavana päivänä jatketaan taas toiseen suuntaan. Työolosuhteistaan huolimatta mies piti työpaikkaansa hyvänä ja oli erityisen tyytyväinen 850 lein palkkaansa (n. 240 euroa). Näin Romaniassa.

Maassa maan tavalla

Romanit ovat Romaniassa toisen luokan kansalaisia. Joitakuita täällä ärsyttää kovasti se, että kansainvälisessä lehdistössä kirjoitetaan romanialaisista kerjäläisistä, sillä heidän mielestään Romanian romanit eivät ole sen enempää romanialaisia kuin minkään muun maankaan romanit. Totta on, että he ovat erittäin heikosti integroituneita ympäröivään yhteiskuntaan. Romaneilla on oma kielensä, liikkuvan elämäntapansa vuoksi he eivät ole juurtuneet mihinkään yksittäiseen paikkaan ja kontaktit muuhun väestöön ovat olemattomat. Silti he ovat syntyneet tähän maahan ja sitä myötä Romanian kansalaisiksi, joten kokonaisen kansanosan räikeä syrjiminen saa minut kiukkuiseksi. Romanien pääasiallinen elinkeino on kerjääminen tai varastaminen, sillä kukaan ei halua palkata romania töihin. Työttömyys ja sosiaaliturvan puute ajaa heidät pysymään hengissä kyseenalaisin keinoin, mikä pitää yllä muun väestön epäluuloja heitä kohtaan. Varsinainen noidankehä. Lukunsa erikseen ovat järjestäytyneen rikollisuuden pomot, jotka kuuluvat maan alati kasvavaan miljonäärikastiin. Rikas ja köyhä romaninainen pukeutuvat samantyylisesti kirjaviin hameisiin ja huiveihin, mutta heidät erottaa se, että rikkaalla on rivistö kultakoruja ja vaikkapa kokonaan kullatut hampaat, kuten eräällä rouvalla näin.

Raha on aihe, joka hallitsee täällä keskusteluja. Ihmisten päämääränä on hankkia mahdollisimman paljon rahaa ja jos rahaa on, niin se pitää näyttää ulospäin. Oradea on sen verran pieni kaupunki, että täällä ei pyöri Lamborghineja, mutta Bukarestin kaduilla niitä kuulema vilisee. Köyhäkin pyrkii hankkimaan itselleen ainakin yhden kalliin asun, jolla voi luoda illuusiota menestyksestä. Voisin kuvitella, että täältä löytäisi halvalla antiikkihuonekaluja, sillä vain se on arvossaan, mikä on uutta. Rahan ja materian palvonta tuntuu minusta oudolta, mutta en olekaan itse koskaan elänyt niukkuudessa, jolloin suurin unelmani olisi ollut saavuttaa tietty elintaso.

Käyttäytymistavat eivät täällä ole niin erilaisia kuin Suomessa, että olisin sortunut etikettivirheisiin. Mutta eräänä iltana kiinnitin huomiota siihen, että hyvästellessä miespuoliset kaverit kättelivät kaikki romanialaista, mutta eivät minua. Kun tivasin tähän selitystä, niin kuulin, ettei tapana ole kätellä naisia. Kaikkien mielestä oli outoa, että minä pidin sitä outona.

Toissailtana olimme kaupungin kesäfestareilla, jotka eivät eroa pikaruoankäryineen, makeiskojuineen ja oluttelttoineen suomalaisista festareista mitenkään muuten kuin että illalla on pimeää. Illan pääesiintyjä oli Nightlosers, jonka bluesin ja kansanmusiikin sekoitus upposi minuun hyvin. Festarit päättyivät ylenpalttisen kalliiseen ilotulitukseen. Seuraavana iltana ihailimme taivaalla salamasadetta, joka veti vertoja ilotulitukselle. Ukkosmyrsky itse asiassa katkaisi sähköt elokuvateatterista ja koko kauppakeskuksesta, joten menemme tänään uudestaan toivottavasti paremmalla menestyksellä katsomaan Narniaa, joka ehti pyöriä eilen melkein loppuun asti ennen äkillistä pimeyttä.

Brasov

Sibiun jälkeen seuraava kohteemme oli Brasov eli Kronstadt. Bussiliikenteestä vastaavat lukuisat pienet yksityiset yhtiöt, joten koskaan ei voi olla varma mitä saa. Näiden kaupunkien välillä liikennöi näköjään ainoastaan 16-paikkainen minibussi jolla kyyti oli huomattavan pomppuista. 130 kilometrin matkaan tuhrautui kolme tuntia, osittain tietöiden takia, jotka katkaisivat toisen kaistan muutaman kilometrin välein. Höykytyksen jälkeen saavuimme vihdoin perille ja yllätyin kaupungin suuresta koosta. Vanha kaupunki ei täällä ole niin selkeän yhtenäinen alue, rakennukset ovat suurelta osin nuorempia ja arkkitehtuuri hallitsevammin romanialaista. Monista muista keskiaikaisista kaupungeista poiketen Brasovia ei ole rakennettu kukkulan laelle vaan laaksoon, mikä osaltaan ehkä teki siitä tylsän oloisen. Päänähtävyys on goottilainen Musta kirkko (joka ei minusta ollut väriltään yhtään sen mustempi kuin muutkaan kivikirkot). Toisin kuin muualla Romaniassa, näissä saksalaisburgeissa näyttävimmät katedraalit ovat aina luterilaisia ja jos kirkko on 1500-lukua vanhempi, niin se on kokenut muodonmuutoksen katolilaisesta luterilaiseksi. Maata asuttavat eri kansallisuudet muuten eroavat toisistaan myös uskonnon osalta: unkarilaiset ovat katolilaisia, romanialaiset ortodokseja ja saksalaiset luterilaisia.

Tällä kertaa olimme viisaasti varanneet itse pensionaatin etukäteen. Casa Chriss osoittautui yksityishenkilön kotiinsa rakennuttamaksi siiveksi, jossa oli kaksi huonetta kylpyhuoneineen ja me ainoat asiakkaat. Huone oli siisti, moderni ja valoisa ja hyvinkin hintansa väärti (120 leitä eli 34 euroa). Ainoa erikoisuus oli se, että aina ulos lähtiessämme omistajan piti päästää meidät portista ulos ja vastaavasti takaisin tullessamme soitimme summeria. Seuraavana päivänä omistaja lähti vaimonsa kanssa matkalle ja jätti meidät appivanhempiensa huomaan. Tämä vanha pariskunta oli herttainen, mutta kiusallisen seurankipeä ja lähtemiset ja tulemiset venyivät sen johdosta. Aamulla he pahoittelivat, etteivät voi keittää meille aamukahvia, sillä tytär piilottaa heiltä kahvin, jota pitää vanhusten terveydelle epäedullisena.

Brasov itsessään ei ole erityisen kiinnostava kaupunki, mutta sieltä käsin on helppo tehdä päiväretkiä mitä mielenkiintoisimpiin kohteisiin. Ensimmäinen retkemme oli Sinaia- niminen kylä 45 kilometrin päässä (jonne junamatka Intercityllä kesti tunnin…). Piskuinen kylä sijaitsee vuorenrinteessä ja on nimetty Siinain vuoriston mukaan 1600-luvulla. Näihin maisemiin myös Romanian ensimmäinen kuningas Karol ihastui siinä määrin, että päätti rakennuttaa puolisolleen linnan. Rakennustyöt alkoivat 1870-luvulla ja kestivät seuraavat neljäkymmentä vuotta. Valmistuttuaan Peles oli aikansa modernein linna keskuslämmityksineen, keskuspölynimureineen ja sähköhisseineen. Linna on muuten hiljattain palautettu takaisin kuningassuvulle, kuningas Karolin pojanpojalle, joka karkotettiin maasta kommunistien noustua valtaan ja takavarikoitua rikkaiden omaisuuden. Alkuperäisessä asussaan säilytetty Pelesin linna on seudun tärkein turistinähtävyys. Linnan sisällä ei harmi kyllä saanut ottaa kuvia, joten en voi muuta kuin kehottaa jokaista käymään itse katsomassa, miltä satulinna näyttää. Jokainen huone oli sisustettu eri tyylillä pienintä yksityiskohtaa myöten: oli saksalaista raskasta puukoristelua, ranskalaista barokkia ja rokokoota, ”modernia” romanialaista, mauri- ja arabityyliä. Oli kirjasto salaovineen, musiikkihuone, konserttisali, piirustushuone, jopa omat vierasasunnot pääministerille ja Itävallan keisarille.

Linnaan tutustumisen jälkeen kiertelimme vielä kylässä. Harmiksemme vasta jälkikäteen kuulimme, että läheisen vuoren laella vaijerihissimatkan päässä olisi ollut ainutlaatuinen luonnon muovaama sfinksi. Nyt kokeilimme vaijerihissiä ainoastaan Brasovin kaupungissa. Alas olisi voinut periaatteessa kävelläkin, mutta vuorenrinne vilisee karhuja, joten päätimme olla leikkimättä hengellämme. Karhut laskeutuvat aika ajoin alas kaupungin laitamille etsimään ruokaa. Vuoren juuren kävelytiellä onkin ankarat varoitukset olla jättämättä ruokaa lojumaan tai päästää lapsia näkyvistään.

Toisen päiväretkemme oli tarkoitus suuntautua Branin linnaan, jota myös Draculan linnana mainostetaan siitä huolimatta, että Vlad Tepes ei ole missään vaiheessa asunut siellä. Se jäi kuitenkin välistä, sillä olin kipeä. Bran on aito keskiaikainen linna, mutta kuulopuheiden mukaan melko tylsä ja täyteen ammuttu turisteja, joten sen välistä jääminen ei liene suuri takaisku.

Brasovista on muuten vain parin tunnin matka Bukarestiin, jonne puolestaan pääsee Finnairilla jatkuvasti halvalla. Tämä vinkkinä seuraavaa lomakohdetta miettiville.

Sibiu

Transylvaniassa etäisyydet eivät kartalta katsoen ole pitkiä, mutta kaupunkeja eivät yhdistä saksalaistyyppiset autobaanat, vaan kapeat, huonokuntoiset ja mutkittelevat vuoristotiet. Yleisin nopeusrajoitus on 70 km/h, joten matka-ajat venyvät pitkiksi. Oradeasta Sibiuun päryyttelimme bussilla seitsemän tuntia. Aika meni kuitenkin nopeasti maisemia ihmetellessä. Pikkukyliä toisensa perään, joissa elämänmeno tuntuu jatkuneen samanlaisena satoja vuosia. Heinäkuormia kuljetettiin hevoskärryillä ja eläimet laidunsivat vapaana eivätkä suinkaan aidan takana. Siellä täällä saattoi nähdä mäennyppylällä lammaslauman paimenen kera. Maisema rajautui horisontissa nousevaan vuorijonoon ja välillä mekin nousimme ja laskeuduimme vuorenrinnettä.

Sibiu eli Hermannstadt on yksi seitsemästä saksalaisten keskiajalla Transylvaniaan rakentamasta kaupungista (Siebenburg). Kaupunkien tehtävä oli toimia eräänlaisina etäpuolustuspesäkkeinä turkkilaisia ja tataareja vastaan. Historiasta johtuen kaupungissa on edelleen vahva saksalaisasutus ja usein jopa museoissa kyltit olivat vain romaniaksi ja saksaksi. Arkkitehtuuri oli minun silmääni tutunoloista, rakennustyyli toi mieleen Tallinnan vanhan kaupungin, saksalaisvaikutteinen sekin.

Sibiu oli viime vuonna yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Se oli kaupungille todellinen onnenpotku, sillä tittelin myötä EU:lta virtasi kasoittain rahaa, jolla kaupunkia on ehostettu perinpohjaisesti. Sibiu onkin todennäköisesti Romanian parhaassa kunnossa oleva kaupunki. Lopputulos on miellyttänyt myös asukkaita niin paljon, että kaupungin pormestari valittiin uudelle kaudelle yli 90 prosentin äänivyöryllä. Sibiu oli myös minun tähänastinen ehdoton suosikkini. Vanha kaupunki oli suorastaan häikäisevän upea ja tunnelmallinen. Kulutimme kaksi ja puoli päivää vain kulkien ympäriinsä ja ihaillen näkymiä. Paroni Brukenthaalin palatsimaisessa talossa 1700-luvulta toimii nykyään taidemuseo, jonka kokoelmissa on jopa Tiziania ja Rubensia. Söimme perinteisiä romanialaisia ruokia ja tässä suhteessa Crama Sibiului Vechii –niminen ravintola nousi ylitse muiden. Illat eivät vuoristoseudulla olleet yhtä lämpimiä kuin Oradeassa, mutta tarkenimme silti istuskella terassilla keskusaukion laidalla kahvilassa, jossa lihava unkarilainen pianisti soitti flyygeliä myöhään yöhön.
Kulttuuripääkaupunki-tittelin myötä hintataso Sibiussa on aavistuksen korkeampi kuin muualla Romaniassa. Meidän oli tarkoitus yöpyä puolustusvoimien omistamassa rakennuksessa, mutta eihän minua epäilyttävää ulkomaalaista sinne tietenkään päästetty sisään, vaikka varauksen meille oli järjestänyt melkoisen korkea-arvoinen sotilashenkilö. Päädyimme sitten satunnaiseen pensionaattiin, joka oli räikeästi ylihinnoiteltu: huone maksoi 180 leitä eli noin 50 euroa yöltä. Huone oli kyllä siisti ja tilava, mutta kaikenlaista pikkuharmia esiintyi. Vessa ei toiminut ja sille respa vain kohautteli olkiaan, jääkaappi ja langaton verkko tulisivat toimimaan vasta ”huomenna” ja kaiken kukkuraksi respa laskutti minulta ”vahingossa” tuplahinnan ostamastamme vedestä. Seuraavana päivänä siirryimme kulman taakse puolet halvempaan pensionaattiin. Kiinnitin muuten huomiota, että Romaniassa on tapana lupailla olemattomia. Harvassa paikassa on oikeasti langatonta nettiä, vaikka nettisivuilla tai jopa ovessa olevassa tarrassa niin väitetään.

Oradea

Mistä aloittaa? Ehkä päällimmäisin kaupunkia kuvaava adjektiivi on nuhjuinen. Oradeassa on paljon ränsistynyttä kauneutta ja sitten pelkkää ränsistyneisyyttä. Kaupungin kukoistuskausi oli La belle époque, 1900-luvun alku, jolloin myös tämä video on kuvattu. Suurin osa vanhan kaupungin rakennuksista on noussut 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Tyyli on samaa kuin muualla Keski-Euroopassa. En ole toistaiseksi päässyt käymään Wienissä, mutta olen kuullut sanottavan, että Budapest on hyvin samanlainen kuin Wien, joskin ränsistyneempi. Oradeassa on samaa ylevyyttä pienemmässä mittakaavassa (200 000 asukasta), mutta vielä Budapestiäkin huonommassa kunnossa. Rahaa kunnostuksiin ei yksinkertaisesti ole. Yllättävää kyllä, keskustan kauniit vanhat talot eivät ole rikkaiden vaan köyhimmän kansanosan asuttamia ja eihän heillä tietenkään ole varaa restauroida kotejaan. Tässä esimerkkinä muutama kuva vanhasta kaupungista, tosin kuvissa näkyvät rakennukset ovat kaupungin tärkeimpiä maamerkkejä ja siten kunnostettuja.





























Keskustaa lukuun ottamatta koko muu kaupunki – ökyrikkaiden kansoittamaa kukkulan rinnettä lukuun ottamatta – koostuu hämmästyttävän rumista kerrostaloista. Ihmiset asuvat melko ahtaasti ja tavallinen työssäkäyvä ei voi unelmoidakaan omistusasunnosta, josta voi joutua pulittamaan 150 000 euroa. Kaikki romanialaisen ystävät ovat akateemisesti koulutettuja, mutta heidän keskimääräiset kuukausiansionsa ovat vain noin 300 euroa. Erityisesti opettajat ovat todellisessa palkkakuopassa. Palkkoihin nähden hintataso on täällä todella korkea, esimerkiksi maito maksaa sen saman euron litralta kuin Suomessakin ja bensan litrahintakin on yli euron. Suomalaisella tutkimusapurahalla täällä elää silti kuin ruhtinas. Suhaamme paikasta toiseen aina taksilla, sillä kyyti maksaa keskimäärin pari euroa. Eilen illastimme kaupungin ulkopuolella luksusravintolassa. Kolmen hengen illallinen juomineen kustansi yhteensä reilut 40 euroa.

Majapaikkamme täällä on Suciun täysihoitola. Romanialaisen vanhemmat ja veli asuvat kerrostalokolmiossa, joka on hiljattain remontoitu lattiasta kattoon. Vanhemmat ovat yrittäjiä, joiden toimenkuva on maakauppa. Muutama kaupan välittäminen vuodessa riittää pitämään heidät leveässä leivässä. Päiväsaikaan molemmat ovat yleensä kotona. Isä-Suciua en silti ole onnistunut neljän vuorokauden aikana näkemään enempää kuin tervehtimisten verran. Suurin syy piileskelyyn lienee kielitaidottomuus. Äiti-Suciua ei englannin taitamattomuus vaivaa, vaan hän jutustelee iloisesti minulle romaniaksi. Osan ymmärrän, osan en, ja tällöin turvaudumme saksaan (jota en sitäkään ole opiskellut peruskurssia enempää). Tärkeimmistä asioista saan yleensä selvää ja kovasti yritän vastailla kahta sanaa pitemmillä lauseilla romaniaksi. Äiti-Suciu on varsinainen kodinhengetär, joka kokkaa, tiskaa, siivoaa ja pyykkää päivittäin ja huolehtii kaikin tavoin perheen kolmen miehen hyvinvoinnista. Aamulla hän herää aikaisin laittamaan aamiaista veli-Suciulle, ennen kuin tämä porhaltaa työpaikalleen pankkiin. Sitten on meistä huolehtimisen vuoro. Tällaisten olosuhteiden jälkeen Québec on ollut romanialaiselle kotitalouskoulun paikka.

Äiti-Suciu loihtii joka päivä toinen toistaan herkullisempia ruokia. Ateria alkaa aina poikkeuksetta keitolla, joka yksistään on monimutkainen ja aikaa vievä valmistaa. Keitot ovat niin tärkeä osa romanialaista keittiötä, että sanalle on romanian kielessä kolme eri vastinetta. Keittoa seuraa pääruoka, joka on aina jotain lihapitoista. Eilen söimme kanaa, josta en itse ikinä saisi yhtä maukasta ja tänään unkarilaistyyppistä makkaroilla höystettyä vihannesmuhennosta ja sen ohessa munakoisosalaattia, jota romanialainenkin on moneen otteeseen valmistanut.

Kovan helteen vuoksi ulkona ei ole erityisen miellyttävää päiväsaikaan, joten olemme jalkautuneet usein vasta illansuussa, jolloin terasseilla on miellyttävää istuskella. EM-jalkapalloa voi seurata joka ikisessä kuppilassa. Yllätykseksi itsellenikin olen innostunut katsomaan jalkapalloa. Alkusarjan jälkeen on itse asiassa tullut nähtyä jokainen ottelu ja tänäänkin olemme menossa katsomaan matsia eräiden ystävien luokse. Huomenna lähdemme Transylvanian kierrokselle. Matkaamme bussilla Sibiuun, josta Sighisoaraan ja Brasoviin ja Clujin kautta takaisin Oradeaan. Luvassa pitäisi olla vuoristomaisemia, keskiaikaisia saksalaisten rakennuttamia kaupunkeja, satulinnoja ja kreivi Draculan synnyinkoti. Vlad Dracula on tosiaan ollut historiallinen henkilö, mutta vampyyrimyytti ovat liitetty häneen paljon myöhemmin. Draculan kotiseudusta lisää tuonnempana, olettaen että hotelleissamme on internet-yhteys.

kerjäläisistä

Helsingin romanialaiset kerjäläiset puhututtavat edelleen. Ajattelin heittää kehiin uuden näkökulman, jota Hesarissa ei ole käsitelty. Nythän ajatellaan, että he ovat yksilöinä tehneet (uhka)rohkean päätöksen etsiä inhimillisen elämän edellytyksiä Suomesta. Itse asiassa kyse on järjestäytyneestä toiminnasta. Kuinka henkilö, joka joutuu kerjäämään elantonsa kadulla, kykenisi maksamaan matkansa kaukaiseen Suomeen? Joku taho on ilmiselvästi huolehtinut kerjäläisten maahantuonnista ja tuskin on tehnyt sitä hyvää hyvyyttään. Skandinaviassa avautuvat sentään aivan uudet markkinat.

Ensi alkuun ajatus kerjäämisestä järjestäytyneenä bisneksenä hämmentää. Mutta mitä pitempään sitä pohtii, sen luontevammalta se vaikuttaa. Prostituutiokin toimii parittajien kautta ja mafia (jollainen Romaniassa todella on) ulottaa kyllä kouransa kaikkialle missä haistaa helppoa rahaa. Romaniassa ilmiö on niin yleisesti tiedossa, että siitä väännetään vitsiä. Näin äskettäin Filantropica-nimisen komedian, jonka keskiössä oli mies, jonka yksi monista bisneksistä oli kirjoittaa kerjäläisille liikuttava tarina. Palkkioksi luovuudestaan mies sai tietyn prosenttiosuuden kerjäämisen tuotoista. Voisi kuvitella, että kyseessä on tilanne, jossa kaikki osapuolet voittavat: hyvällä tarinalla toki saa voitettua ihmisten myötätunnon ja ansiot kasvavat, vaikka niistä joutuisikin tilittämään suuren osan välikädelle.

Eettisesti tilanne on ongelmallinen. Jos annan rahaa kerjäläiselle, rahoitan silloin hyvin suurella todennäköisyydellä tahoja, jotka hyödyntävät häikäilemättä vähäosaisia ja rahastavat heidän kurjuudellaan. Toisaalta jos en anna rahaa, se on suoraan pois kerjäläiseltä itseltään, joka on täysin riippuvainen tästä toimeentulosta.

koulukiusaamista isommassa mittakaavassa

Romania tuntuu olevan kuin koulupoika, jonka kanssa muut eivät halua leikkiä, kun sillä ei ole muotivaatteita ja luokkakaverit kuiskivat sen olevan jotenkin outo. Harmi vain yhtään auktoriteettia ei ole puhaltamassa tätä peliä poikki ja torumassa epäasiallisesta käytöksestä.

Synkällä romanialaisella on näet pikkuveli. Iloinen ja huoleton opiskelija, joka on onnistunut saamaan himoitun osa-aikatyön pankista. Pikkuveli halusi palkkapäivän kunniaksi tilata nettikaupasta kivoja vaatteita, joita ei muuten Romaniassa myydä. Mutta kas, firma vastasi tylysti ykskantaan, että he eivät toimita mitään Romaniaan. Sama politiikka on usealla muullakin verkkokaupalla. Johdonmukaisesti mutta sitä mitenkään järkevästi perustelematta ne diskriminoivat kokonaista maata sekä paria muutakin yhtä epäilyttävää naapurimaata. Ei siis muotivaatteita synkän romanialaisen pikkuveljelle, joka on kohta itsekin synkkä.

Ceausescun aikaan

Pääsen kuin pääsenkin matkustamaan perjantaina, sillä ystäväni veritulppa ei ole lähtenyt vaeltelemaan saati tunkeutumaan syviin verisuoniin. Hyvä niin, sillä terveydelleni - ainakin mielenterveydelleni - olisi ollut haitallisempaa viettää vielä enemmän aikaa sairaalassa. Tänään minulla oli sovittu aika sairaalan yhteydessä olevalle ulkoiselle klinikalle. Siitä huolimatta istuin odotushuoneessa tunnin, jonka jälkeen toimenpidehuoneessa puoli tuntia odottamassa lääkäriä, joka lopulta saapui ja yllättyneenä totesi, että ai eikö sulta vielä olekaan otettu ultraäänikuvia? Oli kuulema heidän mokansa. Eikun aloitetaan alusta. Seuraavaksi odotin ultran odotushuoneessa, sitten toimenpidehuoneessa, kunnes olin taas tutussa ensiavun odotushuoneessa (jonka telkkarissa pyöri taas Kauniit ja rohkeat) ja vielä sain puolisen tuntia odottaa toimenpidehuoneessa, kunnes lääkäri tuli ja sanoi, että kaikki on kunnossa ja poistui alle minuutin kuluttua.

Mutta tällä kertaa varsinainen aikomukseni on hehkuttaa romanialaisia elokuvia. Lauantaina katsoin rainan nimeltä California dreamin', joka sijoittuu 90-luvun lopulle pieneen romanialaiseen kylään. Joukko amerikkalaisia NATO-sotilaita on saattamassa sotakalustoa junalla Romanian läpi Kosovoon, kun itsepäinen asemavirkailija pysäyttää matkanteon ja sotilaat joutuvat jäämään kylään muutamaksi päiväksi odottamaan tullipapereita. Paikalliset tytöt haaveilevat paremmasta elämästä Amerikassa, poliitikot kalastelevat hyötyä ulkomaisista vieraistaan ja antiamerikkalainen asemapäällikkö kysyy "missä olitte kun tarvitsimme teitä?". Lopussa jenkit lähtevät ja jättävät jälkeensä sekasorron. Teemat ovat toisenlaisia kuin suomalaisissa elokuvissa, mutta tunnelma oli muuten melko samanlainen.

Tänään kävimme katsomassa leffan, joka pyörii näemmä Suomessakin parhaillaan: 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Rankka, intensiivinen, eleetön elokuva, joka kertoo Ceausescun ajan Romaniasta, jolloin abortti oli kiellettyä, joten opiskelijatytöt hankkivat sellaisen pimeästi. Ahdistavaa katsottavaa, mutta samalla ilmeisen tarkkaa kuvausta kommunistisesta ajasta. Synkkä romanialainen yltyi muistelemaan, että juuri tuollaista se oli: jatkuvaa turvattomuutta, kaikkialla pimeää, koko ajan pitää vilkuilla olan yli kuka on takana. Hän kuuluu siihen onnekkaaseen sukupolveen, joka on saanut kokea vapaan Romanian, mutta muistaa vielä sen toisenlaisena ja ymmärtää kontrastin suuruuden eikä voi olla pohtimatta maailman epäoikeudenmukaisuutta. Olen kuullut paljon anekdootteja kommunistiajoista, mutta tarinoin niistä lisää jonakin kylmänä talvi-iltana (Québec-blogini näyttää muuttuvan Romania-blogiksi :-) No, kerrotaan nyt yksi tarina. Synkän romanialaisen erään ystävän isä kuoli 70-luvulla. Tai tarkkaan ottaen murhattiin. Hänet löydettiin tienpientareelta suu täynnä multaa, mikä on merkki siitä, että henkilö ei ole tajunnut pitää suutaan kiinni. Kyseinen henkilö oli baptisti ja hänestä tuli seurakunnassaan lähes pyhimys, mies, joka uhrasi elämänsä, koska ei suostunut vaikenemaan. Muutama vuosi sitten hänen poikansa halusi nähdä isäänsä käsittelevät asiakirjat ja onnistui saamaan ne käsiinsä (arkistoja ei suinkaan ole vielä avattu julkisiksi). Papereista selvisi, että hänen isänsä oli työskennellyt salaisen poliisin vakojana. Entisestä pyhimyksestä tuli yhdessä yössä syntipukki, halveksittu vasikka. Mitä ihmiset eivät muista tai halua nähdä on, että tuohon aikaan melkein joka toinen toimitti eteenpäin tietoja lähiympäristöstään. Harva teki sitä vapaaehtoisesti ja pakottamatta. Vaihtoehtoja ei vain ollut. Tämänkin tarinan päähenkilö tapettiin, koska hän halusi päästä eroon tehtävästään. Ceausescun diktatuuri edellytti täydellistä kontrollia ja mikäpä oli paras tapa pitää yllä valvontayhteiskuntaa ja pelon ilmapiiriä kuin laittaa ihmiset vakoilemaan toinen toisiaan. Kylläpä lapsuuden Suomi tuntuu lintukodolta ja Rusi-jupakat lastenleikiltä näiden tarinoiden rinnalla.

vampyyrijuttuja

Viimeisen viikon aikana olen pahasti koukuttunut Facebookiin. Todennäköisesti vuoden päästä homma on jo ihan passé ja unohtunut, mutta nyt on kiva bongailla tuttuja ja leikkiä erilaisilla sovelluksilla, kuten kerryttää vampyyripisteitä hyökkäämällä muiden vampyyrien kimppuun. Äsken kahvitauolla synkkä romanialainen kertoili tosielämän vampyyrijuttuja. Hän on kotoisin Transsilvaniasta, joten kuittailen tietenkin Draculasta, jolle hän tuhahtelee alentuvasti. Dracula on tuontitavaraa, muiden keksimä myytti, joka liitettiin muutama vuosisata sitten eläneeseen kreivi-parkaan (tai parka ja parka, hän oli tunnettu julmuudestaan). Vampyyrit itsessään kuuluvat kuitenkin oleellisesti romanialaiseen kansanperinteeseen ja vanhat uskomukset voivat hyvin nykyäänkin. Seitsemän vuotta sitten eräässä pikkukylässä eräs perhe oli vakuuttunut siitä, että heidän hiljattain kuollut omaisensa oli vampyyri, joka ei suostunut jättämään perhettään rauhaan vaan häiriköi heitä haudasta käsin. Perhe päätti tehdä asialle jotakin ja organisoi paikallisen papin johdolla perinteisen rituaalin: ruumis kaivettiin ylös ja sen sydän irrotettiin ja poltettiin, minkä jälkeen perheenjäsenet sekoittivat tuhkan nesteeseen ja joivat sen. Tarina ei kerro, että lopettiko vampyyri tämän jälkeen häiriköintinsä, mutta osa perheenjäsenistä päätyi vankilaan ruumiin häpäisyn johdosta...

Synkällä romanialaisella on muuten itselläänkin vampyyriverta: hänen isoisänsä enon väitettiin olleen vampyyri. Täytynee kaiken varalta teroittaa puinen seiväs työpöydän laatikkoon...